Vuonna 85 - Tampereen työväen teatteri 30.10.2007

Lähtökohta: Olen aina vihannut manserokkia. Radiosta tulee Eppuja, vaihdan kanavaa. Sillä asteikolla liikutaan. Vihaan myös jukeboksimusikaaleja, joita en pidä musikaaleina ollenkaan. (Musikaali on teos, joka kertoo tarinaa laulujen avulla, ei hatarajuoninen potpuri, joka taivuttelee aasinsiltamaista tarinaansa kannattamaan mahdollisimman monta valmista biisiä.)

Ensin vannoin, etten aio katsoa tätä. Sitten opiskelijalippuja alettiin myydä 15 eurolla. Lisäksi tiesin, että pääosissa on useampikin oikeasti taitava tyyppi... Long story short, löysin itseni katsomosta siskon kanssa, muttemme odottaneet paljoa.


Hyvää: Tärkein ensin. Jari Ahola tarvitsee isompia rooleja. Huutomerkki, huutomerkki, huutomerkki. Olen nyt nähnyt hänet muutamassa keskikokoisessa musikaaliosassa ja olen yhä vakuuttuneempi siitä, että hän on erittäin hyvä laulamaan. Kun vain pääsisi näyttämään sen kunnolla! Toivoin koko musikaalin ajan, että Aholalle olisi suotu muutama biisi enemmän ja Hintsasen Samilla muutama vähemmän - mikä on paljon sanottu, koska myös Hintsanen kuuluu esityksen hyviin puoliin ja on suomen ammattitaitoisimpia, tasalaatuisimpia musikaalinimiä.

Yleisesti ottaen laulajien taso oli oikein hyvä suomalaiseksi tuotannoksi.

Parasta esityksessä oli... yleinen aseistariisuvuus. Minä kerta kaikkaan viihdyin. En muista koskaan taputtaneeni yhtä aidosti mukana. Ja tarttuvuus oli huipussaan: väliajalla ja poistuttaessa väkijoukosta kuului hyräilyä ja hyminää niin tiheästi, että voiton vie kenties vain Les Misérables (jonka väliajalla joka toinen vastaantulija hyräili One Day Morea - sille oli pakko jo nauraa, ja silti välillä huomasi olevansa yksi hyräilijöistä).

Minä nauroin takatukille, neonvärisille toppa-asuille ja puujalkavitseille. Jostain syystä ne eivät aiheuttaneetkaan kivuliasta myötähäpeää, vaan aitoa huvittuneisuutta. Hymyilin korvasta korvaan. Olin pelännyt mauttomuutta, mutta... no. Tämä esitys oli niin tyylitön, että oli jo tyylikäs. Lähdimme teatterista niin esimerkillisen hyvällä mielellä kuin suinkin mahdollista.

Lisäksi on huomionarvoista, että tyylittömyys oli ennen kaikea visuaalista. Esityksen teksti on yllättävän laadukasta. Tämä oli toimivin näkemäni jukeboksimusikaali, ehdottomasti. Muut eivät pääse edes lähelle. Biisit on oikeasti saatu sopimaan juoneen melko saumattomasti. Pahimmillaan ne tuntuvat lievästi päälleliimatuilta (kuten Pepponen suksivarkaus ja sitä seurannut "Suksi, suksi ei luista mihinkään..."), mutta parhaimmillaan syntyy aivan virheetön illuusio siitä, että hahmot todella ilmaisevat lauluilla syvimpiä tunteitaan. Varsinkin alkupuolella juoni toimii hienosti.


Huonoa:

Kai tässä jotain parannettavaakin oli? No, loppua kohti juoni alkoi hidastaa tahtia ja polkea paikallaan, eikä loppu ehkä ollut täysin tyydyttävä. Jotenkin kuvittelin, että enemmän asioita tapahtuisi. Tämä ei kuitenkaan ole vakava virhe. Juoni oli aivan riitävän hyvä. Harvemmin sitä aivan täydellisiä tarinoita näkeekään.

Naispääosan Kaisa Mattilan laulusuoritus oli heikko. Kappaleiden ääniala ei tuntunut sopivan hänelle. Piti laulaa liian korkealta. Se häiritsi.

Manserock-musikaali muutti elämäni?
Vitsailtiin siskon kanssa, että näinhän se on pakko kirjoittaa. Vuonna -85 muutti elämämme. Tämä tuli todistettua, kun automatkalla alkoi Eppujen kappale, emmekä todellakaan vaihtaneet kanavaa. Sen sijaan lisäsimme volyymia ja aloimme jammailla mukana.

Neuvoni on siis: kannattaa harkita antavansa tälle tilaisuuden, vaikka vihaisikin manserokkia. Ehkä se muuttaa sinunkin elämäsi.

Taas tulee musikaalia telkkarista.

High School Musical 2 (YLE2 su klo 19.10) - Musikaalitähditetty Tartu Mikkiin (YLE2 pe klo 21)

Tänään saamme ihailla High School Musicalia numero 2. Jos siis viimekertainen sai sinut himoitsemaan lisää teinien seikkailuja, rukouksiisi on vastattu. Tästä toisesta tv-elokuvasta huomaa ensimmäisen suosion: tuotantoarvot ovat selkeästi paremmin kohdallaan ja kässäri on hiotumpi - mielestäni jopa oikein onnistunut, kun ottaa huomioon, että kohdeyleisönä ovat varhaisteinit. Ilahduttavaa on myös, että ensimmäisestä osasta lahjakkaimpana esiintyjänä erottunut blondipahis Sharpayn Ryan-veli (joka hatuistaan muistetaan) on ansaitusti päässyt paljon suurempaan rooliin.

Musiikin taso ei ikävä kyllä ole parantunut. Miltei päin vastoin: biisit on tällä kertaa ylimiksattu niin metallisen kuuloisiksi, ettei musikaalille tärkeä illuusio siitä, että hahmot laulavat oikeasti tilanteessa, toteudu oikein ollenkaan.


Tartu Mikkiin sisältää ensi perjantaina koko rahan edestä musikaalitähtiä. Minut vetää ruudun ääreen varsinkin TTT:n Jari Ahola, joka on ihan mielettömän hyvä laulamaan ainakin niiden esitysten perusteella, joissa olen hänet nähnyt. Niinku oikeesti to-del-la hyvä. Työkaveri ja kyseisen karaokeohjelman juontaja, Hintsasen Sami, jää kirkkaasti toiseksi, vaikka pätevä onkin.

The Producers - Helsingin Kaupunginteatteri 23.10.2007

Tämä ei ole se puoliksi kirjoittamani arvostelu. Se odottaa edelleen viimeistelyään. Sen sijaan minulla oli junamatkalla aikaa kirjoittaa tämä toinen alusta loppuun.


Hyvää:

Tämä oli lähes kaikin tavoin todella loistava esitys. Etten sanoisi, että paras Suomessa näkemäni musikaaliversiointi. Näin The Producersin myös West Endissä joulukuussa 2006, eikä suomiversio kalpene Lontoon elämykselle oikeastaan missään. Bravo, HKT. Oikeesti. Viisi tähteä.

Erikoissupermaininta Esko Roineelle. Hänellä on hallussaan sekä täydellinen koominen ajoitus että loistava lauluääni. Hän hakkasi West Endin Maxin kymmenen-nolla ja teki jokaisesta vuorosanastaan kolme kertaa hauskemman kuin se olisi paperilla ollut. Ääni aiheutti jopa kylmiä väreitä. Erittäin loistavaa. Myös uuden tuttavuuden, Anna Maija Tuokon, Ulla-sihteeri oli mahtava, vaikkei ehkä aivan kyllin pitkä (tai sitten Leo oli liian pitkä - pituuseroa ei tullut tarpeeksi).

Sihteeristä puheen ollen: tämä esitys parantaa kirkkaasti Lontoon versiosta yhdessä asiassa. Ruotsi-viittaukset ovat suomeksi noin tuhat kertaa hauskempia! Se ei vaadi edes ponnistelua keneltäkään. Ne vain ovat hauskempia. Kyseessä on luonnonlaki.

Myös Lari Halmeen Carmen Ghia (ohjaajan avustaja) onnistui tekemään itsestään huomattavasti ikimuistoisemman hahmon kuin Lontoon kollegansa. En pidä kaikista käsikirjoituksen homovitseistä ja stereotypioista, mutta Halme toi hahmoon hauskoja lisäsävyjä ilmiselvien vitsien ulkopuolelta.

Kaiken kaikkiaan tässä The Producersissa on kaikki kunnossa: kauniit, elävää ajankuvaa luovat lavasteet ja puvut, näyttävät koreografiat, hyvä teksti, taitavat näyttelijät... En tiedä, pitäisikö sinänsä ajatella hyväksi vai huonoksi asiaksi, että elämys oli hyvin samantyyppinen kuin West Endissä. (Pitäisikö teattereilta odottaa enemmän omaa tulkintaa, onko formaattimaisuus kaiken pahan alku ja juuri?) Minä en kuitenkaan jaksa ahdistua niin kauan kuin myös rohkeita tulkintoja tehdään eikä jokainen näytelmä ole formaatti. Ainakin tämän teoksen kohdalla tutussa ja odotettussa pitäytyminen toimii niin erinomaisesti, että oksat pois. Lisää samanlaista, HKT. Tämä oli paras sitten 90-luvun Les Misérablesin.

(Huomautus: The Producers itsessään on makuasia. Minä nauroin, mutta toisten mielestä esitys olisi varmasti mauton ja vitsit huonoja. Eli vaikka kehunkin kaikkea toteutuksessa, en välttämättä suosittele itse teosta aivan kaikille korkeakulttuurin ystäville.)



Huonoa:

Tekstin harvoja puutteita: natsihahmo käänsi sanajärjestyksiään niin paljon, että kuuntelijaa alkoi jo ahdistaa ja ymmärtäminen vaikeutui. Lisäksi Risto Kaskilahti veti / oli ohjattu vetämään suorituksensa samaisena Hitler-fanina ajoittain niin yli, ettei minua enää naurattanut vaan ahdisti. Olin lähdössä kaivamaan poteroa suojakseni sylkiroiskeilta.

Olin hieman pettynyt myös Antti Timosen Leo Bloomiin. En siksi, että näyttelijässä olisi ollut mitään vikaa - päin vastoin! Paradoksaalista kyllä, hän oli liian hyvä, liian sulava, liian luonnollinen. Hän ei ollut nörtti. Hän pääsi aivan liian helposti elementtiinsä tanssi- ja laulukohtauksissa. Tämä johtunee ohjaajan visiosta, joka poikkesi totutusta. Bloom oli poikamainen blondi, ei silmälaseja. Yleensä (ainakin näissä uusissa versioissa) Bloom on ollut
tumma, nörtti ja silmälasipäinen. (Tummuus on loogisempi tie - hahmohan on juutalainen.) Eikö näyttelijälle voinut pistää edes silmälaseja tunnelmaa luomaan?

MUTTA bonusta herralle laulu- ja tanssitaidosta. Hän pääsi vaivattomasti jopa Til' Himin korkeaan säveleen, joka lienee tahallisesti niin korkea, että sen laulamisen pitäisi kuulostaa huonolta.

Santeri Kinnunen olisi voinut olla campimpi.


Suomennos:

Jukka Virtanen on sanataituri. Hän on luonut The Producersin kappaleisiin monen kielen sekoituksena riimivirtoja, joita ei voi kuunnella kuin hengästyneenä ja kateellisena. Aivan loistavaa. Suomessa ei ehkä ole ketään, joka pystyisi parempaan.

