torstai 27. syyskuuta 2007
Thorin vasara - Turun kaupunginteatteri, 22.09.2007
Hyvää:
Huonoa oli paljon, mutta aloitetaan hyvästä. Laulajien taso oli suomalaiseksi esitykseksi melkoisen kova. Pääosan Vallu Lukka (yllä) oli paras löytö sitten... itse asiassa myöskin Turun teatterin Mika Kujalan (joka ei ikävä kyllä ollut tässä musikaalissa, mutta joka Elisabethissa oli ainoa Suomessa koskaan näkemäni esiintyjä, jonka olisi IHAN suoraan voinut passittaa Lontoon lavalle). Lukka lauloi paitsi miellyttävästi ja vaivattomasti, myös ihastuttavan kirkkaalla, täsmällisellä ja eläytyvällä musikaalityylillä. Näki, että hän oikeesti tajuaa musikaaleista. Ei ole pelkkä laulava näyttelijä. Ja joka sanasta sai selvää. Se on taitolaji.
Myös toisen pääroolin intiaaniprinsessa oli hyvä. Eikä Nylon Beatin Jonnakaan ihan huono ollut, vaikka artikulaatiossa (vai miten "diction" pitää kääntää?) oli parantamisen varaa ja tuttu nasaali pyrki välillä pintaan.
Lavastus oli melkoisen hieno. Kekseliäitä ratkaisuja. Varsinkin eläinhahmot oli toteutettu oivaltavasti. Tuli ihan pikkuisen mieleen Lord of the Ringsin otukset. (Enkä tässä kategoriassa edes vertaa erikseen Suomea ja Suurta Maailmaa. Aika usein Suomessa päästään kekseliäämpiin ja näyttävämpiin ratkaisuihin. Tai, no... täällä tuskin saadaan milloinkaan aikaan mitään Lord of the Ringsin miljoonabudjetin veroista. Mutta sanoisin, että keskivertolavastuksissa ei ole merkittäviä eroja.) Tulishowta oli paljon, ehkä liikaakin. Rahaa ei varmaan ollut poltettu miljoonia, mutta Suomen mittakaavassa merkittävän paljon kuitenkin.
Huonoa:
Siis miten joku on voinut kirjoittaa näin huonon musikaalin?!? Juoni on sillisalaattia ja täyttä dadaa. Katsojalle ei väliaikaan mennessä ole selvinnyt, minne teos on menossa. Punaista lankaa ei ole. Toka näytös pysyy hieman paremmin kasassa, mutta hahmot jäävät silti kaksiulotteisiksi patsaiksi ja kohtaukset irrallisiksi. Teos on ylikunnianhimoinen, sekava kasa viikinkikliseitä ja astraalivaeltelua. Yleensä fiktiossa on kysymys eläydyttävistä ihmiskohtaloista. Tässä sellaisista ei ole jälkeäkään.
Kokonaisuutta täydentää ihanasti maailmanhistorian surkein suomennos. Hommaan on varmaan arpomalla valittu suomen tyylitajuttomin ja ammattitaidottomin kääntäjä (en edes tiedä, kuka, enkä välitä tietää). Sanavalinnat ovat niin ontuvia, että ne aiheuttavat tahattomia naurukouristuksia mitä sopimattomimmissa kohdissa. Puolet ajasta tavuja on väärä määrä musiikkiin nähden, jolloin esiintyjät joutuvat runnomaan rivejä kenkälusikalla paikoilleen. Jos tahtoisin vaihtaa graduni materiaalia, voisin ottaa tämän ja kirjoittaa aiheesta "Näin ei saa kääntää musikaalia". (Kovia sanoja. Anteeksi, jos kääntäjä jostain ihmeen syystä sattuu joskus lukemaan tämän. Mutta mielipiteeni on rehellinen. En vielä koskaan ole kärsinyt käännöksestä näin, ja myös ystäväni, ei-kieliammattilaiset, huomasivat tekstien outouden. Laulettavaksi kääntäminen on oma taiteenlajinsa, eikä siinä tällä kertaa onnistuttu.)
