Selkokielellä: Trey Parker, Matt Stone ja Mormon Musical

No niin. Otetaanpa uudelleen. Matt Stone ja Trey Parker ovat luoneet Broadwaylle musikaalin mormoneista yhteistyössä Avenue Q'n Robert Lopezin kanssa.

Tulevan teoksen nimi on Mormon Musical. Siihen on jo kiinnitetty tähti Cheyenne Jackson, ja harjoitukset alkavat joulukuussa. Musikaalin arvellaan ehtivän ensi-iltaan jo vuonna 2009, mikä saa minut arvelemaan, ettei kyseessä ole enää varsinainen workshop-vaihe, vaikka monessa artikkelissa niin väitetäänkin. (Workshopit kun toteutetaan hyvinkin keskeneräisiin teoksiin usein vuosia ennen kuin teos on harjoittelukunnossa. Siinä vaiheessa ei yleensä ole tehty roolituspäätöksiä, vaikka workshop-ihmiset saattavatkin päätyä produktioon).

Suhtaudun projektiin suurella innolla ja kohtalaisella epävarmuudella. South Park on suosittu, muttei kuitenkaan mikään suuren yleisön hitti. Sitä katsovat viikoittain samat fanit. Broadway-musikaalin pitäisi joka ilta löytää uusi yleisö. Ihan tavallisten amerikkalaisten ja ulkomaalaisten turistien pitäisi tajuta musikaali ja tykästyä siihen. Toivoa herättävin seikka lienee, että Avenue Q onnistui tässä, vaikka on South Park -tyylisen epäkorrekti. (En ole kovin innoissani yhteistyökumppanista. Tuntuu liiankin ilmiselvältä, että nämä työskentelevät yhdessä. Olisin paljon uteliaampi, jos pojat säveltäisivät jonkun Sondheimin kanssa eikä voisi ollenkaan tietää, mitä sieltä tulee.)

Avenue Q'lla ei ollut taakkanaan uskontoa. Minua pelottaa kovasti se, että USA on uskonnollinen maa. Uskovaiset luulevat kuitenkin, että heitä pilkataan, koska eivät katso teosta ennen kuin alkavat haukkua. Jäävätkö kaikki kristityt kotiin silkasta solidaarisuudesta? (Omassa pienessä mielessäni olen varma, että teos EI pilkkaa mormoneja vaan kuvaa heitä ystävällisesti. Tämä on ollut Parkerin ja Stonen yleinen linja, vrt. Orgazmo ja Parkerin kommentit alla.) (Aivan päinvastainen linja kuin skientologian kohdalla. :D)


Koska juuri nyt olen hiukan pakkomielteinen, otin vapauden koota tällaisen tietopaketin relevanteista haastattelupätkistä. En jaksanut linkittää niitä lähteisiinsä, mutta ainahan voitte leikata ja liimata kokonaisen lauseen Googleen. Sillä varmasti löytyy. (Yksi erityisen kiinnostava ja tavallista syvällisempi haastattelu on tässä. Siinä käsitellään paljon uskontoa.)

Musikaaleista:

Parker: My favorite musical? It changes all the time. I'm just a diehard, I'm totally old school, like I'll sit and watch, if they are re-doing Oklahoma in New York, I will be the first one there. No, I don't think it's my favorite. You know what, I'm totally cheesy too, I love Les Miserables. There, I said it, it's on tape.

(Marry me, Trey! <3 Ai muuten kyllä, mutta olet jo naimisissa? No, ehkä ensi kerralla.

Writing musicals is the hardest thing in the world. And it was really funny, because I remember when the South Park movie came out, there were some critics that said, 'Well it's obvious that in order to get it to be 90 minutes they filled some time with music.”

The trick to doing a good musical is that, if you take that music number out, there's less to the movie there. You would miss it.

Is writing songs one of the more fun aspects of doing South Park?

Parker: Oh yeah, that’s why songs always end up in our stuff, that’s what I really love to do. It’s definitely been the most enjoyable part for me.

(Edit: Tuli mieleen lisäys, joka on minulle itsestään selvä mutta jollekulle ehkä uusi. Parker opiskeli pääaineenaan nimenomaan musiikkia, tarkoituksenaan ryhtyä elokuvasäveltäjäksi. Elokuvakurssit olivat vain sivuaine. Hän on siis paljon pätevämpi muusikko kuin moni tajuaakaan.)