Laulusta Keep It Gay Virtanen ei kuitenkaan ollut saanut aikaan kaikkia sävyjä välittävää versiota: "Herttilei" on säkeistöjen loppuihin huomattavasti vaisumpi fraasi kuin alkukielen sanaleikki iloisuudesta ja homoudesta. Täydellistä ratkaisua tuskin oli olemassa, mutta itse olisin harkinnut sanan "gay" säilyttämistä riimeissä jollain lailla, koska se nykyään tunnetaan Suomessakin. Sekään ei toki olisi välittänyt sanaleikkiä, mutta "Herttilei" jäi viittaussuhteiltaan hataraksi.

Lisäksi korvaani pisti rytmimuutos kappaleessa I Wanna Be a Producer. I-wan-na-be-a-pro-du-cer on selvästi eri rytminen kuin tuot-ta-jak-si-nyt-mi-nä-tah-don. (Tavuja on kerta kaikkiaan eri määrä!) Oliko versiossa tuot-ta-jak-si-mi-nä-tah-don jotain sellaista vikaa, jota minä en heti huomaa? Ilmeisesti oli. Entä tah-toi-sin-niin-tuot-ta-jaksi tms? Rytmin muutos ei luonnollisesti häirinnyt alkuteosta tuntemattomia katsojia, mutta itseäni se ahdisti. Mielestäni tällainen on vihoviimeinen keino, jos mitään muita ratkaisuja ei ole. Tässä se ei vaikuttanut pakkoratkaisulta vaan omituiselta oikulta. (Panin myöhemmin merkille, että käsiohjelmassa laulun nimi on Nyt tuottajaksi mä tahdon. Lyriikat on ilmeisesti muutettu ohjelman painoon menon jälkeen. Päätös lienee tuotantoryhmän, ei ainakaan yksin kääntäjän.)

P.S. Onko copyright-kysymys, ettei nimeä The Producers voinut suomentaa? Sen olisi luullut olevan yksinkertainen tehtävä. "Tuottajat" olisi ollut ihan osuva nimi. Toinen vaihtoehto olisi ollut leffan vanha nimi Kevät koittaa Hitlerille. The Producers ei suomalaisille ole helppo äännettävä eikä muistettava.

My Private Poltergeist?

Miksiköhän blogeistani juuri tämä antaa Blogilistalla haamupäivitystä, kun kirjoitan blogitekstin puolivalmiiksi ja tallennan sen (mutten julkaise)? Niin tuntuu käyvän täällä aina. Muissa ei mielestäni käy.

Olen täysin tietoinen, että minulla on kaksi esitysraporttia kirjoittamatta. Sormeni ovat syyhynneet niiden pariin jo viikkoja, mutta kun KIIRE! Tänään koulun tauolla sain kuitenkin toisen puoliksi tehtyä, joten ehkä tätä blogia joskus päivitetäänkin.

Tv-vinkki: High School Musical tulee tänään.

Tänään, sunnuntaina, on mahdollisuus nähdä, mikä on viime vuosina villinnyt USA:n varhaisteinit. YLE2 klo 19.10.

High School Musicalin soundtrack oli vuoden myydyin levy, ja sen jatko-osa oli katsotuin kaapeli-tv-ohjelma koskaan. Ikinä. Kautta aikojen. (Se on oikeesti aika iso saavutus. Kaikkien suursarjojen finaalit ja urheilulajien huippuhetket jäivät kakkosiksi.)


Vouhkaukseen nähden itse teos on yllättävän keskinkertainen. Se on ihan symppis, mutta varsinkaan musiikki ei ole erityisen mukaansatempaavaa. (Paras hetki on Stick to the Status Quo koulun ruokalassa - siinä on oikeaa musikaalitunnelmaa.) Tarina on kopioitu Greasesta ja tuhansista samanhenkisistä nuorisoelokuvista. Kässäri on ihan ok, mutta käänteet toki arvaa sadan kilometrin päästä. (Olen muuten sitä mieltä, että kakkososan tarina ja kässäri olivat toimivammat. Suorastaan virheettömät. Aukottoman tyylipuhtaat. Ennalta-arvattavat toki silti, mutta nuortenelokuvat ja musikaalit eivät yleensä loistakaan yllättävyydellään.)

Mutta tämän tv-musikaalin laatu onkin sivuseikka. Vaikutukset ovat tärkeämpiä kuin itse tuote. Halvalla tehty hattara on tehnyt musikaaleista taas siistin jutun nuorison keskuudessa ja sai heidät esimerkiksi sankoin joukoin katsomaan Hairsprayta. Se on yksinomaan hienoa.

The Full Monty - Teatteri Tarmo, Turku, 19.10.2007

Käytiin siskon kanssa katsomassa tällainen. Siinä oli siskon kaveri. Sisko harrastaa näyttelemistä itsekin. (Eikä meinaa tajuta, miten voin oikeasti olla haluamatta lavalle. Brrh. Pois se minusta.)

Päätin, etten sotke suomalaisia esityksiä pistesysteemiini. En osaa ajatella pisteitä niin laajalla skaalalla. Minulla pitäisi olla erilliset asteikot Suomelle ja suurelle maailmalle. Siitä tulisi pelkkää sotkua. Kirjoitan näistä suomalaisista tälleen, jos sopii.

Hyvää:
Tarina työväenluokan miesstrippareista on ihan sympaattinen. Se saattaa olla monelle tuttu samannimisestä brittileffasta. (Leffan tiimoilta tuntuu tosin oudolta, että musikaali sijoittuukin Amerikkaan. Samanlaiseen työttömään työväenluokkaan toki. Jenkit ehtivät säveltää homman ensin.)

Esityksen molemmissa laulua sisältävissä naispääosissa on oikein lahjakkaat rouvat. Naiset laulavat kenties jopa paremmin kuin keskimääräinen laulava ammattinäyttelijä. Heidän biisejään kuunteli ilokseen. Duetossa tunsin hetkellisesti jopa kylmiä väreitä. Se on hyvä saavutus harrastajilta.

Jos mietitään puheosuuksia, Teatteri Tarmon näyttelijöistä ainakin muutamat ovat oikeasti lahjakkaita. Ei juuri ammattilaisesta erota. Pääosan esittäjä on luonteva ja hauskakin, ja kantoi näytelmän niin kauan kuin ei avannut suutaan lauluun.



Huonoa:
Kun pääosan esittäjä avasi suunsa lauluun, sieltä tuli ihan hirveää älämölöä. Enkä nyt puhu minkään hienostelevan, nenä pystyssä kulkevan "mulla-on-absoluuttinen-sävelkorva" (I wish) -pöytälaatikkokriitikon ominaisuudessa, vaan ihan tavallisena ihmisenä. Karaokebaarissa kännisenä perjantaina kuulee keskimäärin paljon parempaa. Herra lauloi nuotin vierestä käytännössä koko ajan. Suurimman osan ajasta hän ei tuntunut hahmottavan, mitä olisi pitänyt laulaa. Oikeasti. Kuvitelkaa jotain kamalaa. Kuviteltuanne tuplatkaa kamaluus. Sitten alatte ehkä olla lähellä.

Jo mainittuja henkilöitä lukuun ottamatta muut näyttelijät olivat tuskin havaittavasti parempia. (On mainittava vielä yksi poikkeus, äitinsä kanssa asunutta miestä esittänyt kaveri. Hän lauloi ihan kohdalleen. Ei sykähdyttävästi, mutta riitävän hyvin. Tasolla, jota odotin amatöörituotannolta.) Kaikki biisit kuulostivat koko ajan epävireiseltä kakofonialta, koska olivat epävireistä kakofoniaa. En tajua, miten kenellekään tulee mieleen lähteä tekemään musikaalia tällä ammattitaidolla! Puhenäytelmästä olisi varmasti tullut hyväkin. Sääliksi kävi muusikoita, jotka joutuivat vähän väliä ottamaan kiinni laulajien hukkaamaa rytmiä. Eikö ohjaajalla ole mitään itsekritiikkiä? Onko hän sävelsokea? Miten tähän on voitu ajautua?

Olihan esityksessä ihan hauskojakin juttuja, mutta uskaltaisin suositella sitä vain ihmisille, jotka kuuluvat kerhoon "Täysin nuottikorvaton ja ylpeä siitä". Katsominen oli paikoitellen fyysistä kärsimystä. Vaati rautaista hyvätapaisuutta hillitä tuskan irvistykset ja taputtaa korrektisti joka numeron jälkeen.

Ymmärrän, että The Full Monty on paperilla saattanut olla hauska idea. Tarina on hauska. Mutta eivätkö varoitusvalot syttyneet, kun tiimi sai nuotit käsiinsä ja huomasi teoksen musiikin todella vaikeaksi, moderniksi ja jazz-henkiseksi?

No, eivät ilmeisesti. Kauhukuvat jäävät elämään tärykalvoilleni. Harmillisinta on, etten vieläkään tiedä, onko tämä musikaali hyvä vai huono, koska useimpia biisejä oli mahdoton hahmottaa.

Chicago - Cambridge Theatre 12.07.2007

Kirjoitan kesältä rästiin jääneen arvostelun, kun tänne toivottiin päivityksiä. (Ja kyllä, analyysit säilyvät järjestelmällisessä mielessäni selkeinä kokonaisuuksina näinkin kauan. Ne vain jonottavat kirjoitusvuoroa ;)


(1) Teos:
Musiikki - 3,5
Juoni ja käsikirjoitus - 2
Aihe ja tunnelma - 2

= 7,5 / 15

En ole Chicagon suurin fani. Itse asiassa siinä on mielestäni jotain luotaantyöntävää. Sen todellisuus yrittää olla karu ja kylmä mustan humoristisella tavalla, mutta liian usein se jää yksinomaan kylmäksi. Tavallaan ymmärrän, miksi joku voi tykätä, mutta tämä ei sovi minulle.

Musiikki on periaatteessa ihan onnistunutta. Se tavoittelee tietyn aikakauden tyyliä ja onnistuu vangitsemaan sen. Se ei ole oikeaa musikaalimusiikkia eikä näin ollen kohoa niihin kylmiä väreitä aiheuttaviin sfääreihin, joihin parhaat "korkean" tyylin teokset (Lloyd Webber, Les Mis) kohoavat. Ei siinä mitään, ei kaikkien musikaalien tarvitse. Cell Block Tango ("He had it coming, he had it coming...") on musikaalisävelmien ehdottomia helmiä. Siinä on energiaa ja tarttuvuutta vaikka pienelle kylälle. Ja We Both Reached For the Gun nukketemppuineen on aivan nerokas! Sekaan mahtuu kuitenkin myös huomattavasti mitäänsanomattomampia numeroita, joten en nostaisi tätä musikaalien kirkkaimpaan kärkikastiin edes musiikin osalta.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 1

Täten myönnän tälle Chicagon tuotannolle palkinnon teatterihistorian huonoimmasta lavastuksesta. Tadaa. Noin. Onnea.

Lava on pieni. Siitä 80% täyttää VALTAVA orkesteriaitio, jossa bändi soittaa. Luin tästä etukäteen valitusta jonkun muun blogista ja ajattelin vain, ettei lavan alla soittaviin orkestereihin tottunut tyyppi ole ymmärtänyt pointtia. Nykyäänhän on aika yleistä tuoda bändi mukaan lavalle, tavallaan osaksi lavastusta. Mutta EI. Tässä bändiaitio oikeasti täyttää koko lavan, eikä millekään muulle jää tilaa. Tanssijat mahtuvat tuskin liikkumaan parin metrin syvyisessä tilassa. Aivan järkyttävä idea.

Lava on siis olematon. Lisäksi se on musta ja koruton. Lavasteita ei ole. Ollenkaan. Muutama tuoli ja sanomalehti ovat isoimmat propit. Näyttelijät eivät vaihda vaatteita esityksen aikana. Mistään ei käy ilmi, missä kulloinkin ollaan, joten juoni on paras tuntea ennalta.

