Do You Hear the People Sing?

Päivitin pitkästä aikaa katsottavat ja katsotut.

2009-09-06T19:50:00.002+02:00

Listat olivatkin jääneet pahasti ajastaan jälkeen.

Nyt ollaan ajan tasalla.

Yllättävän lyhyt katsottavien lista! Puuttuukohan siltä jotain olennaista..?

Musikaalielokuva: Dreamgirls - 22.08.2009

2009-09-03T21:22:00.000+02:00

Meillä oli Janna-ystävän kanssa musikaalileffateemapäivä. Se alkoi vahingossa, kun tuijotimme krapulassa lauantain B-luokan perheleffaa Jacksonin musikaalisesta perheestä. Hiukan piristyttyämme päätimme, että Dreamgirls olisi looginen temaattinen jatko. Dreamgirlsistä innostuimme katsomaan vielä Hairsprayn, joka on hiukan etäisemmin samaa teemaa ja on vaan tosi hyvä eikä Janna ollut nähnyt.

Tähtiä: 4/5

Hyvää: Todella energisiä, suurella lahjakkuudella esitettyjä musiikkinumeroita. Eheä kokonaisuus. Jamie Foxx on itsestään selvä tapaus, mutta Eddie Murphy vetää upeasti, ja kokemattomat näyttelijät pärjäävät hämmästyttävän hyvin. Jennifer Hudsonia ei kehuttu turhaan. Beyoncé olisi ansainnut enemmänkin kehuja. Oli rohkeaa ottaa tämä rooli: muovinen, kaupallinen tyttöbändi, jonka jäsenet vaihtuvat selittämättömästi, kuulostaa turhankin tutulta. Beyoncélta taitaa löytyä itsekriittisyyttä ja halua tulla vakavammin otetuksi artistiksi.

Huonoa: Musiikkikohtauksia ei olisi tarvinnut ainakaan pidentää. Jopa minä jouduin tuomitsemaan muutaman ylipitkäksi, vaikka lahjakkuudesta ja täysillä revittelystä nautinkin.

Lisäksi leffa pyrki kummallisesti tasapainoilemaan diegeettisen ja ei-diegeettisen musiikin rajalla. (Kun viimeksi puhuin erosta, Olli otti termit puheeksi. Sittemmin olen itse kohdannut ne alan kirjallisuudessa. Diegeettinen = elokuvan todellisuudessa esitetty musiikki, ei-diegeettinen = musiikki, joka tapahtuu elokuvan todellisuuden tuolla puolen - nimitin sitä "symboliseksi" kun olin ihan itte tehnyt jaon enkä tuntenut termejä. Ks. linkki yllä, jos ja kun laajemmalle selitykselle on tarvetta.)

Dreamgirlsin musiikki on pitkään on 100% diegeettistä, mutta äkkiä hypätäänkin puhtaasti ei-diegeettiseen musiikkihetkeen, sellaiseen perinteiseen, jossa olisi turha kysellä: "Mistä tämä taustamusiikki tulee ja miten kaikki osaavat sanat ?" Tämän jälkeen diegeettisiä ja ei-diegeettisiä elementtejä sekoitellaan, mutta diegeettiset dominoivat. Elokuva tuntuu lähtökohtaisesti vierastavan ei-diegeettistä musikaalia, mutta on kuitenkin ottanut mukaan sellaiset ei-diegeettiset huippuhetket, joista ei saanut diegeettisiä tekemälläkään, muttei poiskaan raaskinut jättää. Kokonaisuus ontuu, jos on tottunut lähestymään tämmöisiä asioita analyyttisesti. Suurta yleisöä ei ehkä häiritse. :D

Huippuhetki: Musikaalin leffaversioon on lisätty biisi Oscar-kisaa varten, kuten lähes aina. Harvoin kuitenkaan lisätty kappale on musikaalin paras! Alla Beyoncé esittää meille kappaleen Listen. Kertosäe aiheuttaa minulle mahtavat kylmät väreet. Leffan kontekstissa biisi puhuttelee vielä paljon enemmän, nostaa kyyneleet silmiin. Jos ei pelkää spoilereita, YouTube-pätkän alkuun jätetty kohtaus pohjustaa kappaletta hyvin. Itse laulu alkaa parin minsan kohdalta. Beyoncé pistää parastaan todistaakseen, ettei ole muovinen, ohutääninen tähtönen. Laulaisipa useammin näin. (Ja totta kai japaninkieliset (?) tekstitykset. Nehän on olennaiset.)

Olen työstänyt Teatterikesän näytelmiä.

2009-08-02T21:41:00.001+02:00

Nyt on tekstitykset valmiina.

Tiistaina aamulla harjoitus, sitten esityksiä ti, ke, pe ja la. Turun Kaupunginteatterin Kaaos ja Lillanista Lasse Pöystin ihana, ihana monologi Hissvägraren / Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä. (Hän on sen itse kääntänyt suomeksi ja esittää nyt suomenkielisen version - muuten ei olis meikäläiseen luottamista repliikkien ajastuksessa :D) Ainakaan englanninnoksen perusteella en voi kylliksi ylistää Pöystin monologin käsikirjoitusta. Se kertoo yksinäisestä vanhasta miehestä. Minua nauratti ja itketti jo pelkästään lukiessani. Pelkään aika tosissani, että alan teoksen loppupuolella itkeä enkä näe tehdä töitä... Ei olis eka kerta, olen onnistunut sokaisemaan itseni kyynelillä ainakin leffoissa Oh! What a Lovely War ja Click!. Mutta nyt on pysyttävä ammattimaisena, koska live-esitys ei pysähdy kääntäjän kyyneliin. (Tai mikä mä tässä tapauksessa olen? En ole kääntänyt, olen tehnyt käännöksestä tekstit. Liekö tittelini "tekstittäjä"... yleensä silläkin kyllä käsitetään kääntämistä.)

Saanko mä silti taputtaa Pöystille seisaaltani? Ei kai sitä kukaan kiellä. :D

Vitsi. Jännittää aika lailla, koska en ikinä ole livetekstitystä kokeillut. Eiköhän jännitys kuitenkin laannu jo harjoituksen jälkeen, koska sittenpä olen kokeillut. Enimmäkseen olen kuitenkin innoissani. Eikä "aika lailla" ole keskimääräisessä ihmisten mittakaavassa kovinkaan paljon. En ole jännittäjätyyppiä. (Kunhan harjoitus ei mene AIVAN puihin. Se voisi häiritä yöunia :P)

A Little Night Music - Garrick Theatre, 22.06.2009

2009-07-31T19:28:00.000+02:00

Sanat ja musiikki: Stephen Sondheim
Käsikirjoitus: Hugh Wheeler
Perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan.
Ohjaus: Trevor Nunn

Hyvää:

Tämän musikaalin teksti on sanomattoman loistavaa. Varsinkin dialogi, mutta myös kappaleiden sanoitukset. Tältä osin teos lienee paras näkemäni - en ainakaan muista vertaistaan. Nauroin vähän väliä mahaani pidellen, huumori oli ihanan sysimustaa ja tarkkanäköistä. Täydellinen käsikirjoitus.

Tässä muutama IMDB:stä poimittu lainaus mahtavasta käsikirjoituksesta:

"For the past 11 months, although I am preparing to enter the ministry, I've been madly, hopelessly in love with my stepmother! Do you realize how many mortal sins that involves?"

"-You're a good wife, Charlotte. The best.
-That's a comforting thought to take to town with me, dear. It just may keep me from cutting my throat on the tram. "

"We have sinned! And it was a complete failure!"

Teos ei ole läpilaulettu, mutta kappaleet ja puhuttu dialogi lomittuvat erinomaisen luontevasti. Ei töksähtäviä siirtymiä.

Produktion miehitys on mahtavan monilahjakas. Yleensä jopa West Endissä helppo sanoa, kuka on enemmän laulava näyttelijä, kuka näyttelevä laulaja. Tässä esityksessä kaikista ei voinut. Olivat vaan niin hyviä.

Huippujen huippuina joukosta erottuivat Maureen Lipmanin vanha, elegantti kreivitär ja aidon ruotsalaisen Kaisa Hammarlundin kevytkenkäinen sisäkkö. Täydellinen brittiaksentti. Yritin tunnistaa joukosta ruotsalaista, mutta sisäkköä en edes epäillyt häneksi.

Sisäkön esittämä The Miller's Son on muodostunut biisisuosikikseni. Kansanmusiikkisävyinen, omaperäinen, ihana. Youtubesta löytyy tällainen versio. Näkemässäni produktiossa oli vielä parempi - vähemmän klassinen laulutyyli, nätimmät vaatteet ja lavasteet - mutta sitä ei löytynyt netistä.

Trevor Nunn on mahtava ohjaaja ja visionääri. Teoksen toteutus ja ohjaus ovat virheettömät. Aivan erityisesti haluan kehua lavastusta. Lavalla edessäni heräsi eloon epätodellinen juhannusyö. Koivuja ja keskiyön auringon kajoa, valkoisia pitsireunaisia kesämekkoja. Pohjoismaalaisena osasin todella arvostaa. Minuun, joka olin juuri jättänyt juhannuksen väliin ollakseni Lontoossa, iski akuutti koti-ikävä.

Ensimmäisen näytöksen loppu on loistava. Olen heikkona mahtipontisiin tauolle lähtöihin, joissa kaikki laulavat päällekkäin tulossa olevista asioista. Ryhmäbiisi "A Weekend in the Country" on massiivinen, maanisen energinen, hysteerisen hauskakin. Juuri näin pitää väliajalle lähteä. Pätkästä löytyi näköjään 10 minuutin nauhoitus Youtubesta, pelkkä ääni. Minusta se oli hauskaa kuunnella ja elää esitys uudestaan - esitystä näkemättömälle ei ehkä täysin avaudu.

Silmäni kyyneltyivät esityksen lopussa. Eivät niinkään liikutuksesta kuin tunnelman vuoksi. Olin syvällä esityksessä ja tunsin nähneeni jotain hienoa. Paras teatteri aiheuttaa sellaista. Sydän hakkaa ja rintaa puristaa. Siitä viimeistään sen tunnistaa.

Huonoa:

Näyttelijöistä heikoin oli Jessie Buckley. Laulu oli korkeissa äänissä pakotetun tuntuista, mutta ennen kaikkea ongelma oli vuorosanoissa, jotka artikuloituivat heikosti. Ehdin jopa miettiä, onko TÄMÄ se ulkomaalainen ruotsalainen. Eipä ollut. Toisaalta hahmon kuuluikin olla nuori ja kömpelö, joten näyttelijäntyö ei ollut lähelläkään kipurajaa. Erottui vain huipputaitavista kollegoista.

"Send in the Clowns" on lisätty jälkikäteen muuten valmiiseen musikaaliin, ja sen kuulee. Biisi tulee töksähtäen eivätkä sen sanatkaan oikein liity mihinkään. Lisäksi se on sävelletty armolliseksi ihmiselle, joka ei osaa laulaa. Hannah Waddingham osaa, joten kappale ei palvele häntä: hän ei todellakaan pääse loistamaan. Turhautti. (Toisaalta rooli todisti, että Waddingham osaa näytellä. Rooli oli 95% puhuttu ja vaati komediennen taitoja, enkä olisi voinut toivoa siihen ketään parempaa!)

Ei tässä paljoa huonoa ollut.

Kannattiko katsoa? Menisin uudelleen vaikka kymmenen kertaa. Loistava! Elämys pääsee ehdottomasti kaikkien aikojen top kymppiin, ehkä ylemmäskin.

(1) Teos:
Musiikki - 4 (Ei varsinaisesti kylmiä väreitä aiheuttavaa, mutta kekseliästä, vaihtelevaa, kaikkea intiimistä sykähdyttävän mahtipontiseen. Ja kokonaan valssia.)
Juoni ja käsikirjoitus - 5+ (Huippujen huippu!)
Aihe ja tunnelma - 5 (Ihana musta komedia.)
= 15/15

(2) Toteutus:
Ohjaus - 5 (En muuttaisi mitään.)
Lavastus + efektit - 5 (Ne ihanat koivut ja keskiyön auringon kajo!)
= 10/10

(3) Esiintyjät
Laulu - 4,5 (Suurin osa loistavia, vähennän puoli pistettä koska kaikki kai teoriassa voisivat olla täydellisiä, tai vaihtoehtoisesti joku yksittäinen voisi olla järisyttävän hyvä. Tai, no, ei vaan tuntunut ihan vitoselta.)
Tanssi/koreografia - 4 (Tässä ei tanssittu... Annan koreografiapisteet hahmojen liikkeistä lavalla ja kohtausten visuaalisesta suunnittelusta.)
Näytteleminen - 4,5 (Ks. laulu.)
= 14/15

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3 (Ei varsinaisesti tarttuva musikaali, mutta SO not the point.)
Tahdon nähdä uudelleen - 5 (Harmi etten voi, koska lopetti jo. Mutta Broadway-siirto on ilmeisesti tulossa. Ehkä siellä.)
= 8/10

(5) Bonuspisteitä:
Liikutuin ja henki salpautui - 2
Nauroin niin, etten saanut happea - 2
= vaikkapa 4

Yhteensä: vähintään 50 p. ==> VIISI TÄHTEÄ ja suositus täydestä sydämestäni.

Keskeiset näyttelijät (itselleni muistiin):
Frederick Egerman: Alexander Hanson (Nähty Margueritessa. Perushyvä.)
Anne Egerman: Jessie Buckley (Heikoin lenkki, tosi-TV-kilpailija, West End -debyytti.)
Henrik Egerman: Gabriel Vick (Lauloi, näyteli JA soitti selloa lavalla. Laulu ehkä näistä heikoin.)
Desirée Armfeldt: Hannah Waddingham (Spamalotin alkup. Lady of the Lake, nähty roolissa. Loistava laulaja ja näköjään myös näyttelijä!)
Madame Armfeldt: Maureen Lipman (Paras näyttelijäsuoritus. 10+)
Countess Charlotte Malcolm: Kelly Price (Erittäin perushyvä, ei tuttu.)
Count Carl-Magnus Malcolm: Alistair Robins (Perushyvä, ei tuttu.)
Petra: Kaisa Hammarlund (Aito ruotsalainen, hirmu hyvä.)

Youtube tyrkytti mulle tämmöistä.

2009-07-25T21:40:00.003+02:00

Pakko oli klikata, kuulosti niin kiinnostavalta, vaikka muilla asioilla liikuin.

Eli Adam Lambert: Heaven on Their Minds.

Ihan hyvä, mutta oikeesti, jotain rajaa siihen videokommenttien hypetykseen. Suoritus ei ole lähelläkään universumin parasta. Kohta välillä 00.55 - 1.55 teki jonkinlaisen vaikutuksen, mutta yleisesti ottaen... liikaa rääkymistä.

Tää on kyllä vaan niin hyvä biisi.

Tässä satunnaisen vertailun vuoksi pätkä USA:n viimeisintä Juudasta, Tony Vincentiä. Ei Adam olis hänen duuniaan saanut. Sori vaan. (Paitsi ehkä nyt, kun se olisi taattu keino myydä show loppuun vuodeksi pariksi.)

Ei löytynyt yhtä huonolla äänenlaadulla varustettua videota, mutta kuva sentään reiluuden vuoksi huono :P

Mistä näitä tärkeitä musikaaliuutisia oikein tulee?

2009-07-08T07:45:00.006+02:00

Minulla on tiedossa kiireinen vuosi. On näköjään pakko ehtiä myös Irlantiin lokakuun lopussa. Jesus Christ Superstar! Steve Balsamo!

Steve is singing the part of Jesus! Argh! I MUST attend! I've only been reminiscing about the original performance for 12 years.

Why does the world force me to spend ALL my money on plane tickets? And more importantly, anyone want to go to Dublin with me at the end of October?

Jesus Christ Superstar Concert, Dublin
2 nights only!
Location:National Concert Hall
Time:28 [& 29] October 2009 20:00

---

Siis, pakkohan se on. Jos on muistellut jotain 12 vuotta, olisi sulaa hulluutta jättää väliin. Eikö?

Ensiksi tämä uusi kommervenkki tuntui hankalalta, mutta sitten tajusin, että voin jatkaa Irlannista suoraan USA:han ja siskon luo Kanadaan. Dublin - NYC on halpoja lentoja, joten en ehkä edes häviä rahaa.

Noista laajemmista matkasuunnitelmista pitääkin kirjoittaa enemmän.

Kerry Ellis: I Dreamed a Dream

2009-07-07T17:31:00.003+02:00

Unohdin edellisen I Dreamed a Dream -tekstin laatiessani laskuista yhden ehdottomista huipuista: Kerry Ellis pystyy mihin vain. Tässä on hänen I Dreamed a Dream -versionsa. Tämä nainen on erityisen vaikuttava siksi, että voi laulaa miten kovaa tahansa kuulostamatta silti yhtään siltä, että huutaa. Käsittämätöntä. (Oikeasti! Kuunnelkaa ja hämmästykää.)

(Videon äänenlaatu ei ole paras mahdollinen, mutta joko se paranee edetessään tai siihen tottuu kummasti. Pystyin erittäin ihan onnellisena kuuntelemaan tämän loppuun. Kuvanlaatu ainakin paranee heti alun jälkeen, kun kuvaaja zoomaa lähemmäs.)

Tähän verrattuna esimerkiksi edellinen Ampil-video on huutoa. Ampilin äänestä tulee silti jollain aivan perustasolla minulle vielä kovemmat kylmät väreet. Mene ja tiedä.

En osaa valita yhtä unelma-Fantinea, koska aidosti hyviä on monta. Useampi suosikeistani kelpaisi unelmamiehitykseeni. Kenties jonain päivänä näen sen täydellisistä täydellisimmän, ja muut lakkaavat kelpaamasta. Sitä odotellessa.

Joanna Ampil: I Dreamed a Dream

2009-07-03T21:04:00.001+02:00

Keskusteltiin tuossa Sophian kanssa Les Misérablesista ja Susan Boylesta, minkä seurauksena ajauduin katselemaan hyviä Fantine-suorituksia YouTubesta.

(Ironisinta? Sophian alkuperäinen uutinen oli, että hän juuttui viime Les Mis -kirjoitukseni luettuani katselemaan Les Mis-videoita niin pitkäksi aikaa, ettei ehtinyt lenkillekään. Pakkomielteitä on onneksi muillakin kuin mulla, ja niitä vielä ruokitaan kohtalotovereiden toimesta... ;)

Mun mielestäni Joanna Ampil on kenties kaikkein paras Fantine. Paras livenä näkemäni on Sophia Ragavelas (sama etunimi keskustelutoverin kanssa uskoakseni sattumaa :D), mutta hänestä ei ole YouTubessa yhtään nauhoitusta Fantinena ja vain pari hassua pätkää Eponinena. Muistikuvieni mukaan hänellä on hyvin samanlainen ääni kuin Jo Ampililla, kenties vieläkin heleämpi. Mun mielestäni Fantinen pitää nimenomaan olla hauras ja heleä (kaikkea, mitä tämän kesän juoppo-Fantine ei ollut, grrh).

Tästä I Dreamed a Dreamista on korvissani suhteellisen vaikea pistää paremmaksi. Vaikka olisi se vielä mahdollista... hiukka vähemmän vibraattoa pitkiin ääniin. (Videon alku on musta, mutta kuva alkaa suunnilleen samaan aikaan kuin varsinainen biisikin.)

Olenpa sentään nähnyt Jo Ampilin livenä Jesus Christ Superstarin Maria Magdalenana. Epäkiitollisempi rooli, mutta voi vitsi että on naisella kaunis ääni. Ko. kokemuksesta on jo 12 vuotta (saa minut kuulostamaan ikälopulta, mutta olin tuolloin 16!). Suorituksen voi kuitenkin kuulla myös JCS:n vuoden -96 levytykseltä.

When Anne Met Jude <3

2009-07-01T20:05:00.005+02:00

Have spent an hour obsessively doing my hair. Will be in 2nd row --> Jude Law will see me today. It won't mean anything to him, but he will.

Hamlet-aamuna tunnelma oli erikoinen. En ollut tietoisesti mitenkään hysteerisen täpinöissäni, mutta jotenkin vaan meikki ja hiukset ei sitten millään näyttäneet hyviltä. Kun asettelin otsatukkaa alusta asti neljättä kertaa, laskin yhteen yksi plus yksi enkä voinut kuin naureskella.

Sunnuntaisin useimmat teatterit ovat pimeinä, joten Theatreland on yleisesti ottaen kuollut ja autio. Wyndham'sin edessä oli kuitenkin kuhinaa, kun noudin miltei puolitoista vuotta sitten (!!) varatun lippuni. Minulla oli etuoikeutettu olo, kun kävelin pitkän, kateellisen perutuslippujonon ohi. Näytelmän kaikki esitykset on myyty loppuun jo kauan sitten. (Se myös siirtyy Broadwaylle myöhemmin tänä vuonna. Tämä selvisi pari päivää sitten.)

Onpa puolitoista vuotta muuten mennyt nopeasti. Paljon mikään ei ole muuttunut. Osapuilleen samat ihmiset kommentoivat silloinkin :)

Teatterissa oltiin todella tarkkoja lippujen noudosta. Ne piti oikeasti hakea ajoissa ja piti oikeasti näyttää ostettaessa käytetty luottokortti. Nämä varoitukset yleensä aina lukevat lippujen varausvahvistuksessa, mutta useimmiten lipputoimiston ihminen kysyy vain sukunimeä ja ojentaa liput. Mutta tää olikin vähän eri asia.

Minut on itse asiassa yllättänyt, MITEN paljon suositumpi Jude Law on kuin monet Lontoon teattereissa siipiään kokeilevat filmitähdet. Viime vuosina Christian Slaterin, Orlando Bloomin, Daniel Radcliffen, Josh Hartnettin ynnä muiden esityksiä ei todellakaan ole myyty loppuun etukäteen. Useimpiin on saanut puolen hinnan lippuja samana päivänä. Juden Hamlet-lipuista sen sijaan tapellaan verissä päin, eikä niitä ole saanut laillisia teitä enää ainakaan... kuukausiin? En itse asiassa tiedä, milloin tämä myytiin loppuun. En seurannut, koska mulla oli jo lippu.

Jude on siis suuren kaliiperin tähti, vaikkei olekaan onnistunut löytämään nappipäärooleja sitten 2000-luvun alun, jolloin varasti kaikki leffat sivurooleissa.

Teatterissa oli runsaasti muitakin naisia, jotka olivat selkeästi laittautuneet. Heidän rinnallaan tunsin itseni hillityksi ja tyylikkääksi. Onneksi britteihin voi luottaa siinä suhteessa. :P Minä olin ihan arkivaatteissa, meikannut vain vähän enemmän ja laittanut hiukset huolella.

Vieressäni istuneet naiset kysyivät minulta, tiedänkö, mistä näytelmä kertoo. Täysin tosissaan. Yritin olla pyörittelemättä silmiäni. Tanskan prinssi? Isä kuollut, äiti nainut sedän? Isän haamu? Kosto? Ei sanonut näille naisille yhtään mitään. En kehdannut kysyä, tiesivätkö edes, että tämä on Shakespearea. Tai, kuka Shakespeare on. Huhhuh.

Tuntui äkkiä erittäin tärkeältä, että minua ei sekoitettaisi pelkästään Juden vuoksi paikalle tulleisiin pimuihin. Minä tunnen Shakespeareni! Olen käynyt Globessa jo vuosia ja rakastanut, rakastanut, rakastanut sitä. Katson kaikki eteen sattuvat Shakespearen näytelmät.

Toivottavasti näytin sen verran asialliselta, että minussa oli jotain uskottavuutta. En tiedä.

Jude Law saw me today. Totally.

He looked me straight in they eye at "frailty, thy name is WOMAN", paused for the longest time and only looked away when I couldn't keep a straight face anymore. (Cue audience laughter.)

I'm sure he does it to a random person every night, but today it was ME. He happened to stop on the stage directly in front of me for that part. Surreal.

I can die happy now.

I'll not state the obvious re: mr. Law's looks. I will tell you two things that might or might not be more interesting.

(1) I have seen my share of West End standard Shakespeare by now, and Jude Law can speak verse with the best of them. It is all too easy to go wrong and start RECITING and over-articulating (which this production's Laertes and ... Read moreOphelia did, not a fan), but Jude got it 110% right. He was natural, conversational, funny, able to talk fast and change his tone in the middle of a sentence. Not the SLIGHTEST hint of a celebrity guest trying to keep up with others.

(2) This doesn't really come across on screen (or hasn't to me anyway), but on stage, mr. Law is amazingly graceful and athletic. Not something I was expecting. Mesmerizing.

Ok, before bed, I can't resist stating the obvious. This is how my subconscious put it during the play:

I suppose the genetic lottery was at some point bound to create someone who looks perfect from all angles. It makes sense, really, depressing as it may be for the rest of us.

You CAN film someone from only the good angles, but in this case the filmed image doesn't even do justice. FYI.

Njoo. Siinä varmaan tärkeimmät esityksestä tämän blogin tarpeiksi. Ihan aluksi oli hetkittäin hankalaa keskittyä sanoihin, kun Jude oli lavalla. Oli jotenkin niin epätodellista... sitä unohtui katselemaan ja unohti kuunnella, mitä se sanoi. Hyvin nopeasti pääsin kuitenkin yli tästä, totesin hänet loistavaksi Hamletiksi ja nautin esityksestä siinä missä kaikesta Shakespearesta. Lisäbonuksella.

Show loppui klo 18.15. Pyörin vähän aikaa takaovella, kunnes Jude tuli sinne jakamaan nimmareita, mutta se oli hirmuinen ja masentava sirkus. Jude hymyili huomattavan etäisesti ja toisteli mekaanisesti "kiitos käynnistä". Lavalla se oli ollut elossa ja näyttänyt nauttivan olostaan, ja kumartaessaan se oli hymyillyt aidon onnellisen oloisesti. Nyt se oli ihan eri ihminen. Jengi meni ihan sekaisin, huusi ja tungeksi. Katselin vähän aikaa kauempaa ja totesin, että paras kunnianosoitus tuon luokan tähdelle on kiertää se kaukaa ja olla pyytämättä mitään helvetin nimmaria. Sitä ei voi ilahduttaa menemällä selittämään, miten nautti esityksestä. Lähdin pois.

Loppuillan pidin vapaata. Olisin kai voinut mennä leffaan tai jotain, mutta notkuin kaupungilla ja menin varhain hotellille. Olin netissä, rentouduin ja menin aikaisin nukkumaan.

Vielä paljon tärkeämpiä roolitusuutisia!

2009-06-29T22:18:00.006+02:00

Aaa! Iiii! Les Misérablesin 25-vuotisjuhlakiertueen Valjean, Javert ja Marius on julkistettu. Earl Carpenter (jonka juuri näimme Mariannen kanssa ja joka oli aikas hyvä), Gareth Gates (kyllä, poppari Gareth Gates)... ja JOHN OWEN-JONES!

En mä noista muista joudu ekstaasiin, mutta jos maailman paras John Owen-Jones palaa Valjeanin rooliin, mun on pakko, pakko, pakko nähdä tämä. JOJ on sanonut, ettei lähiaikoina toista bravuurirooliaan West Endissä, joten olin kuvitellut joutuvani tyytymään halpoihin korvikkeisiin. Olen nähnyt hänet roolissa kerran, ja mies on us-ko-ma-ton. Joka sävelestä tulee kylmät väreet. Ainoa oikea Valjean.

(Jotkut ne väittää, että alkuperäinen Colm Wilkins on on ainoa oikea, ja JOJ hänen paras korvikkeensa. En ole nähnyt Wilkinsonia livenä. 10-vuotis-DVD:llä hänellä on loistava ääni mutta erittäin vahvat maneerit, esimerkiksi ärsyttävä suhiseva ässä. Muutenkin hiukan enemmän vanhan koulun mies. JOJ on minulle täydellinen yhdistelmä klassisen vahvaa laulua ja moderneja musikaalisävyjä... mutta en voi sanoa lopullista mielipidettä kuulematta molempia livenä, eikä Wilkinsonia ehkä enää kuule roolissa livenä, joten unohdetaan kysymys. Kiistattomaksi manttelinperijäksi John Owen-Jones on nyt joka tapauksessa kruunattu: Wilkinson veti 10-vuotisjuhlakonserttia, JOJ 25-vuotisjuhlakiertuetta :)

Ollaan rehellisiä. Olisin mä muutenkin luultavasti halunnut nähdä kiertueen. Se on uusi versio: ohjaus, sovitukset, puvut, lavasteet, kaikki. Asetelma on kutkuttava. Eroja on varmasti kiinnostavaa bongailla. West Endin nykyinen versio ON jo 25 vuotta vanha, joten päivitettävää löytyy. Sitä paitsi uudet sovitukset tuppaavat aina kuulostamaan paremmilta kuin vanhat. Maailman musiikkitrendit kehittyvät, ja sitä kautta vissiin alitajuinen makumme. (Tai tiedä häntä, mutta olen huomattavasti paremmin kotonani esimerkiksi vuonna 1996/2000 sovitetun Jesus Christ Superstarin parissa kuin 70-luvun alkuperäisen.)

Nyt ei ole epäilystäkään siitä, että katson tämän, vaikka henki menisi. Mutta missä?

Cardiff (11.12. 2009 - 16.01.2010)
Manchester (19.01.2010 - 13.02.2010)
Norwich (16.02.2010 - 20.03.2010)
Birmingham (23.03.2010 - 17.04.2010)
Edinburgh (20.04.2010 - 15.05.2010)
+ Pariisi kesällä 2010.

Edinburgh tietysti houkuttelisi. Mun on muutenkin pitänyt mennä taas Skotlantiin. Ja olishan tuo siistiä nähdä Ranskassakin, kotimaassaan ja -kaupungissaan. Mutta saa nähdä. Riippuu ensi kauden matkojeni aikatauluista.

Oli vallan pakko valvoa uutisen parissa. Nyt nukkumaan.

Jäähyväisiksi vielä YouTube-nauhoitus. Paras löytämäni äänentoisto, vaikkei kuvaa olekaan. Kyseessä on BBC:n kiinnostavan, 90-minuuttiseksi leikatun Les Mis -konserttiversion ensimmäiset 10 minuuttia. Mukana on jopa avulias kertoja. Jos ei ole aikaa kuunnella koko kymmenminuuttista, kohdasta 6:55 alkaa "Valjean's Soliloquy" JUURI sellaisena kuin se pitää laulaa.

Evan Rachel Wood ja Alan Cumming Spider-Man-musikaaliin

2009-06-29T10:00:00.007+02:00

Playbill News: Evan Rachel Wood and Alan Cumming Cast in Spider-Man Turn Off the Dark

Ensimmäiset roolit Bonon & Edgen säveltämään hämismusikaaliin on jaettu (ks. linkki yllä). Evan Rachel "Marilyn Mansonin ex-lapsimorsian" Wood saattaa olla outo ja pelottava, mutta lahjakkuuttaan ei käy kieltäminen. Teki minuun todellisen vaikutuksen Across the Universessa. Tarvitsemme lisää ihmisiä, jotka osaavat tosissaan sekä laulaa että näytellä.

Skotlantilainen Alan Cumming onkin edustanut ko. ryhmää (ja monia muitakin ryhmiä :P) jo kauan. Sekä lavojen että elokuvien karismaattinen konkari.

