Koin oivalluksen katsoessani niinkin syvällistä elokuvaa kuin High School Musical 2.
Musikaalissa voidaan laulaa ja tanssia jopa aiheesta "minähän en laula enkä tanssi, prkl". Prikulleen näin käy HSM 2:ssa - vaikka kyseinen hahmo on osallistunut jo moneen laulu- ja tanssinumeroon sekä ykköselokuvassa että jatko-osassa.
Miten tämä on mahdollista? Siten, että musikaalien stereotyyppisissä musiikkinumeroissa yksikään hahmo ei laula. Juuri tätä olen tarkoittanut tolkuttamallani musikaalin ja musiikkinäytelmän/-elokuvan erolla. Lauluun puhkeaminen on spontaani tapa ilmaista tunteitaan. Kukaan ei jälkeen päin taputa laulajaa olalle: "Hei, lauloitpa äsken hienosti tässä keskellä koulun ruokalaa." Ei, vaikka olisi itse laulanut taustoja ja tanssinut mukana. Tätä ei tapahtunut konkreettisella tasolla. Vain vertauskuvauksellisesti, käsitteellisesti.
Itse asiassa High School Musical on aivan loistava väline periaatteen selittämiseen. Se sisältää sekä symbolisella tasolla tapahtuvaa musiikkia että musiikkia, joka esitetään fiktion kontekstissa. Juonen idea on, että nörttityttö ja urheilijapoika painostetaan laulamaan karaokea talvilomalla (esimerkiksi tämä tapahtuu myös fiktion todellisuudessa), ja he huomaavat nauttivansa siitä. Sitten pitäisikin murtautua ennakkoluulojen kahleista ja uskaltautua koulun musikaaliin. Tarina sisältää paljon esitettyä musiikkia: pääparin ja kilpailijoiden koe-esiintymisbiisejä ym. Matkan varrella nähdään myös lauluja, jotka ovat olemassa vain symbolisella tasolla: nörttityttö laulaa murheistaan, kun urheilijapoika väliaikaisesti valitsee maineensa eikä lauluharrastusta, status quon särkymisestä huolestunut koulun ruokala saarnaa erilaisille nuorille aiheesta "suutari pysyköön lestissään"... Näitä lauluja ei tapahdu tarinan todellisuudessa. Ne ilmaisevat hahmojen tunteita ja mielipiteitä, mutta kenenkään ei mielletä laulavan.
Tulikohan ajatus selväksi? Saarnaan tästä usein... Koen, että juuri tämä on jäänyt tajuamatta ihmisiltä, joka moittivat musikaaleja naurettavasta epärealistisuudesta. "Eihän kukaan tanssi ja laula kaduilla." Ei niin! Ei yleensä edes musikaaleissa!
"I don't dance":
Toinen hyvä esimerkki aiheesta on muuten Hairspray! Tärkeä elementti sen juonessa on tv:n tanssi- ja musiikkishow, johon pulska päähenkilö tahtoo esiintymään. Tanssishow'n musiikki on esitettyä ja tapahtuu myös fiktion maailmassa. Muu musiikki on symbolista. Ihan sama juttu. Paras esimerkki symbolisesta musiikista on "I Can Hear the Bells", jonka kunniaksi koko fiktiomaailman aika pysähtyy. Ei siis jälkeäkään realismista. Aika ei pysähdy hahmojen näkökulmasta. Toisessa ääripäässä on Linkin kappale "Ladie's Choice". Sen sanoja ei voi mieltää symbolisiksi, tai kysymys on suoraviivaisesta huoraamisesta ("Hey, litte girl on a spending spree / I don't come cheap but the kisses come free"). Tämä on perinteinen iskelmä, jonka harvinaisen likaiset sanat on tarkoitettu menemään yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos. Link on kaikesta päätellen teinitähti, ei poikahuora, riippumatta siitä mitä sanoitukset väittävät.