Tämä kaikki voi paperilla kuulostaa jopa tyylikkäältä ja tyylitellyltä. Osaan kuvitella sellaisen esityksen. Tämä toteutus on kuitenkin koruton totaalisen ankealla tavalla, ja siitä puuttuu aivan kaikki. Pohjanoteeraus.

(3) Esiintyjät
Laulu - 3,5
Tanssi - 3,5
Näytteleminen - 3

= 10 / 15

Näkemäni esiintyjät olivat jokseenkin puisevia, mutta sentään perusammattilaisia. Sekä Roxie että Velma olivat rooliensa veteraaneja. He ansaitsevat ison osan elannostaan näyttelemällä samaa hahmoa eri tuotannoissa. Vaikka muuta voisi kuvitella, sellaiset näyttelijät ovat usein melko huonoja: teknisesti hyviä, mutta mekaanisia ja sieluttomia. Kun jotain toistaa liian monta kertaa, se on iso riski.

Mama Mortonin roolissa oli harvinaisen heikko esiintyjä. Rooli vaatii Queen Latifah -henkistä karismaa, joka täyttää koko huoneen, ja massiivista ääntä. Tältä hintelältä naiselta ei löytynyt kumpaakaan. Hän joutui karjumaan epämiellyttävällä tavalla; yritti korvata voiman volyymilla. Buu.

Muut tyypit olivat ihan ok. En jaksa opetella kenenkään nimeä, kun kukaan ei jäänyt mieleen.

Entä se odotettu Duncan? Hän oli julkkisvieraaksi oikein hyvä. Kun verrataan Mama Mortonin tasoon, tämä komistus olisi voinut saada roolin ihan ilman julkkisstatustaankin. (Suomeksi: hän oli parempi.) Silmänruokaa ainakin riitti. On myönnettävä, että loppuaplodeissa jopa vähän kiljuin hänelle, ja niin teki moni muukin nainen. Voi ei, lähdin harhaanjohtavan pinnallisille teille. Duncan pärjäsi oikeasti ihan hyvin. Laulu kulki miellyttävästi. Näki, että hän hieman jännitti näyttelemistä, mutta selvisi kunnialla. En ole yllättynyt siitä, että hän pysyi roolissa kuukauden kauemmin kuin alun perin piti. Yleinen reaktio suoritukseen oli positiivinen, ja ilmeisesti hän itsekin nautti olostaan.

Panin merkille, että Chicago ei tarjoa samanlaisia lauluelämyksiä kuin perusmusikaalit. Sen lauluja ei lauleta musikaalityyliin, vaan mihin lie jazz-tyyliin, musiikin tyylilajin mukaisesti. Minulle tämä on iso miinus (kylmät väreet jäävät puuttumaan), mutta toisaalta uskaltaisin viedä esitykseen heikomminkin musikaaleihin perehtyneen ihmisen. Biisit ja laulutapa ovat puhdasta kevyttä musiikkia. Tämä voidaan siis kai nähdä plussanakin, tai neutraalina asiana.

Keveys lienee syy siihen, että juuri Chicagossa vierailee poikkeuksellisen paljon uskottavuutta hakevia julkkiksia. Biisit ovat helppoja (ei todellakaan mitään Lloyd Webberin tai Les Misin äänialavaatimuksia) eivätkä vaadi erityistä laulutekniikkaa. Pitää vain laulaa vähän vanhahtavasti. Jep jep.

Tanssijat olivat ihan hyviä, mutta koreografia ja vaatteet olivat ällöttävän pornoja. Lisäksi huono lava ei antanut kenelläkään mahdollisuutta liikkua kunnolla, vapaasti.


(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3,5
Kokemus jäi mieleen elämään - 2
Tahdon nähdä uudelleen - 2

= 7,5 / 15

Laulut jäivät päähäni ihmeen heikosti siihen nähden, että ovat tuttuja ja ihan tarttuvia. Mutta jäivät sentään, ei siinä mitään. Kokemuksessa monikaan asia ei jäänyt positiivisella tavalla mieleeni, enkä keksi yhtäkään tekijää, jonka vuoksi tahtoisin nähdä esityksen toiste varsinkaan tällä samalla toteutuksella. Kun nyt mietin, en jaksaisi maksaa vaihtoehtoisestakaan versiosta, ellei siinä olisi jotain ensiarvoisen kiinnostavaa. Annan sentään kakkoset molemmista, koska säästän ykköset sellaisille, joita en katsoisi toiste edes ilmaiseksi ja jotka tahtoisin kaivaa lusikalla pois muistisoluistani.

----

Yht. 26p.

Kokonaisarvosana: ** ½

Thorin vasara - Turun kaupunginteatteri, 22.09.2007

Hyvää:

Huonoa oli paljon, mutta aloitetaan hyvästä. Laulajien taso oli suomalaiseksi esitykseksi melkoisen kova. Pääosan Vallu Lukka (yllä) oli paras löytö sitten... itse asiassa myöskin Turun teatterin Mika Kujalan (joka ei ikävä kyllä ollut tässä musikaalissa, mutta joka Elisabethissa oli ainoa Suomessa koskaan näkemäni esiintyjä, jonka olisi IHAN suoraan voinut passittaa Lontoon lavalle). Lukka lauloi paitsi miellyttävästi ja vaivattomasti, myös ihastuttavan kirkkaalla, täsmällisellä ja eläytyvällä musikaalityylillä. Näki, että hän oikeesti tajuaa musikaaleista. Ei ole pelkkä laulava näyttelijä. Ja joka sanasta sai selvää. Se on taitolaji.

Myös toisen pääroolin intiaaniprinsessa oli hyvä. Eikä Nylon Beatin Jonnakaan ihan huono ollut, vaikka artikulaatiossa (vai miten "diction" pitää kääntää?) oli parantamisen varaa ja tuttu nasaali pyrki välillä pintaan.

Lavastus oli melkoisen hieno. Kekseliäitä ratkaisuja. Varsinkin eläinhahmot oli toteutettu oivaltavasti. Tuli ihan pikkuisen mieleen Lord of the Ringsin otukset. (Enkä tässä kategoriassa edes vertaa erikseen Suomea ja Suurta Maailmaa. Aika usein Suomessa päästään kekseliäämpiin ja näyttävämpiin ratkaisuihin. Tai, no... täällä tuskin saadaan milloinkaan aikaan mitään Lord of the Ringsin miljoonabudjetin veroista. Mutta sanoisin, että keskivertolavastuksissa ei ole merkittäviä eroja.) Tulishowta oli paljon, ehkä liikaakin. Rahaa ei varmaan ollut poltettu miljoonia, mutta Suomen mittakaavassa merkittävän paljon kuitenkin.

Huonoa:

Siis miten joku on voinut kirjoittaa näin huonon musikaalin?!? Juoni on sillisalaattia ja täyttä dadaa. Katsojalle ei väliaikaan mennessä ole selvinnyt, minne teos on menossa. Punaista lankaa ei ole. Toka näytös pysyy hieman paremmin kasassa, mutta hahmot jäävät silti kaksiulotteisiksi patsaiksi ja kohtaukset irrallisiksi. Teos on ylikunnianhimoinen, sekava kasa viikinkikliseitä ja astraalivaeltelua. Yleensä fiktiossa on kysymys eläydyttävistä ihmiskohtaloista. Tässä sellaisista ei ole jälkeäkään.

Kokonaisuutta täydentää ihanasti maailmanhistorian surkein suomennos. Hommaan on varmaan arpomalla valittu suomen tyylitajuttomin ja ammattitaidottomin kääntäjä (en edes tiedä, kuka, enkä välitä tietää). Sanavalinnat ovat niin ontuvia, että ne aiheuttavat tahattomia naurukouristuksia mitä sopimattomimmissa kohdissa. Puolet ajasta tavuja on väärä määrä musiikkiin nähden, jolloin esiintyjät joutuvat runnomaan rivejä kenkälusikalla paikoilleen. Jos tahtoisin vaihtaa graduni materiaalia, voisin ottaa tämän ja kirjoittaa aiheesta "Näin ei saa kääntää musikaalia". (Kovia sanoja. Anteeksi, jos kääntäjä jostain ihmeen syystä sattuu joskus lukemaan tämän. Mutta mielipiteeni on rehellinen. En vielä koskaan ole kärsinyt käännöksestä näin, ja myös ystäväni, ei-kieliammattilaiset, huomasivat tekstien outouden. Laulettavaksi kääntäminen on oma taiteenlajinsa, eikä siinä tällä kertaa onnistuttu.)

Musiikki ei ole niin pohjanoteeraus kuin teksti ja sen käännös, mutta se on mitäänsanomatonta, vellovaa puuroa. Kyllähän se rock-oopperalta kuulostaa. Teoriassa. Joku on kuunnellut Andrew Lloyd Webberinsä ja yrittänyt pyrkiä samanlaiseen (tervehdys, Phantom of the Opera), mutta ikävä kyllä yritys jää reilusti alle puolitiehen. Kappaleet eivät varsinkaan ensimmäisessä näytöksessä erotu omiksi kokonaisuuksikseen, vaan koko höskä on jatkuvaa sähkökitararäimettä ja joikaamista. Tarttuvus on minimaalista. Hyvän musikaalin kappaleet soivat monta päivää päässä ja unissa. Tämä soi hätäisesti viisi minuuttia teatterista lähdön jälkeen, ja silloinkin vain yksi, lopussa toistettu biisi. Ei vakuuttanut. Yhtään.

Yli kaiken muun minua ihmetyttää, miksi joku on valinnut tämän katastrofin teatterin ohjelmistoon! Toteutuksella siitä on tehty lähestulkoon niin hyvä kuin mahdollista (vaikka vaatesuunnittelijakaverini pitikin viikinkiasuja kamalina), mutta kun ainekset ovat nämä, mitään hyvää ei voinut syntyä. Yritys oli tuhoon tuomittu. Harmi homma.

Mie annan tälle pisteitä myöhemmin. Tuli tällaista tajunnanvirtaa.

Musikaalien sisäinen logiikka on monimutkainen.

Koin oivalluksen katsoessani niinkin syvällistä elokuvaa kuin High School Musical 2.

Musikaalissa voidaan laulaa ja tanssia jopa aiheesta "minähän en laula enkä tanssi, prkl". Prikulleen näin käy HSM 2:ssa - vaikka kyseinen hahmo on osallistunut jo moneen laulu- ja tanssinumeroon sekä ykköselokuvassa että jatko-osassa.

Miten tämä on mahdollista? Siten, että musikaalien stereotyyppisissä musiikkinumeroissa yksikään hahmo ei laula. Juuri tätä olen tarkoittanut tolkuttamallani musikaalin ja musiikkinäytelmän/-elokuvan erolla. Lauluun puhkeaminen on spontaani tapa ilmaista tunteitaan. Kukaan ei jälkeen päin taputa laulajaa olalle: "Hei, lauloitpa äsken hienosti tässä keskellä koulun ruokalaa." Ei, vaikka olisi itse laulanut taustoja ja tanssinut mukana. Tätä ei tapahtunut konkreettisella tasolla. Vain vertauskuvauksellisesti, käsitteellisesti.