Onko väärin, että alan olla aika innoissani? Kaksi minulle rakasta asiaa, musikaalit ja supersankarit, yhdistyvät ensi kertaa. Ja U2:n musa on potentiaalisesti todella hyvä juttu. Hyviä esiintyjiä. Hui sentään.

Eri asia, milloin mä tämän näen. Broadwaylle on tarkoitus mennä taas syksyllä, mutta tää saa ensi-iltansa vasta keväällä. Huoh. Katsotaan.

West End Live

2009-06-28T10:52:00.005+02:00

West End Live on jokavuotinen, ilmainen tapahtuma Leicester Squarella. Teatterifanien ei tarvitse liikkua metriäkään normaalin reittinsä ulkopuolelle: lava pystytetään TKTS-kojun taakse. Ei uskoisi, että kyseiselle pienelle aukiolle mahtuu satojatuhansia ihmisiä. Seisovat ihmiset menevät pieneen tilaan. Aukiokin tuntuu isommalta, kun se on aidattu ja ahdettu täyteen porukkaa. Jännä juttu.

Pitkiä jonoja ei kannata hätkähtää. Olen käynyt paikalla kahtena vuonna, ja molemmilla kerroilla tulin paikalle vasta 5 - 10 minuuttia ennen esitysten alkua, kun jono jo liikkui. Ihmiset valuvat sisälle todella nopeasti. Ja ihmeen lähelle silti pääsee.

Eturiviin haluavat ovat tietysti paikalla jo aamuyöstä, mutta se ei ole millään lailla välttämätöntä, ellei halua metrin päähän esiintyjistä. EI kuitenkaan kannata saapua esim. 15 min. show'n alkamisen jälkeen. Kun puisto on täynnä, jono pysäytetään. Sisään pääsee, kun entisiä katsojia lähtee pois, eikä kovin moni lähde heti ekan tunnin aikana. Varmistin teoriani tänä vuonna kuuntelemalla vieressä seisoneiden ihmisten turhautunutta puhelinkeskustelua jonoon jumahtaneiden kavereidensa kanssa.

Esiintyjien joukossa olivat Hairspray, Jersey Boys, Wicked, We Will Rock You, Dirty Dancing, Priscilla Queen of the Desert, Oliver!, Sister Act... ynnä muita.

Olen pannut merkille, että jukeboksimusikaalit tuntuvat tässä tilaisuudessa aitoja musikaaleja paremmilta. Niiden laulut on helpompi irrottaa kontekstistaan ja esittää mukaansatempaavina potpureina. Kahden vuoden perusteella ei ole We Will Rock Youn ja Jersey Boysin voittanutta. On lievästi sanottuna siistiä, kun 25 musikaaliammattilaista vetää Bohemian Rhapsodya (kuulostaa nimittäin aika hyvältä) ja yleisö laulaa mukana niin kovaa, ettei omaa ääntään kuule edes päänsä sisällä. Tulee semmoinen illuusio, että kyseiset esitykset olisivat hyviäkin.

Olen kuitenkin nähnyt We Will Rock Youn, ja potpuriversiossa tulee nähtyä sen parhaat puolet ilmaiseksi. ON sykähdyttävää kuunnella Queenin hyvää musiikkia huippuammattilaisten esittämänä (vaikkakin tässä erikoistapauksessa musikaalitähdet ovat fantastisen mr. Mercuryn kalpea korvike), mutta juoni on huttua, vitsit huonoja ja näyttelijäntyö suhteellisen heikkoa. Parempi siis katsoa jukeboksimusikaalit puistossa!

Jukeboksimusikaalit myös selkeästi tiedostavat vetovoimansa ja panostavat puistoesiintymiseen täysillä. Isoista esityksistä Jersey Boys oli ainoa, joka vaivautui esiintymään kahtena päivänä, enkä voi kyllin ylistää sen komeiden miestähtien ammattimaisia stemmoja, hillityn hallittuja pukumieskoreografioita, karismaa ja energiaa. On varmasti iso uhraus raahautua esiintymään viikon ainoana vapaapäivänä, mutta sitä ei näytetä. Olen nähnyt puistoesitykset kahtena vuonna, ja melkein tekee mieli katsoa tämä jukeboksimusikaali niiden pohjalta. Luultavasti virhe, mutta olen elävä todiste siitä, että markkinointi toimii ja panostaminen kannattaa.

Osa suurista musikaaleista panostaa huomattavasti vähemmän. Wickedistä raahautui paikalle vain Elphaba, eikä edes vihreänä, siinä missä We Will Rock Yousta saimme koko 20-30 hengen miehityksen täysissä rooliasuissa.

Tilaisuus sisältää paljon odottelua numeroiden välissä. Muuta vikaa siinä ei ole. Se on maailman suurin ilmainen teatteritapahtuma. On upeaa olla keskellä samanhenkisiä ihmisiä, kuulisittepa miten musikaaleille hurrataan. :)

TKTS myy tästä lähin alennuslippuja myös ennakkoon.

2009-05-27T15:39:00.000+02:00

TKTS, tuo Lontoon saman päivän lippuparatiisi ja luojan lahja teatterin suurkuluttajille, on alkanut myydä lippuja myös ennakkoon. Tämä ei sinänsä ole uutinen - ainakin minä olen tiennyt tulevasta uudistuksesta jo kauan.

Uutinen sen sijaan on, että osa ennakkolipuista myydään alennettuun hintaan! Olin luullut, että ennakkoliput ovat täysihintaisia ja ettei mikään halpojen lippujen aamujonotuksessa muuttu. Mutta uudistushan vetääkin pasmat täysin sekaisin.

Nythän niihin esityksiin, joihin alennuslippuja myydään ennakkoon, on huonommat mahdollisuudet saada alennuslippuja samana päivänä! Hintatietoisen henkilön on siis pidettävä kirjaa myös siitä, mihin esityksiin TKTS myy ennakkoalennuslippuja ja ostaa liput ko. esityksiin ensimmäisenä päivänään Lontoossa (tai jos asuu Lontoossa, heti kun uusia tulee myyntiin). Hurlumhei. Hyvä pitää mielessä.

Loppuuko Sunset Boulevard sittenkin 30.5.?

2009-05-20T20:20:00.003+02:00

Kaikkialla tuntuu nyt lukevan niin. Jossain vaiheessa se ilmoitti jatkavansa läpi kesän, ihan varmasti! Mutta ehkä jatko on peruttu..?

Kohtalo on mua vastaan, ja mun olisi pitänyt tehdä toukokuun alussa ekstramatka West Endiin. Varmaan olisin tehnytkin ilman näitä häätohinoita. Olis ollut James McAvoy näytelmässä Three Days of Rain, Spring Awakening ennen loppumistaan ja nyt ehkä vielä Sunset Boulevardkin. Mutta ei ollut mahdollisuutta ehtiä, oli - ja on - tärkeitä, kivoja menoja. Kaikkea ei voi saada, ei edes tässä yhdessä pienessä asiassa, vaikka kovasti yrittääkin.

21.5. Uutinen löytyi. Totta se on, harmin paikka.

Lontoon musikaalit näyttävät seuraavilta:

2009-05-17T23:11:00.000+02:00

Tarkkailin TKTSin tarjontaa, tutkin nettitarjoukset, alla tilanne, ensin infoa.

Vertailen korkeimman hintaluokan (AKA top price - £50-£60) lippujen alennettuja hintoja. Hattuhyllylle en mene, mutta tällä katseluvolyymillä säästän satasia, kun vähän jaksan miettiä. Nautin vertailusta :)
Kaikki, joissa ei lue "jukeboksimusikaali", ovat oikeita musikaaleja. Jukeboksimusikaalissa juoni on rakennettu olemassa olevien biisien ympärille, enkä arvosta sitä taidemuotona. Parhaimmillaan se voi tarjota hauskan, konserttiin verrattavissa olevan illan, huonoimmillaan vituttaa rajusti.
Lontoossa on muitakin musikaaleja. Ne eivät tällä kertaa kosketa minua. Osa on jo nähty eikä tartte nähdä toiste, ja toisissa (esim. Oliver!) odottelen rauhassa hintojen laskua.
Listalta puuttuvat The King And I @ Royal Albert Hall (ensi-ilta 12.6, ei hajuakaan, saako alennuslippuja) ja Been So Long @ Young Vic (kokeellinen uusi juttu, ensi-ilta 17.6, pitää selvittää, onko mistään kotoisin) .

Kategoria A: "en ole nähnyt"
La Cage aux Folles £30 (alennuslippuja miltei aina, matineat to & la) - Siis Birdgage-komedia mutta musikaali. Luonnollinen siirtymä.
A Litte Night Music £30.50 (ainakin ma, ke, ke mat, pe) £33 (la, la mat) netistä saa ennakkoon £29.50 - Sondheimia Bergmanin elokuvasta 1800-luvun Ruotsissa. Ellen erehdy, tää on se, joka on kokonaan valssia?
Carousel £33.50 (aina paitsi ma ei esitystä, matineat ti & la.) netissä ennakkoon £29.50 - Klassista Rodgers & Hammersteiniä, huvipuistotyöläinen oppii kuolemansa jälkeen perheen arvon.
Sunset Boulevard £35 (aina, matineat ke & la) netissä ennakkoon £30 - Lloyd Webber-musikaaliversio samannimisestä elokuvasta. Ikääntyvä näyttelijätär & nuori kirjailija.
Jersey Boys £38 (ainakin ma, ke) - Jukeboksimusikaali bändistä Frankie Valli & the Four Seasons. Yllättävän svengaavaa oli se, mitä näin West End Livessä viime vuonna.
Billy Elliot £38 (useimmiten paitsi la ilta, matineat to & la) - Tuskin tarttee linkittää leffaa. Vihdoin tullut TKTS:iin, pitänee katsoa, uusi Broadway-versio putsasi palkintopöydän.
Dirty Dancing £39.50 (ainakin ma, ke) - Toinen leffa, jota tuskin tarttee linkittää. Jukeboksihöttöä.
Priscilla Queen of the Desert £40 vain netissä ennakkoon - Jukeboksimusikaali drag queen -leffasta.

Kategoria B: "nähty muualla kuin West Endissä"
Avenue Q (vasta palaamassa tauolta, yksityiskohdat ei tiedossa, mutta ennen aina sai TKTS:istä) netissä pe mat £22.50 - Härskiä kieltä pursuava muppet-komedia. Olen nähnyt Suomessa ja Broadwaylla, West End täydentäisi kokoelman. Kiinnostaa, mitä muutoksia vitseihin on tehty.
Grease £29.75 (ainakin ma, ti, ke, la mat). Day tickets £19.50, lienevät fiksumpi diili. - Tuskin esittelyjä kaipaa. Olen nähnyt livenä vain suomeksi.

Kategoria C: "nähty West Endissä, mutta miehitys vaihtunut ja / tai voisin kuvitella katsovani uudelleen"
Les Mis £34 (ainakin ma, ti, ke, ke mat, to, la mat) - Kurjuutta ja vallankumousta 1800-luvun Ranskassa Hugon samannimisestä kirjasta. Tässä on taas uusi Valjean, tuskinpa pystyn vastustamaan.
Hairspray £34.25 (ma) £39.59 (ke) £40.50 (ti, to) £45.50 (la mat, la) - Musikaalin leffaversio ja / tai alkuperäinen leffa lienevät tuttuja. Läski tyttö tanssii ja vastustaa rotuerottelua 60-luvun Baltimoressa. Irrationaalinen halu nähdä Michael Ball roolissaan vielä kerran ennen kuin lopettaa, mutta tuskin ehdin kun on muutakin.

---
Satavarmojen listalla ovat ainakin Les Misin uusi miehitys ja Sunset Boulevard, joka on kiinnostanut jo kauan mutta osuu nyt ensi kertaa kohdalle. Luultavasti Billy Elliot, johon on ensi kertaa järkevä tilaisuus. Muiden osalta päätöksiä tehdään vähitellen, osittain vasta saman päivän aamuna. (Ynnä kenties sen mukaan, mihin Marianne uskaltautuu..? :D)

Lisäksi olisi ollut upea Spring Awakening, mutta argh, se lopetetaan ennenaikaisesti 30.5. Turhauttaa. Odotin niin, että pääsisin vertaamaan suomalaista ja alkuteosta.

One London Trip More

2009-04-23T15:29:00.002+02:00

Tämä oli jo pääblogissa, mutta teatterimatka kuulunee tännekin.

Vietän tänäkin vuonna juhannuksen Lontoossa: to 18.6. - to 25.6. Ajankohta on osoittautunut hyväksi kahdesta syystä: (1) ko. viikonloppuna on West End Live, eli saan teattereiden lisäksi vielä ilmaistakin musikaaliohjelmaa, (2) ei tartte miettiä, mitä tekisi juhannuksena. (Kuulin tosin huhua kavereiden mahdollisista tupareista, joten nyt saattaa mennä kivakin juhannus sivu suun... mutta ei voi mitään.)

Odotan matkaa jo innolla ja laadin täyttä häkää suunnitelmia siitä, mitkä esitykset pitää ainakin nähdä, mitä kenties minäkin päivänä ja mitä kautta liput kannattaa hankkia.

Olen toistaiseksi varannut kaksi teatteria. Ensinnäkin mulla on ollut treffit Juden kanssa sovittuina jo puolitoista vuotta. Sunnuntaina iltapäpäivästä tapaamme. Ikävä kyllä Kenneth Branagh ei enää ohjaa ko. Hamletia, mikä harmittaa minua about yhtä paljon kuin Juden pois jääminen olisi harmittanut (ihan totta!)... mutta odotan elämystä silti. Lisäksi varasin pari päivää sitten toisen Shakespearen, Open Air Theatren Much Ado About Nothing (lempinäytelmäni, aah). Ma päivällä. (Ajankohta valikoitui, koska maanantaisin ei ole muita päivänäytöksiä.) Tähän ei tietääkseni myydä mitään alennuslippuja, joten ostin ihan firman omilta nettisivuilta, permantopaikka £34. (Olen jo monta vuotta ollut niin snobi teatterinharrastaja, että istumapaikalla on paljon väliä. Mieluummin melkein jätän menemättä kuin istun hattuhyllyllä tihrustelemassa. Paitsi jos oikeasti haluan esitykseen ja hattuhyllypaikka on ainoa, mihin mahtuu.)

Lisäksi olisi sitä sun tätä. Voin julkaista listan, jahka se vähän selkiytyy. Montaa satavarmaa tuskin tulee - tykkään useimmiten päättää vasta aamulla, mitä sinä päivänä katson.

Matka on nyt virallisesti julistettu, mikäli asia koskettaa jotakuta :)

Asustan taas suunnilleen tuolla, YHA-hostellissa St. Paul'sin nurkilla. Ei se ole Lontoon paras hostelli, mutta jostain syystä sinne tuntuu "oikealta" kävellä kotiin. Strandia pitkin ja vanhaan Cityyn, joka muinoin oli koko Lontoo. Kun katedraali täyttää näkökentän, on perillä. Matka on paljon pitempi kuin vaikka Oxford Streetin YHA:an, jossa joulun pikamatkallani asuin, mutta jostain selittämättömästä syystä tunsin sinne palatessani käveleväni väärään suuntaan. En tajua itsekään, mutta näin se on.

Legally Blonde + Sheridan Smith + Duncan James = <3

2009-04-21T17:00:00.009+02:00

Yeah! Sheridan Smith ja Duncan James tähdittävät Lontoon Legally Blondea ensi talvena.

Tästä on huhuttu jo pari kuukautta, mutten uskaltanut hihkua ennen virallista uutista.

Mun täytyy näköjään lähteä Lontooseen joulu-tammikuussa. Nykyään musikaaleista ei koskaan tiedä, kaatuvatko viikossa vai kahdessa, ja sanoisin, ettei tämä teos aiheensa puolesta ole mikään taattu brittihitti. ;) Mutta nyt on semmoinen esiintyjäyhdistelmä, etten aio missata.

Tai no, voihan tämä pärjätäkin. Broadwaylla meni hyvin. Kyseessä on ilmeisesti hauska, energinen paketti, ja kuulemani biisit ovat tarttuvia. Niistä on näyte esityksen sivuilla, mutta se on vielä Broadwaylta. (Ennen kuin taas aletaan huokailla, että pitikö satunnaisesta komediasta tehdä musikaali, totean, että enemmistö musikaaleista, myös monet parhaat, perustuvat muihin teoksiin. Jostain syystä musikaali taidemuotona toimii niin. West Side Story perustuu Romeoon ja Juliaan, Rent La Bohémeen ja My Fair Lady puhenäytelmään Pygmalion, jonka muuttamista musikaaliksi pidettiin tarpeettomana raiskaamisena, mutta katsokaa lopputulosta. Jos siis halutaan tehdä kevyt komediamusikaali, miksei pohjaksi saisi ottaa kevyttä komediaa?)

Uskallan toivoa esitykseltä hauskuutta varsinkin nyt, kun Smith on mukana. Nainen todisti Little Shop of Horrorsissa olevansa lois-ta-va komedienne ja laulaja. Smith on täydellinen valinta rooliin ja tehnee esityksestä 103 % hauskemman. Odotukseni ovat todella korkealla.

Ja Duncan James..? No, sitä voisi paremman puutteessa katsella esimerkiksi maalaamassa seinää. Siinä se :D Viis roolisuorituksesta. Mutta kyllä se laulaa osaa, ja olen iloinen, että se tuntuu Chicago-vierailunsa jälkeen aidosti tykästyneen musikaalimaailmaan ja haluavan tehdä tätä. Veikkaan, että sen nimi vetää muutamankin naisen katsomoon, mikä on aina plussaa alalle.

Jesus Christ Superstar tulee taas.

2009-04-11T10:31:00.003+02:00

Tuo alkuperäinen 70-luvun hippiversio, maanantai 13.4. MTV3 klo 11.45. Musiikillisesti ei paras, mutta sisältää karismaattisen Jeesuksen.

Onhan nyt sentään pääsiäinen.

En kylläkään tiedä, miksi leffa tulee Jeesuksen ylösnousemuksen päivänä, vaikka loppuu Jeesuksen kuolemaan (jos tuo spoilasi liikaa, kannattaa ehkä parantaa kristinuskon tuntemustaan ;). Ehkä musikaali olisi muille päiville liian hilpeä juttu.

American Idolia, taas.

2009-03-16T15:19:00.009+02:00

Älkää käsittäkö väärin: kyse ei nyt oikeastaan ole siitä, että pitäisin Adam Lambertia maailman ihanimpana. Ainakaan vielä ei miehen esiintyminen ole saanut sydäntäni sykkimään erityisen nopeasti. Mutta tuomareiden kehut ovat! Sydänparka on pakahtua ilosta ja ylpeydestä joka kerta kun Adamin äänialaa hehkutetaan kuin maailmassa ei olisi koskaan nähty vastaavaa. Tällä kertaa Kara sanoi sen laulaneen nuotteja, joita hän ei ollut tiennyt olevan olemassakaan. (Kaikki ylistivät, mutta juuri Kara tuntuu keskittyvän äänialaan.) Go, musikaaliammattilaiset!

Eikö musiikin ammattilainen tosiaan ole moista koskaan kuullut? Itselleni tuli vahvat musikaalitakaumat samaisista vahvoista korkeista äänistä. Muuten Adam kyllä yrittää olla laulamatta liikaa musikaalitekniikalla, ja varmasti hyvä niin.

Black or White on uusin kappale. Seuraan kisaa muutoin Suomen telkkarista, mutta oli pakko hakea Youtubesta jo etukäteen tämä esitys. Tarkoittamani vahva korkea ääni esimerkiksi kohdassa 1.21.

Vertailukohdaksi se, mitä Adam on tähän asti työkseen tehnyt, eli Wicked, Dancing Throuhg Life. (Mies oli L.A:n produktion vara-Fiyero. Fiyero on show'n miespääosa.) Aika hauskaa :D Filmatut lavashow't näyttävät aina aika dorkalta ja ylivedetyltä, älkää välittäkö siitä. Sama esiintyminen voi näyttää teatterissa täysin luontevalta.

Toisilla sitä äänialaa riittää!

2009-03-07T20:05:00.000+02:00

Musikaaliteksti kopioidaan nyt useampaan blogiin. Saadaanpa näihin sisältöä vaihteeksi.

American Idol juuri äsken:

"WHO has a range like that?!" (Uusi Cara-tuomari tyrmistyneen, epäuskoisen kehuvaan sävyyn.)

Musical theatre performers do, honey. Duh.

98% tavallisista levylaulajista ei pärjää musikaaliteatterissa, sanottiin juuri yhdessä gradukirjassa, jota luen. Monen oopperalaulajankaan ääniala ei riitä. Musikaalisäveltäjät on sadisteja ;)

Ko. poika on musikaalinäyttelijä, jota on koko kisan ajan ajan haukuttu teatreaalisuudesta. Mutta viimeistään nyt tuomarien oli pakko myöntää, että sen laulutaito on täy-sin omassa sarjassaan.

Ah. Ylpeä hetki.

Olen tällä kaudella jäänyt American Idol -koukkuun. Olisin ilman tätäkin. Mutta olisipa tää poika ollut mukana viime kauden Lloyd Webber -jaksossa!

Jätkä muuten kanavoi musikaalikollegaansa Tony Vincentiä niin monella tasolla, että naurattaa.(Tsekatkaa vaikka Tonyn hiukset Wikipedia-linkissä!!) Mutta on onneksi aivan yhtä hyvä.

Oscar-gaala 2009 kuulostaa hyvältä!

2009-02-18T18:32:00.002+02:00

Kuulostaa siltä, että Hugh Jackman juontajana vetää musiikkinumeroita koko rahan edestä. Ks. IMDB:n uutinen.

Tätä olen toivonutkin siitä lähtien kun hänet julistettiin juontajaksi! <3

(Ja Hugh on hyvä ja kokenut juontaja. Vetänyt Tonyt monta kertaa.)

Playbill.com

2009-02-09T21:04:00.007+02:00

Aloin kirjoittaa arvostelua, mutta se ei ehdi tänään valmiiksi. Sen sijaan tuli mieleeni vinkki.

Playbillradio.com on sattuneesta syystä suosikkinettiradioni. Se soittaa 100% musikaalisävelmiä ja lähettää lisäksi Broadway-uutisia ja teemaohjelmia, jotka keskittyvät esimerkiksi tiettyyn säveltäjään tai teokseen. Kuunteleminen on muistutus siitä, miten monipuolista musikaalimusiikki on. Kanava ei soita muuta, mutta valikoimaa tuntuu silti olevan laidasta laitaan.

Playbill.com on myös maailman paras teatteriuutissivusto. Käyn uskollisuudesta myös Lontoon officiallondontheatre.co.uk:ssa, mutta Playbill kattaa West Endin niin tehokkasti, ettei oikestaan olisi tarvetta.

Alkuperäisessä inkarnaatiossaan Playbill on Broadwayn joka esityksessä jaettava ilmainen käsiohjelma/uutislehtinen. Mahdollisesti paras asia siellä. Repikää siitä, West Endin maksulliset näyttelijälehdykät. (Mutten milloinkaan pääse yli Broadwayn TKTS:in huonosta toiminnasta ja hitaista jonoista, joten West End johtaa kokonaistilastoissa. Ja onhan se se alkuperäinen. B-way-teatterit ovat kopioita Lontoosta.)

Huh, mikä helpotus.

2009-02-04T13:13:00.004+02:00

Tim Rice ei ole kirjoittanut Britannian kammottavan Euroviisukappaleen sanoja.

Ajattelin jo, että harkintakykyni on sumentunut täydellisesti, enkä enää koskaan voi kunnioittaa Ricea, omaa makuani tai varmuuden vuoksi ketään muutakaan musikaalisanoittajaa.

Alun perinhän uutisoitiin, että Webber säveltää kappaleen ja Rice sanoittaa. Ilmeisesti Ricea ei loppupeleissä kuitenkaan kiinnostanut. Webberin sävel on ihan OK, vaikka olisin odottanut parempaa. Sanat ovat kuitenkin niin kauheat ("It's my time, it's my time" on todella nolo toistuessaan kahdesti), että korvani vuotivat verta ja halusin kaivaa itselleni häpeissäni kuopan hiekkaan, jos ne olisivat olleet Tim Ricen käsialaa.

Löysin haastattelun vierestä myös linkin erittäin kiinnostavaan haastatteluun, jossa Rice puhuu parin työskentelysuhteen päättymisestä 70-luvulla.

Ja tässä on se nolosti sanoitettu tylsä balladi. Britannia pärjää tällä yhtä huonosti kuin aina ennenkin. (Melodia on kyllä musikaalimainen. Tämä kuulostaisi paremmalta hiukan nopeammaksi sovitettuna ja musikaaliäänellä laulettuna. R'n'b-tyyli tekee biisistä sietämättömän mahtipontisen.)

Kyseessä ei nyt ole musikaali, mutta...

2009-02-03T19:57:00.008+02:00

Regent's Parkin kesäteatterin Shakespeare-kappale on tänä kesänä Much Ado About Nothing!

Jee, jee, jee! Elämä hymyilee. Ihana Much Ado About Nothing, tuo ehdoton lempishakespeareni ja varmaankin myös lempinäytelmäni. (Tänä kesänä on oikea runsaudenpula: toinen päänäytelmä on Oscar Wilden hurmaava The Importance of Being Earnest. Onneksi ei kuitenkaan tarvitse valita, koska Wilde saa ensi-iltansa vasta heinäkuussa. Ja toki Much Ado olisi voittanut.)

Much Ado on monella tapaa ihana. Shakespeare rikkoo siinä kaavoja. Kyseessä on perinteinen kahden pariskunnan kuvio, joita kirjoitetaan yhä ja tullaan varmasti kirjoittamaan maailman tappiin - mutta B-juonen melodramaattinen nuoripari saa kerrankin soittaa toista viulua A-tarinan koomisille rakastavaisille eikä päinvastoin. Moderni, sanavalmis Beatricekaan ei joudu äkäpussina kesytettäväksi, vaan miehet lankeavat hänen jalkoihinsa. Näytelmän herkullinen dialogi osoittaa, ettei tilannekomedioiden pikkunäppärää sanakikkailua ole keksitty ihan eilen. (En ole ihan itse keksinyt kaikkia huomioita. Opiskelin tätä(kin) näytelmää Glasgow'ssa. Antoisia, antoisia luentoja. Oi niitä aikoja.)

On erityisen hätkähdyttävää, että Beatricen ja Benedickin A-tarina toimii täysin ajasta ja paikasta riippumatta. Siinä ei ole yhtään aikasidonnaista elementtiä. Ihmiset suojautuvat yhä pettymyksiltä tunteensa tukahduttamalla, ja seksuaalinen jännite purkautuu kinasteluna. Ihmiset voisi vaikka tänään huijata rakastumaan täsmälleen samalla metodilla... ja uskon vahvasti, että juoni monessa tapauksessa toimisi oikeasti.

Harmi, ettei Claudion ja Heron melodramaattinen B-juoni (jossa maineen menetyksen korjaamiseksi ryhdytään romeojajuliamaisiin ääritekoihin) toimi nykyajassa oikein millään tasolla ilman suuria juonellisia muutoksia. Muuten Much Ado olisi ainutlaatuisen ajaton Shakespeare.

Beatricen ja Benedickin tarina puhuttelee minua syystä tai toisesta. Meinaan alkaa itkeä ilosta, kun ne luopuvat suojamuureistaan ja uskaltavat rakastaa... loppujen lopuksi niin naurettavan pienestä rohkaisusta. Awwww. Syystä tai toisesta eläydyn vahvan henkilökohtaisesti ja syvän liikuttuneena tähän hypoteettiseen sisäisen sulamisen tunteeseen. Kertooko tämä sitten Shakespearen universaalista tarkkanäköisyydestä vai pelkästään minusta ihmisenä? (Oletettavasti molemmista.)

Jos joku ei ole vielä nähnyt Kenneth Branaghin ihanaa leffaversiota (1993), kannattaa katsoa ja heti. Onnistuneimpia Shakespeare-filmatisointeja. (On näköjään myös Youtubessa.)

(Tarvitsen enää (a) Benedickin, (b) ihmiset, jotka toteuttavat huijauksen. Sitten voin elää elämäni onnellisena loppuun asti. Mutta tämän näkeminen Lontoossa tekee minut jo astetta onnellisemmaksi. Olen odottanut tätä vuosia.)

Lontoon aloittelijaystävälliset musikaalit

2009-01-26T20:48:00.009+02:00

Minun piti suositella siskolle West End-musikaalia, josta musikaaleihin epäluuloisesti suhtautuva poikaystävä mahdollisimman varmasti tykkää - ja alkaa vihdoin uskoa, että musikaalit ovat hyviä.

(Tämä Lontoon matka on lähestulkoon siskon viimeinen tilaisuus käännyttää poikaystävä. Muutaman kerran poikaparka on jo Suomessa istunut mukana, muttei ole oikein osunut hyvään esitykseen ja on siis uhkaavasti tulossa siihen tulokseen, ettei tykkää musikaaleista. Eihän sellainen sovi tässä perheessä! Mutta jätkä ei ole koskaan käynyt Lontoossa eikä siis nähnyt oikeaa musikaalia oikeiden taiteilijoiden esittämänä. Siihen sisko laittaa toivonsa.)

Oli hauskaa miettiä, mitkä teokset Lontoon tarjonnasta soveltuisivat parhaiten puolivastahakoisille ensikertalaisille. Minustahan paras pala kaupungin tarjonnassa on nyt ja aina Les Mis, mutta se ei suinkaan tarkoita, että melodramaattinen, historiallinen teos, jonka juontakin voi olla pikkuisen vaikea seurata (esityksen suurin kauneusvirhe - kannattaa oikeasti lukea ainakin ekan näytöksen juonitiivistelmä, jos ei tunne tarinaa ennalta) olisi hyvä valinta keskimääräiselle West End -neitsyelle.

Tulin siihen tulokseen, että Avenue Q on loogisin ehdokas. Se on ihan oikea musikaali (vrt. jukeboksihirvitykset), joka sisältää korkeatasoista, juonta palvelevaa musiikkia, mutta lisäksi se on todella hauska ja todella alatyylinen. Se riisuu kerralla ensikertalaisilta ennakkoluulot siitä, että musikaaliteatteri olisi vanhanaikaista ja puisevaa (mitä se tosin 95 prosentin varmuudella on minunkin silmissäni, jos joudun katsomaan ennen West Side Storya kirjoitettuja esityksiä).

Muita ehdokkaita olisivat: Hairspray, joka on takuuhyvä, hauska ja mukaansatempaava, mutta kyseinen kohdehenkilö on jo nähnyt leffaversion, joten show ei tekisi maksimivaikutusta; Grease, joka on oikeesti hauska ja hyvä, mutta luultavasti leffana jo tuttu. Lisäksi olen kuullut nykyisestä versiosta lähinnä pahaa enkä siis uskalla suositella takuuhyväksi; ja... luultavasti listalle kuuluisi vielä Lion King, jota en itsekään ole nähnyt, kun ne pirulaiset eivät koskaan myönnä mitään alennuksia ja vastustan sellaista periaatteesta. Kuulemani perusteella ikuisuuden pyörinyt leijonashow kuitenkin on näyttävä, takuuhyvä ja helposti lähestyttävä.

