The Full Monty - Teatteri Tarmo, Turku, 19.10.2007

Käytiin siskon kanssa katsomassa tällainen. Siinä oli siskon kaveri. Sisko harrastaa näyttelemistä itsekin. (Eikä meinaa tajuta, miten voin oikeasti olla haluamatta lavalle. Brrh. Pois se minusta.)

Päätin, etten sotke suomalaisia esityksiä pistesysteemiini. En osaa ajatella pisteitä niin laajalla skaalalla. Minulla pitäisi olla erilliset asteikot Suomelle ja suurelle maailmalle. Siitä tulisi pelkkää sotkua. Kirjoitan näistä suomalaisista tälleen, jos sopii.

Hyvää:
Tarina työväenluokan miesstrippareista on ihan sympaattinen. Se saattaa olla monelle tuttu samannimisestä brittileffasta. (Leffan tiimoilta tuntuu tosin oudolta, että musikaali sijoittuukin Amerikkaan. Samanlaiseen työttömään työväenluokkaan toki. Jenkit ehtivät säveltää homman ensin.)

Esityksen molemmissa laulua sisältävissä naispääosissa on oikein lahjakkaat rouvat. Naiset laulavat kenties jopa paremmin kuin keskimääräinen laulava ammattinäyttelijä. Heidän biisejään kuunteli ilokseen. Duetossa tunsin hetkellisesti jopa kylmiä väreitä. Se on hyvä saavutus harrastajilta.

Jos mietitään puheosuuksia, Teatteri Tarmon näyttelijöistä ainakin muutamat ovat oikeasti lahjakkaita. Ei juuri ammattilaisesta erota. Pääosan esittäjä on luonteva ja hauskakin, ja kantoi näytelmän niin kauan kuin ei avannut suutaan lauluun.



Huonoa:
Kun pääosan esittäjä avasi suunsa lauluun, sieltä tuli ihan hirveää älämölöä. Enkä nyt puhu minkään hienostelevan, nenä pystyssä kulkevan "mulla-on-absoluuttinen-sävelkorva" (I wish) -pöytälaatikkokriitikon ominaisuudessa, vaan ihan tavallisena ihmisenä. Karaokebaarissa kännisenä perjantaina kuulee keskimäärin paljon parempaa. Herra lauloi nuotin vierestä käytännössä koko ajan. Suurimman osan ajasta hän ei tuntunut hahmottavan, mitä olisi pitänyt laulaa. Oikeasti. Kuvitelkaa jotain kamalaa. Kuviteltuanne tuplatkaa kamaluus. Sitten alatte ehkä olla lähellä.

Jo mainittuja henkilöitä lukuun ottamatta muut näyttelijät olivat tuskin havaittavasti parempia. (On mainittava vielä yksi poikkeus, äitinsä kanssa asunutta miestä esittänyt kaveri. Hän lauloi ihan kohdalleen. Ei sykähdyttävästi, mutta riitävän hyvin. Tasolla, jota odotin amatöörituotannolta.) Kaikki biisit kuulostivat koko ajan epävireiseltä kakofonialta, koska olivat epävireistä kakofoniaa. En tajua, miten kenellekään tulee mieleen lähteä tekemään musikaalia tällä ammattitaidolla! Puhenäytelmästä olisi varmasti tullut hyväkin. Sääliksi kävi muusikoita, jotka joutuivat vähän väliä ottamaan kiinni laulajien hukkaamaa rytmiä. Eikö ohjaajalla ole mitään itsekritiikkiä? Onko hän sävelsokea? Miten tähän on voitu ajautua?

Olihan esityksessä ihan hauskojakin juttuja, mutta uskaltaisin suositella sitä vain ihmisille, jotka kuuluvat kerhoon "Täysin nuottikorvaton ja ylpeä siitä". Katsominen oli paikoitellen fyysistä kärsimystä. Vaati rautaista hyvätapaisuutta hillitä tuskan irvistykset ja taputtaa korrektisti joka numeron jälkeen.