Musiikki ei ole niin pohjanoteeraus kuin teksti ja sen käännös, mutta se on mitäänsanomatonta, vellovaa puuroa. Kyllähän se rock-oopperalta kuulostaa. Teoriassa. Joku on kuunnellut Andrew Lloyd Webberinsä ja yrittänyt pyrkiä samanlaiseen (tervehdys, Phantom of the Opera), mutta ikävä kyllä yritys jää reilusti alle puolitiehen. Kappaleet eivät varsinkaan ensimmäisessä näytöksessä erotu omiksi kokonaisuuksikseen, vaan koko höskä on jatkuvaa sähkökitararäimettä ja joikaamista. Tarttuvus on minimaalista. Hyvän musikaalin kappaleet soivat monta päivää päässä ja unissa. Tämä soi hätäisesti viisi minuuttia teatterista lähdön jälkeen, ja silloinkin vain yksi, lopussa toistettu biisi. Ei vakuuttanut. Yhtään.
Yli kaiken muun minua ihmetyttää, miksi joku on valinnut tämän katastrofin teatterin ohjelmistoon! Toteutuksella siitä on tehty lähestulkoon niin hyvä kuin mahdollista (vaikka vaatesuunnittelijakaverini pitikin viikinkiasuja kamalina), mutta kun ainekset ovat nämä, mitään hyvää ei voinut syntyä. Yritys oli tuhoon tuomittu. Harmi homma.
Mie annan tälle pisteitä myöhemmin. Tuli tällaista tajunnanvirtaa.
Aihepiirit:
[Arvostelut: musikaalit],
~Turun kaupunginteatteri~,
Thorin vasara
tiistai 18. syyskuuta 2007
Musikaalien sisäinen logiikka on monimutkainen.
Koin oivalluksen katsoessani niinkin syvällistä elokuvaa kuin High School Musical 2.
Musikaalissa voidaan laulaa ja tanssia jopa aiheesta "minähän en laula enkä tanssi, prkl". Prikulleen näin käy HSM 2:ssa - vaikka kyseinen hahmo on osallistunut jo moneen laulu- ja tanssinumeroon sekä ykköselokuvassa että jatko-osassa.
Miten tämä on mahdollista? Siten, että musikaalien stereotyyppisissä musiikkinumeroissa yksikään hahmo ei laula. Juuri tätä olen tarkoittanut tolkuttamallani musikaalin ja musiikkinäytelmän/-elokuvan erolla. Lauluun puhkeaminen on spontaani tapa ilmaista tunteitaan. Kukaan ei jälkeen päin taputa laulajaa olalle: "Hei, lauloitpa äsken hienosti tässä keskellä koulun ruokalaa." Ei, vaikka olisi itse laulanut taustoja ja tanssinut mukana. Tätä ei tapahtunut konkreettisella tasolla. Vain vertauskuvauksellisesti, käsitteellisesti.
Itse asiassa High School Musical on aivan loistava väline periaatteen selittämiseen. Se sisältää sekä symbolisella tasolla tapahtuvaa musiikkia että musiikkia, joka esitetään fiktion kontekstissa. Juonen idea on, että nörttityttö ja urheilijapoika painostetaan laulamaan karaokea talvilomalla (esimerkiksi tämä tapahtuu myös fiktion todellisuudessa), ja he huomaavat nauttivansa siitä. Sitten pitäisikin murtautua ennakkoluulojen kahleista ja uskaltautua koulun musikaaliin. Tarina sisältää paljon esitettyä musiikkia: pääparin ja kilpailijoiden koe-esiintymisbiisejä ym. Matkan varrella nähdään myös lauluja, jotka ovat olemassa vain symbolisella tasolla: nörttityttö laulaa murheistaan, kun urheilijapoika väliaikaisesti valitsee maineensa eikä lauluharrastusta, status quon särkymisestä huolestunut koulun ruokala saarnaa erilaisille nuorille aiheesta "suutari pysyköön lestissään"... Näitä lauluja ei tapahdu tarinan todellisuudessa. Ne ilmaisevat hahmojen tunteita ja mielipiteitä, mutta kenenkään ei mielletä laulavan.
Tulikohan ajatus selväksi? Saarnaan tästä usein... Koen, että juuri tämä on jäänyt tajuamatta ihmisiltä, joka moittivat musikaaleja naurettavasta epärealistisuudesta. "Eihän kukaan tanssi ja laula kaduilla." Ei niin! Ei yleensä edes musikaaleissa!