Siinä nuo varmaan ovat. Lontoon aloittelijaystävällisimmät oikeat musikaalit. Niitä on. Ei siis ole tekosyytä viedä aloittelijaa jukeboksimusikaaliin. Se olisi anteeksiantamatonta, vaikka ne vasta helppoja sulatettavia ovatkin. Ne ovat soveliasta katsottavaa korkeintaan konkareille, jotka tietävät paremmasta. (Miksikö? Idea oli menettää musikaalineitsyys. Muuten hyvä, mutta jukeboksin jälkeen yksilö ei vieläkään voi väittää menettäneensä sitä.)

Nähtävästi määritelmäni aloittelijaystävällisestä on "hauska (tai ei ainakaan dramaattinen), stereotyyppejä romuttava, kevyt mutta näyttävä, musiikiltaan korkeatasoinen ja tarttuva, helposti lähestyttävä vaikkapa leikkisyytensä tai mustan huumorinsa vuoksi". Listalle olisi saumoja vielä ainakin Little Shop of Horrorsilla, jos se pyörisi Lontoossa nyt. Ja kenties Mary Poppinsilla, riippuen henkilön lapsenmielisyydestä.

Toisaalta: jos ihminen olisi vaikkapa tanssifani, asia pitäisi harkita uudelleen ihan uusilla kriteereillä.

Joseph and the Amazing Technicolor Dreamcoat - West End 25.11.2008

2008-12-12T13:58:00.003+02:00

Katsottu oikein varta vasten tehdyllä teatterimatkalla Lontoossa.

Olen kokemuksen myötä huomannut, että West End -musikaalien yleisöt vaihtelevat paljon. Tietyt esitykset (kröhömphantomkröhöm) vetävät turisteja - vieraita kieliä kuulee väliajalla vähintään yhtä paljon kuin englantia. Toisissa valtaosa on paikallisia. Joidenkin esitysten yleisöt ovat vakavampaa aktiiviteatteriväkeä, toisissa enemmistö on kerrankin teatteriin uskaltautunutta tavisporukkaa. (Näin siis kunnon paikoilla. Jos menee halvalla 2. parvelle, sieltä löytää aina lähinnä turisteja, pälyileviä teatterinoviiseja ja koululuokkia. Siksi en viihdy siellä.)

Josephin yleisö koostui 95-prosenttisesti briteistä - ja siitä kansanosasta, joka ei aktiivisesti harrasta teatteria. TV:stä tuttua Lee Meadia oli selvästi tullut ihastelemaan jokamiehiä ja -naisia. Lienee sanomattakin selvää, että naisia ja lapsia oli paljon. Joseph on koko perheen esitys ja Lee koko kansan suosikki, se ei jäänyt epäselväksi.

Esitys jätti minut kaksijakoisiin tunnelmiin. Se saattoi olla energisin ja tarttuvin koskaan näkemäni show. Vannon, että heräsin yöllä useaan kertaan siihen, että päässäni jumputtava "Go, go, go Joseph, you know what they say..." ei antanut minun nukkua. Esiintyjien tarttuva taito ja into innoitti yleisön, myös minut, tasalaatuisen spontaaneimpiin koskaan kokemiini aplodeihin.

(Tiedättehän, että on kahdenlaisia aplodeja? Konvention mukaan lauluille pitää taputtaa. Jokainen kappale, joka ei ole aivan pannukakku, saa siis velvollisuusaplodit. Velvollisuusaplodit tunnistaa pienestä tauosta ennen taputuksen alkua: kaikki odottavat, että joku muu aloittaa. Toisaalta on olemassa myös spontaaneja aplodeja, jotka tunnistaa siitä, että musiikin tauotessa myrskyisät suosionosoitukset ovat jo alkaneet. Koska kaikki haluavat taputtaa eivätkä suotta odottele muita.

Joseph on ehkä ainoa näkemäni show, jossa aplodit olivat vähintään 90-prosenttisesti aidon spontaaneja. Eikä suotta! Silloinkin kun itse kappale ei ollut ikimuistoinen, jokainen esiintyjä oli aplodinsa ansainnut. Minä olin lähes aina mukana spontaanissa ilossa ja taputin kädet kipeinä jo ennen kappaleiden loppua.)

Erityismaininta on pakko antaa kertoja Jenna Lee-Jamesille. Yksi parhaista koskaan kuulemistani naisäänistä. Brava. Kertojalle sävelletyt kappaleet eivät ole helppoja, mutta hän selviytyi niistä nautittavan vaivattomasti ja puhtaasti, ja näytti vielä nauttivan olostaankin. Menen tästä lähin katsomaan häntä miltei missä vain.

Toinen erityismaininta lapsikuorolle. Moniääninen laulu oli niin puhdasta, ettei kylmiä väreitä voinut välttää. Ja... lapsia. Aww. Vahva sympatiatekijä.

Kolmas erityismaininta Lee Meadin charmille. Hän on täydellinen tähän rooliin luonnonkiharasta jewfro-frisyyristä lähtien. (Minkä lisäksi haluan mainita, että on ehdoton palvelus ihmiskunnalle esiintyä lannevaatteessa.) Odotan mielenkiinnolla, mitä mies tekee seuraavaksi ja pääseekö ääni ehkä toisessa teoksessa eri lailla oikeuksiinsa. Tässä se on riittävän hyvä muttei supervaikuttava. (Mutta jos ääni ei aiheutakaan kylmiä väreitä, hymy onneksi aiheuttaa. Jostain kumman syystä minä ja naiset kaikkialla ympärilläni kiljuimme taukoamatta kumarrusten ajan. Kröhöm, siirrytäänpä eteenpäin.)

Sitten negatiiviseen. Joseph on alun perin kouluissa esitettäväksi tarkoitettu pieni kuvaelma. Sen juoni on olematon ja hahmot vailla syvyyttä. Laulut seuraavat toisiaan satunnaisen tuntuisesti. Kaikissa jukeboksimusikaaleissakin on parempia aasinsiltoja biisien välillä. Oikeasti. Eikä ohjaaja ole pyrkinyt ainakaan korjaamaan tilannetta - esitys on vahvan koominen ja viis veisaa siitä, miten seuraavaan hittikappaleeseen saavutaan. Kunhan saavutaan. Varsinkin Close Every Doorin dramaattinen paatos tulee täysin puun takaa ja vaatii kuulijaa vaihtamaan kirskuen vaihteita päässään.

Teosta on vuosien varrella pidennetty, mutta yli kaksituntisen siitä sai vain esittämällä parhaat biisit kahteen kertaan (esim. Close Every Door, toiseen kertaan ei mitään juonellista tekosyytä). Lisäksi viimeinen vartti on mega-mega-mega-megapotpuri koko setistä, mutta siitä en valita, koska se oli esityksen ehdottomasti paras osuus ja univaikeuksieni lähde. Sydän alkoi väkisin jyskyttää taustabiitin tahtiin ja veri lähti kiertämään jäsenissä. Ja homma vain jatkui ja jatkui. Alkoi jo päässä heittää. Ihanaa.

Lopuksi kummasteleva toteamus: lapsille suunnatuksi esitykseksi musiikin volyymi on varsinkin lopun megapotpurissa säädetty käsittämättömän kovalle. Itse nautin siitä, mutta olen kohdannut vastaavaa ehkä vain We Will Rock Youssa: mukana voi rauhassa taputtaa ja vaikka hoilata, koska omaa ääntään ja taputustaan ei oikeasti kuule. Jos viet tänne lapsen tai olet itse herkkäkorvainen, pakkaa korvatulpat.

---

(1) Teos:
Musiikki - 3,5
Juoni ja käsikirjoitus - 2
Aihe ja tunnelma - 3

= 8,5/15

(2) Toteutus:
Ohjaus - 2
Lavastus + efektit - 3

= 5/10

(3) Esiintyjät
Laulu - 4,5
Tanssi - 3
Näytteleminen - 3

= 10,5/15

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 5
Tahdon nähdä uudelleen - 3

= 8/10

Yht. 32/50 ==> 3+

Proposition 8 - The Musical

2008-12-04T10:14:00.005+02:00

Hieman poliittista lyhytmusikaalia näin aamutuimaan.

Mahtavan isoja nimiä saatu tällaiseen projektiin. Hyvä sanoma, varsinkin Jeesuksen osuus.

Tämän isä Marc Shaiman on mm. säveltänyt ja sanoittanut Hairsprayn ja osallistunut South Park -leffan biisien tekoon ja sovittamiseen. Vaikuttaa mahtavalta tyypiltä.

Selkokielellä: Trey Parker, Matt Stone ja Mormon Musical

2008-11-21T08:58:00.014+02:00

No niin. Otetaanpa uudelleen. Matt Stone ja Trey Parker ovat luoneet Broadwaylle musikaalin mormoneista yhteistyössä Avenue Q'n Robert Lopezin kanssa.

Tulevan teoksen nimi on Mormon Musical. Siihen on jo kiinnitetty tähti Cheyenne Jackson, ja harjoitukset alkavat joulukuussa. Musikaalin arvellaan ehtivän ensi-iltaan jo vuonna 2009, mikä saa minut arvelemaan, ettei kyseessä ole enää varsinainen workshop-vaihe, vaikka monessa artikkelissa niin väitetäänkin. (Workshopit kun toteutetaan hyvinkin keskeneräisiin teoksiin usein vuosia ennen kuin teos on harjoittelukunnossa. Siinä vaiheessa ei yleensä ole tehty roolituspäätöksiä, vaikka workshop-ihmiset saattavatkin päätyä produktioon).

Suhtaudun projektiin suurella innolla ja kohtalaisella epävarmuudella. South Park on suosittu, muttei kuitenkaan mikään suuren yleisön hitti. Sitä katsovat viikoittain samat fanit. Broadway-musikaalin pitäisi joka ilta löytää uusi yleisö. Ihan tavallisten amerikkalaisten ja ulkomaalaisten turistien pitäisi tajuta musikaali ja tykästyä siihen. Toivoa herättävin seikka lienee, että Avenue Q onnistui tässä, vaikka on South Park -tyylisen epäkorrekti. (En ole kovin innoissani yhteistyökumppanista. Tuntuu liiankin ilmiselvältä, että nämä työskentelevät yhdessä. Olisin paljon uteliaampi, jos pojat säveltäisivät jonkun Sondheimin kanssa eikä voisi ollenkaan tietää, mitä sieltä tulee.)

Avenue Q'lla ei ollut taakkanaan uskontoa. Minua pelottaa kovasti se, että USA on uskonnollinen maa. Uskovaiset luulevat kuitenkin, että heitä pilkataan, koska eivät katso teosta ennen kuin alkavat haukkua. Jäävätkö kaikki kristityt kotiin silkasta solidaarisuudesta? (Omassa pienessä mielessäni olen varma, että teos EI pilkkaa mormoneja vaan kuvaa heitä ystävällisesti. Tämä on ollut Parkerin ja Stonen yleinen linja, vrt. Orgazmo ja Parkerin kommentit alla.) (Aivan päinvastainen linja kuin skientologian kohdalla. :D)

Koska juuri nyt olen hiukan pakkomielteinen, otin vapauden koota tällaisen tietopaketin relevanteista haastattelupätkistä. En jaksanut linkittää niitä lähteisiinsä, mutta ainahan voitte leikata ja liimata kokonaisen lauseen Googleen. Sillä varmasti löytyy. (Yksi erityisen kiinnostava ja tavallista syvällisempi haastattelu on tässä. Siinä käsitellään paljon uskontoa.)

Musikaaleista:

Parker: My favorite musical? It changes all the time. I'm just a diehard, I'm totally old school, like I'll sit and watch, if they are re-doing Oklahoma in New York, I will be the first one there. No, I don't think it's my favorite. You know what, I'm totally cheesy too, I love Les Miserables. There, I said it, it's on tape.

(Marry me, Trey! <3 Ai muuten kyllä, mutta olet jo naimisissa? No, ehkä ensi kerralla.

Writing musicals is the hardest thing in the world. And it was really funny, because I remember when the South Park movie came out, there were some critics that said, 'Well it's obvious that in order to get it to be 90 minutes they filled some time with music.”

The trick to doing a good musical is that, if you take that music number out, there's less to the movie there. You would miss it.

Is writing songs one of the more fun aspects of doing South Park?

Parker: Oh yeah, that’s why songs always end up in our stuff, that’s what I really love to do. It’s definitely been the most enjoyable part for me.

(Edit: Tuli mieleen lisäys, joka on minulle itsestään selvä mutta jollekulle ehkä uusi. Parker opiskeli pääaineenaan nimenomaan musiikkia, tarkoituksenaan ryhtyä elokuvasäveltäjäksi. Elokuvakurssit olivat vain sivuaine. Hän on siis paljon pätevämpi muusikko kuin moni tajuaakaan.)

Mormoneista:

Parker: I’ve been fascinated with the Mormons for a long time. They are the nicest people in the world. If a religion’s going to take over the world, and the one that really believes “just be super nice to everyone” takes over, that’s all right with me. Even if it’s all bullshit, that’s OK.

Ja suora lainaus SP:n mormonijaksosta:

"Look, maybe us Mormons do believe in crazy stories that make absolutely no sense, and maybe Joseph Smith did make it all up, but I have a great life and a great family and I have the Book of Mormon to thank for that. The truth is, I don’t care if Joseph Smith made it all up, because what the church teaches now is loving your family, being nice, and helping people, and even though people in this town might think that’s stupid, I still choose to believe in it."

Parkerin ensimmäinen tyttöystävä oli mormoni. Poika järkyttyi perheestä, joka oikeasti istui iltaisin yhdessä, pelasi pelejä ja lauloi lauluja.

Uskonnosta:

Stone: We’ve done stuff that’s really anti-religion in some ways. But it’s such an easy joke to go, “Look how stupid that is,” and then stop right there. Religion’s just much more fascinating than that to us. So from the very beginning, we always thought it was funny just to flip it on its ear and show how screwed up it is, but also how great it is.

Molemmat ovat sanoneet useaan kertaan, etteivät ole uskonnonvastaisia. Uskonto kiinnostaa heitä. Parker on sanonut, että uskoo Jumalaan, mutta että olisi liian monimutkaista selittää, millaiseen.

Minulla ei nyt oikeesti ole aikaa kirjoittaa, mutta...

2008-11-18T22:12:00.006+02:00

IIIII, sisäinen fanityttöni on ihan sekaisin.

Uutinen, jonka myös Imdb on toistanut. Se on oikea ja totta. (Huhuja asiasta liikkui jo 2006, mutta en uskaltanut odottaa mitään lähitulevaisuudessa.)

Faniminäni (minkään asian faniminäni) suurimpia toiveita on ollut ihkaoikea Parkerin (ja Stonen, mutta Parker on 100% se musikaaliosapuoli, joten Stone "En tiennyt, kuka Sondheim on, kun hän kehui SP-leffaa vuosikymmenen parhaaksi musikaaliksi" on tässä sivuseikka) musikaali. (Haastan teidät luomaan monimutkaisemman virkerakenteen. Kisa alkaa nyt.)

Se tulee Broadwaylle! Jo 2009! Tämä on jotain niin mahtavaa, että heittäisin voltin jos osaisin!

High School Musical 3: Senior Year (2008)

2008-11-03T12:47:00.003+02:00

No, hemmetti.

Nyt tiedän, mitä tapahtuu, kun taitava ja omistautunut musikaaliohjaaja-koreografi saa huippumenestyksen aallonharjalla käyttöönsä rajattoman budjetin.

Syntyy niin typerryttäviä musiikkinumeroita, että katsoja saa rullata leukansa ylös lattialta.

Olin Rotten Tomatoesin yllättävän korkeista kriitikkoarvosanoista päätellyt, ettei tämä leffa ehkä ole kokonaan paska. (IMDB:stä ei tässä kannata puhua... kun yli 50% arvosanoista on ykkösiä, meneillään on kenties jonkinlainen vihakampanja.) Mutta, niinku, vau. Voisiko musiikkinumeroita toteuttaa valkokankaalla tämän upeammin ilman sydänkohtausten riskiä sekä esiintyjissä että katsojissa? Kuvakulmat ovat kekseliäitä, kamera liikkuu musiikin mukana kuin tanssien, lavasteet ja puvut vaihtuvat hengästyttästi kuin Bollywoodissa, energiaa ja jippoja on lähes joka numerossa vähintään kolmen kappaleen edestä. Mahtavaa. (Pidän esimerkiksi poikien kauhurokkinumeroa romutarhassa ja prom-numeroa täyden kympin malliesimerkkeinä.) Erityiset bonuspisteet runsaille nyökkäyksille teatterin ja genren juurien suuntaan.

Skaalan toisessa ääripäässä on se tosiasia, että tämä on sokerinen teinileffa. Juoni ja puhekohtaukset ovat välttämätöntä pakkopullaa musiikki-iloittelun lomassa (enkä siksi voi antaa leffalle enempää kuin nelosen viidestä). Dialogista on kuitenkin tehty suht' toimivaa, eikä se tuottanut minulle tuskaa (jos nyt ei iloakaan). Disney ja HSM-perinteet ovat sanelleet tiukat puitteet sille, mitä leffassa saa ja pitää olla, ja tarkkaan säädellyllä väylällään elokuva navigoi tyylipuhtaasti. (Kenellekään ei varmaan tullut mieleenkään vaatia tältä teokselta seksiä, huumeita ja teiniraskauksia. Niiden puutteesta en anna miinusta. Jos astuit saliin nimenomaan näiden toivossa, saat oikeutetusti antaa tälle ykkösen - ja toisen mokoman omalle mediasivistyksellesi.)

Nuoret näyttelijät ovat minusta sympaattisia ja asiaankuuluvan sokerisen sööttejä. Joskus hiukan ylinäytellään, mutta ei missään vaiheessa lähelläkään Meryl Streepin Mamma Mia -tasoa (voi, Meryl... en ikinä pääse yli suorituksen tuottamasta tuskasta). Musiikki ajaa asiansa (kyyhkyläisten valssi on jopa kaunis), vaikka onkin erittäin popahtavaa. Esiintyjien lauluäänet on ikävä kyllä edelleen ylimiksattu metalliseksi massaksi, kuten tässä leffasarjassa on ollut tapana.

Ohjaaja Kenny Ortega on selkeästi rakastunut nuoreen Zac Efroniin hiukan samaan tapaan kuin Burton Deppiin. Efron on kuvissa 95% ajasta, eikä kukaan enää edes teeskentele, että elokuvassa olisi kahta tasavertaista tähteä. Saati kuutta. Efron-tykitys on onneksi ilo silmälle (ja korvalle... okei, enimmäkseen silmälle). Sympaattisesta muovipojasta on yhtäkkiä sukeutunut aito mestaritanssija. Mystistä, mutta vaikuttavaa. Ja lupaavaa Footloose-musikaalin kannalta. Senhän Ortega ja Efron seuraavaksi tekevät yhdessä.

Footloose-uutinen ilahduttaa minua. Se tarkoittaa, ettei Efron valehdellut sanoessaan, ettei aio tehdä Travoltoja, vaan rakastaa musikaaleja ja tahtoo tehdä niitä vaikka koko ikänsä. Useimpien ihmisten mielestähän kyseessä on huonoin mahdollinen liike. Välttääkseen roolin ja genren vangiksi jäämistä pojan pitäisi nyt tehdä vakavaa draamaa, kenties mielisairaana hahmona, ehkä jotain historiallista. Tai danielradcliffet lavalla. Jotain mahdollisimman erilaista ja äkkiä. Footloosen taustalla ei ymmärtääkseni ole sopimusvelvoitteita, joten sen tekemiseen on kaksi mahdollista syytä: (1) halu takoa kun rauta on kuumaa ja rahastaa maksimaalisesti, (2) aito halu tehdä tämä elokuva. Tyhmempikin toivottavasti ymmärtää, että vaihtoehto ykkönen tuottaisi vain lyhytaikaista hyötyä, joten kakkoseen on suht' helppo uskoa. Ainakin jos haluaa uskoa. Heh. (Nähtäväksi jää silti, tuleeko musikaaleja mitenkään säännöllisesti lisää tämänkin jälkeen. Edes minä en oikein usko siihen. Hollywood on kiireinen paikka. Hugh Jackmankin on ollut kehittämässä musikaaleja itselleen viimeiset viisi vuotta, mutta eipä niistä vieläkään näy kuin pari in development -mainintaa IMDB:ssä.)

Harhapolun jälkeen totean yhteenvedonomaisesti: jos on aito musikaalifani, tämä kannattaa oikeasti katsoa. Teinihattaran jaksaa helposti niellä seuraavaa genrensä näyttävintä musikaalinumeroa odotellessa.

P.S. NIIN paljon parempi kuin julkkiksilla ylilastattu Mamma Mia. Sokerin yliannostus on - gasp - pienempi.

Onko Britannialla vihdoin mahdollisuuksia Euroviisuissa?

2008-10-28T10:38:00.002+02:00

Following the recent announcement that Andrew Lloyd Webber is penning the UK’s next Eurovision Song Contest entry, rumours are circulating that he may be calling on his oldest and most well-known collaborator – lyricist Tim Rice – to work with him on the song.

(Whatsonstage.com)

Tämä on kiehtova ja ilahduttava uutinen. Sääli tosin, jos Rice valitsee yhteistyön jatkamiselle näin epäkiitollisen median. Euroviisut on mahtava kisa, mutta myös se ainoa paikka, jossa sanoituksilla ei ole edes minulle mitään väliä. (Paitsi ihanissa poikkeustapauksissa, kuten Ranskan viisussa parin vuoden takaa.)

Odotan silti Webberin sävellystä suurella innolla. Ja toivon epärealistisesti, että miehet tästä innostuisivat tekemään uuden yhteisen musikaalin (JOS huhun Rice-puoli on totta). Webber on säveltäjänä nero, mutta luonut kokonaisvaltaisesti laadukkaita teoksia oikeastaan vain Ricen kanssa. Setä on selkeästi täysin kyvytön erottamaan hyviä sanoituksia huonoista, kunhan ne voi sovittaa musiikkiin. Rice taas on minusta neroista neroin sanoittaja ja selkeästi se osapuoli, joka tahtoi tehdä musikaaleja riskialtiista ja kunnianhimoisista aiheista (eikä kissasaduista ja satujunista, prkl).

Vastaus otsikon kysymykseen: Ei varmaankaan. Musikaalit taitavat ikävä kyllä mauttoman camp-huumorin ohella kuulua niiden asioiden kategoriaan, joita Euroopassa arvostetaan laajasti vain Brittein saarilla ja Saksassa. Huoh.

High School Musical - Peacock-teatteri, 23.09. 2008

2008-10-18T20:53:00.000+02:00

Hyvää:

Tämä teos on monessa kohtaa aivan hemmetin hauska. Varsinkin ekassa näytöksessä. Se oli suuri positiivinen yllätys. Nauroin vedet silmissä. En tiedä, onko suurin edistys tapahtunut muokattaessa elokuvakässäriä lavamusikaaliksi vai suomennettaessa englanninkielistä lavakässäriä, mutta jossain kohtaa lopputuloksesta on muodostunut monin verroin alkuteosta hykerryttävämpi ja itseironisempi.

Osa hauskuudesta on epäilemättä myös ohjaajan ansiota. Marco Bjurström on jo monesti todistanut lahjansa. Mie tykkään. Homma toimii, ja maanista positiivisuutta huokuu lavalta yksinomaan hyvällä tavalla.

Teoksen nuorista esiintyjistä on saatu paljon irti. Stemmat soivat keskimäärin todella kauniisti ja tanssikin kulkee, jopa akrobatia.

Päänäyttelijät ovat kaksijakoinen juttu. Olin varsinkin alkupuolella erittäin vaikuttunut heidän laulunlahjoistaan. Yasmine Yamajako (Gabriella) on vasta lukiossa eikä siis koulutettu laulaja, mutta ääni oli vahvempi ja kauniimpi kuin monella laulavalla näyttelijällä. Jukka Nylund (Troy) teki vaikutuksen varsinkin Get Your Head in the Gamessa. On todella uskomaton suoritus laulaa noin vahvasti, tasaisesti ja hengästymättä samalla kun keskittyy koreografiaan ja joutuu hyppimään.

Huonoa:

Varsinkin Yamajakon ääni tuntui totaalisesti hajoavan loppua kohti. Kuulosti siltä, että kyseessä oli äänen rasittuminen, ei lahjakuuden puute. Liikaa esityksiä viikossa, liikaa laulua per esitys, ilmeisesti tekniikka sen verran pielessä että ääni väsyy ja muuttuu epäluotettavaksi. (En mie tekniikasta mitään ymmärrä, mutta jos se on kunnossa, West Endin ja Broadwayn esiintyjät voivat vetää kahdeksan esitystä viikossa. Tästä päätellen äänen rasittuminen olis vältettävissä. Näillähän on vieläpä vuorottelumiehitys.)

Teoksen tarina nyt vaan on kauhean korni. Vakavat kohtaukset eivät toimi oikein millään tasolla. Huumori onneksi pelastaa katsojan kerta toisensa jälkeen ahdistuneen myötähäpeän alhosta, mutta ennen pelastusta ahdistus ehtii toisinaan kivuta melkoisiin lukemiin.

Melodraama voisi olla siedettävämpää, jos päähenkilöt olisivat sympaattisia tai samastuttavia. Jotta näin yksiulotteiset henkilöt voisivat olla sitä, näyttelijöiden pitäisi olla karismaattisia ja lahjakkaita muussakin kuin laulussa ja tanssissa. Ikävä kyllä päänäyttelijät ovat hädin tuskin siedettäviä. Lukioikäiseltä tytöltä olisi kai epäreilua odottaa Oscar-suorituksia, mutta silti ahdistuin paperinmakuisesta vuorosanojen lausunnasta. Kirjaimellisesti, lausunnasta. Urgh. Eikä parin välillä ole minkäänlaista kemiaa. Mutta ymmärrän, että jos osiin valitaan lahjakkaimmat ihmiset, olisi vielä kemiakin kaiken päälle melkoinen lottovoitto.

Neutraalia:

Teoksen musiikki ei ole maailmanhistorian parasta, mutta kyllä se asiansa ajaa. Suomennos puheosuuksissa huumorin kannalta melko loistava, mutta olisin karsinut englanninmakuisuutta. Kai se oli tietoinen linjanveto. Sanoitusten suomennokset paikoitellen ahdistavia.

Kannattiko katsoa?

Ehdottomasti. Laadukkaasti esitetty musikaali, josta jäi hyvä olo ja biisit päähän soimaan. Esiintyjien ilo ja into tarttuivat. Viidestä ei-teinistä koostuneen seurueemme reaktio oli yleisesti vahvan positiivinen.

Rebecca - HKT, 11.09.2008

2008-10-05T21:01:00.000+02:00

Hyvää:

HKT jatkaa ilahduttavalla laatulinjalla, jonka viimeisin etappi oli The Producers. Sanna Majuria ylistettiin maasta taivaisiin jo Miss Saigonissa (jota en nähnyt, koska asuin ulkomailla). Eipä näköjään suotta. Mahdollisesti paras musikaaliesiintyjä, jota olen tässä maassa kuullut. Ääni on westendmäisen kylmiä väreitä aiheuttava jopa ei-revittelykohdissa ja kantaa nautittavan vaivattomasti ja kevyesti ties miten ylös. I-ha-naa. Majuri voisi tehdä uraa myös ulkomailla.

Sari Ann Moilanen sai veivata musikaalin nimibiisiä monta monituista kertaa, mutta onneksi se luonnistui täydellisesti. Moilanen on aivan loistava, yhtä loistava kuin Majuri, niin kauan kuin biisit sopivat hänen äänialaansa. (Toisin sanoen muutama kohta uhkasi karata liian korkealle. Mutta se on epäkohtana hyvin pieni.)

Rebeccan tarina on kiehtova ja pahaenteinen. Ohjaus toimii ja produktio tuntuu todelliselta suurtuotannolta. Ja suureksi ilokseni tässäkin maassani aletaan vihdoin tajuta, että musikaalissa pitää laulaa kovaa. Perillä ei olla vielä, mutta edistys on rohkaisevaa.

Lyhyesti sanottuna Rebecca on toteutukseltaan niin tasokas, etten ehkä ole parempaa Suomessa nähnyt.

Huonoa:

Yltäisipä itse teos samalle huipputasolle kuin toteutus. Eihän Rebecca huono ole, mutta melodioilta kaipaisin jotain enemmän. Lisäksi Kunze ja Levay haluavat ympätä sähkökitararäimäystä joka väliin silläkin uhalla, että kappaleet ovat sen jälkeen kuin yhdestä muotista valettuja.

Jos teoksen melodiat ja teksti olisivat olleet täysosumia, elämys olisi ollut juuri niin värisyttävä ja elämää suurempi kuin teos tällaisenaankin itsestään tuntui kuvittelevan. Nykyiseen lopputulokseen jäi kuitenkin kaipaamaan vielä sitä jotain, sitä lopullista kirkkainta kipinää. Kouluarvosana olisi kasi puoli.

Kari Arfman vetää hienosti ja riittävällä volyymilla niin kauan kuin äänialaa riittää. Valitettavasti loppupuolen bravuuribiisiin sitä ei aivan riitä, joten biisistä katoaa kärki. Turhautti.

Suomennos?

Välillä teksti sisältää herkullista äänteiden iloittelua. Mutta mihin unohtui uskollisuus kaikkein tärkeimmälle asialle: tavujen määrää ei saa muutella suhteessa musiikin iskuihin (varsinkaan ahtamalla niitä säkeeseen todella selkeästi liikaa), ellei siitä oikeasti riipu henki ja elämä. Sehän muuttaa sävellystä. Herranen aika.

Joko Liisa Ryömä on ahtanut tavuja riveille miten sattuu, tai alkuperäinen saksalainen teksti oli jo valmiiksi sovitettu musiikkiin tökerösti ja Ryömä vain totteli. Mikä nyt sitten onkaan todennäköisempää.

Kannattiko katsoa?

Ehdottomasti. Musikaalia ei tässä maassa tämän paremmin tehdä. (Tai jos tehdään, kertokaa heti, missä.)

Imagine This!

2008-10-02T18:52:00.005+02:00

Nyt on pakko sanoa. En edes muista, miksi satuin West Endissä ensi kuussa ensi-iltansa saavan Imagine This -musikaalin verkkosivuille (taisin saada jonkun mainoksen joltain postituslistalta) - mutta HUH. Jos tykkää Les Misérablesista, kannattaa kunnella tätä. (Musiikki alkaa soida automaattisesti, soittimessa nimikappaleen jälkeen vielä neljä muuta.)

Vanha rakas Les Mis sattoi juuri löytää manttelinperijän. Luojan kiitos, tällä jukeboksimusikaalien ja TV-roolitettujen uudelleenlämmittelyjen aikakaudella. Jotain tällaista Marguerite olisi voinut olla, jos musiikki olisi tätä tasoa!

Teos lienee mennen tullen yhtä itkettävä kuin Les Mis (yhyy, ihanaa). En ainakaan keksi ainoaakaan potentiaalisempaa nyyhkytarinaa kuin juutalaiset ghetossa 2. maailmansodassa.

Menestypä nyt sen verran, että ehdin nähdä sinut. Ole kiltti.