Itse asiassa High School Musical on aivan loistava väline periaatteen selittämiseen. Se sisältää sekä symbolisella tasolla tapahtuvaa musiikkia että musiikkia, joka esitetään fiktion kontekstissa. Juonen idea on, että nörttityttö ja urheilijapoika painostetaan laulamaan karaokea talvilomalla (esimerkiksi tämä tapahtuu myös fiktion todellisuudessa), ja he huomaavat nauttivansa siitä. Sitten pitäisikin murtautua ennakkoluulojen kahleista ja uskaltautua koulun musikaaliin. Tarina sisältää paljon esitettyä musiikkia: pääparin ja kilpailijoiden koe-esiintymisbiisejä ym. Matkan varrella nähdään myös lauluja, jotka ovat olemassa vain symbolisella tasolla: nörttityttö laulaa murheistaan, kun urheilijapoika väliaikaisesti valitsee maineensa eikä lauluharrastusta, status quon särkymisestä huolestunut koulun ruokala saarnaa erilaisille nuorille aiheesta "suutari pysyköön lestissään"... Näitä lauluja ei tapahdu tarinan todellisuudessa. Ne ilmaisevat hahmojen tunteita ja mielipiteitä, mutta kenenkään ei mielletä laulavan.

Tulikohan ajatus selväksi? Saarnaan tästä usein... Koen, että juuri tämä on jäänyt tajuamatta ihmisiltä, joka moittivat musikaaleja naurettavasta epärealistisuudesta. "Eihän kukaan tanssi ja laula kaduilla." Ei niin! Ei yleensä edes musikaaleissa!

"I don't dance":



Toinen hyvä esimerkki aiheesta on muuten Hairspray! Tärkeä elementti sen juonessa on tv:n tanssi- ja musiikkishow, johon pulska päähenkilö tahtoo esiintymään. Tanssishow'n musiikki on esitettyä ja tapahtuu myös fiktion maailmassa. Muu musiikki on symbolista. Ihan sama juttu. Paras esimerkki symbolisesta musiikista on "I Can Hear the Bells", jonka kunniaksi koko fiktiomaailman aika pysähtyy. Ei siis jälkeäkään realismista. Aika ei pysähdy hahmojen näkökulmasta. Toisessa ääripäässä on Linkin kappale "Ladie's Choice". Sen sanoja ei voi mieltää symbolisiksi, tai kysymys on suoraviivaisesta huoraamisesta ("Hey, litte girl on a spending spree / I don't come cheap but the kisses come free"). Tämä on perinteinen iskelmä, jonka harvinaisen likaiset sanat on tarkoitettu menemään yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos. Link on kaikesta päätellen teinitähti, ei poikahuora, riippumatta siitä mitä sanoitukset väittävät.

I Can Hear the Bells (leffaversiossa aika ei pysähdy samalla tavalla kuin lavalla - siihen ei ole tarvetta, kun on mahdollista pätkiä aikaa leikkauksilla):





Ladies' Choice:

Aito, oikea puolen hinnan lippukoju.

Official Loncon Theatre referoi Time Out -lehden artikkelia ja muistuttaa tärkeimmästä asiasta Lontoon musikaalien lippujen ostossa: älä jää huijareiden ansaan.

Lontoossa on vain yksi oikea, virallinen puolen hinnan lippukoju. Se on Leicester Squaren TKTS-tönö, joka sijaitsee itse puistoaukiolla pienessä valkoiseksi rapatussa, kioskimaisessa rakennuksessa. Se EI sijaitse Leicester Squarelle johtavilla kaduilla, tulitpa mistä suunnasta tahansa. Kaduilta löytyy tuhat huijauskojua, jotka yrittävät vakuuttaa olevansa puolen hinnan lippukoju esimerkiksi kyltillä "The Official Half Price Ticket Booth". Ne pitää ohittaa, kunnes edessä on pikkuruinen, elokuvatettereiden reunustama puisto ja sen laidalla puiston ainoa kiinteä rakennus, tämännäköinen:


Miksi TKTS on se oikea ja paras? Sen toimintakuvauksen voi lukea tästä. Suomeksi: kojua pyörittää Society of London Theatre. Liput myydään tasan puoleen hintaan (ellei toisin selkeästi mainita), mutta 2,5 punnan käsittelymaksuilla rahoitetaan esimerkiksi ohjelmia, joilla teatteria tehdään lähestyttävämmäksi. Toisin sanoen TKTS-kojulta ostaessasi et tue mitään ahnetta bisnestä, vaan teatterien konkreettista toimintaa.

Ohjaaja Adam Shankmanin perustelut Without Love -kohtauksen raiskaamiselle Hairspray-leffassa.

Tämä on yhtä isoa SPOILERIA!!! Ei pidä missään nimessä lukea, ellei tahdo tietää leffan ja musikaalin juonesta vaikka mitä!


Rottentomatoes.com kirjoittaa näin:

Q: There's a duet with Link and Tracy in a photo...

AS: That idea came to me because I could not figure out, I knew from the play that the jail thing wasn't gonna work, because Link would have been busted going into the jail, there would have been police there, he couldn't really have gotten her out of the jail cell with hairspray and making a fake blowtorch out of a lighter, things that are really charming and funny in the play would have been insane. So rather than have her in jail, we put her in some place where she could potentially get out of, which was in the basement of the Pingletons. But Link can't know that she's there so…Mark and Scott loved the idea of cutting Tracy's verse off the top of that song, but I loved those harmonies. So I said, "I know - the picture will sing!" It was literally that [level of] lunacy.

Rotten Tomatoes: And Zac Efron's really cute...

AS: Well, Zac Efron is really really cute and I had him do horrible things! Because I have takes of him making out with that picture like crazy; he was like "You've gotta be kidding me!" and I was like, "I want teen angst, like the Shangri-Las experience, 'Leader of the Pack' -- people died because their love didn't happen." So I have takes of him just mauling with that picture, and one with his hand going down his pants...I mean, it was crazy! It was fun.

---
Okei. Ymmärrän perustelut. Ja makuuhuonekohtaus on tavallaan söpökin. Mutta olen silti vahvasti sitä mieltä, että olisi pitänyt keksiä joku tapa saada Link ja Tracy laulamaan samaan paikkaan. Se on elokuvan pahin kauneusvirhe. Ehkä kohtaus olisi voinut alkaa juuri näin, mutta päättyä siihen, että kaikki ovat samassa paikassa? Ihan mahdollista! Eikä tarttis Link-raukankaan vehtailla vaan sen kuvan kanssa.

Jälkimmäisestä vastauksesta päätellen Shankman sai jotain kiksejä siitä, että Link lauloi kuvalle. (To each his own. *olkien kohautus*) Se ehkä selittää halukkuuden hoitaa asia näin. (Hieman kyllä räpyttelin tuota lukiessani. Harvoin olen kuullut mitään yhtä... kiehtovan häiritsevää. Kohtaus ei tule koskaan enää näyttämään silmissäni samalta. No, teinipojalle masturboiminen lienee aika luonnollinen reaktio moneenkin asiaan. Ainahan musikaalien laulut jotain edustavat. Shankmanin vision mukaan tämä laulu vissiin edustaa nyt sitä.)

Syksyn suunnitelmista ja blogin kategorioista.

Syksyni on täyttymässä teatteririennoista - Selvittelin blogin luokittelua

(1) Aina se menee tähän! Yritettiin äidin kanssa äsken puhelimessa sumplia syksyn musikaaleja. Hiton hankalaa. Kotkassa menee Wicked-säveltäjä Stephen Schwartzin 70-luvun teos The Baker's Wife, joka kiinnostaa minua kovasti. Kouvolan uutuus on sota-ajan lauluihin perustuva suomalainen Taivas ja maa. Minä olisin jättänyt sen jukeboksimusikaalina heti väliin, mutta äiti ja iskä olivat niin kiinnostuneita, että lupasin lähteä mukaan (äiti rakastaa Harmony Sistersiä). Eri teatteriseuralaisten kanssa on varattuna myös Thorin vasara Turussa ja The Producers ja Kerjäläisooppera Helsingissä. Lahden Cats pitäisi vielä mahduttaa jonnekin, mutta se jäänee kevääseen. Tampereella ei tällä kaudella mene mitään kovin kiinnostavaa, mutta ehkä joku esitys tulee keväällä katsottua. Yleensä äiti tahtoo tänne teatteriin kerran vuodessa (asui nuorena Tampereella ja lähes asui sen teattereissa - on selvää, mistä perin kiinnostukseni). Pohjoisemmas en sentään ole vielä lähtenyt... etelän isoissa kaupungeissa ja Kymenlaakson tuntumassa on riittävästi tarjontaa. Kuten huomaamme. Puh.

Ajatus syksystä hengästyttää minua jo nyt. Sitten onneksi tuleekin joululoma ja Lontoon musikaalit :)

(2) Blogin järjestys on pitkään ollut aivan retuperällä. Olisko nykyinen aihepiirijako hieman selvempi? Siltä se ainakin minusta tuntuu. Voin ehkä luopua erikseen päivitettävästä listasta ("Kaikki musikaalit"), jos tämä muodostuu riittävän selkeäksi.

Lord of the Rings menestyy sittenkin!

Official London Theatre uutisoi: The Lord of the Rings -musikaali myy nyt lippuja ensi maaliskuun sijasta ensi syyskuulle asti.

Olen hämmästynyt ja hyvin iloisesti yllättynyt. Olin päätellyt aivan muuta siitä, että lippuja teokseen on jo saatavilla puolen hinnan kojusta. Mutta ehkä niiden myyminen onkin periaatepäätös - ehkä kyseiset paikat vapautetaan vasta samana päivänä. Teatterit kyllä harrastavat sitä jonkin verran. Mutteivät yleensä esityksen ekana vuonna! Jos kyseessä on itsensä muutenkin loppuun myyvä hitti, tykätään rahastaa kunnolla. Outoa tämä. Ehkä myynti on vähitellen parantunut?

Olen jo sanonutkin, että mielestäni tämä musikaali nykyisessä typerryttävän upeassa muodossaan ansaitsee menestystä. Joten aivan mahtava juttu.


Kun ne vielä vaihtaisivat sen kurkkuäänisen Frodon ennen esityskauden loppua (äh, en osaa kirjoittaa näitä suomeksi... tahdon sanoa "before the end of the run", eli ennen kuin kappale saa vihoviimeisen esityksensä ja korvataan seuraavalla), voisin mennä katsomaan sen uudelleen joku kerta.

Hairspray-elokuva (2007)

Kävin katsomassa. Kirjoitin spontaanin tekstin ilman mitään formaattia.

(Alla erillisessä postissa Youtube-videoita leffan tiimoilta.)

Laulut

Nyt soi kaikki laulut päässä! You can't stop the motion of the ocean (mahtava rivin sisäinen riimi, joka sujahtaa kieleltä kuin itsestään) or the sun in the sky... Welcome to the sixties, o-o-o-o-ou... Good morning, Baltimore, Every day's like an open door...

Tämä musikaali on malliesimerkki siitä, miten tehdään tarttuva parituntinen. Yksi laulu tuo mieleen toisen. Ne toimivat yhteen niin, että yksi melodia muistuttaa aina kahdesta muusta. Ja kaikki ovat hyräiltävän mukaansatempaavia.

Näyttelijät

Ovat toinen loistojuttu. Uusi tulokas Nikki Blonsky on ihana pulskan Tracyn roolissa. Hän laulaa kauniisti, tanssii hyvin ja on melkein tarpeeksi söpö, jotta on uskottavaa, että Zac Efron ihastuu häneen. (Muttei ehkä ihan, sori. Siitä lisää alla.) Zacista on kovaa vauhtia tulossa elokuvamusikaalien nuori toivo! Hän teki High School Musicalista jenkki- ja brittiteinixien villityksen. Ja nyt tämä. (Suomessa High School Musical meni ehkä "vähän" ohi, tässä infoa ja kotisivut. Kyseinen korni, mutta viihdyttävä Grease-klooni oli ISO ulkomailla! Joka toisella teinillä on HSM-cd ja Zac Efron -juliste. Kaksi jatko-osaa tulossa...) Moni aikuinen nainen tunnustaa häpeillen ihastuneensa Zaciin viimeistään tässä. Minä en ihan. Mutta eihän laulava mies ikinä kylmäksi jätä, vaikka oliskin syntynyt -87 ;)


Kaikkein riemastuttavinta oli, kun tajusin, mistä James Marsden on tuttu. Se on X-Menin Cyclops! Saman X-Menin, jonka Wolverine on jo musikaalien intohimoinen puolestapuhuja!!! Yhteensattumaa? Kohtaloa? Meinasi elokuva mennä nauruksi, kun mietin vaan, onko X-Menin kuvaustauoilla tanssittu ja laulettu... Kovista kovimmat supersankarit pyörähtelemässä muoviasuissaan. Jätkä laulaa ja tanssii tosi hyvin! Näen hänet aivan uudessa valossa.