"I don't dance":
Toinen hyvä esimerkki aiheesta on muuten Hairspray! Tärkeä elementti sen juonessa on tv:n tanssi- ja musiikkishow, johon pulska päähenkilö tahtoo esiintymään. Tanssishow'n musiikki on esitettyä ja tapahtuu myös fiktion maailmassa. Muu musiikki on symbolista. Ihan sama juttu. Paras esimerkki symbolisesta musiikista on "I Can Hear the Bells", jonka kunniaksi koko fiktiomaailman aika pysähtyy. Ei siis jälkeäkään realismista. Aika ei pysähdy hahmojen näkökulmasta. Toisessa ääripäässä on Linkin kappale "Ladie's Choice". Sen sanoja ei voi mieltää symbolisiksi, tai kysymys on suoraviivaisesta huoraamisesta ("Hey, litte girl on a spending spree / I don't come cheap but the kisses come free"). Tämä on perinteinen iskelmä, jonka harvinaisen likaiset sanat on tarkoitettu menemään yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos. Link on kaikesta päätellen teinitähti, ei poikahuora, riippumatta siitä mitä sanoitukset väittävät.
I Can Hear the Bells (leffaversiossa aika ei pysähdy samalla tavalla kuin lavalla - siihen ei ole tarvetta, kun on mahdollista pätkiä aikaa leikkauksilla):
Ladies' Choice:
Musikaalissa voidaan laulaa ja tanssia jopa aiheesta "minähän en laula enkä tanssi, prkl". Prikulleen näin käy HSM 2:ssa - vaikka kyseinen hahmo on osallistunut jo moneen laulu- ja tanssinumeroon sekä ykköselokuvassa että jatko-osassa.
Miten tämä on mahdollista? Siten, että musikaalien stereotyyppisissä musiikkinumeroissa yksikään hahmo ei laula. Juuri tätä olen tarkoittanut tolkuttamallani musikaalin ja musiikkinäytelmän/-elokuvan erolla. Lauluun puhkeaminen on spontaani tapa ilmaista tunteitaan. Kukaan ei jälkeen päin taputa laulajaa olalle: "Hei, lauloitpa äsken hienosti tässä keskellä koulun ruokalaa." Ei, vaikka olisi itse laulanut taustoja ja tanssinut mukana. Tätä ei tapahtunut konkreettisella tasolla. Vain vertauskuvauksellisesti, käsitteellisesti.
Itse asiassa High School Musical on aivan loistava väline periaatteen selittämiseen. Se sisältää sekä symbolisella tasolla tapahtuvaa musiikkia että musiikkia, joka esitetään fiktion kontekstissa. Juonen idea on, että nörttityttö ja urheilijapoika painostetaan laulamaan karaokea talvilomalla (esimerkiksi tämä tapahtuu myös fiktion todellisuudessa), ja he huomaavat nauttivansa siitä. Sitten pitäisikin murtautua ennakkoluulojen kahleista ja uskaltautua koulun musikaaliin. Tarina sisältää paljon esitettyä musiikkia: pääparin ja kilpailijoiden koe-esiintymisbiisejä ym. Matkan varrella nähdään myös lauluja, jotka ovat olemassa vain symbolisella tasolla: nörttityttö laulaa murheistaan, kun urheilijapoika väliaikaisesti valitsee maineensa eikä lauluharrastusta, status quon särkymisestä huolestunut koulun ruokala saarnaa erilaisille nuorille aiheesta "suutari pysyköön lestissään"... Näitä lauluja ei tapahdu tarinan todellisuudessa. Ne ilmaisevat hahmojen tunteita ja mielipiteitä, mutta kenenkään ei mielletä laulavan.
Tulikohan ajatus selväksi? Saarnaan tästä usein... Koen, että juuri tämä on jäänyt tajuamatta ihmisiltä, joka moittivat musikaaleja naurettavasta epärealistisuudesta. "Eihän kukaan tanssi ja laula kaduilla." Ei niin! Ei yleensä edes musikaaleissa!