Haluaisin vielä tietää, onko läpilaulettu. Jos ei, hieman huonompi homma. Musiikki on kyllä sen tyylistä, että voisi olla läpilaulettu. Fingers crossed.

Musikaalimeemi... eiku mikä tää nyt oli?

2008-09-18T12:54:00.008+02:00

Sain Mariannelta musiikkimeemin.Vastauksiksi päätyivät seuraavat viisi musikaalivideota. Kopsaan ne pääblogista, koska tämä on oiva tilaisuus esitellä Internetin ihmemaan tarjontaa musikaalifanille.

Sheridan Smith:Somewhere That's Green musikaalista Little Shop of Horrors. Olen kuunnellut tätä ihan älyttömästi. Videossa ei näy oikeastaan mitään, mutta äänen kuuleminen riittää. (Vaikka eihän Internetin äänentoisto välitä melkein mitään. Teatterissa jokaisesta pitkästä sävelestä tuli uskomattomat kylmät väreet.) Tiedoksi myös, että Smith itki kappaleen lopussa vuolaasti aitoja kyyneleitä, kuulemma joka esityksessä. Toivoisin, että ne näkyisivät videossa. Luokittelen tämän naisen ylimaallisen hyväksi. (Kunnon lauluosa alkaa johdannon jälkeen 1.27.)

Tähän videoon tykästyin täysin sattumalta. Laulaja on Alli Mauzey, joku Broadwayn Glindoista. Kappale Popular, musikaali siis luonnollisesti Wicked. Minusta tässä tytössä ruumiillistuu musikaalitähtien ylimaallinen lahjakkuus. (Pitch perfect on relevantti termi. Saati sitten nuo komediennen lahjat!)

Lee "Joseph" Mead & Connie "Maria" Fisher: All I Ask of You. Olen ollut pakotettu katsomaan tämän useaan kertaan yksinomaan Leen hypnoottisen esiintymisen vuoksi. Laulamaan hän on vain riittävän hyvä, ei laisinkaan ylimaallisen hyvä (vaikkakin livenä olin hiukan toista mieltä... mahtavat kylmät väreet), mutta tuon paremmin ei voi kappaleeseen eläytyä. Hän uskoo joka sanan. Jos joku sattuisi laulamaan minulle noin ja katsomaan noin, menettäisin tajuntani.

Äänentoistoltaan Internetin paras Les Misérables -toisinto: vuoden 2007 Broadway-tuotannon miehitys esittää TV-ohjelmassa kappaleet Bring Him Home (aika hyvä Valjean tää Alexander Gimanigi) ja finaalin, aka Do You Hear the People Sing (reprise). Finaaliosuudesta tulee lähes yhtä hyvät kylmät väreet kuin teatterissa, jos kääntää nupit kaakkoon. Lievä jenkkiaksentti tuntuu oudolta, mutta onhan heillä toki oikeus laulaa sillä. Tätä ei kyllä voi kuunnella usein, ettei teatterielämys mene pilalle. Mutta syksyn löytö.

Kun rehellisesti mietin tällä hetkellä eniten kuuntelemiani videoita (eli niitä peräänkuulutettuja syksyn hittejä), joudun myöntämään, että olen joutunut Lee-koukkuun. Olen tuijottanut alla olevaa videota to-del-la monta kertaa elääkseni uudelleen West End Liven 2008. Parempi osa on jälkimmäinen biisi Close Every Door (Lloyd Webberin parhaita sävellyksiä, minusta). Olin siis itse paikalla tässä suorituksessa, ja kun loppuräimäys alkoi (n.7.15), kylmät väreet olivat huimat. Varsinkin a cappella -kohdassa.

Tämä suosimani versio särkee kovissa äänssä (puiston äänentoistolaitteet eivät tod. särkeneet), mutta valitsen sen silti ylitse muiden, koska... tässä tapauksessa tarkat lähikuvat ovat selkeästi uskollista äänentoistoa tärkeämpiä. ;)

Ehdin äsken kehua Leen eläytymistä, mutta tämä on pohjanoteeraus. On silminnähden hemmetin vaikea eläytyä kuolemanvakavaan kappaleeseen, kun yleisö kirkuu sellaisissa kohdissa kuin "do what you want with me". Heh. Heh. (Vaikka se jatkuu "hurt me and laugh at me"!) Mutta jätkä iskee myös oma-aloitteisesti silmää yleisölle. Ei se edes yritä alkupuolella. Mut se on silti niin ihana...

Aargh. Olin onnellisen immuuni koko Lee-kuumeelle, ennen kuin näin jätkän livenä. Nyt harkitsen vakavasti, ehtisinkö vielä piipahtaa West Endissä ennen kuin se jättää Josephin roolin 10. tammikuuta. Tämmöistä meillä tällä kertaa.

Oh! What a Lovely War (elokuva, 1969)

2008-09-09T14:09:00.003+02:00

Katsoin tällaisen unohdetumman elokuvataiteen helmen käännöstyön puitteissa. Tämä on elokuvaversio lavamusikaalista, joka sekin on nykyään hieman unohdetumpi.

Pyh, en saanut pistää tämän nimeen huutomerkkiä luokkaikkunassa.

Oh! What a Lovely War (1969)
Pisteeni: 9 (imdb), * * * * ½ (movielens)

Taustaa: Käänsin tämän tällä kertaa Leffa-kanavalle. Olen nyt jostain sattuman oikusta tekstittänyt saman elokuvan sekä DVD:lle että TV-levitykseen. Haluaisin tietää, kuinka iso osa käännöksestä on alitajuisesti samaa, vaikka DVD-käännöksestä oli aikaa parikin vuotta enkä suoraan muistanut kuin muutaman mieleenpainuvimman rivin. No, jos ostan DVD:n niin kuin olen aikonut, saan ilmeisesti kaupan päälle oman ikimuistoisen tekstitykseni. "Jee."

Hyvää: Tämä unohdettu kulttihitti on aivan loistava. Musikaali 1. maailmansodasta, sotamusikaali. Svengaava, riipaiseva sotaelokuva. Absurdeja symbolisia sotaleikkejä eteläenglantilaisessa merenrantaparatiisissa, sodan osapuolet kiteytettynä keulakuvikseen seisoskelemassa ison kartan päällä. Seassa karun realistisia sotakohtauksia mutta vain vähän verta (kuolema tulee symbolisesti - tämän voisi hyvin näyttää koululapsille). MIKÄÄN ei kuvaa sodan järjettömyyttä osuvammin kuin tämä yllättävä sekoitus, joka toimii vastoin kaikkia todennäköisyyden lakeja. Musikaalielementit eivät halveeraa sotaa tai hälvennä sen kauhuja. Päin vastoin, kaikki korostuu.

Musiikki on oikeita 1. maailmansodan lauluja. Sanoituksissa upeaa mustaa huumoria, josta elokuva (ja sitä ennen alkuperäinen lavaversio) lienee saanut henkensä.

Loppu on pysäyttävä. En muista montaa vaikuttavampaa. Voi miten minä itkin.

Huonoa: Tai ennemminkin omintakeista: Hahmoja tulee, menee ja kuolee niin, että he ovat yhtä iloisen sekavaa massaa. Päähenkilöitä tässä ei oikeastaan ole. Mutta se on itsetarkoituksellista. Kasvottomia sotilaita. Pääosassa on sodan hulluus.

Kannattiko katsoa? Ehdottomasti. Tämä on aidosti omaperäinen, kiinnostava ja ajatuksia herättävä elokuva. Lopun kyynelvirrat takaavat, ettei elämys unohdu nopeasti.

Jesus Christ Superstar vai Les Misérables?

2008-09-06T09:39:00.009+02:00

Minun piti tänä aamuna kirjoittaa arvostelu Haminassa näkemästäni Jesus Christ Superstar -produktiosta. Sen sijaan kirjoitinkin näköjään tällaisen. Hupsista.

JCS on hyvä musikaali, kerta kaikkiaan. Nyt sen nähtyäni olen taas täysin kahden vaiheilla sen ja Les Misérablesin välillä. Voittajaa ei löydy. Ne ovat molemmat maailman paras musikaali, minulle. Ja ehkä se on oikein: Les Mis on JCS:n lapsi, maailman toinen Suuri Läpilaulettu Musikaali, luotu Ensimmäisen ja Tärkeimmän innoittamana. (Tästähän JCS toki saa pisteitä - Les Misiä ei edes olisi ilman sitä.)

Les Mis vie pisteet juonenkuljetuksessa kymmenen-nolla, mutta JCS:n tarina on vielä parempi (duh) ja viesti aivosoluja kutkuttavampi. Tim Ricen sanoituksia JCS:ssä on mahdoton voittaa, mutta Les Mis pääsee lähemmäs kuin mikään toinen teos (mikä on käännökseltä käsittämätön suoritus - englannin ylivertaisuus riimittelykielenä täten todistettu).

Musiikit ovat erilaiset, mutta suosikkia on vaikea valita. JCS:n progressiivirock tuntuu luissa ja ytimissä, ja Gethsemane on kauneimpia koskaan sävellettyjä musikaalikappaleita. Les Mis luottaa perinteisempiin soittimiin, joten bassot eivät kumise rintakehässä, mutta toisaalta melodiat ovat ylivertaisen kekseliäitä, moniulotteisia ja tarttuvia. Ää...

Ää... Jos olisi PAKKO valita, nostaisin ehkä Les Misin musiikin vielä piirua ylemmäs, ja koko musikaalin samoin. Jos ei muun niin sen vuoksi, että se saa minut itkemään ja hortoilemaan Lontoon katuja kreikkalaistyyppisessä katharsiseuforiatilassa. JCS:ssä en muistaakseni itkenyt edes Lontoossa. Istuin vain suu auki ja hyperventiloin. (Johtunee tarinan väistämättömän lopun väistämättömästä apaattisuudesta. Kuolema ja Gethsemanen instrumentaali hautajaissoittona. Olo on lopuksi puhdistuneen tyhjä ja mietteliäs - ei liikuttuneen toiveikas ja ylevöityneen euforinen.)

Mutta rakastan molempia. Kovasti. Onneksi ei oikeesti ole pakko valita yhtään mitään.

The Wedding Singer - Samppalinnan kesäteatteri, 10.08.2008

2008-08-24T09:21:00.010+02:00

Hyvää: Esiintyjät. Nina Tapiota kuullessani mietin taas, että hän voisi olla ihan oikea musikaalitähti ulkomaillakin. Ei niitä West Endin yli-ihmisiä, joita ei tule vastaan joka esityksessä edes siellä - mutta West-Endin perustähti. Kyllä voisi. (Ensin pieni kuntokuuri ja muuttumisleikki - siellä pitää olla astetta muovisempi.) Hän on Suomessa niitä harvoja, jotka saavat laulullaan ja eläytymisellään kevyesti aikaan kylmät väreet.

Myös Pauliina Kiuru pienemmässä roolissaan lauloi todella hyvin, West End -tasoisesti. Sami Hintsanen on vaan sairaan hauska, lavakarisma kohdallaan. Mika Kujala esitti ökyjuppia mahtavasti. Kaikean kaikkiaan pieniin ja suuriin päärooleihin oli löydetty hyvä porukka.

Missähän laulajina aloittaneet Tapio ja Hanna-Riikka Siitonen ovat oppineet näyttelemäänkin? He ovat monilahjakkaampia ammattilaisia kuin oikeastaan voisi olettaa. Laulu, lavaliikunta, näyttelijäntyö ja jopa tanssi luonnistuvat niin, ettei toivomisen varaa oikeastaan jää. Siitosella oli (suppeampaan?) äänialaansa nähden vaikeammat biisit - matalalta meni kivasti, mutta välillä oli laulettava ikävän korkealta. Muuten kaikki hyvin hänenkin kohdallaan.

Musikaalin teksti on hauskaa ja musiikki tarttuvaa. Jäi halu nähdä myös alkuteoksena. Eihän tämä vuosikymmenen syvällisin teos ole, mutta kuka sellaista odottikaan? Viihdyttävä, tarttuva, hyväntuulinen.

Vahvasti kotouttava suomennos (i.e. vitsejä ja jopa hahmojen nimiä suomalaistettu) itse asiassa toimii kuin häkä. Jännä todeta, koska itse en olisi uskaltanut valita samaa linjaa.

Lisäksi nautin kesäteatterin tunnelmasta, kuten aina. Se on aivan oma maailmansa. Samppalinna on Suomen kivoimpia.

Huonoa: Koreografia ja ensemblen tanssitaidot jättivät toivomisen varaa. Ei niinkään päätähtien kuin taustaihmisten. Päätähdet olivat aivan ok varsinkin siihen nähden, että heille, joilta vaaditaan suurempaa monilahjakkuutta, annetaan aina enemmän anteeksi. Taustatanssijoiden pitäisi kuitenkin todella osata tanssia. Nyt ehkä muutama ylsi tavoitetasolle. Energiaa ja latausta jäi täten puuttumaan. Kokonaisuus ei ollut vaivaton.

Toinen valituksen aihe ei ollut kenenkään vika: musiikista ja laulusta osa katosi taivaan tuuliin, kuten aina kesäteatterissa. Tässä olisi ollut semmoinen musiikki, että oikeassa salissa bassot olisivat jytisseet selkäytimissä. Nyt sitä jäi kaihoisasti kaipaamaan. Mutta kesäteatterin tunnelma korvaa väistämättömät puutteet.

Muuta: Ville Pusa jakoi seurueemme mielipiteet. Eini vihasi Pusan näyttelijäntyötä, ja esityksen edellisenä päivänä nähnyt Marjukka koki miehen lauluäänen liian heikoksi. Minä en itse asiassa löytänyt suurta valittamisen aihetta kummastakaan. Ehkä Ville lauloi kovempaa meidän näytöksessä. Minusta hän revitteli oikein vakuuttavasti varsinkn loppupuolella.

Kannattiko katsoa? Kyllä minusta. Kesäteatteri on toki kesäteatteria, ja koreografiaan ja energiatasoon olisin toivonut parannusta. Päätähdet olivat kuitenkin hyviä. Show'sta jäi hyvä mieli.

(Ikävä kyllä ette enää voi katsoa, koska itse näin show'n päivää ennen sulkemista.)

Lontoon kesän 2008 satoa

2008-08-20T08:55:00.007+02:00

Nyt seuraa pikainen arvio jokaisesta Lontoon reissun musikaalista takaperoisessa kronologisessa järjestyksessä.

Les Misérables - West End, 23.06.2008:

Les Mis ON maailman paras musikaali. Tällä katselukerralla varmuuteni siitä vain vahvistui. Sen musiikki on upeaa ja käsikirjoitus täydellinen niin juonenkuljetuksen kuin sanoitustenkin osalta. Rakastan tapaa, jolla teoksen musiikilliset teemat kietoutuvat toisiinsa ja kertautuvat. Tästä musikaalista ei jää päähän soimaan vain yksi pakollinen hittibiisi, vaan kaikki kappaleet soivat päässä sekaisin ja rinnakkain, yksi kutsuu toisen soimaan, loputtomiin.

Show näytti ihmeen hyvältä myös toiselta parvelta. (Tästä päätellen 1. parvi lienee paras paikka katsoa tämä, vaikka yleensä suosin permantoa.) Alemmas ei saanut lippuja miehityksenvaihtoiltaan. Uuden miehityksen jatkava, mutta minulle uusi Valjean (Drew Sarich) on korkeine rock-tenoreineen ikävä kyllä aivan väärä mies päärooliin, mutta muu porukka toimii. Eniten ylistäisin AIVAN huippua Thérnadieria (Jimmy Johnston). Nyt mentiin kirkkaasti yli jopa 10-vuotis-DVD:n huippusuorituksesta. Kovasti pidin myös Cosettesta (Leanne Dobinson), joka lauloi korkean roolinsa ilman oopperatekniikkaa. Se on mahdollista. Tehkää perässä.

Vaikka tunnen juonen, minun ei ole mahdollista katsoa tätä itkemättä. Viimeistään lopun säe "come with me where chains will never bind you" saa minut murtumaan täysin. YRITIN hillitä itseäni (ei liene sivistynyttä nyyhkyttää teatterissa täyteen ääneen), mutta silti kyyneleet valuivat kaula-aukkoon asti. Mutta en ollut yksin. Ympäriltä kuului nyyhkytystä.

Marguerite - West End, 21.06.2008

Samat käsikirjoittajat kuin Les Misérablesissa. Eri säveltäjä. Lopputulos: sairaan hyvä juonenkuljetus ja sanoitukset (myös sanoitusten kääntäjä on sama kuin Les Misissä - minusta on makeeta, että tässä kääntäjää pidetään osana alkuperäistä tiimiä), mutta täysin mitäänsanomaton musiikki. Miksi näin?! Aargh.

Lisäksi olisin vienosti toivonut läpisävellettyä show'ta á la Les Misérables. Tässä musiikkinumerot näyttelevät perinteisempää roolia.

Todella hyvät esiintyjät. Huippuluokkaa. Vakava aihe ja rohkeita suorituksia. Esitys on varmasti aivan väärä valinta ihmisille, jotka eivät pidä Vakavasta Teatterista, vaan haluavat mukanalaulettavan musikaalin. Jos pitää myös Vakavasta Teatterista, tämä on musiikin heikkouksista huolimatta hieno esitys.

Suosittelen tähän täydestä sydämestäni päivälippuja, joita myydään kymmenestä alkaen lippuluukulla. Täydellinen näkymä, £25.

Hairspray - West End, 20.06.2008

Hairspray on minun kirjoissani kenties maailman tarttuvin musikaali. Se on niin hyväntuulinen ja toimiva, että siitä lienee vaikea tehdä huonoa versiota.

Tämä versio oli silti "vain" keskiverto. Vika on lähinnä esiintyjissä. Nuoret tähdet Leanne Jones (Tracy) ja Ben James Ellis (Link) jättivät minut aivan kylmäksi. Karismavajeesta kärsivä Jones vielä miten kuten menetteli, mutta jos minun pitäisi valita, lähdenkö kolmen viikon ankealle erävaellukselle arktisiin oloihin vai kuuntelen uudelleen Ben James Ellisin epävireistä laulua, joutuisin miettimään pitkän tovin. Nautinnon maksimoimiseksi mies myöskin näytteli kuin alakoululainen joulujuhlanäytelmässä. En tajua, miten tuollainen pääsee West End -lavoille.

Paljon pelastivat Michel Ball ja Ian Talbot Tracyn vanhempina. En tiedä, olenko koskaan nauranut teatterissa yhtä paljon. (En vähiten siksi, että yhteisessä numerossaan herrat taisivat mokata jotain, ehkäpä talloa toistensa varpaille. Tämän seurauksena varsinkin Talbotilta petti pokka ja esitys pysähtyi pitkäksi toviksi, kun sekä yleisö että esiintyjät ulvoivat naurusta. Ball ei auttanut asiaa improvisoimalla käsittämättömän hauskoja vuorosanoja, jotka vain lietsoivat näyttelijäkumppanin ja yleisön hysteriaa.)

Hmm. Antaisin tälle kuitenkin vielä toisen tilaisuuden. Esitys oli kuitenkin hyväntuulinen ja poistuin kappaleita hyräillen. Ehkä nuorilla oli huono päivä. Mieluiten silti odotan niin kauan, että nuoret esiintyjät vaihtuvat ensin.

Lord of the Rings - West End, 19.06.2008

Olen niin iloinen, että ehdin vielä nähdä tämän. Harvoin jos koskaan olen kokenut maagisempaa tunnelmaa. En voi kylliksi ylistää tätä Theatre Royal, Drury Lanen satumaista produktiota, joka nyt on surullisesti sulkenut ovensa. Se oli maailman kallein musikaalituotanto, mutta rahat eivät menneet hukkaan.

Istuin toisessa rivissä, mikä ei enää ollut aivan ihanaa näin valtavassa teatterissa. Koreografian kokonaiskuva hajosi. Toisaalta näin kyllä kaiken aivan läheltä - ja pääsin kokemaan elämäni intensiivisimmän tuulikone-elämyksen. Balrogin ja Gandalfin taistelun lämmin helvetintuuli on nimittäin niin voimakas, että sen kuulemma tuntee ylimmällä parvella asti. Tämä tarkoittaa sitä, että toisen rivin katsojien posket lepattavat, näkökenttä peittyy lentäviin paperilehtiin ja Balrog häämöttää AIVAN yläpuolella. Elämys oli niin kiihdyttävä, että valojen syttyessä ensimmäiset rivit kääntyivät silmät pyöreinä tuntemattomienkin lähimmäisten puoleen ja ylistivät esitystä nauraen ja pudistellen konfettia yltään. Se oli aivan mahtavaa.

Heikkouksia edelleen Frodon kurkkuääni (vaikka muuten hän on kieltämättä oikein hyvä - varsinkin läheltä totesin suorituksen taidokkuuden) ja Aragorn, joka laulaa rumasti eikä osaa miekkailla.

Wicked - West End, West End, 19.06.2008

Wicked on viime vuosien kuumin show, ja se näkyy niin teatterin ulkoasussa kuin lavallakin. Esiintyjät ovat huippujen huippujen huippuja. Alexia Khadime (Elphaba) ei ole vain hyvä. Hän on kevyesti Carey/Houston/Leona Lewis -hyvä, eikä tämä ole liioittelua. Lisäksi hän osaa näytellä äänellään ja kehollaan ja hallitsee lavaa karismallaan. Juuri hänenlaisiaan ovat West Endin parhaat yli-ihmiset. Myöskään Dianne Pilkingtonin Glinda ei jää kauas taakse. Oliver Tompsett nuorena sankarina muistuttaa vaatimattomasti "vain" pidempää, raamikkaampaa Orlando Bloomia (muttei ikävä kyllä laulun ja tanssin puolella yllä päätähtikaksikon tasolle). Nautin valtavasti musikaalin ensimmäisestä näytöksestä näiden huippulahjakkuuksien esittämänä.

Synkemmästä toisesta näytöksestä huomasin nauttivani vähemmän. Edes musiikki ei enää kulkenut alkupuoliskon tarttuvuudella ja vaivattomuudella. Juonenkuljetus tuntui hätiköidyltä, ja minä kirjaa lukemattomana olisin kaivannut hahmoille ja tapahtumille lisää motivaatiota ja selvennyksiä. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että tämä EI ole hyvä sovitus kirjasta. Oikeasti hyvän sovituksen pitäisi aueta myös kirjaa lukemattomalle, eikö? Minä toki ymmärsin tapahtumat, mutta perimmäiset syyt kunkin hahmon toiminnalle jäivät hämärän peittoon.

Never Forget - West End, 18.06.2008

Tämä oli mahtavan hyväntuulinen, tarttuva ilta. Tanssijat ovat lahjakkaita ja lavaefektit upeita. Jopa dialogi toimii. Nauratti.

Erikoismaininta Stephan Anellille, joka osoitti olevansa todellinen komedian nero. Tribuuttibändin "Jason"/ulkomaalaisvahvistus sai laukoa vitsejä, joista kaikki eivät lähtökohtaisesti olleet maailman hauskimpia, mutta tämä mies sai ne toimimaan jollakin käsittämättömällä megatasolla. Kilpailee Michael Ballin Hairspray -suorituksen kanssa. Mies saikin ansaitusti valtavat aplodit, vaikka hahmon ei ole tarkoitus olla show'n päähenkilö.

Kunpa juoni ei olisi täyttä huttua. Ja kunpa "Gary" (Dean Chisnall) ei kamppailisi oikean Garyn sävellysten korkeuden kanssa.

Esityksen "Robbie" tuijotti minua lavalta. Olen varma siitä. Minä nimittäin lopulta kohotin kulmiani: "Minuako katsot, häh?" - ja se selkeästi kohotti kulmiaan takaisin.

Jos esityksen pojat tähtäävät samanlaiseen elämäntapaan kuin TT tähtivuosinaan, se oli varmaan kutsu jäädä lavan ovelle odottamaan... mutta en jäänyt. :P

Mamma Mia! elokuvaversiona

2008-08-12T11:15:00.001+02:00

Liimaan myös tänne leffa-arvosteluni Mamma Mia!:sta.

Mamma Mia! (2008)

Pisteeni: IMDB 2 (/10), Movielens 1 (/5)

Hyvää: Amanda Seyfried, joka voisi minä päivänä tahansa nousta musikaalilavoille. (IMDB:n mukaan onkin opiskellut ooppera- ja musikaalilaulua vuosikaudet, ei ihme.)

Kolmen isäehdokkaan keskinäinen sanailu tarjosi leffan harvat oikeasti hauskat hetket. Erikoismaininta todella hauskalle ja sympaattiselle Colin Firthille. Meinasin kirjoittaa "joka kanavoi onnistuneesti Hugh Grantia", mutta onhan Firth itsekin legendaarinen Mr. Darcy, joten ehkä annamme kunnian aseistariisuvan seipäännielleestä olemuksesta herralle itselleen.

Muutama vakava kohtaus toimii, kun maanisesta tekopirteydestä päästään hetkeksi irti.

Kaikki kunnia ohjaajalle sentään siitä, ettei musiikkinumeroita ole jätetty lavamaisen staattisiksi á la Phantom of the Opera. (Miten pitkä se tunneli VOI olla, kun luolaan soutaminen kestää ja kestää? Se mikä toimii lavalla, ei kerta kaikkiaan toimi valkokankaalla. Lavalla ei ehdi silmäänsä räpäyttää, kun valkokankaalla toiminta samassa paikassa tuntuu jo aikansa eläneeltä.) Mamma Mia!:n ohjaaja liikuttelee musiikkinumeroita onnistuneesti, luo siirtymiä ja montaaseja. Eli jotain on sentään tehty oikein.

Huonoa: Kun tekee musikaalia, kannattaisiko palkata koreografi? Entä kuvaaja, joka osaa ottaa jotain irti musikaalin räiskeestä? Tämä ohjaaja päätti ilmeisesti pärjätä ilman. Täti on alkuperäisen lavashow'n teatteriohjaaja, ensi kertaa pappia kyydissä eikä kerta kaikkiaan ole osannut tehdä elokuvaa. Hän näköjään päätti myöskin melko pitkälti jättää ohjaamatta. Näyttelijät tekevät mitä tahtovat, kunhan maanista energiaa riittää.

Ohjaaja: "Nyt on näyttävän numeron paikka! Hyppikää energisesti!"
*Hyppivät*
Ohjaaja: "Energisemmin!"
*Hyppivät. Yleisö peittää silmänsä myötähäpeän kourissa*
Ohjaaja: "Te kaksi, olette homoja! Olkaa homoja!"
Näyttelijä: "Öö... miten?"
Ohjaaja: "Hyppikää energisesti, improvisoikaa!"
*Miehet hyppivät energisesti ja halaavat kömpelösti*
Ohjaaja: "Olkaa homompia! Homompia!"
*Ottavat paidat pois ja jatkavat noloa hyppimistä*

Musikaalin tekijöillä oli asenne kohdallaan. Yritys oli kovaa. En oikeastaan syytä näyttelijöitä mistään. (Vaikkakin: miten Meryl Streepin kaltainen huippuammattilainen VOI ylinäytellä noin pahasti? Ja näyttelijänvalinnoista ainakin sen verran, ettei Pierce Brosnanin lauluääntä ollut hauska kuunnella edes vitsinä...)

Tässä elokuvassa kaikki kaatuu tuotantopuolen ammattitaidottomuuteen. Tuli sellainen olo, ettei ohjaaja ollut oikeastaan ohjannut. Intoa on liikaakin, taitoa ei nimeksikään. Suurimman osan ajasta kiemurtelin penkissä myötähäpeän vallassa. Vitsit eivät myöskään usein uponneet huumorintajuuni vaan tuntuivat mauttomilta... mutta tämä lienee makuasia. (Joukossa oli hauskojakin, päällimmäinen mielikuva silti tämä.)

Lopuksi mainittakoon, että Marjukka-siskon mielestä kotikutoisuus oli aseistariisuvaa ja hyväntuulista. Olen kuulemma liian vaativa teatterisnobi. :D

Paras synttärilahjani... jos pääsisin.

2008-08-11T17:44:00.005+02:00

Haluaisin niin, niin, niin olla täällä.

Radio 2 will celebrate Andrew Lloyd Webber’s 60th birthday with a special live concert in Hyde Park on 14 September [...].

Hosted by stage and television actor John Barrowman, Andrew Lloyd Webber’s Birthday In The Park includes performances by [Lee] Mead, who won the BBC’s reality show Any Dream Will Do [...], musical theatre grande dame [Elaine] Paige, who has appeared in many of Lloyd Webber’s shows, West End stars Duncan James (Chicago) and Idina Menzel (Wicked), [...], former Jesus Christ Superstar Steve Balsamo and the musical maestro’s brother, the cellist Julian Lloyd Webber.

Konsertti, jossa esiintyy niinku kaikki! Minun syntymäpäivänäni!

Luin artikkelia aivan epäuskoisena. Päivämäärä: oma syntymäpäiväni. Juontaja: muovisen unelmainen John Barrowman. Esiintyjien joukossa jonkin absurdin kohtalon oikun kautta esimerkiksi Blue-ihastukseni Duncan James. Muutenkin esiintyjälista on upea. Suursuosikeistani puuttuvat ehkä tasan John Owen Jones ja Michael Ball.

Viimeistään olin tömähtää lattialle, kun pääsin kohtaan STEVE BALSAMO. Joka varmaan laulaa Gethsemanen. Eikä ole laulanut musikaalijuttuja vuosiin. Joku on nyt mennyt sekaisin ja suunnitellut vahingossa täydelliset synttärijuhlat mulle eikä Webberille.

Liian hyvää ollakseen totta... ja niin onkin, koska en ole Lontoossa, ja minulla on melko pitkälti jo suunnitelmia kyseiseksi viikonlopuksi. Aargh.

Toivottavasti tästä tehdään DVD. 50-vuotiskonsertista ainakin tehtiin. Ehkä siitä tulee paras joululahjani. Sillä lohduttaudun.

Broadway-reissun satoa 2008

2008-05-29T17:51:00.004+02:00

Elättelen toiveita siitä, että tänä viikonloppuna saisin vihdoin tänne jotain valmista New Yorkin musikaaleista. Aikataulu näyttää kerrankin sen verran väljältä. Homman ryhdistämiseksi ajattelin aloittaa erittäin lyhyillä yhteenvedoilla. Järjestys huonommasta parempaan.

(4) The Phantom of the Opera (02.04.2008): Ensielämykseni Broadwaylla oli hirveä. En ole ikinä nähnyt mitään näin huonoa ulkomailla! (Siis toteutukseltaan. Phantomin musa on taattua Webberiä, vaikka kokonaisuus ei kuulukaan suosikkeihini häneltä.) Ainoa valopilkku oli itse Phantom, joka oli aivan hyvä. Kaikki muut lauloivat kamalalla oopperatyylillä. Lavatoteutus näytti siltä, että oli ollut tosi hotti ja seksikäs viimeksi 80-luvulla. Volyymi oli aivan liian hiljainen. Mietin jo, onko koko reissuni ajanhukkaa! En suosittelisi kenellekään, paitsi ehkä musikaaleja inhoaville oopperafaneille.