I Can Hear the Bells (leffaversiossa aika ei pysähdy samalla tavalla kuin lavalla - siihen ei ole tarvetta, kun on mahdollista pätkiä aikaa leikkauksilla):
Ladies' Choice:
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Olisipa kiva lukea mitä ajattelit nähdessäsi Moulin Rougen elokuvan, arvatenkin ensi-illassa? Lähestymistapasi on jännän systemaattinen.
Hehe, jännän systemaattinen lähestymistapa johtunee jännän systemaattisesta luonteestani :D Tää olis niinku epänormaalin analyyttinen ja jaottelis aina kaiken pieniin palasiin. (Tätä ei pidä sekoittaa käytännön elämään - esimerkiksi asunnossani vallitsee aina kaaos.)
Taisin tosiaan nähdä Moulin Rougen... itse asiassa jo ennakkonäytöksessä. Ylläri, ylläri. Heh. Pidin leffasta, eli kyllä minä positiivisia ajattelin. Olin äimänä varsinkin, koska Moulin Rouge on jukeboksimusikaali, joka vahvistaa säännön: teoksen lauluja ei ole sävelletty tai sanoitettu varta vasten, mutta silti ne sopivat kohtauksiin täydellisesti. Väittäisin sellaista mahdottomaksi, jos tätä leffaa ei olisi.
Se on Moulin Rougen kiehtovin elementti. Lisäksi on aina Ewan McGregorin lauluääni ;)
Moulin Rougesta voisi joku kerta kirjoittaa. Pidän sitä hienona merkkiteoksena. Ainoa moitteeni on:
- JUONIPALJASTUS -
- SPOILERI -
Miksi Satine piti tappaa, kun mikään elokuvan juonessa ei vaatinut sitä?
Grrh.
Siksi että muuten ei olisi saatu elokuvaan katkeraa makua ja takaumarakennetta ja takapenkin tyttöjä itkemään. (Kirjaimellisesti: takarivistä kuului surround-nyyhkytystä, joka pannasi tasaisesti vasemmalta oikealle.)
* * *
Tekemänne erottelu haisee diegeesiltä.
Njuu. Tuohan se katkeran maun. Mie olisin hyvin pärjännyt ilman katkeraa makua, kun se ei itse asiassa vaikuttanut mihinkään itse tarinassa. (Tai kai muka vissiin jotenkin Satinen päätöksiin loppupuolella, mutta päätökset eivät missään nimessä vaatineet sitä. Ne olisi voinut motivoida muutenkin.)
Pääsin juuri vaikka missä sanomasta, että itken helposti, mutta tässä teki mieli itkeä lähinnä raivosta. Tragedian elementti oli ympätty mukaan niin klonksuvan ontuvasti.
Muuten oli hyvä leffa. Katson sitä mieluusti ja lopetan siihen, missä verho laskeutuu.
***
On suoraan sanottava, että tuli hyvin hieno sana, jonka jouduin tarkastamaan netistä. Olen, raukka, lukenut vaivaiset kirjallisuustieteen perusteet. (Ja 3 v Briteissä, mutta siellä kirjallisuuden opiskelu oli kirjojen lukemista. Tiedettä ei tullut nimeksikään.)
Diegeesi / diegesis on siis kerronnan näkyvyyttä? Ää, mietin tätä lisää. Heräsin just päiväunilta ja aivot menivät solmuun. *tilt*
Nokitan: miulla on luettuna vain enkun appro eikä draamaa/kirjallisuutta/elokuvatutkimusta lain.
Tää musikaalivouhkaamisesi on kyllä hienoa kamaa. Pistän korvan taa.
Oho. Onneksi olkoon. Olette itse itseänne sivistänyt mies.
Musikaalit ovat minulle vouhkaamisen arvoisia, mutten ota juurikaan vastuuta, jos joku menee katsomaan esityksen ja vihaa sitä ;)
Lähetä kommentti