Ymmärrän, että The Full Monty on paperilla saattanut olla hauska idea. Tarina on hauska. Mutta eivätkö varoitusvalot syttyneet, kun tiimi sai nuotit käsiinsä ja huomasi teoksen musiikin todella vaikeaksi, moderniksi ja jazz-henkiseksi?

No, eivät ilmeisesti. Kauhukuvat jäävät elämään tärykalvoilleni. Harmillisinta on, etten vieläkään tiedä, onko tämä musikaali hyvä vai huono, koska useimpia biisejä oli mahdoton hahmottaa.

Chicago - Cambridge Theatre 12.07.2007

Kirjoitan kesältä rästiin jääneen arvostelun, kun tänne toivottiin päivityksiä. (Ja kyllä, analyysit säilyvät järjestelmällisessä mielessäni selkeinä kokonaisuuksina näinkin kauan. Ne vain jonottavat kirjoitusvuoroa ;)


(1) Teos:
Musiikki - 3,5
Juoni ja käsikirjoitus - 2
Aihe ja tunnelma - 2

= 7,5 / 15

En ole Chicagon suurin fani. Itse asiassa siinä on mielestäni jotain luotaantyöntävää. Sen todellisuus yrittää olla karu ja kylmä mustan humoristisella tavalla, mutta liian usein se jää yksinomaan kylmäksi. Tavallaan ymmärrän, miksi joku voi tykätä, mutta tämä ei sovi minulle.

Musiikki on periaatteessa ihan onnistunutta. Se tavoittelee tietyn aikakauden tyyliä ja onnistuu vangitsemaan sen. Se ei ole oikeaa musikaalimusiikkia eikä näin ollen kohoa niihin kylmiä väreitä aiheuttaviin sfääreihin, joihin parhaat "korkean" tyylin teokset (Lloyd Webber, Les Mis) kohoavat. Ei siinä mitään, ei kaikkien musikaalien tarvitse. Cell Block Tango ("He had it coming, he had it coming...") on musikaalisävelmien ehdottomia helmiä. Siinä on energiaa ja tarttuvuutta vaikka pienelle kylälle. Ja We Both Reached For the Gun nukketemppuineen on aivan nerokas! Sekaan mahtuu kuitenkin myös huomattavasti mitäänsanomattomampia numeroita, joten en nostaisi tätä musikaalien kirkkaimpaan kärkikastiin edes musiikin osalta.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 1

Täten myönnän tälle Chicagon tuotannolle palkinnon teatterihistorian huonoimmasta lavastuksesta. Tadaa. Noin. Onnea.

Lava on pieni. Siitä 80% täyttää VALTAVA orkesteriaitio, jossa bändi soittaa. Luin tästä etukäteen valitusta jonkun muun blogista ja ajattelin vain, ettei lavan alla soittaviin orkestereihin tottunut tyyppi ole ymmärtänyt pointtia. Nykyäänhän on aika yleistä tuoda bändi mukaan lavalle, tavallaan osaksi lavastusta. Mutta EI. Tässä bändiaitio oikeasti täyttää koko lavan, eikä millekään muulle jää tilaa. Tanssijat mahtuvat tuskin liikkumaan parin metrin syvyisessä tilassa. Aivan järkyttävä idea.

Lava on siis olematon. Lisäksi se on musta ja koruton. Lavasteita ei ole. Ollenkaan. Muutama tuoli ja sanomalehti ovat isoimmat propit. Näyttelijät eivät vaihda vaatteita esityksen aikana. Mistään ei käy ilmi, missä kulloinkin ollaan, joten juoni on paras tuntea ennalta.

Tämä kaikki voi paperilla kuulostaa jopa tyylikkäältä ja tyylitellyltä. Osaan kuvitella sellaisen esityksen. Tämä toteutus on kuitenkin koruton totaalisen ankealla tavalla, ja siitä puuttuu aivan kaikki. Pohjanoteeraus.