(3) A Chorus Line (04.04.2008): Musikaalina ei millään lailla ikimuistoinen, mutta kokemuksena todella kiehtova. Broadwayn kulissien taakse sijoittuva teos tuo musikaalitähtien monilahjakkuuden esiin aivan uudella tasolla! Todella vahvat näyttelijänsuoritukset, muutama hyvä musiikinumerokin. Mutta en suosittelisi musikaalifanin ainoaksi elämykseksi ulkomailla enkä satunnaiselle katselijalle oikein ollenkaan. Siis niinku ainoana musikaalina.

(2) Mary Poppins (02.04.2008): Oli pakko pistää kaksi parasta järjestykseen, mutta todellisuudessa ne ovat aika tasoissa. Rent voitti paremman musiikin takia, mutta Maryn lavatoteutus oli parhaita ikinä näkemiäni! Aivan mahtavia taikatemppuja ja akrobatiaa, hyvät koreografiat ja uskomattomat laulajat. Materiaalin tuttuus ei haitannut liikaa. Toisaalta oli onni, että uusiin biiseihin oli lisätty haastavampiakin lauluhetkiä. Suosittelen kaikille vähänkin lapsenmielisille - ja kaikille todellisia huippuluokan musikaalisuorituksia arvostaville, jopa tosikoille. Tasokkaimpia koskaan näkemiäni esityksiä missään päin maailmaa.

(1) Rent (03.04.2008): Ei voi taistella vastaan. Rent on päässyt lempimusikaalieni kirkkaimpaan kärkeen. Mielestäni Larsonin sävellyksen kekseliäisyys ja monipuolisuus on täysin vertaansa vailla. Nappisuoritus. Hakkaa jopa Webberin. Nuhjuinen ja hivenen väsähtänyt lavatoteutus sopii teoksen teemoihin, joten sekään ei jäänyt kaivelemaan. Näin pitkään pyörineissä esityksissä esiintyjien taso vaihtelee enemmän kuin uusissa, mutta meille sattui onneksi hieno Mimi ja aivan huippuluokan Roger. En ollut päässyt samanlaisiin sfääreihin sitten 90-luvun Jesus Christ Superstarin. Suosittelen Rentiä missä tahansa muodossa kaikille hyvää musikaalimusiikia arvostaville, ja New Yorkin Rent on kaupungin instituutio. Ainoastaan melodraamalle allergiset saattavat ahdistua - mutta paljonko heitä musikaalifanien joukossa on? Hehe.

Miten meni Webber American Idolissa?

2008-05-03T18:05:00.004+02:00

Tässä pika-ajatuksia.

En mie tiiä näiden kilpailijoiden nimiä. Pistetään näin.

1. Musta tyttö & aivan vieras biisi! Mistäs Webber-musikaalista tämä on? Ihan hyvä, mutta korvaani laulu kuulostaa paikoin selkeästi epävireiseltä. Kyllä tuosta varmaan musikaaliesiintyjän saisi, niin kuin tuomarit sanoivat.

2. Rastapoika & Memory. Minä itse asiassa pidän tästä pojasta yhä. Ääni on konstailematon ja mielestäni puhdas, miellyttää korvaani. (Paitsi kun meni selkeästi liian matalalta yhdessä kohtaa.) Mutta olihan se nyt harvinaisen pihalla. Ei ihan musikaalihenkinen tyyppi.

3. Blondi & You Must Love Me. Mielestäni kisan heikoin suoritus. Biisikin on minusta aina ollut huono. Raukka selvästi jännitti unohdettuaan heti kärkeen sanat. MUTTA kun koe-esiintyi Webberille alussa, ajattelin, että tuostahan saisi Broadwaylle ihan oikean Evitan.

4. R&B-poika & Think of Me. Epäkunnioittava tulkinta, ei mitään tekemistä musikaalin kanssa. Minä en voi sietää r'n'b-äänenkäyttöä. Musikaalibiiseissä (ja kaikissa muissakin, joita minä henk. koht. tahdon kuunnella) kuuluu tehdä kaikkea muuta kuin riffailla. Vahvoja, selkeitä säveliä. Tämän kaiken sanottuani totean, että onhan tuo selkeästi kisan lahjakkaimpia esiintyjiä. Ihan oikein se teki tehdessään biisistä omanlaisensa, kun kerran kyseessä ei ole musikaalikisa.

5. Irkkutyttö & Superstar. Hyvin vedetty, vaikka unohtelikin paljon sanoja. Olis ehkä ollutkin liikaa vaadittu, että kunnolla eläytyisi Juudaksen epäkunnoittaviin kysymyksiin. Hyvää keskitasoa.

6. Rock-poika & Music of the Night. Paras, paras, paras. Sanoi kasvaneensa musikaaliteatterin parissa, hiemanko sen ehkä huomaa. SAIRAAN vaikea biisi, mutta jätkä voisi koska vain vetää saman Broadwaylla. Ei tehnyt edes tiukkaa. Kuulosti sairaan hyvältä!!! (Olisi outo, rock-ääninen Phantom, mutta voisi. Se voisi olla siistiäkin. Toivottavasti tekee jotain - näin juuri Rentissä muinaisen Idols-finalisti Tamyra Grayn, joka oli aivan elementissään Miminä.)

Andrew Lloyd Webberiä American Idolissa

2008-05-02T18:52:00.005+02:00

Tänne lipsahti taas haamupäivitys, koska kirjoitin Broadway-arvostelua. Ikävä kyllä se ei ole valmis. Jotta päivitys ei jäisi täysin haamuksi, on hyvä syy julkaista seuraava tv-vinkki:

Huomenna (la, Subtv klo 19) American Idol -kilpailijat esittävät yksinomaan Andrew Lloyd Webberin biisejä. Itse ainakin aion liimautua tv:n ääreen, vaikka valikoima kapea onkin... eikö musikaalibiisejä yleisemmin millään voinut ottaa mukaan?

En ole seurannut kisaa kovin aktiivisesti, mutta tää poika on ollut tosi aseistariisuva aina, kun olen nähnyt. Nyt se vissiin vetää Memoryn - odotan innolla!

Ja Tom Lenk tv-puolelta myös tänne.

2008-04-24T10:54:00.002+02:00

Tämä on parasta, mitä olen nähnyt kuuteensataan vuoteen. Voisiko Tom Lenk olla ihanampi?

Olin muutenkin jo myyty, mutta viimeinen puoliminuuttinen on tosiaan Jesus Christ Superstaria.

Sarjassamme "vaikea sijoittaa mihinkään kategoriaan." Mutta olkoon nyt täälläkin. Musikaaleihin liittymättömiä, selittäviä lisäkommentteja täällä.

Oho!!!

2008-02-20T15:07:00.003+02:00

Tämmöinen uutinen tuli vastaan, kun googlailin graduasioita... Pitänee mennä katsomaan. Hamina on onneksi ihan Kotkan vieressä.
----

Savon sanomat, 29.1.2008 16:45

Andrew Lloyd Webberin musikaali Jesus Christ Superstar nähdään ensi kesänä Haminan vanhassa linnoituksessa Bastionissa. Ensi-ilta on 26. elokuuta. Teoksen ohjaa Jalle Niemelä, ja kapellimestarina toimii Esa Kotilainen.

Musikaali on jatkoa Haminan kaupungin ja Bastionin yhteistyölle Helsinki Rock Oopperan kanssa. Aiemmin Bastionissa on esitetty musikaalit Drakula the Rock Opera ja Pieni Kauhukauppa.

Jesus Christ Superstaria esitetään kaikkiaan kuusi kertaa.

---
Ja vielä Bastionin omilta sivuilta:

Musikaalin lipunmyynti alkaa maaliskuussa 2008.

Rent (Remixed) - Duke of York's Theatre, 31.12.2007

2008-01-24T21:11:00.000+02:00

1) Teos:
Musiikki - 5
Juoni ja käsikirjoitus - 3,5
Aihe ja tunnelma - 3,5

= 13 / 15
Rent on loistava musikaali. Se pääsee minun kirjoissani ehkä jopa kaikkien aikojen top vitoseen - ainakin satavarmasti top kymppiin. Jonathan Larson olisi tehnyt vielä ihmeitä, jos ei olisi kuollut nuorena.

Teoksen suurin vahvuus on musiikki. Se on kiinnostavaa, vaihtelevaa, tarttuvaa, ilmaisuvoimaista... ja sitä on valtavan paljon. Rent on lähestulkoon rock-ooppera, mutta välissä on kuitenkin sen verran vuorosanoja, ettei termi aivan istu. Tyylilajit vaihtelevat grungesta tangoon. Täydet pisteet.

Sanoitukset ja käsikirjoitus ovat hivenen epätäydellisempiä. Riimejä käytetään kyllä kekseliäästi, mutta aivan jokainen säe ei täysin istu esittäjänsä suuhun. (En esimerkiksi tajua, miksi Roger laulaa "Come back another day" - ei se AIDS mihinkään katoa, ja muu biisi kertoo siitä, mitä olisi voinut tapahtua ennen/ilman tautia.) Juoni tasapainoilee melodramaattisuuden ja koskettavuuden rajalla ja horjahtaa välillä väärälle puolelle. Ei kuitenkaan niin pahasti, että ahdistaisi. Kauneusvirheet on helppo ohittaa, koska kokonaisuus toimii.

Teemoiltaan Rent on kiinnostava, joskin... no, "saarnaava" ja "jankuttava" ovat sanoja, joita en tahtoisi käyttää, mutta. Boheemi taiteilijaelämä se vasta hienoa on. Ja kaikilla on AIDS, jonka kurjuudesta tiedottaminen oli 90-luvun alussa kenties relevantimpaa kuin 2000-luvulla.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 2,5

Tämän produktion pelkistetyn valkoista lavastusta on haukuttu, mutta minusta se oli ihan mukiinmenevä. Monessa muussa asiassa tämä "uudelleen miksattu" toteutus sitten menikin erittäin pahasti metsään. Miksi, miksi, miksi, voi MIKSI koko biisijärjestys on vedetty uusiksi niin, että juoni muuttuu epäloogiseksi ja sekavaksi?! Miksi biisien tempot ja tyylit on pitänyt muuttaa? Alkuperäisessä pitäytyminen olisi kannattanut. Sovituksia saa toki uudistaa, mutta rokkia ei tarvitse miksata eurojumputukseksi. Ikinä. Kiitos ja näkemiin.

Havaitsin selkeän johdonmukaisuuden: ne biisit, joita ei ollut muutettu, toimivat parhaiten. Esimerkiksi nimikappale Rent. Toinen ennallaan pidetty, Tango Maureen, oli musikaalin onnistunein hetki. (Biisiä, joka jo nimeltäänkin on tango, on luojan kiitos vaikea raiskata balladiksi tai teknojumpaksi.)

Miksei West Endiin voitu tuoda vain ihan perinteistä Rentiä ilman näitä järkyttäviä uudistuksia? Se olisi voinut menestyä. Koska Rent on hyvä. Tämän nähtyään yleisö pian unohtaa sen. Nyyh.

Olisin halunnut nähdä enkelimäisen Jay Webbin drag-kuteissa. Ei Angel ole mikään nahkahomo.

(3) Esiintyjät
Laulu - 3,5
Tanssi - 5
Näytteleminen - 2,5

= 11 / 15

Esiintyjät eivät olleet hullumpia. Laulutaidoiltaan parhaana loisti Francesca Jackson (Joanne). Kauas eivät jääneet Jessie Wallacen Maureen tai Jay Webbin Angel. Eivätkä oikeastaan muutkaan. Esityksen heikoin lenkki oli ex-Sugababe Siobhan Donaghy, joka lauloi ihan kivasti, mutta ääniala oli hivenen rajoittunut ja laulutapa maneerinen. Neidin tanssi ja näyttelijäntyö olivatkin jo aivan hirvittävää katsottavaa.

Kukaan ei näytellyt ihmeellisesti, mutta tanssille annan vitosen puhtaasti Oliver Thorntonin (Mark) ansiosta ja siitä hyvästä, etten kenties ole koskaan nähnyt mitään niin jumalaista kuin tämän esityksen Tango Maureen (kuva alla). Thorntonin balettitausta pääsi oikeuksiinsa niin maatajärisyttävästi, että tanssiparin odotti hylkäävän lesbouden kertaheitolla ja raastavan mieheltä vaatteet päältä.

Kreikkalaiselta jumalalta (rehellisesti sanottuna myös Tomi Metsäkedolta) näyttävä, pantterin sulokkuudella liikkuva, Phantom of the Operasta ja Les Misistä parhaiten tunnettu Thornton oli kieltämättä erikoinen valinta nörttimäisen Markin rooliin. Ohjaajalla oli uusi ja erilainen visio Markista. Ihan kiinnostavaa. Thornton irrotteli innokkaasti. Ehkä historiallisten sankareiden näyttelemiselle kaipaa välillä vastapainoa.

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 4
Kokemus jäi mieleen elämään - 2,5
Tahdon nähdä uudelleen - 4

= 10,5 / 15

Rentin laulut jäävät totta kai päähän. Ne ovat niin mahtavia. Kokemus jäi mieleeni lähinnä siinä valossa, että odotan alkuperäisversion näkemistä kuin kuuta nousevaa. Se onneksi onnistuu huhtikuussa New Yorkissa.

Tahdon nähdä uudelleen -osastoon oli vaikea päättää pisteitä. Tahdon nähdä alkuperäisen Rentin tosi kovasti, mutta entä tämä? Päädyin keskiarvoa parempaan lukuun, koska minua ei oikeastaan tarvitsisi pakottaa aseella uhaten myöskään tämän remiksauksen uusintakierrokselle. Vaikka pahoja puutteita oli, vahvat esiintyjät ja perusvahva teos kantoivat.

----

Yht. 37p.

Kokonaisarvosana: *** ½

Cabaret - Lyric Theatre, 02.01.2008

2008-01-05T22:20:00.000+02:00

Katsottiin West Endissä Einin kanssa ennen kaikkea, koska Einiä kiinnosti.

(1) Teos:
Musiikki - 3
Juoni ja käsikirjoitus - 3
Aihe ja tunnelma - 3,5

= 9,5 / 15

Cabaret on musikaalina skitsofreeninen. Se alkaa intoa ja pinnallisuutta uhkuvana tarinana 30-luvun syntisestä Berliinistä ja uhoaa saavansa katsojan unohtamaan arkihuolet. Varsinkin väliajan jälkeen tarina muuttuu yhä synkkeneväksi kuvaukseksi Hitlerin ja lähestyvän maailmansodan varjosta. Skitsofreenisuus on tarkoituksellista, ja karnevalistiset numerot muodostavat kontrastin taustalla väijyvän synkän todellisuuden kanssa. Asetelma kuulostaa ehkä vielä vaikuttavammalta kuin se todellisuudessa on. Katsojana en voi olla ajattelematta, että aineksista olisi ollut mahdollista saada irti vielä paljon enemmän - vaikkapa todellinen mestariteos. Kokonaisuudessa on kuitenkin paljon hyvää, ja aina tämä teos isoveljensä Chicagon hakkaa.

Musiikissa minua miellyttävät enemmän sanoitukset kuin sävelmät. Tekstit sisältävät nokkelia riimejä ja kaksimerkityksisyyksiä sekä viehättävän dekadenttia elämänfilosofiaa. Aidosti koskettavia ja viisaita rivejä on säästelty, mutta se lienee tahallinenkin tehokeino kontrastin ja yllätyksen luomiseksi. Toisinaan niitä tulee vastaan.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 1

Chicagon nykyversion tavoin tällekin 2000-luvun Kander ja Ebb -versioinnille pamahtaa ykkönen toteutuksesta. Cabaret'n kohdalla vika ei ole niinkään lavastuksessa (joka sinällään olisi noin kolmosen arvoinen - melko pelkistetty, mutta toimiva) kuin ohjauksessa. En kerta kaikkiaan pidä tämän version ohjaajan näkemyksestä. Miksi ihmeessä kuoron pitää olla alasti niinku koko ajan? Tarkoitan kirjaimellisesti alasti (mutta onneksi en kirjaimellisesti koko ajan). Sensuelli seksikkyys on asia erikseen, mutta liiallinen, proosallinen lihan lätinä on häiritsevää ja tarpeetonta (kaikkialla paitsi lopussa, joka kieltämättä on vaikuttava). Kabareenumeroiden viihteellisyys ja dramatiikka vesittyy mahdollisimman halvan ja huonolla tavalla vinksahtaneen pornovaikutelman alle.

Katsojaa sekoittaa myös, että vakavien kohtausten virheettömiin epookkivaatteisiin pukeutunut vanha pariskunta tuntuu esiintyvän aivan eri musikaalissa.

Produktion kokonaisuus ei muutenkaan ole johdonmukainen eikä antoisa. Lavalla tapahtuu usein liian monta asiaa samaan aikaan niin, että huomio kiinnittyy vääriin paikkoihin. Juoni on jätetty epäselväksi poistamalla selittäviä pieniä hetkiä. Lyhyesti sanottuna ohjauksessa ei ole mitään kehumisen arvoista enkä ymmärrä sitä.

(3) Esiintyjät
Laulu - 4
Tanssi - 2
Näytteleminen - 4

= 10 / 15

Ensin lyhyesti tanssista. En oikeastaan voi arvioida sitä, koska koreografia on linjassa ohjauksen kanssa: aivan kauhea ja tyylitön. Esiintyjät lähinnä kourivat toisiaan, eivät tanssi.

Näyttelijöiden laulunlahjoissa ei sen sijaan ole valittamista, ja heidän näyttelijäntaitonsa ylittävät selkeästi West Endin musikaalien keskitason. Amy Nuttall loistaa Sallyna aivan Liza Minellin veroisesti - en keksi mitään parannettavaa. Tyttö osaa sekä laulaa että näytellä kunnolla ja tekee Sallystaan ihastuttavan lapsenomaisen. Myös Fraulein Schneiderin ja Herr Schulzin esittäjät ansaitsevat ylistystä. On aina suuri ilo nähdä aidosti koskettavaa näyttelijäntyötä West End -musikaalissa. (Lontoon lavoilla asetetaan korkeat vaatimukset niin laulu-, tanssi- kuin näyttelijäntaidoillekin, mutta yli-ihmisiä on maailmassa rajallinen määrä ja yleisimmin esiintyjät täyttävät kriteereistä kaksi, mutta eivät kaikkia kolmea. Yleisintä on osata laulaa ja tanssia henkeäsalpaavasti ja näytellä sen verran, ettei katsojaa hävetä. Suomen pienissäkin kaupunginteattereissa näkee parempaa näyttelijäntyötä kuin West End -musikaalissa keskimäärin, mutta vastaavasti laulusuoritukset eivät mahdu edes samalle kartalle. Kaiken voi saada vain harvoin. Parhaiden tähtien kohdalla toki voi.)

Kolme neljästä päähenkilöstä osaa selvästi näytellä. Cliff Bradshaw'n esittäjä Steven Cree saattaa myös osata, mutta sitä emme saa tietää tämän suorituksen perusteella. Skottipojan amerikkalainen aksentti on niin tuskallisen teennäinen, että kaikki muu peittyy sen alle. Hyvin hän kyllä laulaa.

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3
Kokemus jäi mieleen elämään - 2
Tahdon nähdä uudelleen - 2

= 7 / 15

Tahdon nähdä uudelleen, kyllä: jonkin toisen, kunnioittavamman, vähemmän naturalistisen version. Tätä en katsoisi toiste kuin ilmaiseksi.

Ihan hyvä fiilis meille silti jäi. Kappaleet jäivät soimaan päähän ja kunhan lihan lätinästä pääsi yli, kokemus oli enemmän miellyttävä kuin ahdistava. (On silti korostettava, että jos alastomuus ja nylkyttäminen järkyttävät jopa suomalaista, niitä on tosiaan käytetty paljon ja turhaan.) En suosittelisi juuri tätä produktiota, mutta Cabaret on näkemisen arvoinen musikaali.

----

Yht. 27,5p.

Kokonaisarvosana: ** ½

Vuonna 85 - Tampereen työväen teatteri 30.10.2007

2007-12-06T11:27:00.000+02:00

Lähtökohta: Olen aina vihannut manserokkia. Radiosta tulee Eppuja, vaihdan kanavaa. Sillä asteikolla liikutaan. Vihaan myös jukeboksimusikaaleja, joita en pidä musikaaleina ollenkaan. (Musikaali on teos, joka kertoo tarinaa laulujen avulla, ei hatarajuoninen potpuri, joka taivuttelee aasinsiltamaista tarinaansa kannattamaan mahdollisimman monta valmista biisiä.)

Ensin vannoin, etten aio katsoa tätä. Sitten opiskelijalippuja alettiin myydä 15 eurolla. Lisäksi tiesin, että pääosissa on useampikin oikeasti taitava tyyppi... Long story short, löysin itseni katsomosta siskon kanssa, muttemme odottaneet paljoa.

Hyvää: Tärkein ensin. Jari Ahola tarvitsee isompia rooleja. Huutomerkki, huutomerkki, huutomerkki. Olen nyt nähnyt hänet muutamassa keskikokoisessa musikaaliosassa ja olen yhä vakuuttuneempi siitä, että hän on erittäin hyvä laulamaan. Kun vain pääsisi näyttämään sen kunnolla! Toivoin koko musikaalin ajan, että Aholalle olisi suotu muutama biisi enemmän ja Hintsasen Samilla muutama vähemmän - mikä on paljon sanottu, koska myös Hintsanen kuuluu esityksen hyviin puoliin ja on suomen ammattitaitoisimpia, tasalaatuisimpia musikaalinimiä.

Yleisesti ottaen laulajien taso oli oikein hyvä suomalaiseksi tuotannoksi.

Parasta esityksessä oli... yleinen aseistariisuvuus. Minä kerta kaikkaan viihdyin. En muista koskaan taputtaneeni yhtä aidosti mukana. Ja tarttuvuus oli huipussaan: väliajalla ja poistuttaessa väkijoukosta kuului hyräilyä ja hyminää niin tiheästi, että voiton vie kenties vain Les Misérables (jonka väliajalla joka toinen vastaantulija hyräili One Day Morea - sille oli pakko jo nauraa, ja silti välillä huomasi olevansa yksi hyräilijöistä).

Minä nauroin takatukille, neonvärisille toppa-asuille ja puujalkavitseille. Jostain syystä ne eivät aiheuttaneetkaan kivuliasta myötähäpeää, vaan aitoa huvittuneisuutta. Hymyilin korvasta korvaan. Olin pelännyt mauttomuutta, mutta... no. Tämä esitys oli niin tyylitön, että oli jo tyylikäs. Lähdimme teatterista niin esimerkillisen hyvällä mielellä kuin suinkin mahdollista.

Lisäksi on huomionarvoista, että tyylittömyys oli ennen kaikea visuaalista. Esityksen teksti on yllättävän laadukasta. Tämä oli toimivin näkemäni jukeboksimusikaali, ehdottomasti. Muut eivät pääse edes lähelle. Biisit on oikeasti saatu sopimaan juoneen melko saumattomasti. Pahimmillaan ne tuntuvat lievästi päälleliimatuilta (kuten Pepponen suksivarkaus ja sitä seurannut "Suksi, suksi ei luista mihinkään..."), mutta parhaimmillaan syntyy aivan virheetön illuusio siitä, että hahmot todella ilmaisevat lauluilla syvimpiä tunteitaan. Varsinkin alkupuolella juoni toimii hienosti.

Huonoa:

Kai tässä jotain parannettavaakin oli? No, loppua kohti juoni alkoi hidastaa tahtia ja polkea paikallaan, eikä loppu ehkä ollut täysin tyydyttävä. Jotenkin kuvittelin, että enemmän asioita tapahtuisi. Tämä ei kuitenkaan ole vakava virhe. Juoni oli aivan riitävän hyvä. Harvemmin sitä aivan täydellisiä tarinoita näkeekään.

Naispääosan Kaisa Mattilan laulusuoritus oli heikko. Kappaleiden ääniala ei tuntunut sopivan hänelle. Piti laulaa liian korkealta. Se häiritsi.

Manserock-musikaali muutti elämäni?
Vitsailtiin siskon kanssa, että näinhän se on pakko kirjoittaa. Vuonna -85 muutti elämämme. Tämä tuli todistettua, kun automatkalla alkoi Eppujen kappale, emmekä todellakaan vaihtaneet kanavaa. Sen sijaan lisäsimme volyymia ja aloimme jammailla mukana.

Neuvoni on siis: kannattaa harkita antavansa tälle tilaisuuden, vaikka vihaisikin manserokkia. Ehkä se muuttaa sinunkin elämäsi.

Taas tulee musikaalia telkkarista.

2007-11-25T14:00:00.000+02:00

High School Musical 2 (YLE2 su klo 19.10) - Musikaalitähditetty Tartu Mikkiin (YLE2 pe klo 21)

Tänään saamme ihailla High School Musicalia numero 2. Jos siis viimekertainen sai sinut himoitsemaan lisää teinien seikkailuja, rukouksiisi on vastattu. Tästä toisesta tv-elokuvasta huomaa ensimmäisen suosion: tuotantoarvot ovat selkeästi paremmin kohdallaan ja kässäri on hiotumpi - mielestäni jopa oikein onnistunut, kun ottaa huomioon, että kohdeyleisönä ovat varhaisteinit. Ilahduttavaa on myös, että ensimmäisestä osasta lahjakkaimpana esiintyjänä erottunut blondipahis Sharpayn Ryan-veli (joka hatuistaan muistetaan) on ansaitusti päässyt paljon suurempaan rooliin.

Musiikin taso ei ikävä kyllä ole parantunut. Miltei päin vastoin: biisit on tällä kertaa ylimiksattu niin metallisen kuuloisiksi, ettei musikaalille tärkeä illuusio siitä, että hahmot laulavat oikeasti tilanteessa, toteudu oikein ollenkaan.

Tartu Mikkiin sisältää ensi perjantaina koko rahan edestä musikaalitähtiä. Minut vetää ruudun ääreen varsinkin TTT:n Jari Ahola, joka on ihan mielettömän hyvä laulamaan ainakin niiden esitysten perusteella, joissa olen hänet nähnyt. Niinku oikeesti to-del-la hyvä. Työkaveri ja kyseisen karaokeohjelman juontaja, Hintsasen Sami, jää kirkkaasti toiseksi, vaikka pätevä onkin.

The Producers - Helsingin Kaupunginteatteri 23.10.2007

2007-11-21T12:08:00.000+02:00

Tämä ei ole se puoliksi kirjoittamani arvostelu. Se odottaa edelleen viimeistelyään. Sen sijaan minulla oli junamatkalla aikaa kirjoittaa tämä toinen alusta loppuun.

Hyvää:

Tämä oli lähes kaikin tavoin todella loistava esitys. Etten sanoisi, että paras Suomessa näkemäni musikaaliversiointi. Näin The Producersin myös West Endissä joulukuussa 2006, eikä suomiversio kalpene Lontoon elämykselle oikeastaan missään. Bravo, HKT. Oikeesti. Viisi tähteä.

Erikoissupermaininta Esko Roineelle. Hänellä on hallussaan sekä täydellinen koominen ajoitus että loistava lauluääni. Hän hakkasi West Endin Maxin kymmenen-nolla ja teki jokaisesta vuorosanastaan kolme kertaa hauskemman kuin se olisi paperilla ollut. Ääni aiheutti jopa kylmiä väreitä. Erittäin loistavaa. Myös uuden tuttavuuden, Anna Maija Tuokon, Ulla-sihteeri oli mahtava, vaikkei ehkä aivan kyllin pitkä (tai sitten Leo oli liian pitkä - pituuseroa ei tullut tarpeeksi).

Sihteeristä puheen ollen: tämä esitys parantaa kirkkaasti Lontoon versiosta yhdessä asiassa. Ruotsi-viittaukset ovat suomeksi noin tuhat kertaa hauskempia! Se ei vaadi edes ponnistelua keneltäkään. Ne vain ovat hauskempia. Kyseessä on luonnonlaki.

Myös Lari Halmeen Carmen Ghia (ohjaajan avustaja) onnistui tekemään itsestään huomattavasti ikimuistoisemman hahmon kuin Lontoon kollegansa. En pidä kaikista käsikirjoituksen homovitseistä ja stereotypioista, mutta Halme toi hahmoon hauskoja lisäsävyjä ilmiselvien vitsien ulkopuolelta.

Kaiken kaikkiaan tässä The Producersissa on kaikki kunnossa: kauniit, elävää ajankuvaa luovat lavasteet ja puvut, näyttävät koreografiat, hyvä teksti, taitavat näyttelijät... En tiedä, pitäisikö sinänsä ajatella hyväksi vai huonoksi asiaksi, että elämys oli hyvin samantyyppinen kuin West Endissä. (Pitäisikö teattereilta odottaa enemmän omaa tulkintaa, onko formaattimaisuus kaiken pahan alku ja juuri?) Minä en kuitenkaan jaksa ahdistua niin kauan kuin myös rohkeita tulkintoja tehdään eikä jokainen näytelmä ole formaatti. Ainakin tämän teoksen kohdalla tutussa ja odotettussa pitäytyminen toimii niin erinomaisesti, että oksat pois. Lisää samanlaista, HKT. Tämä oli paras sitten 90-luvun Les Misérablesin.

(Huomautus: The Producers itsessään on makuasia. Minä nauroin, mutta toisten mielestä esitys olisi varmasti mauton ja vitsit huonoja. Eli vaikka kehunkin kaikkea toteutuksessa, en välttämättä suosittele itse teosta aivan kaikille korkeakulttuurin ystäville.)

Huonoa:

Tekstin harvoja puutteita: natsihahmo käänsi sanajärjestyksiään niin paljon, että kuuntelijaa alkoi jo ahdistaa ja ymmärtäminen vaikeutui. Lisäksi Risto Kaskilahti veti / oli ohjattu vetämään suorituksensa samaisena Hitler-fanina ajoittain niin yli, ettei minua enää naurattanut vaan ahdisti. Olin lähdössä kaivamaan poteroa suojakseni sylkiroiskeilta.

Olin hieman pettynyt myös Antti Timosen Leo Bloomiin. En siksi, että näyttelijässä olisi ollut mitään vikaa - päin vastoin! Paradoksaalista kyllä, hän oli liian hyvä, liian sulava, liian luonnollinen. Hän ei ollut nörtti. Hän pääsi aivan liian helposti elementtiinsä tanssi- ja laulukohtauksissa. Tämä johtunee ohjaajan visiosta, joka poikkesi totutusta. Bloom oli poikamainen blondi, ei silmälaseja. Yleensä (ainakin näissä uusissa versioissa) Bloom on ollut
tumma, nörtti ja silmälasipäinen. (Tummuus on loogisempi tie - hahmohan on juutalainen.) Eikö näyttelijälle voinut pistää edes silmälaseja tunnelmaa luomaan?

MUTTA bonusta herralle laulu- ja tanssitaidosta. Hän pääsi vaivattomasti jopa Til' Himin korkeaan säveleen, joka lienee tahallisesti niin korkea, että sen laulamisen pitäisi kuulostaa huonolta.

Santeri Kinnunen olisi voinut olla campimpi.

Suomennos:

Jukka Virtanen on sanataituri. Hän on luonut The Producersin kappaleisiin monen kielen sekoituksena riimivirtoja, joita ei voi kuunnella kuin hengästyneenä ja kateellisena. Aivan loistavaa. Suomessa ei ehkä ole ketään, joka pystyisi parempaan.