Queen Latifah on ihana kaikessa, mitä tekee. Ja laulaa mahtavasti. Ja on niin hirveän nätti. Michelle Pfeiffer yritti olla olematta nätti, koska hahmon pitäisi olla katkera, kuihtunut, kruununsa reittä pitkin ansainnut ex-kauneuskuningatar. Epäuskottavaa - Michelle voittaisi minkä tahansa kauneuskilpailun rehellisesti, vaikka yrittäisi hävitä. Heh. Lauloi sekin ihan kivasti.


John Travolta on kaksipiippuinen juttu. Hän näytteli minusta ihanasti lämmintä, pehmoista äitiä! Häntä ei yhtään mieltänyt mieheksi naisen vaatteissa. (Tracyn äitiä näyttelee aina mies naisen vaatteissa. Tämä ei ole mikään ihmeellinen julkisuustemppu.) Ehkä John oli kuitenkin oikeassa, kun melkein kieltäytyi tästä. Grease on niin legendaarinen, että toinen musikaalirooli nakertaa ikonista Travolta-kuvaa. Jätkä ei näköjään ole juuri laulanut sitten 70-luvun. Ääni ei kuulosta kummoiselta. Säröilee. Meneehän se nuotilleen, mutta... (Tiedän, että Travolta on joskus osannut laulaa: hän aloitti uransa Broadwaylta. Ennen Greasen leffaversiota. Käsi ylös, joka tiesi. Eikä Broadwaylle pääse tuntematon 17-vuotias, ellei myös laula hyvin!)


Melkein unohdin viimeisen hyvän. Elijah Kelley laulaa ja tanssii todella hyvin mustan tanssi-ihmeen Seaweed Stubbsin roolissa.

Juoni / Yleistä tästä versiosta

En pitänyt kaikesta tässä elokuvatulkinnassa. Mielestäni juonta oli muutettu tavoilla, jotka eivät olleet tarpeellisia. (Ei spoilereita - niitä on vasta vikassa kappaleessa erillisen varoituksen takana.) Alkuperäinen musikaali on jo tarpeeksi alleviivaava suvaitsevuuden sanomineen. Elokuvassa saarnaavuus viedään täysin turhaan vielä pidemmälle! Pitäisi toimia päinvastoin. Lavashow sietää huomattavasti suurempaa alleviivaavuutta, koska se ei sisällä lähikuvia ja muita tarkennuskeinoja. Elokuvassa päädytään helposti tilanteeseen, jossa laulujen sanat tuntuvat turhaan toistavan asioita, jotka katsoja näki jo. Sitä pitäisi yrittää karsia hienovaraisuudella. No, tässä ei todellakaan ole toimittu niin.

Tulos on herttainen, täydellä sydämellä tehty, usein hymyilyttävä ja paikoin hersyvästi naurattavakin elokuva, joka tuntuu potkivan sanomaansa katsojan päähän teräskärkisillä saappailla. Päällimmäiseksi tunteeksi jää kuitenkin halu tanssia teatterista hymy kasvoillaan ja lauluja hoilaten, joten kaikkea ei ole pilattu. Tahdon ostaa tämän omaksi.

Mielestäni elokuvan alkupuoli toimi tosi hyvin. Sitten saarnaavuus otti vallan.

Pari sekalaista kommenttia

Olisin pistänyt päähenkilöt tanssimaan useampaan kohtaukseen, jossa he olivat mukana. He patsastelivat ihmeen usein kuvan reunoilla katsomassa. Mukaan vain!

Refleksi taputtaa laulujen jälkeen on ihmeen vahva. Olen niin kokenut teatterissakävijä? Tuntuu ihan oudolta, ettei musikaalileffassa taputetakaan. Me kotona siskojen kanssa kyllä usein taputamme ;) Se tulee melkein ennen kuin ehtii ajatella. Onneksi hillitsin itseni joka kerta.

Spoileriosuus = isoimmat valituksenaiheeni

Älä lue kuvan alta, jos et tahdo kuulla yksityiskohtia juonesta.


Elokuva vesitti totaalisesti Tracyn ja Linkin romanssin uskottavuuden, kun pari ei laulanut romanttista Without Lovea kasvotusten (vaan aivan eri paikoissa). Helvetin huono idea. Ilmeisesti suukkoa tahdottiin säästellä loppuun. Normaalisti tämä voisi olla perusteltua... Mutta... No, tukevan tytön ja unelmapojan kemiaa pitää vissiin myydä yleisölle hieman enemmän kuin normaalissa Barbie ja Ken -tapauksessa. Tämä voi olla epäkorrektisti sanottu, mutta mielestäni tämän elokuvan ratkaisut ja niiden vaikutukset viittaavat siihen. Se laulu pitäisi laulaa vankilan kaltereiden läpi ihanan söpösti. Minusta tuntuu, että romanssi olisi sitten voinut toimia. Yleisön olisi pitänyt vain saada totutella. Nyt pari päätyi yhteen ihan lopussa, ja se ja suukko tuntuivat mielestäni väkinäiseltä pakkopullalta.

Se, että Inez voitti kauneuskilpailun Tracyn sijaan, oli mielestäni ihan ok muutos.

Hairspray-elokuva (2007): nettivideoita

No mie tietenkin innostuin niin paljon, että seikkailin Youtubessa koko illan.

Olen tullut siihen tulokseen, että lempilauluni koko showssa on viimeinen numero, You Can't Stop the Beat. En pysty pysymään paikallani, kun kertosäe tulee. Jalkani ja hartiani tanssivat, vaikka istun.

Tässä siitä kaksi versiota. Youtubessa on myös laittomasti leffateatterissa kuvattuja 10 min videoita koko kohtauksesta. Ne voivat kuitenkin häipyä nopeasti, turha linkittää. Lisäksi biisin väleissä on leffassa pitkiä puheosuuksia, joten vähän tylsä irtonaisena.

(1) Täysin spoileriton levyversion ilman videota, kuvilla kuvitettuna. Kuvat on järjestetty kivasti silleen, että niissä näkyy pääasiassa se, joka kulloinkin laulaa. (1. säkeistö Tracy, 1. kertosäe Tracy & Link (lempikohtani, kaksiäänisyys soi niin hyvin!), 2. säkeistö & kertosäe: Penny & Seaweed, 3. säkeistö & kertosäe: Tracyn äiti (Travolta), 4. säkeistö & kertosäe: Seaweedin äiti (Queen Latifah), 5. kertosäe: kaikki.)



(2) Hienosti kokoon leikattu, mielestäni käytännössä spoileriton videoversio, jossa laulavat vain 1: Tracy & Link, 2: Queen Latifah.



Sitten Linkin biisi Ladies' Choice. Tämä vetoaa minuun sitä enemmän, mitä enemmän katselen... Toinen hyvä video, joka on leikattu leffasta niin, ettei sisällä spoilereita eikä puhetta kesken biisin.



Tämä on kuvattu leffateatterissa, mutta tahdon sen silti tähän... Siinä näkee, miten Kyklooppi laulaa. (Tosi hyvin!)



Tämäkin on varmaan leffateatterista. Muttei sisällä puhetta tai spoilereita. Leffan alku. Pakkohan Good Morning Baltimore on saada mukaan. (2. kertosäe on sikahauska. "There's the flasher that lives next door...")



Hairsprayta LIVENÄ. Kaikki osaa näköjään ihan oikeasti laulaa. Lyhennelmiä biiseistä. Osa 1: (i) Good Morning Baltimore (Tracy - Nikki Blonsky), (ii) Nicest Kids in Town (Corny Collins - James Marsden), (iii) Ladies' Choice (Link - Zac Efron)



Osa 2: (i) Run and Tell That (Seaweed - Elijah Kelley), (ii) Big, Blonde and Beautiful (Maybelle - Queen Latifah)



Audiona biisi It Takes Two, joka on Linkin soolo lavaversiossa. Leffassa se on vaihdettu nopeampaan Ladies' Choiceen (joka on myös alkuperäinen biisi, mutta leikattiin pois lavaversiosta suunnitteluvaiheessa). Ensin olin tuohtunut, mutta suoraan sanottuna Ladies' Choice on vetävämpi. Kannatan vaihdosta.



Olishan noita lisää vaikka miten. Joku toinen kerta. Nukkumaankin pitäis päästä...

Hairspray-elokuvan ennakko Tampereella.

(Kirjoitin tämän alun perin pääblogiin.)

Olen naurettavan innoissani siitä, että tiistaina Tampereella on Hairspray-ennakkonäytös. Siis oikeesti. Ajattelen sitä vähän väliä. (Ja sanomattakin selvää, että aion mennä.) Olen antanut uskotella itselleni, että kyseessä on oikeesti hyvä versiointi. Musikaalin ainakin tiedän hyväksi. Olen odottanut tätä leffaa vuoden. Eihän mikään leffaversio ikinä lavaversiota korvaa, mutta moni viimeaikaisista on ollut hieno elämys. (Esimerkiksi Rent ja Dreamgirls.)

Näytös on Plevnassa klo 19 tiistaina 08.08.

The Lord of the Rings - Theatre Royal, Drury Lane 14.07.2007

(1) Teos:
Musiikki - 3,5
Juoni ja käsikirjoitus - 4
Aihe ja tunnelma - 5

= 12,5 / 15

Tästä kirjoitinkin jo. Musiikki on enemmän elokuvamaista kuin musikaalimaista, vahvoilla kansanperinnesävyillä maustettuna. Äänimaailma on runsas. Toimii. Ei jäänyt tyytymätön olo. Juoni ja aihe ovat Tolkienilta, itsestään selvästi hyvät. Tunnelma on onnistuneen keskimaalainen. Käsikirjoitus referoi kirjojen tarinaa melko onnistuneesti, vaikka paljon on jouduttu jättämään pois.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 5+

MITÄÄN TÄMÄN MAHTAVAMPAA EN OLE NÄHNYT MINKÄÄN TEATTERIN LAVALLA. Oli pakko huutaa.

Lava nousee, laskee ja pyörii mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Keski-Maa ulottuu pitkälle katsomoon, fyysisesti. Sen tuulen tuntee kasvoillaan ja savun haistaa. (En puhu vertauskuvin.) Mustat ratsastajat ovat eteerisiä ja pelottavia. On akrobatiaa, taikuutta, kauneutta ja pahuutta. Kokonaisuus ei tunnu pelkiltä näytelmän lavasteilta. En uskoisi, että tällainen on mahdollista, ellen olisi itse nähnyt.

Nämä kuulostavat ylisanoilta, mutta esitys on visuaalisesti niin vaikuttava, että aikuinen ihminen miltei luulee olevansa Keski-Maassa. Lapset todella ovat siellä. Edessäni istunut pikkupoika huuteli hobiteille ohjeita tulikärpästen pyydystämiseen ja meni tuolinsa alle piiloon, kun örkit hiipivät katsomoon. (En silti suosittelisi paljon alle kouluikäisille. Pelottavaa kamaa.)