Mormoneista:

Parker: I’ve been fascinated with the Mormons for a long time. They are the nicest people in the world. If a religion’s going to take over the world, and the one that really believes “just be super nice to everyone” takes over, that’s all right with me. Even if it’s all bullshit, that’s OK.

Ja suora lainaus SP:n mormonijaksosta:

"Look, maybe us Mormons do believe in crazy stories that make absolutely no sense, and maybe Joseph Smith did make it all up, but I have a great life and a great family and I have the Book of Mormon to thank for that. The truth is, I don’t care if Joseph Smith made it all up, because what the church teaches now is loving your family, being nice, and helping people, and even though people in this town might think that’s stupid, I still choose to believe in it."

Parkerin ensimmäinen tyttöystävä oli mormoni. Poika järkyttyi perheestä, joka oikeasti istui iltaisin yhdessä, pelasi pelejä ja lauloi lauluja.


Uskonnosta:

Stone: We’ve done stuff that’s really anti-religion in some ways. But it’s such an easy joke to go, “Look how stupid that is,” and then stop right there. Religion’s just much more fascinating than that to us. So from the very beginning, we always thought it was funny just to flip it on its ear and show how screwed up it is, but also how great it is.

Molemmat ovat sanoneet useaan kertaan, etteivät ole uskonnonvastaisia. Uskonto kiinnostaa heitä. Parker on sanonut, että uskoo Jumalaan, mutta että olisi liian monimutkaista selittää, millaiseen.

Minulla ei nyt oikeesti ole aikaa kirjoittaa, mutta...

IIIII, sisäinen fanityttöni on ihan sekaisin.

Uutinen, jonka myös Imdb on toistanut. Se on oikea ja totta. (Huhuja asiasta liikkui jo 2006, mutta en uskaltanut odottaa mitään lähitulevaisuudessa.)

Faniminäni (minkään asian faniminäni) suurimpia toiveita on ollut ihkaoikea Parkerin (ja Stonen, mutta Parker on 100% se musikaaliosapuoli, joten Stone "En tiennyt, kuka Sondheim on, kun hän kehui SP-leffaa vuosikymmenen parhaaksi musikaaliksi" on tässä sivuseikka) musikaali. (Haastan teidät luomaan monimutkaisemman virkerakenteen. Kisa alkaa nyt.)

Se tulee Broadwaylle! Jo 2009! Tämä on jotain niin mahtavaa, että heittäisin voltin jos osaisin!

High School Musical 3: Senior Year (2008)

No, hemmetti.

Nyt tiedän, mitä tapahtuu, kun taitava ja omistautunut musikaaliohjaaja-koreografi saa huippumenestyksen aallonharjalla käyttöönsä rajattoman budjetin.

Syntyy niin typerryttäviä musiikkinumeroita, että katsoja saa rullata leukansa ylös lattialta.

Olin Rotten Tomatoesin yllättävän korkeista kriitikkoarvosanoista päätellyt, ettei tämä leffa ehkä ole kokonaan paska. (IMDB:stä ei tässä kannata puhua... kun yli 50% arvosanoista on ykkösiä, meneillään on kenties jonkinlainen vihakampanja.) Mutta, niinku, vau. Voisiko musiikkinumeroita toteuttaa valkokankaalla tämän upeammin ilman sydänkohtausten riskiä sekä esiintyjissä että katsojissa? Kuvakulmat ovat kekseliäitä, kamera liikkuu musiikin mukana kuin tanssien, lavasteet ja puvut vaihtuvat hengästyttästi kuin Bollywoodissa, energiaa ja jippoja on lähes joka numerossa vähintään kolmen kappaleen edestä. Mahtavaa. (Pidän esimerkiksi poikien kauhurokkinumeroa romutarhassa ja prom-numeroa täyden kympin malliesimerkkeinä.) Erityiset bonuspisteet runsaille nyökkäyksille teatterin ja genren juurien suuntaan.