Laulusta Keep It Gay Virtanen ei kuitenkaan ollut saanut aikaan kaikkia sävyjä välittävää versiota: "Herttilei" on säkeistöjen loppuihin huomattavasti vaisumpi fraasi kuin alkukielen sanaleikki iloisuudesta ja homoudesta. Täydellistä ratkaisua tuskin oli olemassa, mutta itse olisin harkinnut sanan "gay" säilyttämistä riimeissä jollain lailla, koska se nykyään tunnetaan Suomessakin. Sekään ei toki olisi välittänyt sanaleikkiä, mutta "Herttilei" jäi viittaussuhteiltaan hataraksi.

Lisäksi korvaani pisti rytmimuutos kappaleessa I Wanna Be a Producer. I-wan-na-be-a-pro-du-cer on selvästi eri rytminen kuin tuot-ta-jak-si-nyt-mi-nä-tah-don. (Tavuja on kerta kaikkiaan eri määrä!) Oliko versiossa tuot-ta-jak-si-mi-nä-tah-don jotain sellaista vikaa, jota minä en heti huomaa? Ilmeisesti oli. Entä tah-toi-sin-niin-tuot-ta-jaksi tms? Rytmin muutos ei luonnollisesti häirinnyt alkuteosta tuntemattomia katsojia, mutta itseäni se ahdisti. Mielestäni tällainen on vihoviimeinen keino, jos mitään muita ratkaisuja ei ole. Tässä se ei vaikuttanut pakkoratkaisulta vaan omituiselta oikulta. (Panin myöhemmin merkille, että käsiohjelmassa laulun nimi on Nyt tuottajaksi mä tahdon. Lyriikat on ilmeisesti muutettu ohjelman painoon menon jälkeen. Päätös lienee tuotantoryhmän, ei ainakaan yksin kääntäjän.)

P.S. Onko copyright-kysymys, ettei nimeä The Producers voinut suomentaa? Sen olisi luullut olevan yksinkertainen tehtävä. "Tuottajat" olisi ollut ihan osuva nimi. Toinen vaihtoehto olisi ollut leffan vanha nimi Kevät koittaa Hitlerille. The Producers ei suomalaisille ole helppo äännettävä eikä muistettava.

My Private Poltergeist?

2007-11-13T18:03:00.000+02:00

Miksiköhän blogeistani juuri tämä antaa Blogilistalla haamupäivitystä, kun kirjoitan blogitekstin puolivalmiiksi ja tallennan sen (mutten julkaise)? Niin tuntuu käyvän täällä aina. Muissa ei mielestäni käy.

Olen täysin tietoinen, että minulla on kaksi esitysraporttia kirjoittamatta. Sormeni ovat syyhynneet niiden pariin jo viikkoja, mutta kun KIIRE! Tänään koulun tauolla sain kuitenkin toisen puoliksi tehtyä, joten ehkä tätä blogia joskus päivitetäänkin.

Tv-vinkki: High School Musical tulee tänään.

2007-11-04T12:51:00.000+02:00

Tänään, sunnuntaina, on mahdollisuus nähdä, mikä on viime vuosina villinnyt USA:n varhaisteinit. YLE2 klo 19.10.

High School Musicalin soundtrack oli vuoden myydyin levy, ja sen jatko-osa oli katsotuin kaapeli-tv-ohjelma koskaan. Ikinä. Kautta aikojen. (Se on oikeesti aika iso saavutus. Kaikkien suursarjojen finaalit ja urheilulajien huippuhetket jäivät kakkosiksi.)

Vouhkaukseen nähden itse teos on yllättävän keskinkertainen. Se on ihan symppis, mutta varsinkaan musiikki ei ole erityisen mukaansatempaavaa. (Paras hetki on Stick to the Status Quo koulun ruokalassa - siinä on oikeaa musikaalitunnelmaa.) Tarina on kopioitu Greasesta ja tuhansista samanhenkisistä nuorisoelokuvista. Kässäri on ihan ok, mutta käänteet toki arvaa sadan kilometrin päästä. (Olen muuten sitä mieltä, että kakkososan tarina ja kässäri olivat toimivammat. Suorastaan virheettömät. Aukottoman tyylipuhtaat. Ennalta-arvattavat toki silti, mutta nuortenelokuvat ja musikaalit eivät yleensä loistakaan yllättävyydellään.)

Mutta tämän tv-musikaalin laatu onkin sivuseikka. Vaikutukset ovat tärkeämpiä kuin itse tuote. Halvalla tehty hattara on tehnyt musikaaleista taas siistin jutun nuorison keskuudessa ja sai heidät esimerkiksi sankoin joukoin katsomaan Hairsprayta. Se on yksinomaan hienoa.

The Full Monty - Teatteri Tarmo, Turku, 19.10.2007

2007-10-23T19:33:00.000+02:00

Käytiin siskon kanssa katsomassa tällainen. Siinä oli siskon kaveri. Sisko harrastaa näyttelemistä itsekin. (Eikä meinaa tajuta, miten voin oikeasti olla haluamatta lavalle. Brrh. Pois se minusta.)

Päätin, etten sotke suomalaisia esityksiä pistesysteemiini. En osaa ajatella pisteitä niin laajalla skaalalla. Minulla pitäisi olla erilliset asteikot Suomelle ja suurelle maailmalle. Siitä tulisi pelkkää sotkua. Kirjoitan näistä suomalaisista tälleen, jos sopii.

Hyvää:
Tarina työväenluokan miesstrippareista on ihan sympaattinen. Se saattaa olla monelle tuttu samannimisestä brittileffasta. (Leffan tiimoilta tuntuu tosin oudolta, että musikaali sijoittuukin Amerikkaan. Samanlaiseen työttömään työväenluokkaan toki. Jenkit ehtivät säveltää homman ensin.)

Esityksen molemmissa laulua sisältävissä naispääosissa on oikein lahjakkaat rouvat. Naiset laulavat kenties jopa paremmin kuin keskimääräinen laulava ammattinäyttelijä. Heidän biisejään kuunteli ilokseen. Duetossa tunsin hetkellisesti jopa kylmiä väreitä. Se on hyvä saavutus harrastajilta.

Jos mietitään puheosuuksia, Teatteri Tarmon näyttelijöistä ainakin muutamat ovat oikeasti lahjakkaita. Ei juuri ammattilaisesta erota. Pääosan esittäjä on luonteva ja hauskakin, ja kantoi näytelmän niin kauan kuin ei avannut suutaan lauluun.

Huonoa:
Kun pääosan esittäjä avasi suunsa lauluun, sieltä tuli ihan hirveää älämölöä. Enkä nyt puhu minkään hienostelevan, nenä pystyssä kulkevan "mulla-on-absoluuttinen-sävelkorva" (I wish) -pöytälaatikkokriitikon ominaisuudessa, vaan ihan tavallisena ihmisenä. Karaokebaarissa kännisenä perjantaina kuulee keskimäärin paljon parempaa. Herra lauloi nuotin vierestä käytännössä koko ajan. Suurimman osan ajasta hän ei tuntunut hahmottavan, mitä olisi pitänyt laulaa. Oikeasti. Kuvitelkaa jotain kamalaa. Kuviteltuanne tuplatkaa kamaluus. Sitten alatte ehkä olla lähellä.

Jo mainittuja henkilöitä lukuun ottamatta muut näyttelijät olivat tuskin havaittavasti parempia. (On mainittava vielä yksi poikkeus, äitinsä kanssa asunutta miestä esittänyt kaveri. Hän lauloi ihan kohdalleen. Ei sykähdyttävästi, mutta riitävän hyvin. Tasolla, jota odotin amatöörituotannolta.) Kaikki biisit kuulostivat koko ajan epävireiseltä kakofonialta, koska olivat epävireistä kakofoniaa. En tajua, miten kenellekään tulee mieleen lähteä tekemään musikaalia tällä ammattitaidolla! Puhenäytelmästä olisi varmasti tullut hyväkin. Sääliksi kävi muusikoita, jotka joutuivat vähän väliä ottamaan kiinni laulajien hukkaamaa rytmiä. Eikö ohjaajalla ole mitään itsekritiikkiä? Onko hän sävelsokea? Miten tähän on voitu ajautua?

Olihan esityksessä ihan hauskojakin juttuja, mutta uskaltaisin suositella sitä vain ihmisille, jotka kuuluvat kerhoon "Täysin nuottikorvaton ja ylpeä siitä". Katsominen oli paikoitellen fyysistä kärsimystä. Vaati rautaista hyvätapaisuutta hillitä tuskan irvistykset ja taputtaa korrektisti joka numeron jälkeen.

Ymmärrän, että The Full Monty on paperilla saattanut olla hauska idea. Tarina on hauska. Mutta eivätkö varoitusvalot syttyneet, kun tiimi sai nuotit käsiinsä ja huomasi teoksen musiikin todella vaikeaksi, moderniksi ja jazz-henkiseksi?

No, eivät ilmeisesti. Kauhukuvat jäävät elämään tärykalvoilleni. Harmillisinta on, etten vieläkään tiedä, onko tämä musikaali hyvä vai huono, koska useimpia biisejä oli mahdoton hahmottaa.

Chicago - Cambridge Theatre 12.07.2007

2007-10-15T21:14:00.000+02:00

Kirjoitan kesältä rästiin jääneen arvostelun, kun tänne toivottiin päivityksiä. (Ja kyllä, analyysit säilyvät järjestelmällisessä mielessäni selkeinä kokonaisuuksina näinkin kauan. Ne vain jonottavat kirjoitusvuoroa ;)

(1) Teos:
Musiikki - 3,5
Juoni ja käsikirjoitus - 2
Aihe ja tunnelma - 2

= 7,5 / 15

En ole Chicagon suurin fani. Itse asiassa siinä on mielestäni jotain luotaantyöntävää. Sen todellisuus yrittää olla karu ja kylmä mustan humoristisella tavalla, mutta liian usein se jää yksinomaan kylmäksi. Tavallaan ymmärrän, miksi joku voi tykätä, mutta tämä ei sovi minulle.

Musiikki on periaatteessa ihan onnistunutta. Se tavoittelee tietyn aikakauden tyyliä ja onnistuu vangitsemaan sen. Se ei ole oikeaa musikaalimusiikkia eikä näin ollen kohoa niihin kylmiä väreitä aiheuttaviin sfääreihin, joihin parhaat "korkean" tyylin teokset (Lloyd Webber, Les Mis) kohoavat. Ei siinä mitään, ei kaikkien musikaalien tarvitse. Cell Block Tango ("He had it coming, he had it coming...") on musikaalisävelmien ehdottomia helmiä. Siinä on energiaa ja tarttuvuutta vaikka pienelle kylälle. Ja We Both Reached For the Gun nukketemppuineen on aivan nerokas! Sekaan mahtuu kuitenkin myös huomattavasti mitäänsanomattomampia numeroita, joten en nostaisi tätä musikaalien kirkkaimpaan kärkikastiin edes musiikin osalta.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 1

Täten myönnän tälle Chicagon tuotannolle palkinnon teatterihistorian huonoimmasta lavastuksesta. Tadaa. Noin. Onnea.

Lava on pieni. Siitä 80% täyttää VALTAVA orkesteriaitio, jossa bändi soittaa. Luin tästä etukäteen valitusta jonkun muun blogista ja ajattelin vain, ettei lavan alla soittaviin orkestereihin tottunut tyyppi ole ymmärtänyt pointtia. Nykyäänhän on aika yleistä tuoda bändi mukaan lavalle, tavallaan osaksi lavastusta. Mutta EI. Tässä bändiaitio oikeasti täyttää koko lavan, eikä millekään muulle jää tilaa. Tanssijat mahtuvat tuskin liikkumaan parin metrin syvyisessä tilassa. Aivan järkyttävä idea.

Lava on siis olematon. Lisäksi se on musta ja koruton. Lavasteita ei ole. Ollenkaan. Muutama tuoli ja sanomalehti ovat isoimmat propit. Näyttelijät eivät vaihda vaatteita esityksen aikana. Mistään ei käy ilmi, missä kulloinkin ollaan, joten juoni on paras tuntea ennalta.

Tämä kaikki voi paperilla kuulostaa jopa tyylikkäältä ja tyylitellyltä. Osaan kuvitella sellaisen esityksen. Tämä toteutus on kuitenkin koruton totaalisen ankealla tavalla, ja siitä puuttuu aivan kaikki. Pohjanoteeraus.

(3) Esiintyjät
Laulu - 3,5
Tanssi - 3,5
Näytteleminen - 3

= 10 / 15

Näkemäni esiintyjät olivat jokseenkin puisevia, mutta sentään perusammattilaisia. Sekä Roxie että Velma olivat rooliensa veteraaneja. He ansaitsevat ison osan elannostaan näyttelemällä samaa hahmoa eri tuotannoissa. Vaikka muuta voisi kuvitella, sellaiset näyttelijät ovat usein melko huonoja: teknisesti hyviä, mutta mekaanisia ja sieluttomia. Kun jotain toistaa liian monta kertaa, se on iso riski.

Mama Mortonin roolissa oli harvinaisen heikko esiintyjä. Rooli vaatii Queen Latifah -henkistä karismaa, joka täyttää koko huoneen, ja massiivista ääntä. Tältä hintelältä naiselta ei löytynyt kumpaakaan. Hän joutui karjumaan epämiellyttävällä tavalla; yritti korvata voiman volyymilla. Buu.

Muut tyypit olivat ihan ok. En jaksa opetella kenenkään nimeä, kun kukaan ei jäänyt mieleen.

Entä se odotettu Duncan? Hän oli julkkisvieraaksi oikein hyvä. Kun verrataan Mama Mortonin tasoon, tämä komistus olisi voinut saada roolin ihan ilman julkkisstatustaankin. (Suomeksi: hän oli parempi.) Silmänruokaa ainakin riitti. On myönnettävä, että loppuaplodeissa jopa vähän kiljuin hänelle, ja niin teki moni muukin nainen. Voi ei, lähdin harhaanjohtavan pinnallisille teille. Duncan pärjäsi oikeasti ihan hyvin. Laulu kulki miellyttävästi. Näki, että hän hieman jännitti näyttelemistä, mutta selvisi kunnialla. En ole yllättynyt siitä, että hän pysyi roolissa kuukauden kauemmin kuin alun perin piti. Yleinen reaktio suoritukseen oli positiivinen, ja ilmeisesti hän itsekin nautti olostaan.

Panin merkille, että Chicago ei tarjoa samanlaisia lauluelämyksiä kuin perusmusikaalit. Sen lauluja ei lauleta musikaalityyliin, vaan mihin lie jazz-tyyliin, musiikin tyylilajin mukaisesti. Minulle tämä on iso miinus (kylmät väreet jäävät puuttumaan), mutta toisaalta uskaltaisin viedä esitykseen heikomminkin musikaaleihin perehtyneen ihmisen. Biisit ja laulutapa ovat puhdasta kevyttä musiikkia. Tämä voidaan siis kai nähdä plussanakin, tai neutraalina asiana.

Keveys lienee syy siihen, että juuri Chicagossa vierailee poikkeuksellisen paljon uskottavuutta hakevia julkkiksia. Biisit ovat helppoja (ei todellakaan mitään Lloyd Webberin tai Les Misin äänialavaatimuksia) eivätkä vaadi erityistä laulutekniikkaa. Pitää vain laulaa vähän vanhahtavasti. Jep jep.

Tanssijat olivat ihan hyviä, mutta koreografia ja vaatteet olivat ällöttävän pornoja. Lisäksi huono lava ei antanut kenelläkään mahdollisuutta liikkua kunnolla, vapaasti.

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3,5
Kokemus jäi mieleen elämään - 2
Tahdon nähdä uudelleen - 2

= 7,5 / 15

Laulut jäivät päähäni ihmeen heikosti siihen nähden, että ovat tuttuja ja ihan tarttuvia. Mutta jäivät sentään, ei siinä mitään. Kokemuksessa monikaan asia ei jäänyt positiivisella tavalla mieleeni, enkä keksi yhtäkään tekijää, jonka vuoksi tahtoisin nähdä esityksen toiste varsinkaan tällä samalla toteutuksella. Kun nyt mietin, en jaksaisi maksaa vaihtoehtoisestakaan versiosta, ellei siinä olisi jotain ensiarvoisen kiinnostavaa. Annan sentään kakkoset molemmista, koska säästän ykköset sellaisille, joita en katsoisi toiste edes ilmaiseksi ja jotka tahtoisin kaivaa lusikalla pois muistisoluistani.

----

Yht. 26p.

Kokonaisarvosana: ** ½

Thorin vasara - Turun kaupunginteatteri, 22.09.2007

2007-09-27T18:33:00.000+02:00

Hyvää:

Huonoa oli paljon, mutta aloitetaan hyvästä. Laulajien taso oli suomalaiseksi esitykseksi melkoisen kova. Pääosan Vallu Lukka (yllä) oli paras löytö sitten... itse asiassa myöskin Turun teatterin Mika Kujalan (joka ei ikävä kyllä ollut tässä musikaalissa, mutta joka Elisabethissa oli ainoa Suomessa koskaan näkemäni esiintyjä, jonka olisi IHAN suoraan voinut passittaa Lontoon lavalle). Lukka lauloi paitsi miellyttävästi ja vaivattomasti, myös ihastuttavan kirkkaalla, täsmällisellä ja eläytyvällä musikaalityylillä. Näki, että hän oikeesti tajuaa musikaaleista. Ei ole pelkkä laulava näyttelijä. Ja joka sanasta sai selvää. Se on taitolaji.

Myös toisen pääroolin intiaaniprinsessa oli hyvä. Eikä Nylon Beatin Jonnakaan ihan huono ollut, vaikka artikulaatiossa (vai miten "diction" pitää kääntää?) oli parantamisen varaa ja tuttu nasaali pyrki välillä pintaan.

Lavastus oli melkoisen hieno. Kekseliäitä ratkaisuja. Varsinkin eläinhahmot oli toteutettu oivaltavasti. Tuli ihan pikkuisen mieleen Lord of the Ringsin otukset. (Enkä tässä kategoriassa edes vertaa erikseen Suomea ja Suurta Maailmaa. Aika usein Suomessa päästään kekseliäämpiin ja näyttävämpiin ratkaisuihin. Tai, no... täällä tuskin saadaan milloinkaan aikaan mitään Lord of the Ringsin miljoonabudjetin veroista. Mutta sanoisin, että keskivertolavastuksissa ei ole merkittäviä eroja.) Tulishowta oli paljon, ehkä liikaakin. Rahaa ei varmaan ollut poltettu miljoonia, mutta Suomen mittakaavassa merkittävän paljon kuitenkin.

Huonoa:

Siis miten joku on voinut kirjoittaa näin huonon musikaalin?!? Juoni on sillisalaattia ja täyttä dadaa. Katsojalle ei väliaikaan mennessä ole selvinnyt, minne teos on menossa. Punaista lankaa ei ole. Toka näytös pysyy hieman paremmin kasassa, mutta hahmot jäävät silti kaksiulotteisiksi patsaiksi ja kohtaukset irrallisiksi. Teos on ylikunnianhimoinen, sekava kasa viikinkikliseitä ja astraalivaeltelua. Yleensä fiktiossa on kysymys eläydyttävistä ihmiskohtaloista. Tässä sellaisista ei ole jälkeäkään.

Kokonaisuutta täydentää ihanasti maailmanhistorian surkein suomennos. Hommaan on varmaan arpomalla valittu suomen tyylitajuttomin ja ammattitaidottomin kääntäjä (en edes tiedä, kuka, enkä välitä tietää). Sanavalinnat ovat niin ontuvia, että ne aiheuttavat tahattomia naurukouristuksia mitä sopimattomimmissa kohdissa. Puolet ajasta tavuja on väärä määrä musiikkiin nähden, jolloin esiintyjät joutuvat runnomaan rivejä kenkälusikalla paikoilleen. Jos tahtoisin vaihtaa graduni materiaalia, voisin ottaa tämän ja kirjoittaa aiheesta "Näin ei saa kääntää musikaalia". (Kovia sanoja. Anteeksi, jos kääntäjä jostain ihmeen syystä sattuu joskus lukemaan tämän. Mutta mielipiteeni on rehellinen. En vielä koskaan ole kärsinyt käännöksestä näin, ja myös ystäväni, ei-kieliammattilaiset, huomasivat tekstien outouden. Laulettavaksi kääntäminen on oma taiteenlajinsa, eikä siinä tällä kertaa onnistuttu.)

Musiikki ei ole niin pohjanoteeraus kuin teksti ja sen käännös, mutta se on mitäänsanomatonta, vellovaa puuroa. Kyllähän se rock-oopperalta kuulostaa. Teoriassa. Joku on kuunnellut Andrew Lloyd Webberinsä ja yrittänyt pyrkiä samanlaiseen (tervehdys, Phantom of the Opera), mutta ikävä kyllä yritys jää reilusti alle puolitiehen. Kappaleet eivät varsinkaan ensimmäisessä näytöksessä erotu omiksi kokonaisuuksikseen, vaan koko höskä on jatkuvaa sähkökitararäimettä ja joikaamista. Tarttuvus on minimaalista. Hyvän musikaalin kappaleet soivat monta päivää päässä ja unissa. Tämä soi hätäisesti viisi minuuttia teatterista lähdön jälkeen, ja silloinkin vain yksi, lopussa toistettu biisi. Ei vakuuttanut. Yhtään.

Yli kaiken muun minua ihmetyttää, miksi joku on valinnut tämän katastrofin teatterin ohjelmistoon! Toteutuksella siitä on tehty lähestulkoon niin hyvä kuin mahdollista (vaikka vaatesuunnittelijakaverini pitikin viikinkiasuja kamalina), mutta kun ainekset ovat nämä, mitään hyvää ei voinut syntyä. Yritys oli tuhoon tuomittu. Harmi homma.

Mie annan tälle pisteitä myöhemmin. Tuli tällaista tajunnanvirtaa.

Musikaalien sisäinen logiikka on monimutkainen.

2007-09-18T13:48:00.000+02:00

Koin oivalluksen katsoessani niinkin syvällistä elokuvaa kuin High School Musical 2.

Musikaalissa voidaan laulaa ja tanssia jopa aiheesta "minähän en laula enkä tanssi, prkl". Prikulleen näin käy HSM 2:ssa - vaikka kyseinen hahmo on osallistunut jo moneen laulu- ja tanssinumeroon sekä ykköselokuvassa että jatko-osassa.

Miten tämä on mahdollista? Siten, että musikaalien stereotyyppisissä musiikkinumeroissa yksikään hahmo ei laula. Juuri tätä olen tarkoittanut tolkuttamallani musikaalin ja musiikkinäytelmän/-elokuvan erolla. Lauluun puhkeaminen on spontaani tapa ilmaista tunteitaan. Kukaan ei jälkeen päin taputa laulajaa olalle: "Hei, lauloitpa äsken hienosti tässä keskellä koulun ruokalaa." Ei, vaikka olisi itse laulanut taustoja ja tanssinut mukana. Tätä ei tapahtunut konkreettisella tasolla. Vain vertauskuvauksellisesti, käsitteellisesti.

Itse asiassa High School Musical on aivan loistava väline periaatteen selittämiseen. Se sisältää sekä symbolisella tasolla tapahtuvaa musiikkia että musiikkia, joka esitetään fiktion kontekstissa. Juonen idea on, että nörttityttö ja urheilijapoika painostetaan laulamaan karaokea talvilomalla (esimerkiksi tämä tapahtuu myös fiktion todellisuudessa), ja he huomaavat nauttivansa siitä. Sitten pitäisikin murtautua ennakkoluulojen kahleista ja uskaltautua koulun musikaaliin. Tarina sisältää paljon esitettyä musiikkia: pääparin ja kilpailijoiden koe-esiintymisbiisejä ym. Matkan varrella nähdään myös lauluja, jotka ovat olemassa vain symbolisella tasolla: nörttityttö laulaa murheistaan, kun urheilijapoika väliaikaisesti valitsee maineensa eikä lauluharrastusta, status quon särkymisestä huolestunut koulun ruokala saarnaa erilaisille nuorille aiheesta "suutari pysyköön lestissään"... Näitä lauluja ei tapahdu tarinan todellisuudessa. Ne ilmaisevat hahmojen tunteita ja mielipiteitä, mutta kenenkään ei mielletä laulavan.

Tulikohan ajatus selväksi? Saarnaan tästä usein... Koen, että juuri tämä on jäänyt tajuamatta ihmisiltä, joka moittivat musikaaleja naurettavasta epärealistisuudesta. "Eihän kukaan tanssi ja laula kaduilla." Ei niin! Ei yleensä edes musikaaleissa!

"I don't dance":

Toinen hyvä esimerkki aiheesta on muuten Hairspray! Tärkeä elementti sen juonessa on tv:n tanssi- ja musiikkishow, johon pulska päähenkilö tahtoo esiintymään. Tanssishow'n musiikki on esitettyä ja tapahtuu myös fiktion maailmassa. Muu musiikki on symbolista. Ihan sama juttu. Paras esimerkki symbolisesta musiikista on "I Can Hear the Bells", jonka kunniaksi koko fiktiomaailman aika pysähtyy. Ei siis jälkeäkään realismista. Aika ei pysähdy hahmojen näkökulmasta. Toisessa ääripäässä on Linkin kappale "Ladie's Choice". Sen sanoja ei voi mieltää symbolisiksi, tai kysymys on suoraviivaisesta huoraamisesta ("Hey, litte girl on a spending spree / I don't come cheap but the kisses come free"). Tämä on perinteinen iskelmä, jonka harvinaisen likaiset sanat on tarkoitettu menemään yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos. Link on kaikesta päätellen teinitähti, ei poikahuora, riippumatta siitä mitä sanoitukset väittävät.

I Can Hear the Bells (leffaversiossa aika ei pysähdy samalla tavalla kuin lavalla - siihen ei ole tarvetta, kun on mahdollista pätkiä aikaa leikkauksilla):

Ladies' Choice:

Aito, oikea puolen hinnan lippukoju.

2007-09-01T11:08:00.000+02:00

Official Loncon Theatre referoi Time Out -lehden artikkelia ja muistuttaa tärkeimmästä asiasta Lontoon musikaalien lippujen ostossa: älä jää huijareiden ansaan.

Lontoossa on vain yksi oikea, virallinen puolen hinnan lippukoju. Se on Leicester Squaren TKTS-tönö, joka sijaitsee itse puistoaukiolla pienessä valkoiseksi rapatussa, kioskimaisessa rakennuksessa. Se EI sijaitse Leicester Squarelle johtavilla kaduilla, tulitpa mistä suunnasta tahansa. Kaduilta löytyy tuhat huijauskojua, jotka yrittävät vakuuttaa olevansa puolen hinnan lippukoju esimerkiksi kyltillä "The Official Half Price Ticket Booth". Ne pitää ohittaa, kunnes edessä on pikkuruinen, elokuvatettereiden reunustama puisto ja sen laidalla puiston ainoa kiinteä rakennus, tämännäköinen:

Miksi TKTS on se oikea ja paras? Sen toimintakuvauksen voi lukea tästä. Suomeksi: kojua pyörittää Society of London Theatre. Liput myydään tasan puoleen hintaan (ellei toisin selkeästi mainita), mutta 2,5 punnan käsittelymaksuilla rahoitetaan esimerkiksi ohjelmia, joilla teatteria tehdään lähestyttävämmäksi. Toisin sanoen TKTS-kojulta ostaessasi et tue mitään ahnetta bisnestä, vaan teatterien konkreettista toimintaa.

Ohjaaja Adam Shankmanin perustelut Without Love -kohtauksen raiskaamiselle Hairspray-leffassa.

2007-08-19T18:40:00.000+02:00

Tämä on yhtä isoa SPOILERIA!!! Ei pidä missään nimessä lukea, ellei tahdo tietää leffan ja musikaalin juonesta vaikka mitä!

Rottentomatoes.com kirjoittaa näin:

Q: There's a duet with Link and Tracy in a photo...

AS: That idea came to me because I could not figure out, I knew from the play that the jail thing wasn't gonna work, because Link would have been busted going into the jail, there would have been police there, he couldn't really have gotten her out of the jail cell with hairspray and making a fake blowtorch out of a lighter, things that are really charming and funny in the play would have been insane. So rather than have her in jail, we put her in some place where she could potentially get out of, which was in the basement of the Pingletons. But Link can't know that she's there so…Mark and Scott loved the idea of cutting Tracy's verse off the top of that song, but I loved those harmonies. So I said, "I know - the picture will sing!" It was literally that [level of] lunacy.

Rotten Tomatoes: And Zac Efron's really cute...

AS: Well, Zac Efron is really really cute and I had him do horrible things! Because I have takes of him making out with that picture like crazy; he was like "You've gotta be kidding me!" and I was like, "I want teen angst, like the Shangri-Las experience, 'Leader of the Pack' -- people died because their love didn't happen." So I have takes of him just mauling with that picture, and one with his hand going down his pants...I mean, it was crazy! It was fun.

---
Okei. Ymmärrän perustelut. Ja makuuhuonekohtaus on tavallaan söpökin. Mutta olen silti vahvasti sitä mieltä, että olisi pitänyt keksiä joku tapa saada Link ja Tracy laulamaan samaan paikkaan. Se on elokuvan pahin kauneusvirhe. Ehkä kohtaus olisi voinut alkaa juuri näin, mutta päättyä siihen, että kaikki ovat samassa paikassa? Ihan mahdollista! Eikä tarttis Link-raukankaan vehtailla vaan sen kuvan kanssa.

Jälkimmäisestä vastauksesta päätellen Shankman sai jotain kiksejä siitä, että Link lauloi kuvalle. (To each his own. *olkien kohautus*) Se ehkä selittää halukkuuden hoitaa asia näin. (Hieman kyllä räpyttelin tuota lukiessani. Harvoin olen kuullut mitään yhtä... kiehtovan häiritsevää. Kohtaus ei tule koskaan enää näyttämään silmissäni samalta. No, teinipojalle masturboiminen lienee aika luonnollinen reaktio moneenkin asiaan. Ainahan musikaalien laulut jotain edustavat. Shankmanin vision mukaan tämä laulu vissiin edustaa nyt sitä.)

Syksyn suunnitelmista ja blogin kategorioista.

2007-08-19T15:00:00.000+02:00

Syksyni on täyttymässä teatteririennoista - Selvittelin blogin luokittelua

(1) Aina se menee tähän! Yritettiin äidin kanssa äsken puhelimessa sumplia syksyn musikaaleja. Hiton hankalaa. Kotkassa menee Wicked-säveltäjä Stephen Schwartzin 70-luvun teos The Baker's Wife, joka kiinnostaa minua kovasti. Kouvolan uutuus on sota-ajan lauluihin perustuva suomalainen Taivas ja maa. Minä olisin jättänyt sen jukeboksimusikaalina heti väliin, mutta äiti ja iskä olivat niin kiinnostuneita, että lupasin lähteä mukaan (äiti rakastaa Harmony Sistersiä). Eri teatteriseuralaisten kanssa on varattuna myös Thorin vasara Turussa ja The Producers ja Kerjäläisooppera Helsingissä. Lahden Cats pitäisi vielä mahduttaa jonnekin, mutta se jäänee kevääseen. Tampereella ei tällä kaudella mene mitään kovin kiinnostavaa, mutta ehkä joku esitys tulee keväällä katsottua. Yleensä äiti tahtoo tänne teatteriin kerran vuodessa (asui nuorena Tampereella ja lähes asui sen teattereissa - on selvää, mistä perin kiinnostukseni). Pohjoisemmas en sentään ole vielä lähtenyt... etelän isoissa kaupungeissa ja Kymenlaakson tuntumassa on riittävästi tarjontaa. Kuten huomaamme. Puh.