"I don't dance":
Toinen hyvä esimerkki aiheesta on muuten Hairspray! Tärkeä elementti sen juonessa on tv:n tanssi- ja musiikkishow, johon pulska päähenkilö tahtoo esiintymään. Tanssishow'n musiikki on esitettyä ja tapahtuu myös fiktion maailmassa. Muu musiikki on symbolista. Ihan sama juttu. Paras esimerkki symbolisesta musiikista on "I Can Hear the Bells", jonka kunniaksi koko fiktiomaailman aika pysähtyy. Ei siis jälkeäkään realismista. Aika ei pysähdy hahmojen näkökulmasta. Toisessa ääripäässä on Linkin kappale "Ladie's Choice". Sen sanoja ei voi mieltää symbolisiksi, tai kysymys on suoraviivaisesta huoraamisesta ("Hey, litte girl on a spending spree / I don't come cheap but the kisses come free"). Tämä on perinteinen iskelmä, jonka harvinaisen likaiset sanat on tarkoitettu menemään yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos. Link on kaikesta päätellen teinitähti, ei poikahuora, riippumatta siitä mitä sanoitukset väittävät.
I Can Hear the Bells (leffaversiossa aika ei pysähdy samalla tavalla kuin lavalla - siihen ei ole tarvetta, kun on mahdollista pätkiä aikaa leikkauksilla):
Ladies' Choice:
lauantai 1. syyskuuta 2007
Aito, oikea puolen hinnan lippukoju.
Official Loncon Theatre referoi Time Out -lehden artikkelia ja muistuttaa tärkeimmästä asiasta Lontoon musikaalien lippujen ostossa: älä jää huijareiden ansaan.
Lontoossa on vain yksi oikea, virallinen puolen hinnan lippukoju. Se on Leicester Squaren TKTS-tönö, joka sijaitsee itse puistoaukiolla pienessä valkoiseksi rapatussa, kioskimaisessa rakennuksessa. Se EI sijaitse Leicester Squarelle johtavilla kaduilla, tulitpa mistä suunnasta tahansa. Kaduilta löytyy tuhat huijauskojua, jotka yrittävät vakuuttaa olevansa puolen hinnan lippukoju esimerkiksi kyltillä "The Official Half Price Ticket Booth". Ne pitää ohittaa, kunnes edessä on pikkuruinen, elokuvatettereiden reunustama puisto ja sen laidalla puiston ainoa kiinteä rakennus, tämännäköinen:
Miksi TKTS on se oikea ja paras? Sen toimintakuvauksen voi lukea tästä. Suomeksi: kojua pyörittää Society of London Theatre. Liput myydään tasan puoleen hintaan (ellei toisin selkeästi mainita), mutta 2,5 punnan käsittelymaksuilla rahoitetaan esimerkiksi ohjelmia, joilla teatteria tehdään lähestyttävämmäksi. Toisin sanoen TKTS-kojulta ostaessasi et tue mitään ahnetta bisnestä, vaan teatterien konkreettista toimintaa.
Lontoossa on vain yksi oikea, virallinen puolen hinnan lippukoju. Se on Leicester Squaren TKTS-tönö, joka sijaitsee itse puistoaukiolla pienessä valkoiseksi rapatussa, kioskimaisessa rakennuksessa. Se EI sijaitse Leicester Squarelle johtavilla kaduilla, tulitpa mistä suunnasta tahansa. Kaduilta löytyy tuhat huijauskojua, jotka yrittävät vakuuttaa olevansa puolen hinnan lippukoju esimerkiksi kyltillä "The Official Half Price Ticket Booth". Ne pitää ohittaa, kunnes edessä on pikkuruinen, elokuvatettereiden reunustama puisto ja sen laidalla puiston ainoa kiinteä rakennus, tämännäköinen:
Miksi TKTS on se oikea ja paras? Sen toimintakuvauksen voi lukea tästä. Suomeksi: kojua pyörittää Society of London Theatre. Liput myydään tasan puoleen hintaan (ellei toisin selkeästi mainita), mutta 2,5 punnan käsittelymaksuilla rahoitetaan esimerkiksi ohjelmia, joilla teatteria tehdään lähestyttävämmäksi. Toisin sanoen TKTS-kojulta ostaessasi et tue mitään ahnetta bisnestä, vaan teatterien konkreettista toimintaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)