Paikalle ei kannata tulla viime tipassa. Hobitit pyydystävät katsomossa tulikärpäsiä noin puolen tunnin ajan ennen esityksen alkua. Sitä oli hauska seurata. Näyttelijät improvisoivat. Lapset hihkuivat. Tulikärpäset ovat hehkuvia valoja teatterin reunoilla katossa ja hobiteilla viisimetriset haavit. Valot on jotenkin mahdollista konkreettisesti pyydystää - en tiedä, mistä ne muka roikkuvat ja missä kohtaa naru irrotetaan. Ehkä ne ovat kauko-ohjattuja. Tämä on vain yksi esityksen ihmeistä.

(Pakko assosiaationa kertoa anekdootti homohobiteista ja siitä, miten improvisointi voi riistäytyä käsistä. Yksi hobitti pysähtyi pyytämään suklaakarkkia rivini päässä istuneelta naiselta. Nainen tarjosi. Hobitin kaveri: "You shouldn't eat off strangers." Tauko. "Actually you should eat off strangers. They like it." Hobitti mutisi jatkon hiljaa, osin pois kävellessään, viekas ilme kasvoillaan. Varmaan vain meidän rivimme pää kuuli koko jutun. Käännyin epäuskoisena katsomaan tarkemmin, mutten voinut tulkita sanoja miksikään muuksi kuin kaksimielisyydeksi. Se tuntui oivallisen absurdilta touhukkaan tulikärpäsjahdin keskellä. Lasten illuusiotahan tuollaisen kuuleminen ei rikkoisi - ei ne tajuaisi. No harm done.)

Haltioiden liikehdintä on muuten loistavaa. Hyvä oivallus ohjaajalta.


(3) Esiintyjät:
Laulu - 4
Tanssi - 5
Näytteleminen - 2,5

= 11,5 / 15

Esiintyjät ovat kaiken kaikkiaan hyviä. Loistavia laulajia on monta. Galadriel, Laura Michelle Kelly, on yksi West Endin suurimmista naistähdistä. Näin hänet ensi kertaa livenä, ja elämystä kannatti odottaa. Loistava, loistava ääni. Pidin myös Legolasin (Michael Rouse) äänestä ja olisin tahtonut kuulla sitä enemmän.

Aragorn onkin kaksipiippuinen juttu. Tuttu mies: Jerome Pradon, joka myös vuoden 2000 Jesus Christ Superstar -videoinnin Juudaksena tunnetaan. JCS-roolissaan Pradon tuntuu osaavan näytellä, mutta äänensä on heikko ja säröilevä. No, livenä ääni on yhä heikko ja säröilevä, mutta myös näyttelemisessä on toivomisen varaa. Aragorn puhuu ranskalaissävytteisellä aksentilla ja ylielehtii koomisesti. Minulle on mysteeri, miksi tämä mies on musikaalitähti. Hän toki laulaa oikeat sävelet, mutta ääni ei riitä. Ja jos lavaesiintyminenkin on aina tällaista... Tiettyä magneettisuutta hänessä toki on. Ranskalaista seksikkyyttä? Onneksi Aragornin suurin laulu on (yllättäen) duetto Arwenin kanssa, ja Pradonin äänen säröt peittyvät maagisesti toisen äänen alle. Duetto kuulosti hyvältä.

Muukaan näyttelijäntyö ei ole saumatonta. Boromir on tuskallinen, suurin osa aivan kelvollisia, Elrond, Galadriel ja Arwen hyviä. Klonkku on ilmiömäinen. Frodo on pohjanoteeraus! Ulkonäkö on oikea - mutta sankarihobitti kuulostaa hassulla maalaisjunttikurkkuäänellä sukujuhlissa muita viihdyttävältä juopolta enolta. Ehkä Elijah Woodin sielukas maalaisherrasmies on mielessäni liian vahvana, mutta en päässyt kurkkuäänestä yli koko esityksen aikana. Tahdon nähdä tämän uudelleen toisella Frodolla, tahdon, tahdon, tahdon.

Tanssi on erittäin hyvää. Etten sanoisi poikkeuksellisen. Esitykseen lienee valittu fyysisesti lahjakkaita kuorolaisia, koska heiltä vaaditaan myös akrobatiaa, hyppyjä, puujaloilla kävelyä, köysistä roikkumista ja paljon muuta. Yleensä en erityisemmin keskity tanssiin, mutta tässä kuoron lavaliikehdintä oli nautinto.

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3,5
Kokemus jäi mieleen elämään - 4,5
Tahdon nähdä uudelleen - 4,5

= 12,5 / 15

Teatterista poistuessani mielessäni soi lähinnä yksi laulu: pääsävelmä, joka toistettiin lopussa. Aika perustilanne.

Kokemus kuitenkin jäi elämään ihmeellisen vahvana. Esityksen kokonaisuus oli erittäin positiivinen yllätys. Tämä ei ole stereotyyppinen musikaali, vaan kaikkien aistien elämys. Kuin elokuva, jossa valkokangas aukeaa ja nielaisee sisäänsä. Bravo.

Tahtoisin kovasti nähdä uudelleen. En tiedä, ehdinkö, koska tämä tuntuu floppaavan pahasti. Menestysmusikaaleihin ei saa puolen hinnan lippuja pariin ekaan vuoteen, tähän sai tokassa kuussa. Harmillinen ja ansaitsematon kohtalo.

----

Yht. 42,5p.

Kokonaisarvosana: * * * * +

The Lord of the Rings: yleistä.

Perusasiat: The Lord of the Rings on upouusi 2000-luvun musikaali. Sen sävelsi Suomen oma Värttinä yhdessä intialaisen A.R. Rahmanin kanssa. He, sen paremmin kuin tekstin ja lyriikat laatineet Matthew Warchus ja Shaun McKennakaan, eivät ole aiemmin luoneet tunnettuja musikaaleja.

Mistä on kyse? Musikaali kuvittaa Tolkienin trilogian tapahtumat. Kuka maailmassa ei jo tunne niitä? (Jos se olet sinä, lue kirjat tai katso loistavat leffat.)

Hyvää ja huonoa sekaisin: Tämä teos onnistuu monessa vaikeassa asiassa. Sen kirjoittaminen on varmasti ollut sanomattoman haastava. Lienee sanomattakin selvää, että Tolkienin juonta joudutaan pätkimään rankalla kädellä. Moni hahmo ja paikka jää kokonaan pois. Jäljellä on vain tarinan keskeisin selkäranka. Mielestäni leikkaukset kuitenkin toimivat hyvin. Eka kirja toimii täydellisesti: se on selkeine juonineen ja seikkailijaryhmineen ehdottomasti helpoin dramatisoitava. (Huomattiin myös Jacksonin leffoissa.) Loppuosasta tulee pirstaleisempi. Isoista sodista tulee väkisin tyyliteltyjä tanssitaisteluita. Ei "ihan" yhtä massiivisia kuin muissa medioissa. Heh. Loppuun olisin ehkä kaivannut vielä lisää potkua. Jotenkin. Mutta ei tätä paljon tämän paremmin voisi tehdä.

Jos toivoo perinteistä perinteisintä musikaalia, tämä ei ole sitä. Iso osa musiikista on tavallaan taustamusiikkia (vrt. massiivinen elokuvamusiikki, kun kaikki huipentuu valkokankaalla). Selkeitä hahmojen soolokappaleita on harvassa. Minua tämä ei haitannut, koska show toimi juuri tällaisena... on kenties parempikin. Elokuvat ovat ihmisillä niin tuoreessa muistissa, että olisi saattanut tuntua hassulta, että hahmot puhkeavat äkkiä lauluun. Jopa minusta. Pelkäsin sitä vähän. Mutta se on vältetty ovelasti. Toiminta pysähtyy harvoin laulujen ajaksi, vaan ne täyttävät hetkiä, jotka muuten olisivat tyhjiä: matkantekoa, taisteluita. Laulut luovat tunnelmaa. Hyvin elokuvamaisesti. Niillä ei niinkään edistetä tapahtumia, niitä ei käytetä dialogina. Tässä teoksessa lähestymistapa toimii.

Lisäksi: saanko sanoa, että haltiat eivät koskaan ole olleet haltiamaisempia kuin laulaessaan ylimaallisesti? Lothlórienin loisto ja Galadrielin maagisuus tulevat musikaalissa esille sata kertaa vaikuttavammin kuin valkokankaalla. (Katso itse. Klikkaa Lothlórien ja näe ihana, kultainen Galadriel laulamassa.) Mielestäni haltiat olisi vaikka voinut pistää laulamaan koko ajan.

Musiikkia pelkäsin etukäteen liian kansanomaiseksi, ei yhtään musikaalimaiseksi. Näin ei kuitenkaan ole. Hobittien musiikki tarinan alussa toki kuulostaa suomalaisen ja irlantilaisen kansanmusiikin risteytykseltä, mutta se sopii heille. Muu musiikki on elokuvamusiikin, musikaalisävelmien ja kansanmusiikin hybridi. Koko 50 hengen kuoroa käytetään hyväksi. Rakastamiani massiivisia joukkokohtauksia on paljon - sellaisia, jossa lauletaan kymmentä eri melodiaa päällekkäin ja tunnelma paisuu äärimmilleen.

Lisätietoa: Eksyin vasta äsken musikaalin tämänhetkisen Lontoon shown kotisivuille. Vietin siellä noin tunnin. Ne sisältävät uskomattoman paljon kiehtovaa videokuvaa: taustoja, pätkiä harjoituksista, lauluja itse esityksestä. Jos tahtoo mielikuvan tästä produktiosta, http://www.lotr.com/showfootage.php on hyvä paikka aloittaa. Ainakin Lothlórien ja hobittien tarttuva The Cat & The Moon.

Little Shop of Horrors: yleistä.

Perusasiat: Pieni kauhukauppa on Disney-elokuvien pelastajina Pienen merenneidon ja Kaunottaren ja hirviön myötä myöhemmin tunnetuksi tulleiden Alan Menkenin ja Howard Ashmanin musikaali 1980-luvun alusta. Teos perustuu 60-luvun kulttielokuvaan (jossa ei laulettu). Se on historian suurimpia off-Broadway-menestyksiä, ja siitä on tullut kulttihitti. Siitä tehtiin 80-luvulla myös uusi elokuvaversio (jossa laulettiin).

Mistä on kyse? Verenhimoinen kasvi tarjoutuu täyttämään kukkakauppiaan kasvattipojan villeimmätkin unelmat - mutta millä hinnalla?

Hyvää: Ennen kuin edes päästään musiikaaliaspektiin asti, tämä on niinku ihan mielettömän hauska pikimusta komedia. Katsoja huomaa nauravansa kauhistuttaville asioille. (Mitä hauskaa on tytössä, joka pelkää sadistista miesystäväänsä ja tulee töihin milloin silmä mustana, milloin käsi kantositeessä? Öö... Se uskoo, joka näkee.) Ihmislihaa himoitseva kasvi ja söötti rakkaustarina. Mitä muuta voi vaatia?

Kun loistaviin lähtökohtiin lisätään svengaava, 60-lukuvaikutteinen musiikki, lopputulos on suorastaan täydellinen. Kappaleita on paljon ja ne ovat tarttuvia. Sanoitukset ovat sekä hauskoja että juonen kannalta mielekkäitä. Mahtavaa!

Huonoa: En keksi muuta kuin sen, että loppu on ehkä vähän masentava. Se sopii kyllä kokonaisuuteen, mutta ehkä toisenlainen olisi tuonut suuremman täyttymyksen tunteen.

Lisätietoa: Tämänhetkisellä Lontoon produktiolla on hienot kotisivut, joilla on esittelyvideokin: http://www.littleshopthemusical.co.uk/.