Ajatus syksystä hengästyttää minua jo nyt. Sitten onneksi tuleekin joululoma ja Lontoon musikaalit :)

(2) Blogin järjestys on pitkään ollut aivan retuperällä. Olisko nykyinen aihepiirijako hieman selvempi? Siltä se ainakin minusta tuntuu. Voin ehkä luopua erikseen päivitettävästä listasta ("Kaikki musikaalit"), jos tämä muodostuu riittävän selkeäksi.

Lord of the Rings menestyy sittenkin!

2007-08-14T22:08:00.000+02:00

Official London Theatre uutisoi: The Lord of the Rings -musikaali myy nyt lippuja ensi maaliskuun sijasta ensi syyskuulle asti.

Olen hämmästynyt ja hyvin iloisesti yllättynyt. Olin päätellyt aivan muuta siitä, että lippuja teokseen on jo saatavilla puolen hinnan kojusta. Mutta ehkä niiden myyminen onkin periaatepäätös - ehkä kyseiset paikat vapautetaan vasta samana päivänä. Teatterit kyllä harrastavat sitä jonkin verran. Mutteivät yleensä esityksen ekana vuonna! Jos kyseessä on itsensä muutenkin loppuun myyvä hitti, tykätään rahastaa kunnolla. Outoa tämä. Ehkä myynti on vähitellen parantunut?

Olen jo sanonutkin, että mielestäni tämä musikaali nykyisessä typerryttävän upeassa muodossaan ansaitsee menestystä. Joten aivan mahtava juttu.

Kun ne vielä vaihtaisivat sen kurkkuäänisen Frodon ennen esityskauden loppua (äh, en osaa kirjoittaa näitä suomeksi... tahdon sanoa "before the end of the run", eli ennen kuin kappale saa vihoviimeisen esityksensä ja korvataan seuraavalla), voisin mennä katsomaan sen uudelleen joku kerta.

Hairspray-elokuva (2007)

2007-08-07T21:31:00.000+02:00

Kävin katsomassa. Kirjoitin spontaanin tekstin ilman mitään formaattia.

(Alla erillisessä postissa Youtube-videoita leffan tiimoilta.)

Laulut

Nyt soi kaikki laulut päässä! You can't stop the motion of the ocean (mahtava rivin sisäinen riimi, joka sujahtaa kieleltä kuin itsestään) or the sun in the sky... Welcome to the sixties, o-o-o-o-ou... Good morning, Baltimore, Every day's like an open door...

Tämä musikaali on malliesimerkki siitä, miten tehdään tarttuva parituntinen. Yksi laulu tuo mieleen toisen. Ne toimivat yhteen niin, että yksi melodia muistuttaa aina kahdesta muusta. Ja kaikki ovat hyräiltävän mukaansatempaavia.

Näyttelijät

Ovat toinen loistojuttu. Uusi tulokas Nikki Blonsky on ihana pulskan Tracyn roolissa. Hän laulaa kauniisti, tanssii hyvin ja on melkein tarpeeksi söpö, jotta on uskottavaa, että Zac Efron ihastuu häneen. (Muttei ehkä ihan, sori. Siitä lisää alla.) Zacista on kovaa vauhtia tulossa elokuvamusikaalien nuori toivo! Hän teki High School Musicalista jenkki- ja brittiteinixien villityksen. Ja nyt tämä. (Suomessa High School Musical meni ehkä "vähän" ohi, tässä infoa ja kotisivut. Kyseinen korni, mutta viihdyttävä Grease-klooni oli ISO ulkomailla! Joka toisella teinillä on HSM-cd ja Zac Efron -juliste. Kaksi jatko-osaa tulossa...) Moni aikuinen nainen tunnustaa häpeillen ihastuneensa Zaciin viimeistään tässä. Minä en ihan. Mutta eihän laulava mies ikinä kylmäksi jätä, vaikka oliskin syntynyt -87 ;)

Kaikkein riemastuttavinta oli, kun tajusin, mistä James Marsden on tuttu. Se on X-Menin Cyclops! Saman X-Menin, jonka Wolverine on jo musikaalien intohimoinen puolestapuhuja!!! Yhteensattumaa? Kohtaloa? Meinasi elokuva mennä nauruksi, kun mietin vaan, onko X-Menin kuvaustauoilla tanssittu ja laulettu... Kovista kovimmat supersankarit pyörähtelemässä muoviasuissaan. Jätkä laulaa ja tanssii tosi hyvin! Näen hänet aivan uudessa valossa.

Queen Latifah on ihana kaikessa, mitä tekee. Ja laulaa mahtavasti. Ja on niin hirveän nätti. Michelle Pfeiffer yritti olla olematta nätti, koska hahmon pitäisi olla katkera, kuihtunut, kruununsa reittä pitkin ansainnut ex-kauneuskuningatar. Epäuskottavaa - Michelle voittaisi minkä tahansa kauneuskilpailun rehellisesti, vaikka yrittäisi hävitä. Heh. Lauloi sekin ihan kivasti.

John Travolta on kaksipiippuinen juttu. Hän näytteli minusta ihanasti lämmintä, pehmoista äitiä! Häntä ei yhtään mieltänyt mieheksi naisen vaatteissa. (Tracyn äitiä näyttelee aina mies naisen vaatteissa. Tämä ei ole mikään ihmeellinen julkisuustemppu.) Ehkä John oli kuitenkin oikeassa, kun melkein kieltäytyi tästä. Grease on niin legendaarinen, että toinen musikaalirooli nakertaa ikonista Travolta-kuvaa. Jätkä ei näköjään ole juuri laulanut sitten 70-luvun. Ääni ei kuulosta kummoiselta. Säröilee. Meneehän se nuotilleen, mutta... (Tiedän, että Travolta on joskus osannut laulaa: hän aloitti uransa Broadwaylta. Ennen Greasen leffaversiota. Käsi ylös, joka tiesi. Eikä Broadwaylle pääse tuntematon 17-vuotias, ellei myös laula hyvin!)

Melkein unohdin viimeisen hyvän. Elijah Kelley laulaa ja tanssii todella hyvin mustan tanssi-ihmeen Seaweed Stubbsin roolissa.

Juoni / Yleistä tästä versiosta

En pitänyt kaikesta tässä elokuvatulkinnassa. Mielestäni juonta oli muutettu tavoilla, jotka eivät olleet tarpeellisia. (Ei spoilereita - niitä on vasta vikassa kappaleessa erillisen varoituksen takana.) Alkuperäinen musikaali on jo tarpeeksi alleviivaava suvaitsevuuden sanomineen. Elokuvassa saarnaavuus viedään täysin turhaan vielä pidemmälle! Pitäisi toimia päinvastoin. Lavashow sietää huomattavasti suurempaa alleviivaavuutta, koska se ei sisällä lähikuvia ja muita tarkennuskeinoja. Elokuvassa päädytään helposti tilanteeseen, jossa laulujen sanat tuntuvat turhaan toistavan asioita, jotka katsoja näki jo. Sitä pitäisi yrittää karsia hienovaraisuudella. No, tässä ei todellakaan ole toimittu niin.

Tulos on herttainen, täydellä sydämellä tehty, usein hymyilyttävä ja paikoin hersyvästi naurattavakin elokuva, joka tuntuu potkivan sanomaansa katsojan päähän teräskärkisillä saappailla. Päällimmäiseksi tunteeksi jää kuitenkin halu tanssia teatterista hymy kasvoillaan ja lauluja hoilaten, joten kaikkea ei ole pilattu. Tahdon ostaa tämän omaksi.

Mielestäni elokuvan alkupuoli toimi tosi hyvin. Sitten saarnaavuus otti vallan.

Pari sekalaista kommenttia

Olisin pistänyt päähenkilöt tanssimaan useampaan kohtaukseen, jossa he olivat mukana. He patsastelivat ihmeen usein kuvan reunoilla katsomassa. Mukaan vain!

Refleksi taputtaa laulujen jälkeen on ihmeen vahva. Olen niin kokenut teatterissakävijä? Tuntuu ihan oudolta, ettei musikaalileffassa taputetakaan. Me kotona siskojen kanssa kyllä usein taputamme ;) Se tulee melkein ennen kuin ehtii ajatella. Onneksi hillitsin itseni joka kerta.

Spoileriosuus = isoimmat valituksenaiheeni

Älä lue kuvan alta, jos et tahdo kuulla yksityiskohtia juonesta.

Elokuva vesitti totaalisesti Tracyn ja Linkin romanssin uskottavuuden, kun pari ei laulanut romanttista Without Lovea kasvotusten (vaan aivan eri paikoissa). Helvetin huono idea. Ilmeisesti suukkoa tahdottiin säästellä loppuun. Normaalisti tämä voisi olla perusteltua... Mutta... No, tukevan tytön ja unelmapojan kemiaa pitää vissiin myydä yleisölle hieman enemmän kuin normaalissa Barbie ja Ken -tapauksessa. Tämä voi olla epäkorrektisti sanottu, mutta mielestäni tämän elokuvan ratkaisut ja niiden vaikutukset viittaavat siihen. Se laulu pitäisi laulaa vankilan kaltereiden läpi ihanan söpösti. Minusta tuntuu, että romanssi olisi sitten voinut toimia. Yleisön olisi pitänyt vain saada totutella. Nyt pari päätyi yhteen ihan lopussa, ja se ja suukko tuntuivat mielestäni väkinäiseltä pakkopullalta.

Se, että Inez voitti kauneuskilpailun Tracyn sijaan, oli mielestäni ihan ok muutos.

Hairspray-elokuva (2007): nettivideoita

2007-08-07T21:30:00.000+02:00

No mie tietenkin innostuin niin paljon, että seikkailin Youtubessa koko illan.

Olen tullut siihen tulokseen, että lempilauluni koko showssa on viimeinen numero, You Can't Stop the Beat. En pysty pysymään paikallani, kun kertosäe tulee. Jalkani ja hartiani tanssivat, vaikka istun.

Tässä siitä kaksi versiota. Youtubessa on myös laittomasti leffateatterissa kuvattuja 10 min videoita koko kohtauksesta. Ne voivat kuitenkin häipyä nopeasti, turha linkittää. Lisäksi biisin väleissä on leffassa pitkiä puheosuuksia, joten vähän tylsä irtonaisena.

(1) Täysin spoileriton levyversion ilman videota, kuvilla kuvitettuna. Kuvat on järjestetty kivasti silleen, että niissä näkyy pääasiassa se, joka kulloinkin laulaa. (1. säkeistö Tracy, 1. kertosäe Tracy & Link (lempikohtani, kaksiäänisyys soi niin hyvin!), 2. säkeistö & kertosäe: Penny & Seaweed, 3. säkeistö & kertosäe: Tracyn äiti (Travolta), 4. säkeistö & kertosäe: Seaweedin äiti (Queen Latifah), 5. kertosäe: kaikki.)

(2) Hienosti kokoon leikattu, mielestäni käytännössä spoileriton videoversio, jossa laulavat vain 1: Tracy & Link, 2: Queen Latifah.

Sitten Linkin biisi Ladies' Choice. Tämä vetoaa minuun sitä enemmän, mitä enemmän katselen... Toinen hyvä video, joka on leikattu leffasta niin, ettei sisällä spoilereita eikä puhetta kesken biisin.

Tämä on kuvattu leffateatterissa, mutta tahdon sen silti tähän... Siinä näkee, miten Kyklooppi laulaa. (Tosi hyvin!)

Tämäkin on varmaan leffateatterista. Muttei sisällä puhetta tai spoilereita. Leffan alku. Pakkohan Good Morning Baltimore on saada mukaan. (2. kertosäe on sikahauska. "There's the flasher that lives next door...")

Hairsprayta LIVENÄ. Kaikki osaa näköjään ihan oikeasti laulaa. Lyhennelmiä biiseistä. Osa 1: (i) Good Morning Baltimore (Tracy - Nikki Blonsky), (ii) Nicest Kids in Town (Corny Collins - James Marsden), (iii) Ladies' Choice (Link - Zac Efron)

Osa 2: (i) Run and Tell That (Seaweed - Elijah Kelley), (ii) Big, Blonde and Beautiful (Maybelle - Queen Latifah)

Audiona biisi It Takes Two, joka on Linkin soolo lavaversiossa. Leffassa se on vaihdettu nopeampaan Ladies' Choiceen (joka on myös alkuperäinen biisi, mutta leikattiin pois lavaversiosta suunnitteluvaiheessa). Ensin olin tuohtunut, mutta suoraan sanottuna Ladies' Choice on vetävämpi. Kannatan vaihdosta.

Olishan noita lisää vaikka miten. Joku toinen kerta. Nukkumaankin pitäis päästä...

Hairspray-elokuvan ennakko Tampereella.

2007-08-05T22:03:00.001+02:00

(Kirjoitin tämän alun perin pääblogiin.)

Olen naurettavan innoissani siitä, että tiistaina Tampereella on Hairspray-ennakkonäytös. Siis oikeesti. Ajattelen sitä vähän väliä. (Ja sanomattakin selvää, että aion mennä.) Olen antanut uskotella itselleni, että kyseessä on oikeesti hyvä versiointi. Musikaalin ainakin tiedän hyväksi. Olen odottanut tätä leffaa vuoden. Eihän mikään leffaversio ikinä lavaversiota korvaa, mutta moni viimeaikaisista on ollut hieno elämys. (Esimerkiksi Rent ja Dreamgirls.)

Näytös on Plevnassa klo 19 tiistaina 08.08.

The Lord of the Rings - Theatre Royal, Drury Lane 14.07.2007

2007-07-27T22:30:00.000+02:00

(1) Teos:
Musiikki - 3,5
Juoni ja käsikirjoitus - 4
Aihe ja tunnelma - 5

= 12,5 / 15

Tästä kirjoitinkin jo. Musiikki on enemmän elokuvamaista kuin musikaalimaista, vahvoilla kansanperinnesävyillä maustettuna. Äänimaailma on runsas. Toimii. Ei jäänyt tyytymätön olo. Juoni ja aihe ovat Tolkienilta, itsestään selvästi hyvät. Tunnelma on onnistuneen keskimaalainen. Käsikirjoitus referoi kirjojen tarinaa melko onnistuneesti, vaikka paljon on jouduttu jättämään pois.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 5+

MITÄÄN TÄMÄN MAHTAVAMPAA EN OLE NÄHNYT MINKÄÄN TEATTERIN LAVALLA. Oli pakko huutaa.

Lava nousee, laskee ja pyörii mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Keski-Maa ulottuu pitkälle katsomoon, fyysisesti. Sen tuulen tuntee kasvoillaan ja savun haistaa. (En puhu vertauskuvin.) Mustat ratsastajat ovat eteerisiä ja pelottavia. On akrobatiaa, taikuutta, kauneutta ja pahuutta. Kokonaisuus ei tunnu pelkiltä näytelmän lavasteilta. En uskoisi, että tällainen on mahdollista, ellen olisi itse nähnyt.

Nämä kuulostavat ylisanoilta, mutta esitys on visuaalisesti niin vaikuttava, että aikuinen ihminen miltei luulee olevansa Keski-Maassa. Lapset todella ovat siellä. Edessäni istunut pikkupoika huuteli hobiteille ohjeita tulikärpästen pyydystämiseen ja meni tuolinsa alle piiloon, kun örkit hiipivät katsomoon. (En silti suosittelisi paljon alle kouluikäisille. Pelottavaa kamaa.)

Paikalle ei kannata tulla viime tipassa. Hobitit pyydystävät katsomossa tulikärpäsiä noin puolen tunnin ajan ennen esityksen alkua. Sitä oli hauska seurata. Näyttelijät improvisoivat. Lapset hihkuivat. Tulikärpäset ovat hehkuvia valoja teatterin reunoilla katossa ja hobiteilla viisimetriset haavit. Valot on jotenkin mahdollista konkreettisesti pyydystää - en tiedä, mistä ne muka roikkuvat ja missä kohtaa naru irrotetaan. Ehkä ne ovat kauko-ohjattuja. Tämä on vain yksi esityksen ihmeistä.

(Pakko assosiaationa kertoa anekdootti homohobiteista ja siitä, miten improvisointi voi riistäytyä käsistä. Yksi hobitti pysähtyi pyytämään suklaakarkkia rivini päässä istuneelta naiselta. Nainen tarjosi. Hobitin kaveri: "You shouldn't eat off strangers." Tauko. "Actually you should eat off strangers. They like it." Hobitti mutisi jatkon hiljaa, osin pois kävellessään, viekas ilme kasvoillaan. Varmaan vain meidän rivimme pää kuuli koko jutun. Käännyin epäuskoisena katsomaan tarkemmin, mutten voinut tulkita sanoja miksikään muuksi kuin kaksimielisyydeksi. Se tuntui oivallisen absurdilta touhukkaan tulikärpäsjahdin keskellä. Lasten illuusiotahan tuollaisen kuuleminen ei rikkoisi - ei ne tajuaisi. No harm done.)

Haltioiden liikehdintä on muuten loistavaa. Hyvä oivallus ohjaajalta.

(3) Esiintyjät:
Laulu - 4
Tanssi - 5
Näytteleminen - 2,5

= 11,5 / 15

Esiintyjät ovat kaiken kaikkiaan hyviä. Loistavia laulajia on monta. Galadriel, Laura Michelle Kelly, on yksi West Endin suurimmista naistähdistä. Näin hänet ensi kertaa livenä, ja elämystä kannatti odottaa. Loistava, loistava ääni. Pidin myös Legolasin (Michael Rouse) äänestä ja olisin tahtonut kuulla sitä enemmän.

Aragorn onkin kaksipiippuinen juttu. Tuttu mies: Jerome Pradon, joka myös vuoden 2000 Jesus Christ Superstar -videoinnin Juudaksena tunnetaan. JCS-roolissaan Pradon tuntuu osaavan näytellä, mutta äänensä on heikko ja säröilevä. No, livenä ääni on yhä heikko ja säröilevä, mutta myös näyttelemisessä on toivomisen varaa. Aragorn puhuu ranskalaissävytteisellä aksentilla ja ylielehtii koomisesti. Minulle on mysteeri, miksi tämä mies on musikaalitähti. Hän toki laulaa oikeat sävelet, mutta ääni ei riitä. Ja jos lavaesiintyminenkin on aina tällaista... Tiettyä magneettisuutta hänessä toki on. Ranskalaista seksikkyyttä? Onneksi Aragornin suurin laulu on (yllättäen) duetto Arwenin kanssa, ja Pradonin äänen säröt peittyvät maagisesti toisen äänen alle. Duetto kuulosti hyvältä.

Muukaan näyttelijäntyö ei ole saumatonta. Boromir on tuskallinen, suurin osa aivan kelvollisia, Elrond, Galadriel ja Arwen hyviä. Klonkku on ilmiömäinen. Frodo on pohjanoteeraus! Ulkonäkö on oikea - mutta sankarihobitti kuulostaa hassulla maalaisjunttikurkkuäänellä sukujuhlissa muita viihdyttävältä juopolta enolta. Ehkä Elijah Woodin sielukas maalaisherrasmies on mielessäni liian vahvana, mutta en päässyt kurkkuäänestä yli koko esityksen aikana. Tahdon nähdä tämän uudelleen toisella Frodolla, tahdon, tahdon, tahdon.

Tanssi on erittäin hyvää. Etten sanoisi poikkeuksellisen. Esitykseen lienee valittu fyysisesti lahjakkaita kuorolaisia, koska heiltä vaaditaan myös akrobatiaa, hyppyjä, puujaloilla kävelyä, köysistä roikkumista ja paljon muuta. Yleensä en erityisemmin keskity tanssiin, mutta tässä kuoron lavaliikehdintä oli nautinto.

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3,5
Kokemus jäi mieleen elämään - 4,5
Tahdon nähdä uudelleen - 4,5

= 12,5 / 15

Teatterista poistuessani mielessäni soi lähinnä yksi laulu: pääsävelmä, joka toistettiin lopussa. Aika perustilanne.

Kokemus kuitenkin jäi elämään ihmeellisen vahvana. Esityksen kokonaisuus oli erittäin positiivinen yllätys. Tämä ei ole stereotyyppinen musikaali, vaan kaikkien aistien elämys. Kuin elokuva, jossa valkokangas aukeaa ja nielaisee sisäänsä. Bravo.

Tahtoisin kovasti nähdä uudelleen. En tiedä, ehdinkö, koska tämä tuntuu floppaavan pahasti. Menestysmusikaaleihin ei saa puolen hinnan lippuja pariin ekaan vuoteen, tähän sai tokassa kuussa. Harmillinen ja ansaitsematon kohtalo.

----

Yht. 42,5p.

Kokonaisarvosana: * * * * +

The Lord of the Rings: yleistä.

2007-07-24T22:21:00.000+02:00

Perusasiat: The Lord of the Rings on upouusi 2000-luvun musikaali. Sen sävelsi Suomen oma Värttinä yhdessä intialaisen A.R. Rahmanin kanssa. He, sen paremmin kuin tekstin ja lyriikat laatineet Matthew Warchus ja Shaun McKennakaan, eivät ole aiemmin luoneet tunnettuja musikaaleja.

Mistä on kyse? Musikaali kuvittaa Tolkienin trilogian tapahtumat. Kuka maailmassa ei jo tunne niitä? (Jos se olet sinä, lue kirjat tai katso loistavat leffat.)

Hyvää ja huonoa sekaisin: Tämä teos onnistuu monessa vaikeassa asiassa. Sen kirjoittaminen on varmasti ollut sanomattoman haastava. Lienee sanomattakin selvää, että Tolkienin juonta joudutaan pätkimään rankalla kädellä. Moni hahmo ja paikka jää kokonaan pois. Jäljellä on vain tarinan keskeisin selkäranka. Mielestäni leikkaukset kuitenkin toimivat hyvin. Eka kirja toimii täydellisesti: se on selkeine juonineen ja seikkailijaryhmineen ehdottomasti helpoin dramatisoitava. (Huomattiin myös Jacksonin leffoissa.) Loppuosasta tulee pirstaleisempi. Isoista sodista tulee väkisin tyyliteltyjä tanssitaisteluita. Ei "ihan" yhtä massiivisia kuin muissa medioissa. Heh. Loppuun olisin ehkä kaivannut vielä lisää potkua. Jotenkin. Mutta ei tätä paljon tämän paremmin voisi tehdä.

Jos toivoo perinteistä perinteisintä musikaalia, tämä ei ole sitä. Iso osa musiikista on tavallaan taustamusiikkia (vrt. massiivinen elokuvamusiikki, kun kaikki huipentuu valkokankaalla). Selkeitä hahmojen soolokappaleita on harvassa. Minua tämä ei haitannut, koska show toimi juuri tällaisena... on kenties parempikin. Elokuvat ovat ihmisillä niin tuoreessa muistissa, että olisi saattanut tuntua hassulta, että hahmot puhkeavat äkkiä lauluun. Jopa minusta. Pelkäsin sitä vähän. Mutta se on vältetty ovelasti. Toiminta pysähtyy harvoin laulujen ajaksi, vaan ne täyttävät hetkiä, jotka muuten olisivat tyhjiä: matkantekoa, taisteluita. Laulut luovat tunnelmaa. Hyvin elokuvamaisesti. Niillä ei niinkään edistetä tapahtumia, niitä ei käytetä dialogina. Tässä teoksessa lähestymistapa toimii.

Lisäksi: saanko sanoa, että haltiat eivät koskaan ole olleet haltiamaisempia kuin laulaessaan ylimaallisesti? Lothlórienin loisto ja Galadrielin maagisuus tulevat musikaalissa esille sata kertaa vaikuttavammin kuin valkokankaalla. (Katso itse. Klikkaa Lothlórien ja näe ihana, kultainen Galadriel laulamassa.) Mielestäni haltiat olisi vaikka voinut pistää laulamaan koko ajan.

Musiikkia pelkäsin etukäteen liian kansanomaiseksi, ei yhtään musikaalimaiseksi. Näin ei kuitenkaan ole. Hobittien musiikki tarinan alussa toki kuulostaa suomalaisen ja irlantilaisen kansanmusiikin risteytykseltä, mutta se sopii heille. Muu musiikki on elokuvamusiikin, musikaalisävelmien ja kansanmusiikin hybridi. Koko 50 hengen kuoroa käytetään hyväksi. Rakastamiani massiivisia joukkokohtauksia on paljon - sellaisia, jossa lauletaan kymmentä eri melodiaa päällekkäin ja tunnelma paisuu äärimmilleen.

Lisätietoa: Eksyin vasta äsken musikaalin tämänhetkisen Lontoon shown kotisivuille. Vietin siellä noin tunnin. Ne sisältävät uskomattoman paljon kiehtovaa videokuvaa: taustoja, pätkiä harjoituksista, lauluja itse esityksestä. Jos tahtoo mielikuvan tästä produktiosta, http://www.lotr.com/showfootage.php on hyvä paikka aloittaa. Ainakin Lothlórien ja hobittien tarttuva The Cat & The Moon.

Little Shop of Horrors: yleistä.

2007-07-22T22:26:00.000+02:00

Perusasiat: Pieni kauhukauppa on Disney-elokuvien pelastajina Pienen merenneidon ja Kaunottaren ja hirviön myötä myöhemmin tunnetuksi tulleiden Alan Menkenin ja Howard Ashmanin musikaali 1980-luvun alusta. Teos perustuu 60-luvun kulttielokuvaan (jossa ei laulettu). Se on historian suurimpia off-Broadway-menestyksiä, ja siitä on tullut kulttihitti. Siitä tehtiin 80-luvulla myös uusi elokuvaversio (jossa laulettiin).

Mistä on kyse? Verenhimoinen kasvi tarjoutuu täyttämään kukkakauppiaan kasvattipojan villeimmätkin unelmat - mutta millä hinnalla?

Hyvää: Ennen kuin edes päästään musiikaaliaspektiin asti, tämä on niinku ihan mielettömän hauska pikimusta komedia. Katsoja huomaa nauravansa kauhistuttaville asioille. (Mitä hauskaa on tytössä, joka pelkää sadistista miesystäväänsä ja tulee töihin milloin silmä mustana, milloin käsi kantositeessä? Öö... Se uskoo, joka näkee.) Ihmislihaa himoitseva kasvi ja söötti rakkaustarina. Mitä muuta voi vaatia?

Kun loistaviin lähtökohtiin lisätään svengaava, 60-lukuvaikutteinen musiikki, lopputulos on suorastaan täydellinen. Kappaleita on paljon ja ne ovat tarttuvia. Sanoitukset ovat sekä hauskoja että juonen kannalta mielekkäitä. Mahtavaa!

Huonoa: En keksi muuta kuin sen, että loppu on ehkä vähän masentava. Se sopii kyllä kokonaisuuteen, mutta ehkä toisenlainen olisi tuonut suuremman täyttymyksen tunteen.

Lisätietoa: Tämänhetkisellä Lontoon produktiolla on hienot kotisivut, joilla on esittelyvideokin: http://www.littleshopthemusical.co.uk/.

Little Shop of Horrors - Ambassadors Theatre 13.07.2007

2007-07-20T19:42:00.001+02:00

Sovellan uutta järjestelmääni käytäntöön.

(1) Teos:
Musiikki - 4,5
Juoni ja käsikirjoitus - 4,5
Aihe ja tunnelma - 5

Musiikki on tarttuvaa ja monipuolista. Sitä on paljon. Makaaberi aihe ja absurdi tunnelma ihastuttavat. Tästä olisi vaikea toteuttaa huonoa versiota, niin hyvä se on. Ihan lopusta en ole varma - pidän ehkä enemmän 80-luvun leffan onnelliseksi muutetusta versiosta. Siitä tippui puolikas.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 5

Pienen, intiimin Ambassador's Theatren produktio on nätti ja värikäs kuin nukkekoti. Keskeisiä tapahtumapaikkoja on vain kolme ja niistä yksi esiintyy vain kerran, mutta kaikki on lavastettu yksityiskohtaisesti pikkuiselle lavalle. Nykyään isot tuotannot luistelevat usein minimalismin tielle muka tyylin vuoksi, mutta luultavasti säästösyistä (kröhömchicagokröhöm). On hienoa nähdä, että pientä tehdään kunnolla. Animoitu kasvihirviö toimi.

Ohjaus on upea. Ei halpoja vitsejä. Ei kauhistuttavien yksityiskohtien pehmentelyä. Esitys on absurdia, sysimustaa komediaa, johon ei ole pelätty jättää vakavia hetkiä (Audreyn liikuttava Somewhere That's Green).

(3) Esiintyjät:
Laulu - 5
Tanssi - 3
Näytteleminen - 5+

Esiintyjät ovat loistavia jopa West Endin esitykseksi. Ryhmä on pikkuruinen: neljä päänäyttelijää, kukan ääni, kolme kuorotyttöä (joilla on tärkeä rooli, heitä kuuluukin olla kolme) ja muutama taustahenkilö. Kuorotytöt laulavat taidolla ja antaumuksella. Alistair McGowan Audreyn umpipahana poikaystävänä on pelottava ja riemastuttava. Parasta kaikessa on Sheridan Smith. Suomalainenkin yleisö saattaa tuntea hänet Subtv:n komediasarjasta Two Pints of Lager and a Packet of Crisps. Siitä ei kuitenkaan käy ilmi, miten mielettömän lahjakas tyttö on niin näyttelijänä kuin laulajanakin! Ei julkkisvieraiden, vaan oikean West Endin mittakaavassa. Hän laulaa kuin parhaat West End -tähdet ja näyttelee neljä kertaa paremmin. Täydellinen koominen ajoitus. Lopputulos on elämää suurempi.

Tanssi? Sitä ei ollut paljoa. Näytti vähiten treenatulta loisteliaan laulun rinnalla. Siksi tuollaiset keskipisteet.

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 4
Kokemus jäi mieleen elämään - 3,5
Tahdon nähdä uudelleen - 3,5

Laulut jäivät päähäni soimaan kunnolla: ei vain yksi, toistuva pääsävelmä (monien musikaalien halpa temppu), vaan monta samaan aikaan, päällekkäin, sekaisin. Yhdestä tuli mieleen toinen, uudelleen ja uudelleen, koko illan. Niin sen kuuluu olla. Kokemus hengästytti koko illan. Montaa päivää se ei hallinnut mieltäni, mutta menisin ilolla katsomaan toistekin .

----

Yht. 44p.

---
(5) Bonukset:
Nauroin hysteerisesti - 5

Tästä on pakko antaa lisäpisteitä. En koskaan ole nähnyt mitään hauskempaa kuin Audreyn poikaystävän numero, jossa hän laulaa ammatistaan. (Yhtä hauskaa, varmaan joo. Mutten hauskempaa.) En halua paljastaa vitsiä, joten jätetään asia siihen, että nauroin koko viisiminuuttisen oikeasti niin, että meinasin tukehtua. (Vaikka itse tiesin vitsin ennalta.)