(3) Esiintyjät
Laulu - 3,5
Tanssi - 3,5
Näytteleminen - 3

= 10 / 15

Näkemäni esiintyjät olivat jokseenkin puisevia, mutta sentään perusammattilaisia. Sekä Roxie että Velma olivat rooliensa veteraaneja. He ansaitsevat ison osan elannostaan näyttelemällä samaa hahmoa eri tuotannoissa. Vaikka muuta voisi kuvitella, sellaiset näyttelijät ovat usein melko huonoja: teknisesti hyviä, mutta mekaanisia ja sieluttomia. Kun jotain toistaa liian monta kertaa, se on iso riski.

Mama Mortonin roolissa oli harvinaisen heikko esiintyjä. Rooli vaatii Queen Latifah -henkistä karismaa, joka täyttää koko huoneen, ja massiivista ääntä. Tältä hintelältä naiselta ei löytynyt kumpaakaan. Hän joutui karjumaan epämiellyttävällä tavalla; yritti korvata voiman volyymilla. Buu.

Muut tyypit olivat ihan ok. En jaksa opetella kenenkään nimeä, kun kukaan ei jäänyt mieleen.

Entä se odotettu Duncan? Hän oli julkkisvieraaksi oikein hyvä. Kun verrataan Mama Mortonin tasoon, tämä komistus olisi voinut saada roolin ihan ilman julkkisstatustaankin. (Suomeksi: hän oli parempi.) Silmänruokaa ainakin riitti. On myönnettävä, että loppuaplodeissa jopa vähän kiljuin hänelle, ja niin teki moni muukin nainen. Voi ei, lähdin harhaanjohtavan pinnallisille teille. Duncan pärjäsi oikeasti ihan hyvin. Laulu kulki miellyttävästi. Näki, että hän hieman jännitti näyttelemistä, mutta selvisi kunnialla. En ole yllättynyt siitä, että hän pysyi roolissa kuukauden kauemmin kuin alun perin piti. Yleinen reaktio suoritukseen oli positiivinen, ja ilmeisesti hän itsekin nautti olostaan.

Panin merkille, että Chicago ei tarjoa samanlaisia lauluelämyksiä kuin perusmusikaalit. Sen lauluja ei lauleta musikaalityyliin, vaan mihin lie jazz-tyyliin, musiikin tyylilajin mukaisesti. Minulle tämä on iso miinus (kylmät väreet jäävät puuttumaan), mutta toisaalta uskaltaisin viedä esitykseen heikomminkin musikaaleihin perehtyneen ihmisen. Biisit ja laulutapa ovat puhdasta kevyttä musiikkia. Tämä voidaan siis kai nähdä plussanakin, tai neutraalina asiana.

Keveys lienee syy siihen, että juuri Chicagossa vierailee poikkeuksellisen paljon uskottavuutta hakevia julkkiksia. Biisit ovat helppoja (ei todellakaan mitään Lloyd Webberin tai Les Misin äänialavaatimuksia) eivätkä vaadi erityistä laulutekniikkaa. Pitää vain laulaa vähän vanhahtavasti. Jep jep.

Tanssijat olivat ihan hyviä, mutta koreografia ja vaatteet olivat ällöttävän pornoja. Lisäksi huono lava ei antanut kenelläkään mahdollisuutta liikkua kunnolla, vapaasti.


(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3,5
Kokemus jäi mieleen elämään - 2
Tahdon nähdä uudelleen - 2

= 7,5 / 15

Laulut jäivät päähäni ihmeen heikosti siihen nähden, että ovat tuttuja ja ihan tarttuvia. Mutta jäivät sentään, ei siinä mitään. Kokemuksessa monikaan asia ei jäänyt positiivisella tavalla mieleeni, enkä keksi yhtäkään tekijää, jonka vuoksi tahtoisin nähdä esityksen toiste varsinkaan tällä samalla toteutuksella. Kun nyt mietin, en jaksaisi maksaa vaihtoehtoisestakaan versiosta, ellei siinä olisi jotain ensiarvoisen kiinnostavaa. Annan sentään kakkoset molemmista, koska säästän ykköset sellaisille, joita en katsoisi toiste edes ilmaiseksi ja jotka tahtoisin kaivaa lusikalla pois muistisoluistani.

----

Yht. 26p.

Kokonaisarvosana: ** ½