Little Shop of Horrors - Ambassadors Theatre 13.07.2007

Sovellan uutta järjestelmääni käytäntöön.


(1) Teos:
Musiikki - 4,5
Juoni ja käsikirjoitus - 4,5
Aihe ja tunnelma - 5

Musiikki on tarttuvaa ja monipuolista. Sitä on paljon. Makaaberi aihe ja absurdi tunnelma ihastuttavat. Tästä olisi vaikea toteuttaa huonoa versiota, niin hyvä se on. Ihan lopusta en ole varma - pidän ehkä enemmän 80-luvun leffan onnelliseksi muutetusta versiosta. Siitä tippui puolikas.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 5

Pienen, intiimin Ambassador's Theatren produktio on nätti ja värikäs kuin nukkekoti. Keskeisiä tapahtumapaikkoja on vain kolme ja niistä yksi esiintyy vain kerran, mutta kaikki on lavastettu yksityiskohtaisesti pikkuiselle lavalle. Nykyään isot tuotannot luistelevat usein minimalismin tielle muka tyylin vuoksi, mutta luultavasti säästösyistä (kröhömchicagokröhöm). On hienoa nähdä, että pientä tehdään kunnolla. Animoitu kasvihirviö toimi.

Ohjaus on upea. Ei halpoja vitsejä. Ei kauhistuttavien yksityiskohtien pehmentelyä. Esitys on absurdia, sysimustaa komediaa, johon ei ole pelätty jättää vakavia hetkiä (Audreyn liikuttava Somewhere That's Green).


(3) Esiintyjät:
Laulu - 5
Tanssi - 3
Näytteleminen - 5+

Esiintyjät ovat loistavia jopa West Endin esitykseksi. Ryhmä on pikkuruinen: neljä päänäyttelijää, kukan ääni, kolme kuorotyttöä (joilla on tärkeä rooli, heitä kuuluukin olla kolme) ja muutama taustahenkilö. Kuorotytöt laulavat taidolla ja antaumuksella. Alistair McGowan Audreyn umpipahana poikaystävänä on pelottava ja riemastuttava. Parasta kaikessa on Sheridan Smith. Suomalainenkin yleisö saattaa tuntea hänet Subtv:n komediasarjasta Two Pints of Lager and a Packet of Crisps. Siitä ei kuitenkaan käy ilmi, miten mielettömän lahjakas tyttö on niin näyttelijänä kuin laulajanakin! Ei julkkisvieraiden, vaan oikean West Endin mittakaavassa. Hän laulaa kuin parhaat West End -tähdet ja näyttelee neljä kertaa paremmin. Täydellinen koominen ajoitus. Lopputulos on elämää suurempi.

Tanssi? Sitä ei ollut paljoa. Näytti vähiten treenatulta loisteliaan laulun rinnalla. Siksi tuollaiset keskipisteet.

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 4
Kokemus jäi mieleen elämään - 3,5
Tahdon nähdä uudelleen - 3,5

Laulut jäivät päähäni soimaan kunnolla: ei vain yksi, toistuva pääsävelmä (monien musikaalien halpa temppu), vaan monta samaan aikaan, päällekkäin, sekaisin. Yhdestä tuli mieleen toinen, uudelleen ja uudelleen, koko illan. Niin sen kuuluu olla. Kokemus hengästytti koko illan. Montaa päivää se ei hallinnut mieltäni, mutta menisin ilolla katsomaan toistekin .

----

Yht. 44p.

---
(5) Bonukset:
Nauroin hysteerisesti - 5

Tästä on pakko antaa lisäpisteitä. En koskaan ole nähnyt mitään hauskempaa kuin Audreyn poikaystävän numero, jossa hän laulaa ammatistaan. (Yhtä hauskaa, varmaan joo. Mutten hauskempaa.) En halua paljastaa vitsiä, joten jätetään asia siihen, että nauroin koko viisiminuuttisen oikeasti niin, että meinasin tukehtua. (Vaikka itse tiesin vitsin ennalta.)

Kokonaisarvosana: 49p: *****

Tämä musikaali ansaitsee täydet viisi tähteä. Se on pieni helmi, joka saisi minusta pyöriä ikuisesti. Niin ei tule käymään, koska kyse on enemmänkin kulttihitistä. Tuotanto aloitti West Endin ulkopuolella ja on saavutus, että se yleensä pääsi Theatrelandiin asti. Näillä näkymin se pyörii lokakuulle ja siitäkin pitää iloita. Mutta - se ansaitsisi enemmän.

Tein luokitusjärjestelmän.

Minun piti vain pitää leikkimielinen palkintojenjako Lontoossa näkemilleni neljälle musikaalille, mutta siitä syntyikin tämmöinen juttu.

Nyt voin pistää kaiken näkemäni järjestykseen! Luoda ranking-listoja! Sovelsin sen jo leffoillekin. Voi, miten rakastan järjestystä :D

(1) Teos:
Musiikki (1-5)
Käsikirjoitus (1-5)
Aihe ja tunnelma (1-5)

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit (1-5)

(3) Esiintyjät:
Laulu (1-5)
Tanssi (1-5)
Näytteleminen (1-5)

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan (1-5)
Kokemus jäi mieleen elämään (1-5)
Tahdon nähdä uudelleen (1-5)

----

===> Teoreettinen maksimi & viiden tähden raja = 50 p.

---
(5) Bonukset: (lisäpisteitä vapaasti)
Nauroin hysteerisesti
Itkin
Muuta, mitä? (mitä vain)

Tällä sitten vain arvioimaan esityksiä lähipäivinä.

A Funny Thing Happened on the Way to the Forum: yleistä.

(Tässä ensimmäinen puolikas Suomessa nähdystä musikaalista pois alta, kohta nimittäin tulee West End -musikaaleja ruudun täydeltä...)

Perusasiat: A Funny Thing Happened on the Way to the Forum on Sweeney Todd -säveltäjä Stephen Sondheimin teos 1960-luvulta. (Sondheim on kuuluisa myös West Side Storyn sanoituksista, mutta hän ei säveltänyt sen musiikkia.) Se sijoittuu antiikin Roomaan. Juoni perustuu Plautuksen kirjoittamaan aitoon antiikin farssiin.

Mistä on kyse? Nokkela Pseudolus-orja yrittää voittaa vapautensa saattamalla nuoren isäntänsä Heron yhteen tämän rakkaan, ilotalon kauniin neitsyen kanssa. Matkassa on tietenkin monta mutkaa.

Hyvää: Antiikin lähtökohdat. Niiden vuoksi teos kiinnostaisi minua, vaikkei edes olisi musikaali. Lisäksi esitys on aidosti hauska. Varsinkin 2. näytöksessä piti pidellä penkin reunasta kiinni, ettei olisi pudonnut lattialle nauramaan. Minä musikaalin ystävänä lasken hyväksi puoleksi myös musiikin runsauden. Ainakin edessäni istunutta miestä jatkuvat laulut kuitenkin tuntuivat ärsyttävän - ja on totta, että varsinkin 1. näytöksessä moni sekunnin välein tulevista lauluista tuntuu täytenumerolta. Välillä jopa minä toivoin, että tapahtumia olisi edistetty paria lausetta enemmän ennen lauluun puhkeamista. Mutta liika musiikki on ehdottomasti parempi asia kuin musiikin puute!

Huonoa: Laulut eivät ole kovin tarttuvia. Kenties siksi ne välillä tuntuvat pakkopullalta. Minimi sentään täyttyi: esityksestä lähti hyräillen.

En kommentoi: Laulujen sanoituksia tai dialogin sujuvuutta. En voi, koska olen nähnyt esityksen vain kehnona suomennoksena.

Olen päättänyt, mitä ainakin tahdon nähdä Lontoossa.

Tämä on tosi pinnallinen juttu, mutta jo hajonneen poikabändi Bluen hyvännäköisistä hyvännäköisin Duncan James sattuu juuri vierailuni aikaan olemaan Chicagon Billy Flynnin roolissa.

Pakkohan mun on mennä! Toinen hyvä syy on se, etten ole ikinä nähnyt Chicagoa teatterissa. Ei ole ennen tätä oikein kiinnostanut, koska se leffa oli iso pettymys. Enkä ole varma, pidänkö tarinan kylmästä maailmasta... mutta ehkä se on lavalla kivempi. Hyvä, että nyt on syy katsoa.

"Hyvä." Heh. Tai hassu. En ikinä edes salaa ole kuunnellut Bluen musaa, mutta olen aina jäänyt tuijottamaan niiden videoita, kun tämä jätkä on niin söpö. Lisäksi - tätä ette usko - olen koskettanut häntä. Enkä pelkästään hipaissut. Se tapahtui, kun olin Glasgowssa töissä konserttien paikannäyttäjänä (ja näin vaikka ketä - elämäni paras duuni). Bluen keikalla minut sijoitettin eturivin päähän vahtimaan, ettei lavan eteen yritä hiipiä ihmisiä, joiden paikat ovat kauempana. Tämä Duncan päätti keikan lopulla hypätä alas lavalta ja puoliksi turvakaiteenkin yli täsmälleen vieressäni. Teinityttöjän ryntäyshän siitä tuli, ja massa suorastaan liiskasi minut artistia vasten.

Ei mitenkään pelottavasti. Heh. Ne oli ihan kilttejä teinejä. Mutta voin sanoa, että olen ollut läheisemmässä kontaktissa kansainväliseen julkkikseen kuin iso osa ihmisistä! Suuri ylpeydenaine. Olen melkein sukua julkkikselle jne.

Kun nyt olemme näinkin läheisissä väleissä, tahdon nähdä miehen myös musikalilavalla. Kyllä se keikalla laulaa osasi. (Ja oli livenä vähintään yhtä hyvännäköinen kuin telkkarissa.) Mutta onko sillä nyös näyttelijänlahjoja ja teatteriin sopivaa karismaa? ...no, jos ei, niin ainakin se on nätti.

Mamma Mia! International Tour 2006, Helsinki, Hartwall-areena

Hartwall-areena, su 27.05.2007

Oikeastaan arvostelun olisi voinut kirjoittaa yhteenkin yllä olevan yleisarvion kanssa. Olen nimittäin melkoisen vakuuttunut siitä, etten katsele tätä toiste, ellen sitten satu ilmaiseksi pääsemään. Niin selväksi tuli, että itse musikaali ei ole minua varten.

Tribuuttimusikaali yritteli kaikenlaista, muttei onnistunut vakuuttamaan minua oikein millään osa-alueella eikä ainakaan yltänyt aitoon Lontoon tasoon. Liian kaukana istuminen oli kenties suurikin tekijä mielipiteen muodostumisessa.

Huonoa: Hartwall-areena ei ole hyvä paikka tällaiselle esitykselle. Äänentoisto oli huonoa, koko ajan tuntui liian hiljaiselta. Paikkamme (parven 1. rivillä) olivat liian kaukana. Permannon ihmiset tuntuivat arvostavan esitystä paljon enemmän – mutta lähemmäs 100 euroa siitä ilosta olisi kyllä ollut ihan liikaa. Me emme ehkä osanneet arvostaa kaikkea, kun emme nähneet esiintyjien kasvoja emmekä kuulleetkaan kunnolla.

Minusta tuntui myös, että esiintyjien äänet olivat väsyneet päivän matinean jäljiltä. Käheyttä ja heikkoutta oli paljon. Tai sitten he eivät vain olleet kovin hyviä. Who knows. Ei kyllä ole ammattilaisen toimintaa myöskään antaa äänensä väsyä (kahden näytöksen päivätahti joinakin päivinä viikossa on normaalia West Endissä ja Broadwaylla), joten joka tapauksessa ei tehnyt hyvää vaikutelmaa.