Kokonaisarvosana: 49p: *****

Tämä musikaali ansaitsee täydet viisi tähteä. Se on pieni helmi, joka saisi minusta pyöriä ikuisesti. Niin ei tule käymään, koska kyse on enemmänkin kulttihitistä. Tuotanto aloitti West Endin ulkopuolella ja on saavutus, että se yleensä pääsi Theatrelandiin asti. Näillä näkymin se pyörii lokakuulle ja siitäkin pitää iloita. Mutta - se ansaitsisi enemmän.

Tein luokitusjärjestelmän.

2007-07-19T18:32:00.000+02:00

Minun piti vain pitää leikkimielinen palkintojenjako Lontoossa näkemilleni neljälle musikaalille, mutta siitä syntyikin tämmöinen juttu.

Nyt voin pistää kaiken näkemäni järjestykseen! Luoda ranking-listoja! Sovelsin sen jo leffoillekin. Voi, miten rakastan järjestystä :D

(1) Teos:
Musiikki (1-5)
Käsikirjoitus (1-5)
Aihe ja tunnelma (1-5)

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit (1-5)

(3) Esiintyjät:
Laulu (1-5)
Tanssi (1-5)
Näytteleminen (1-5)

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan (1-5)
Kokemus jäi mieleen elämään (1-5)
Tahdon nähdä uudelleen (1-5)

----

===> Teoreettinen maksimi & viiden tähden raja = 50 p.

---
(5) Bonukset: (lisäpisteitä vapaasti)
Nauroin hysteerisesti
Itkin
Muuta, mitä? (mitä vain)

Tällä sitten vain arvioimaan esityksiä lähipäivinä.

A Funny Thing Happened on the Way to the Forum: yleistä.

2007-07-13T18:03:00.000+02:00

(Tässä ensimmäinen puolikas Suomessa nähdystä musikaalista pois alta, kohta nimittäin tulee West End -musikaaleja ruudun täydeltä...)

Perusasiat: A Funny Thing Happened on the Way to the Forum on Sweeney Todd -säveltäjä Stephen Sondheimin teos 1960-luvulta. (Sondheim on kuuluisa myös West Side Storyn sanoituksista, mutta hän ei säveltänyt sen musiikkia.) Se sijoittuu antiikin Roomaan. Juoni perustuu Plautuksen kirjoittamaan aitoon antiikin farssiin.

Mistä on kyse? Nokkela Pseudolus-orja yrittää voittaa vapautensa saattamalla nuoren isäntänsä Heron yhteen tämän rakkaan, ilotalon kauniin neitsyen kanssa. Matkassa on tietenkin monta mutkaa.

Hyvää: Antiikin lähtökohdat. Niiden vuoksi teos kiinnostaisi minua, vaikkei edes olisi musikaali. Lisäksi esitys on aidosti hauska. Varsinkin 2. näytöksessä piti pidellä penkin reunasta kiinni, ettei olisi pudonnut lattialle nauramaan. Minä musikaalin ystävänä lasken hyväksi puoleksi myös musiikin runsauden. Ainakin edessäni istunutta miestä jatkuvat laulut kuitenkin tuntuivat ärsyttävän - ja on totta, että varsinkin 1. näytöksessä moni sekunnin välein tulevista lauluista tuntuu täytenumerolta. Välillä jopa minä toivoin, että tapahtumia olisi edistetty paria lausetta enemmän ennen lauluun puhkeamista. Mutta liika musiikki on ehdottomasti parempi asia kuin musiikin puute!

Huonoa: Laulut eivät ole kovin tarttuvia. Kenties siksi ne välillä tuntuvat pakkopullalta. Minimi sentään täyttyi: esityksestä lähti hyräillen.

En kommentoi: Laulujen sanoituksia tai dialogin sujuvuutta. En voi, koska olen nähnyt esityksen vain kehnona suomennoksena.

Olen päättänyt, mitä ainakin tahdon nähdä Lontoossa.

2007-06-09T12:32:00.000+02:00

Tämä on tosi pinnallinen juttu, mutta jo hajonneen poikabändi Bluen hyvännäköisistä hyvännäköisin Duncan James sattuu juuri vierailuni aikaan olemaan Chicagon Billy Flynnin roolissa.

Pakkohan mun on mennä! Toinen hyvä syy on se, etten ole ikinä nähnyt Chicagoa teatterissa. Ei ole ennen tätä oikein kiinnostanut, koska se leffa oli iso pettymys. Enkä ole varma, pidänkö tarinan kylmästä maailmasta... mutta ehkä se on lavalla kivempi. Hyvä, että nyt on syy katsoa.

"Hyvä." Heh. Tai hassu. En ikinä edes salaa ole kuunnellut Bluen musaa, mutta olen aina jäänyt tuijottamaan niiden videoita, kun tämä jätkä on niin söpö. Lisäksi - tätä ette usko - olen koskettanut häntä. Enkä pelkästään hipaissut. Se tapahtui, kun olin Glasgowssa töissä konserttien paikannäyttäjänä (ja näin vaikka ketä - elämäni paras duuni). Bluen keikalla minut sijoitettin eturivin päähän vahtimaan, ettei lavan eteen yritä hiipiä ihmisiä, joiden paikat ovat kauempana. Tämä Duncan päätti keikan lopulla hypätä alas lavalta ja puoliksi turvakaiteenkin yli täsmälleen vieressäni. Teinityttöjän ryntäyshän siitä tuli, ja massa suorastaan liiskasi minut artistia vasten.

Ei mitenkään pelottavasti. Heh. Ne oli ihan kilttejä teinejä. Mutta voin sanoa, että olen ollut läheisemmässä kontaktissa kansainväliseen julkkikseen kuin iso osa ihmisistä! Suuri ylpeydenaine. Olen melkein sukua julkkikselle jne.

Kun nyt olemme näinkin läheisissä väleissä, tahdon nähdä miehen myös musikalilavalla. Kyllä se keikalla laulaa osasi. (Ja oli livenä vähintään yhtä hyvännäköinen kuin telkkarissa.) Mutta onko sillä nyös näyttelijänlahjoja ja teatteriin sopivaa karismaa? ...no, jos ei, niin ainakin se on nätti.

Mamma Mia! International Tour 2006, Helsinki, Hartwall-areena

2007-05-28T20:38:00.000+02:00

Hartwall-areena, su 27.05.2007

Oikeastaan arvostelun olisi voinut kirjoittaa yhteenkin yllä olevan yleisarvion kanssa. Olen nimittäin melkoisen vakuuttunut siitä, etten katsele tätä toiste, ellen sitten satu ilmaiseksi pääsemään. Niin selväksi tuli, että itse musikaali ei ole minua varten.

Tribuuttimusikaali yritteli kaikenlaista, muttei onnistunut vakuuttamaan minua oikein millään osa-alueella eikä ainakaan yltänyt aitoon Lontoon tasoon. Liian kaukana istuminen oli kenties suurikin tekijä mielipiteen muodostumisessa.

Huonoa: Hartwall-areena ei ole hyvä paikka tällaiselle esitykselle. Äänentoisto oli huonoa, koko ajan tuntui liian hiljaiselta. Paikkamme (parven 1. rivillä) olivat liian kaukana. Permannon ihmiset tuntuivat arvostavan esitystä paljon enemmän – mutta lähemmäs 100 euroa siitä ilosta olisi kyllä ollut ihan liikaa. Me emme ehkä osanneet arvostaa kaikkea, kun emme nähneet esiintyjien kasvoja emmekä kuulleetkaan kunnolla.

Minusta tuntui myös, että esiintyjien äänet olivat väsyneet päivän matinean jäljiltä. Käheyttä ja heikkoutta oli paljon. Tai sitten he eivät vain olleet kovin hyviä. Who knows. Ei kyllä ole ammattilaisen toimintaa myöskään antaa äänensä väsyä (kahden näytöksen päivätahti joinakin päivinä viikossa on normaalia West Endissä ja Broadwaylla), joten joka tapauksessa ei tehnyt hyvää vaikutelmaa.

Äänen väsyminen sikseen, joukossa oli monta esiintyjää, jotka eivät selkeästi olleet kovin kummoisia. Niinhän se aina onkin, että näillä kiertueilla on heikompi taso kuin West Endissä.

Kannattiko katsoa? No... ehkä permannolta olis kannattanut. JOS tykkää Abbasta niin paljon, että tahtoo 79 (?) euron maksusta nähdä sen kappaleita esitettävän kimarana, jolla ei juuri muuta taiteellista arvoa ole. Ja... pakkohan minun musikaalit on käydä katsomassa. Pakko. Mutta periaatteessa ei kai olisi kannattanut. Kahdeksisen kymppiä permantopaikoista ei oikeastaan olen sen enempää kuin Lontoossakaan - mutta en lontoossakaan ole valmis maksamaan täyttä hintaa. Menen aina puolen hinnan lippukojuun hakemaan ylijääneitä permantolippuja saman päivän näytöksiin. En kai koskaan ole maksanut yli viittäkymppiä (euroissa) lipuista, vaikka tahdon aina istua permannolla. Näille kiertueille ei saa halpoja lippuja, joten tuntuu noin niinku käytännössä kiskonnalta. Voisin maksaa sen, jos kyseessä olisi joku lempimusikaaleistani, mutta Abbasta en ollut valmis maksamaan yli viittäkympppiä ja kokemus jäi siksi puolivillaiseksi.

Mamma Mia! (Yleisesti)

2007-05-28T20:10:00.000+02:00

Tällaisia ajatuksia Mamma Mia!n näkeminen herätti minussa.

Osaan määritellä täsmälleen, miksi rakastan musikaaleja. Sanoitukset ovat minulle, kielellisesti suuntautuneelle ihmiselle, tärkeintä kaikessa musiikissa. Ja koskettavista sanoituksista tekee vieläkin hienompia se, jos esiintyjä eläytyy niihin sydänverellään (hyviä esimerkkejä ovat Bonon laulutapa ja ihana idolimme Hanna Pakarinen). Ja miten tämä liittyy musikaaleihin? Koska musikaalisanoituksiin liittyy aito tunne, tilanne ja taustatarina, ne ovat lähtökohtaisesti vielä koskettavampia kuin irrallisten pop-kappaleiden parhaatkaan lyriikat. Samasta syystä ne myös lauletaan aidosti sydänverellä. Niihin eläydytään kuin vuorosanoihin, ei kuin pelkkään musiikkiin. Sanoitukset ovat yhtä elimellinen osa musikaalikappaletta kuin melodia. Ilman tarinaan liittyviä sanoituksia musikaalikappale olisi pelkkä tavallinen biisi. Kerrankin sanoitukset ovat ansaitsemassaan asemassa ja niiden tunnelmiin eläytyminen asetetaan (oikein) esitettäessä etusijalle tekniseen laulusuoritukseen nähden.

Valmiiden kappaleiden ympärille rakennetut musikaalit romahduttavat kauniin teoriani. Niissä musiikkinumeroiden sanoitukset eivät kerro elintärkeitä asioita, eikä niihin eläydytä sydänverellä. Parhaassa tapauksessa ne on juonta manipuloimalla saatu sopimaan tilanteeseen saumattomasti, pahimmassa ei edes sitä. Mutta fakta on, että sanoja ei ole kirjoitettu tilanteeseen. Ne eivät tuo siihen mitään lisää. Ne eivät paljasta hahmojen syvimpiä tunteita. Ne eivät kerro mistään mitään. Ne joko menevät toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, tai sitten jopa häiritsevät keinotekoisuudellaan. Vastoin musikaaliteatterin pyhimpiä sääntöjä juoni ei saavuta huippukohtiaan kappaleissa vaan pysähtyy niiden ajaksi.

Tämän vuoksi petyn jukeboksimusikaaleihin aina. Aina. Esimerkiksi We Will Rock You oli varmaan niin hyvä kuin kappaleiden ympärille rakennetun musikaalin on mahdollista olla, ja silti se oli lattea. Kappaleiden tunnetaso jäi kerta kaikkiaan vajaaksi.

Mamma Mia!kaan ei ole karmea yritys. Laulut on saatu oikein hienosti sopimaan kivan köykäiseen tarinaan. Mutta... ne ovat vain lauluja, joita aasinsiltamaiset kohtaukset sitovat yhteen. Kuin katsoisi juonellista Abba-tribuuttia. Välillä musikaalin parissa viihtyy, mutta se ei ole mitään verrattuna oikeaan musikaaliin. Se ei ole oikea musikaali.

Sykähdyttävänä poikkeuksena säännöstä erottuu The Winner Takes It All. Sen sanojen koskettavuuden varmasti myöntävätkin kaikki. Vaikka niitä ei ollut muutettu musikaalia varten ja tiesin, etteivät ne siis oikeasti kuvastaneet juuri tämän hahmon tunteita, joka sana olisi voitu kirjoittaa varta vasten. Teksti osui maaliin ja nostatti kylmiä väreitä. Laulaja eläytyi joka solullaan. Lisäksi kappale sisältää koko kaksi- ja puolituntisen ainoan todellisen, musikaalimaisen nostatuksen. Mielestäni se on teoksen ainoa kohta, jossa todella päästään aidon musiikkiteatterin elämää suurempaan tunnelmaan. Joka suhteessa. Hienoa.

Ikävä kyllä yksittäinen valopilkku lähinnä vain muistuttaa siitä, että voisi olla katsomassa oikeaakin musikaalia. Tulee paha mieli.

Erityishuomio: latteampaa ensimmäisen näytöksen lopetusnumeroa ei tule heti mieleen. Yleensähän ensimmäisen näytöksen loppu on musikaalissa kuin musikaalissa ehdoton huippuhetki, ja yleisö tahdotaan päästää väliajalle euforisessa adrenaliinihumalassa. Tästä ei kyllä tullut mieleen edes laskuhumala.

Mistä on kyse? Tyttö tahtoo tietää isänsä henkilöllisyyden ja kutsuu häihinsä kolme potentiaalista ehdokasta.

Hyvää: The Winner Takes It All! Ihan hauska, köykäinen huumori. Abban musa on hyvää.

Huonoa: Tribuuttimusikaalit nyt vaan ovat huonoja. Oikeasti niitä ei pitäisi kutsua musikaaleiksi. Pitäisi keksiä niille joku oma termi. Ne ovat lähtökohtaisesti erilaisia. Lisäksi ihmeen lattea 1. näytöksen lopetus.

Avenue Q - Savoy-teatteri, 14.04.2007

2007-04-14T21:01:00.000+02:00

Ehdottomasti tahdoin nähdä, kävin päiväseltään Helsingissä katsomassa vakiomusikaaliseurassa.

Hyvää / yleistä: Marco Bjurström on tehnyt miehen työn. Avenue Q on lähimmäs musikaalin luvattujen maiden tasoa päässyt esitys, jonka olen Suomessa nähnyt. Fiksuin veto ikinä saattaa olla se, että isot niminäyttelijät on jätetty pois ja korvattu riviammattilaisilla - animaatiodubbauksissa ja musikaalien kuoroissa kunnostautuneilla ihmisillä. Kenenkään vireestä ei tarvinnut olla huolissaan. Laulu, tanssi, näytteleminen ja nukketeatteri sulautuivat saumattomaksi, vaivattomaksi kokonaisuudeksi.

Ainoan niminäyttelijän, Nina Tapion, laulusta sain kylmiä väreitä. Jälleen kerran. Se nainen ihan oikeasti tajuaa, miten musikaalityylillä kuuluu laulaa, ja tekee sen sekä taidolla että tunteella. (Puhun ennen kaikkea Tapion numerosta 2. näytöksessä. Oletteko muuten kuulleet Tapion uutta Pieni merenneito -dubbausta dvd-uusintajulkaisua varten? Sadasti parempi kuin alkuperäinen englanninkielinen. Itkettävän hyvä.) Muutkin esiintyjät vetivät tässä paremmin kuin Suomessa on tapana. Heikkoja lenkkejä ei ollut. Laulu oli mallikasta ja sointuvaa. Vain ne kylmät väreet jäivät puuttumaan. Hyvää työtä silti. Eivätkä edes West Endissä kuin parhaista parhaat onnistu aiheuttamaan kylmiä väreitä koko ajan.

Nukkeshow toimi paremmin kuin uskalsin odottaa. Nuken ja näyttelijän katsominen samaan aikaan oli helppoa ja luontevaa. Ja ihan sairaan hauskaa! Meinasin melkein unohtaa sanoa, että esitys nauratti makeasti ja jätti hyvän mielen. Se on tärkeää se.

Huonoa: Tykkäsin melkein kaikesta. Valkoinen nainen mustana ex-lapsitähtenä tökkäsi hieman keinotekoisuudellaan. Samoin se, ettei Nina Tapion roolissa ollut aitoa aasialaista. Ja ehkä vähän myös se, että kaikki esitettiin todella suoraan yleisölle. Marco Bjurström tuntuu aina tahtovan saada / päästää yleisön mukaan musikaaleihinsa. Yleensä se ei miellytä minua, joka tahtoisin istua katsomossa varjona ja unohtaa itseni esityksen ajaksi.

Suomennos oli välillä ihan tosi hyvä, ison osan ajasta aivan okei, satunnaisesti korvaan särähtävä. (Ja enkö juuri päässyt sanomasta, että aina löytyy jotain, joka töksähtää satunnaisen kuulijan korvaan? Makuasioita.) Isoin ongelmani on, että laulun "For Now" käännös ei toiminut. Se, että rakkaus, ystävät, työ ja raha ovat kaikki "only for now" on huomattavasti pessimistisempi viesti kuin että ne ovat "tässä ja nyt". "Tässä ja nyt" voisi tarkoittaa vain, että niitä tulee arvostaa, tämä hetki on arvokas, jokainen hetki on ainutlaatuinen tässä elämässä, pusi pusi. "Only for now" taas sanoo yksinkertaisesti, että kaikki elämässä on katoavaista.

Merkittävää muuten oli, miten hyvin kaikki näyttelijät äänsivät englantia. En tiedä, mistä sellaiset ihmeihmiset on kaivettu, mutta aksentit olivat kuin natiivipuhujilla. Loistavaa.

Yhteenvetona sanoisin, että... Suosittelisin tätä kaikille teini-ikäisistä ylöspäin (kiroilua, seksiä yms. todellakin löytyy). Marco kirjoittaa käsiohjelmassa kauniisti halustaan tuoda itseään koskettanut palanen Broadwayta myös Suomeen, ja mielestäni hän on siinä onnistunut. Menkää kokemaan palanen Broadwayta.

Jos kokeilisin antaa pisteitä? ++++ (4/5)

Jesus Christ Superstar -käännöksiä pääblogissa.

2007-04-13T19:30:00.000+02:00

Laitoin juuri pääblogiini esille Jesus Christ Superstar -käännökset, joista alla puhun. En jaksa tehdä koko postitusrumbaa uudelleen, joten hoidan asian näin:

Lyhyt johdantoposti
Gethsemane
Heaven on Their Minds
Käännöskommentti

Toivottavasti kiinnostuneet löytävät näinkin perille ja homma toimii.

Samalla löysin tämmöisen hauskuuden, jossa vertaillaan JCS-leffaversioita vuodelta 1973 ja 2000. Minusta se oli antoisa, joten laitan sen tähän esille. (Omat mielipiteeni? Kaikki vanhassa versiossa hakkaavat uuden esiintyjät yksi-nolla, paitsi että uusi Maria Magdalena on vähintään yhtä hyvä ja uusi Juudas näyttelee aivan ihanasti. Tämän lähemmäksi ulkoisesti täydellinen Jeesus ja ulkoisesti täydellinen Juudas eivät koskaan pääse toisiaan, mutta on aika sykähdyttävää, kun heidän osansa tulevat tässä peräkkäin.)

Tavallinen blogikirjoitukseni sivusi musikaalia

2007-04-04T19:55:00.000+02:00

Toistan sen tässä. My mind is clearer now, I only want to say.

Päässä vilisee. Valitsin vapaaehtoiselle kaunokirjallisen kääntämisen kurssille vapaavalintaiseksi käännökseksi kaksi laulua Jesus Christ Superstarista. Ei saanut ottaa proosaa, joten musikaalibiisi oli selkeästi kiinnostavin vaihtoehto. Nyt olen kääntänyt lauluja loppurutistuksenomaisesti huomiseksi. Aloitin toki jo kauan sitten, mutta valmista, lopullisesti valmista, pitää olla huomenna. Tavallaan aloitin jo vuosia sitten, tai siltä tuntuu.

Homma on ihana ja kamala. Usein neuvotaan olemaan valitsematta itselleen liian rakasta aihetta, koska se voi olla vaikea pala. Valitsin silti. Halusin kerrankin työstää jotain, jota rakastan. Niin tuntuu valinneen moni muukin kurssilla. En ole yksin. Heh.

Ja oliko siis paha virhe valita näin? Ei. On ollut aika ihanaa keksiä hyviä rivejä niihin kohtiin Gethsemanea, joista minulle tulee yhä edelleen, näiden tuhansienkin kuuntelukertojen jälkeen, kylmät väreet. Toisaalta on masentavaa, kun joku kohta ei vain onnistu ja tuntee, ettei tee oikeutta Tim Ricen tekstille. Rice on nero.

Olen jankannut "Gethsemanea" ja "Heaven on Their Mindsia" edestakaisin. Olen naputellut tahteja pöytään ja laulanut uusia suomalaisia rivejäni ääneen musiikin mukana. Laulettavaksi kääntäminen on loistavan mielenkiintoista. Tätä haluan gradussankikin tutkia, tiedän sen nyt entistä varmemmin. My mind is clearer now, hehe.

En tosin mieluiten Jesus Christ Superstaria. Se on niin tuttu, että pelkäisin jo kyllästyväni. Joku Evita tms. voisi olla parempi. Joku, johon en ole aivan hulluna. Pysyisi tutkijan etäisyys paremmin. Toisaalta kirjoitin juuri elämäni helpoimman ja nautinnollisimman käännöskommentin Jesus Chris Superstarista. Jos gradu olisi sivu sivun jälkeen noin helppoa... Tiedä häntä sitten.

My Fair Lady - Tampereen kaupunginteatteri 18.03.2007

2007-03-28T15:26:00.000+02:00

Käytiin katsomassa perheen kanssa (miinus Eini), koska totta kai tämä oli nähtävä. Äiti erityisesti hinkui Heikki Kinnusen perään Alfred P. Doolittlena.

Hyvää: Oli kiva esitys. My Fair Lady on oikeesti hyvä musikaali, jossa on sopivasti kaikkea: komediaa, draamaa ja tarttuvia sävelmiä, jotka eivät läpituttuinakaan tunnu kuluneilta. Erityisesti komediasta Tampereen teatteri oli saanut irti enemmän kuin valkokangasversio. Ravikohtaus oli niin hauska, että melkein putosin penkiltä. Kokonaisuutena suosittelen tätä ehdottomasti. Jos et ole ikinä nähnyt, My Fair Lady kuuluu teatteriesityksiin, jotka ehdottomasti kannattaa katsoa. Vaikka olisitkin nähnyt, tämä versio saa katsojansa hyvälle mielelle ja on esikuviensa veroinen.

Näkemästämme esityksestä oli poissa oikea Eliza, Mari Posti, sairauden vuoksi. Vara-Elizana oli Maria "Tamaran tytär" Lund. En voi sanoa muuta kuin, että jos Posti oikeasti on vielä parempi kuin Lund, hän on Suomen paras laulaja. Lundilla on aivan käsittämättömän ihana ääni, joka ylsi vaivattomasti kaikkien laulujen kaikkiin säveliin. Korkeat laulut Lund lauloi hyvin klassisella tyylillä, mutta käsittääkseni My Fair Ladyssa vähän niin kuin kuuluukin - samalla kun Elizan aksentti muuttuu, muuttuu laulutapakin. Mutta mikä tärkeintä: jos tällaisella klassisella tyylillä laulettaisiin kaikissa musikaaleissa, en valittaisi siitä koskaan. Lundilla on niin kertakaikkisen kaunis ääni, että se kuulosti klassisenakin ihanalta eikä liian pistävältä. Ah.

Huonoa: Muutama todella tökerö laulusuomennos oli päässyt yleisesti hyvien joukkoon. Timo Koivusalo oli kääntänyt uudelleen kolme biisiä, jotka loistivat onnistuneisuudellaan. Miksei saman tien kaikkia? Osa Reino Helismaan käännöksistä oli aika karmeita.

Välillä Henry Higginsiä esitettiin makuuni turhankin rempseästi, vaikka yleinen komediallisuuden lisääminen olikin periaatteessa ihan jees. Setä kumminkin lauloi oikein mallikkaasti, joten hän kompensoi tällä. Freddy ei ollut kovinkaan unelmainen, ja laulutyylinsä hirvittävän oopperamainen.

Muuta: Mielestäni oli hieman outo ratkaisu puvustajalta pistää Eliza täsmälleen samoihin pukuihin kuin leffassa. Vai voiko se kuulua tämän musikaalin vuokraehtoihin? No, en tiedä. Mutta se pisti silmään. Paitsi ikimuistoinen Ascot-asu, myös niinkin pienet jutut kuin se vihreä olkaimellinen opiskelumekko ovat aivan samanlaisia kuin elokuvassa. Outoa. (Ja outoa, että muistan tällaista, mutta katsoinkin My Fair Ladyn lapsena niin monta kertaa, että se jäänee toiseksi vain Tuulen viemälle).

Lisäsin tämän blogin blogilistalle.

2007-03-19T09:59:00.000+02:00

Siellä se nyt komeilee. Jännä nähdä, löytyykö tällaisellekin tilaajia. Tämä alkaa olla rakenteellisesti melkoisen valmis. Toki sisustuselementtejä, esimerkiksi huoneentauluja, vielä mielelläni tänne ripustelisin.

Tästä tämän saa itselleen, jos tahtoo.

Musiikkinäytelmät ja puhenäytelmät

2007-03-12T21:28:00.001+02:00

Esityksen nimi = linkki infosivulle jossakin netissä.
Päivämäärä= linkki omaan arvosteluuni.

Mikä on musikaalin ja musiikkinäytelmän ero? Musikaalissa laulut ovat osa tarinaa, ne ovat esiintyjien vuorosanoja. Pääsääntöisesti kukaan ei reagoi siihen, että muut puhkeavat lauluun: musikaalien todellisuudessa lauluun puhkeaminen on yhtä luonteva tapa ilmaista itseään kuin pitkät yksinpuhelut ja yleisölle kuiskatut huomautukset Shakespearen maailmassa. Musiikkinäytelmässä hahmot yksinkertaisesti esittävät musiikkia lavalla ja mieltävät itsekin sen musiikiksi.

Musiikkinäytelmät:
Glorious! (Suurenmoista!) - Helsingin kaupunginteatteri, 08.03.2007

Puhenäytelmät:

Guys and Dolls - Kouvolan teatteri 10.03.2007

2007-03-12T21:08:00.000+02:00

eli Enkeleitä Broadwaylla. Käytiin katsomassa äidin ja isän kanssa, koska Kouvola on lähellä mökkiä.

Hyvää: Kokonaisuutena esitys oli mainio. Se nauratti ja hyräilytti, kuten musikaalin kuuluukin. Laulu- ja tanssisuoritukset olivat keskimäärin ihan tarpeeksi hyviä. Näyttelijätyö oli ajoittain kerrassaan mainiota - erityismaininta hienolle blondille komediennelle, joka veti Adelaiden roolin. Sivuosanäyttelijöiden laulutaidot olivat kohdallaan aivan siinä missä Suomen isommissakin teattereissa. Stemmat olivat oikein hienoja.

Kyllä minä tätä suosittelisin, jos joku sattuu eksymään Kouvolan suunnalle. Odotin huonompaa.

Huonoa: Hyvät uutiset: naapurikaupungista löytyi nainen, joka vetää vertoa Kotkan kaupunginteatterin kuuluisalle huonosti laulavalle naiselle. Nyt naiset eivät enää ole niin yksin. Huonot uutiset: huonosti laulava nainen #2 oli naispääosassa Sarahina. Se oli aika kamalaa. Naisen ääni meinasi sortua koko ajan.

Budjetin rajoitukset näkyivät lavastuksessa jonkin verran, mutta yritystä oli. Yritystä oli myös koreografiassa, mutta ehkä liikaakin: näyttelijöiden taidot eivät riittäneet tekemään vaativista liikkeistä vaivattoman näköisiä. Vähempi kikkailu olisi ehkä ollut enemmän paikallaan tällaiseen pieneen teatteriin.

Kotkan Blood Brothers vie ehkä kuitenkin kokonaisuutena voiton näistä kahdesta. Siinä lauletaan paremmin. Toisaalta Guys and Dolls on musikaalina kivempi.

Do You Hear the People Sing

2007-03-01T23:16:00.000+02:00

Do You Hear the People Sing? on teema, joka toistuu kahdesti musikaalissa Les Misérables. Ensimmäisessä inkarnaatiossaan se on Pariisin kapinallisten köyhien taistelulaulu ensimmäisen näytöksen loppupuolella. Toisen kerran se esiintyy koko musikaalin lopussa, ja silloin se saa minut nyyhkyttämään. Ennen kaikkea jälkimmäisestä syystä valitsin rivin koko blogini otsikoksi. (Viimeistään kohta "The chain will be broken and all men will have their reward" sulattaa minut melkein nytkin.)

Agnostikkokapitalistiksi minua miellyttää ihmeen paljon kristillinen rivi musikaalissa, jonka sankarit ovat sosialisteja ;D Mutta tässä ei kai ole mitään uutta. (Sitä paitsi sosialismi oli mielekästä 1800-luvun alun Ranskassa! Barrikadeille vain, jee! 2000-luvun Suomi on toinen maailma.)

1. näytös: Do You Hear the People Sing?
ENJOLRAS
Do you hear the people sing?
Singing a song of angry men?
It is the music of a people
Who will not be slaves again!
When the beating of your heart
Echoes the beating of the drums
There is a life about to start
When tomorrow comes!

COMBEFERRE
Will you join in our crusade?
Who will be strong and stand with me?
Beyond the barricade
Is there a world you long to see?
COURFEYRAC:
Then join in the fight
That will give you the right to be free!

ALL
Do you hear the people sing?
Singing a song of angry men?
It is the music of a people
Who will not be slaves again!
When the beating of your heart
Echoes the beating of the drums
There is a life about to start
When tomorrow comes!

FEUILLY
Will you give all you can give
So that our banner may advance
Some will fall and some will live
Will you stand up and take your chance?
The blood of the martyrs
Will water the meadows of France!

ALL
Do you hear the people sing?
Singing a song of angry men?
It is the music of a people
Who will not be slaves again!
When the beating of your heart
Echoes the beating of the drums
There is a life about to start
When tomorrow comes!

2. näytös: Finale
ALL
Do you hear the people sing
Lost in the valley of the night?
It is the music of a people
Who are climbing to the light
For the wretched of the earth
There is a flame that never dies
Even the darkest night will end
And the sun will rise!

They will live again in freedom
In the garden of the Lord
They will walk behind the plough-share
They will put away the sword
The chain will be broken
And all men will have their reward!

Will you join in our crusade?
Who will be strong and stand with me?
Somewhere beyond the barricade
Is there a world you long to see?

Do you hear the people sing?
Say, do you hear the distant drums?
It is the future that they bring
When tomorrow comes!