Skaalan toisessa ääripäässä on se tosiasia, että tämä on sokerinen teinileffa. Juoni ja puhekohtaukset ovat välttämätöntä pakkopullaa musiikki-iloittelun lomassa (enkä siksi voi antaa leffalle enempää kuin nelosen viidestä). Dialogista on kuitenkin tehty suht' toimivaa, eikä se tuottanut minulle tuskaa (jos nyt ei iloakaan). Disney ja HSM-perinteet ovat sanelleet tiukat puitteet sille, mitä leffassa saa ja pitää olla, ja tarkkaan säädellyllä väylällään elokuva navigoi tyylipuhtaasti. (Kenellekään ei varmaan tullut mieleenkään vaatia tältä teokselta seksiä, huumeita ja teiniraskauksia. Niiden puutteesta en anna miinusta. Jos astuit saliin nimenomaan näiden toivossa, saat oikeutetusti antaa tälle ykkösen - ja toisen mokoman omalle mediasivistyksellesi.)

Nuoret näyttelijät ovat minusta sympaattisia ja asiaankuuluvan sokerisen sööttejä. Joskus hiukan ylinäytellään, mutta ei missään vaiheessa lähelläkään Meryl Streepin Mamma Mia -tasoa (voi, Meryl... en ikinä pääse yli suorituksen tuottamasta tuskasta). Musiikki ajaa asiansa (kyyhkyläisten valssi on jopa kaunis), vaikka onkin erittäin popahtavaa. Esiintyjien lauluäänet on ikävä kyllä edelleen ylimiksattu metalliseksi massaksi, kuten tässä leffasarjassa on ollut tapana.

Ohjaaja Kenny Ortega on selkeästi rakastunut nuoreen Zac Efroniin hiukan samaan tapaan kuin Burton Deppiin. Efron on kuvissa 95% ajasta, eikä kukaan enää edes teeskentele, että elokuvassa olisi kahta tasavertaista tähteä. Saati kuutta. Efron-tykitys on onneksi ilo silmälle (ja korvalle... okei, enimmäkseen silmälle). Sympaattisesta muovipojasta on yhtäkkiä sukeutunut aito mestaritanssija. Mystistä, mutta vaikuttavaa. Ja lupaavaa Footloose-musikaalin kannalta. Senhän Ortega ja Efron seuraavaksi tekevät yhdessä.

Footloose-uutinen ilahduttaa minua. Se tarkoittaa, ettei Efron valehdellut sanoessaan, ettei aio tehdä Travoltoja, vaan rakastaa musikaaleja ja tahtoo tehdä niitä vaikka koko ikänsä. Useimpien ihmisten mielestähän kyseessä on huonoin mahdollinen liike. Välttääkseen roolin ja genren vangiksi jäämistä pojan pitäisi nyt tehdä vakavaa draamaa, kenties mielisairaana hahmona, ehkä jotain historiallista. Tai danielradcliffet lavalla. Jotain mahdollisimman erilaista ja äkkiä. Footloosen taustalla ei ymmärtääkseni ole sopimusvelvoitteita, joten sen tekemiseen on kaksi mahdollista syytä: (1) halu takoa kun rauta on kuumaa ja rahastaa maksimaalisesti, (2) aito halu tehdä tämä elokuva. Tyhmempikin toivottavasti ymmärtää, että vaihtoehto ykkönen tuottaisi vain lyhytaikaista hyötyä, joten kakkoseen on suht' helppo uskoa. Ainakin jos haluaa uskoa. Heh. (Nähtäväksi jää silti, tuleeko musikaaleja mitenkään säännöllisesti lisää tämänkin jälkeen. Edes minä en oikein usko siihen. Hollywood on kiireinen paikka. Hugh Jackmankin on ollut kehittämässä musikaaleja itselleen viimeiset viisi vuotta, mutta eipä niistä vieläkään näy kuin pari in development -mainintaa IMDB:ssä.)

Harhapolun jälkeen totean yhteenvedonomaisesti: jos on aito musikaalifani, tämä kannattaa oikeasti katsoa. Teinihattaran jaksaa helposti niellä seuraavaa genrensä näyttävintä musikaalinumeroa odotellessa.

P.S. NIIN paljon parempi kuin julkkiksilla ylilastattu Mamma Mia. Sokerin yliannostus on - gasp - pienempi.