Äänen väsyminen sikseen, joukossa oli monta esiintyjää, jotka eivät selkeästi olleet kovin kummoisia. Niinhän se aina onkin, että näillä kiertueilla on heikompi taso kuin West Endissä.

Kannattiko katsoa? No... ehkä permannolta olis kannattanut. JOS tykkää Abbasta niin paljon, että tahtoo 79 (?) euron maksusta nähdä sen kappaleita esitettävän kimarana, jolla ei juuri muuta taiteellista arvoa ole. Ja... pakkohan minun musikaalit on käydä katsomassa. Pakko. Mutta periaatteessa ei kai olisi kannattanut. Kahdeksisen kymppiä permantopaikoista ei oikeastaan olen sen enempää kuin Lontoossakaan - mutta en lontoossakaan ole valmis maksamaan täyttä hintaa. Menen aina puolen hinnan lippukojuun hakemaan ylijääneitä permantolippuja saman päivän näytöksiin. En kai koskaan ole maksanut yli viittäkymppiä (euroissa) lipuista, vaikka tahdon aina istua permannolla. Näille kiertueille ei saa halpoja lippuja, joten tuntuu noin niinku käytännössä kiskonnalta. Voisin maksaa sen, jos kyseessä olisi joku lempimusikaaleistani, mutta Abbasta en ollut valmis maksamaan yli viittäkympppiä ja kokemus jäi siksi puolivillaiseksi.

Mamma Mia! (Yleisesti)

Tällaisia ajatuksia Mamma Mia!n näkeminen herätti minussa.

Osaan määritellä täsmälleen, miksi rakastan musikaaleja. Sanoitukset ovat minulle, kielellisesti suuntautuneelle ihmiselle, tärkeintä kaikessa musiikissa. Ja koskettavista sanoituksista tekee vieläkin hienompia se, jos esiintyjä eläytyy niihin sydänverellään (hyviä esimerkkejä ovat Bonon laulutapa ja ihana idolimme Hanna Pakarinen). Ja miten tämä liittyy musikaaleihin? Koska musikaalisanoituksiin liittyy aito tunne, tilanne ja taustatarina, ne ovat lähtökohtaisesti vielä koskettavampia kuin irrallisten pop-kappaleiden parhaatkaan lyriikat. Samasta syystä ne myös lauletaan aidosti sydänverellä. Niihin eläydytään kuin vuorosanoihin, ei kuin pelkkään musiikkiin. Sanoitukset ovat yhtä elimellinen osa musikaalikappaletta kuin melodia. Ilman tarinaan liittyviä sanoituksia musikaalikappale olisi pelkkä tavallinen biisi. Kerrankin sanoitukset ovat ansaitsemassaan asemassa ja niiden tunnelmiin eläytyminen asetetaan (oikein) esitettäessä etusijalle tekniseen laulusuoritukseen nähden.

Valmiiden kappaleiden ympärille rakennetut musikaalit romahduttavat kauniin teoriani. Niissä musiikkinumeroiden sanoitukset eivät kerro elintärkeitä asioita, eikä niihin eläydytä sydänverellä. Parhaassa tapauksessa ne on juonta manipuloimalla saatu sopimaan tilanteeseen saumattomasti, pahimmassa ei edes sitä. Mutta fakta on, että sanoja ei ole kirjoitettu tilanteeseen. Ne eivät tuo siihen mitään lisää. Ne eivät paljasta hahmojen syvimpiä tunteita. Ne eivät kerro mistään mitään. Ne joko menevät toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, tai sitten jopa häiritsevät keinotekoisuudellaan. Vastoin musikaaliteatterin pyhimpiä sääntöjä juoni ei saavuta huippukohtiaan kappaleissa vaan pysähtyy niiden ajaksi.

Tämän vuoksi petyn jukeboksimusikaaleihin aina. Aina. Esimerkiksi We Will Rock You oli varmaan niin hyvä kuin kappaleiden ympärille rakennetun musikaalin on mahdollista olla, ja silti se oli lattea. Kappaleiden tunnetaso jäi kerta kaikkiaan vajaaksi.

Mamma Mia!kaan ei ole karmea yritys. Laulut on saatu oikein hienosti sopimaan kivan köykäiseen tarinaan. Mutta... ne ovat vain lauluja, joita aasinsiltamaiset kohtaukset sitovat yhteen. Kuin katsoisi juonellista Abba-tribuuttia. Välillä musikaalin parissa viihtyy, mutta se ei ole mitään verrattuna oikeaan musikaaliin. Se ei ole oikea musikaali.

Sykähdyttävänä poikkeuksena säännöstä erottuu The Winner Takes It All. Sen sanojen koskettavuuden varmasti myöntävätkin kaikki. Vaikka niitä ei ollut muutettu musikaalia varten ja tiesin, etteivät ne siis oikeasti kuvastaneet juuri tämän hahmon tunteita, joka sana olisi voitu kirjoittaa varta vasten. Teksti osui maaliin ja nostatti kylmiä väreitä. Laulaja eläytyi joka solullaan. Lisäksi kappale sisältää koko kaksi- ja puolituntisen ainoan todellisen, musikaalimaisen nostatuksen. Mielestäni se on teoksen ainoa kohta, jossa todella päästään aidon musiikkiteatterin elämää suurempaan tunnelmaan. Joka suhteessa. Hienoa.

Ikävä kyllä yksittäinen valopilkku lähinnä vain muistuttaa siitä, että voisi olla katsomassa oikeaakin musikaalia. Tulee paha mieli.

Erityishuomio: latteampaa ensimmäisen näytöksen lopetusnumeroa ei tule heti mieleen. Yleensähän ensimmäisen näytöksen loppu on musikaalissa kuin musikaalissa ehdoton huippuhetki, ja yleisö tahdotaan päästää väliajalle euforisessa adrenaliinihumalassa. Tästä ei kyllä tullut mieleen edes laskuhumala.

Mistä on kyse? Tyttö tahtoo tietää isänsä henkilöllisyyden ja kutsuu häihinsä kolme potentiaalista ehdokasta.

Hyvää: The Winner Takes It All! Ihan hauska, köykäinen huumori. Abban musa on hyvää.

Huonoa: Tribuuttimusikaalit nyt vaan ovat huonoja. Oikeasti niitä ei pitäisi kutsua musikaaleiksi. Pitäisi keksiä niille joku oma termi. Ne ovat lähtökohtaisesti erilaisia. Lisäksi ihmeen lattea 1. näytöksen lopetus.

Avenue Q - Savoy-teatteri, 14.04.2007

Ehdottomasti tahdoin nähdä, kävin päiväseltään Helsingissä katsomassa vakiomusikaaliseurassa.


Hyvää / yleistä: Marco Bjurström on tehnyt miehen työn. Avenue Q on lähimmäs musikaalin luvattujen maiden tasoa päässyt esitys, jonka olen Suomessa nähnyt. Fiksuin veto ikinä saattaa olla se, että isot niminäyttelijät on jätetty pois ja korvattu riviammattilaisilla - animaatiodubbauksissa ja musikaalien kuoroissa kunnostautuneilla ihmisillä. Kenenkään vireestä ei tarvinnut olla huolissaan. Laulu, tanssi, näytteleminen ja nukketeatteri sulautuivat saumattomaksi, vaivattomaksi kokonaisuudeksi.

Ainoan niminäyttelijän, Nina Tapion, laulusta sain kylmiä väreitä. Jälleen kerran. Se nainen ihan oikeasti tajuaa, miten musikaalityylillä kuuluu laulaa, ja tekee sen sekä taidolla että tunteella. (Puhun ennen kaikkea Tapion numerosta 2. näytöksessä. Oletteko muuten kuulleet Tapion uutta Pieni merenneito -dubbausta dvd-uusintajulkaisua varten? Sadasti parempi kuin alkuperäinen englanninkielinen. Itkettävän hyvä.) Muutkin esiintyjät vetivät tässä paremmin kuin Suomessa on tapana. Heikkoja lenkkejä ei ollut. Laulu oli mallikasta ja sointuvaa. Vain ne kylmät väreet jäivät puuttumaan. Hyvää työtä silti. Eivätkä edes West Endissä kuin parhaista parhaat onnistu aiheuttamaan kylmiä väreitä koko ajan.

Nukkeshow toimi paremmin kuin uskalsin odottaa. Nuken ja näyttelijän katsominen samaan aikaan oli helppoa ja luontevaa. Ja ihan sairaan hauskaa! Meinasin melkein unohtaa sanoa, että esitys nauratti makeasti ja jätti hyvän mielen. Se on tärkeää se.

Huonoa: Tykkäsin melkein kaikesta. Valkoinen nainen mustana ex-lapsitähtenä tökkäsi hieman keinotekoisuudellaan. Samoin se, ettei Nina Tapion roolissa ollut aitoa aasialaista. Ja ehkä vähän myös se, että kaikki esitettiin todella suoraan yleisölle. Marco Bjurström tuntuu aina tahtovan saada / päästää yleisön mukaan musikaaleihinsa. Yleensä se ei miellytä minua, joka tahtoisin istua katsomossa varjona ja unohtaa itseni esityksen ajaksi.

Suomennos oli välillä ihan tosi hyvä, ison osan ajasta aivan okei, satunnaisesti korvaan särähtävä. (Ja enkö juuri päässyt sanomasta, että aina löytyy jotain, joka töksähtää satunnaisen kuulijan korvaan? Makuasioita.) Isoin ongelmani on, että laulun "For Now" käännös ei toiminut. Se, että rakkaus, ystävät, työ ja raha ovat kaikki "only for now" on huomattavasti pessimistisempi viesti kuin että ne ovat "tässä ja nyt". "Tässä ja nyt" voisi tarkoittaa vain, että niitä tulee arvostaa, tämä hetki on arvokas, jokainen hetki on ainutlaatuinen tässä elämässä, pusi pusi. "Only for now" taas sanoo yksinkertaisesti, että kaikki elämässä on katoavaista.

Merkittävää muuten oli, miten hyvin kaikki näyttelijät äänsivät englantia. En tiedä, mistä sellaiset ihmeihmiset on kaivettu, mutta aksentit olivat kuin natiivipuhujilla. Loistavaa.

Yhteenvetona sanoisin, että... Suosittelisin tätä kaikille teini-ikäisistä ylöspäin (kiroilua, seksiä yms. todellakin löytyy). Marco kirjoittaa käsiohjelmassa kauniisti halustaan tuoda itseään koskettanut palanen Broadwayta myös Suomeen, ja mielestäni hän on siinä onnistunut. Menkää kokemaan palanen Broadwayta.

Jos kokeilisin antaa pisteitä? ++++ (4/5)

Jesus Christ Superstar -käännöksiä pääblogissa.

Laitoin juuri pääblogiini esille Jesus Christ Superstar -käännökset, joista alla puhun. En jaksa tehdä koko postitusrumbaa uudelleen, joten hoidan asian näin:

Lyhyt johdantoposti
Gethsemane
Heaven on Their Minds
Käännöskommentti

Toivottavasti kiinnostuneet löytävät näinkin perille ja homma toimii.

Samalla löysin tämmöisen hauskuuden, jossa vertaillaan JCS-leffaversioita vuodelta 1973 ja 2000. Minusta se oli antoisa, joten laitan sen tähän esille. (Omat mielipiteeni? Kaikki vanhassa versiossa hakkaavat uuden esiintyjät yksi-nolla, paitsi että uusi Maria Magdalena on vähintään yhtä hyvä ja uusi Juudas näyttelee aivan ihanasti. Tämän lähemmäksi ulkoisesti täydellinen Jeesus ja ulkoisesti täydellinen Juudas eivät koskaan pääse toisiaan, mutta on aika sykähdyttävää, kun heidän osansa tulevat tässä peräkkäin.)