Rent (Remixed) - Duke of York's Theatre, 31.12.2007

1) Teos:
Musiikki - 5
Juoni ja käsikirjoitus - 3,5
Aihe ja tunnelma - 3,5

= 13 / 15
Rent on loistava musikaali. Se pääsee minun kirjoissani ehkä jopa kaikkien aikojen top vitoseen - ainakin satavarmasti top kymppiin. Jonathan Larson olisi tehnyt vielä ihmeitä, jos ei olisi kuollut nuorena.

Teoksen suurin vahvuus on musiikki. Se on kiinnostavaa, vaihtelevaa, tarttuvaa, ilmaisuvoimaista... ja sitä on valtavan paljon. Rent on lähestulkoon rock-ooppera, mutta välissä on kuitenkin sen verran vuorosanoja, ettei termi aivan istu. Tyylilajit vaihtelevat grungesta tangoon. Täydet pisteet.

Sanoitukset ja käsikirjoitus ovat hivenen epätäydellisempiä. Riimejä käytetään kyllä kekseliäästi, mutta aivan jokainen säe ei täysin istu esittäjänsä suuhun. (En esimerkiksi tajua, miksi Roger laulaa "Come back another day" - ei se AIDS mihinkään katoa, ja muu biisi kertoo siitä, mitä olisi voinut tapahtua ennen/ilman tautia.) Juoni tasapainoilee melodramaattisuuden ja koskettavuuden rajalla ja horjahtaa välillä väärälle puolelle. Ei kuitenkaan niin pahasti, että ahdistaisi. Kauneusvirheet on helppo ohittaa, koska kokonaisuus toimii.

Teemoiltaan Rent on kiinnostava, joskin... no, "saarnaava" ja "jankuttava" ovat sanoja, joita en tahtoisi käyttää, mutta. Boheemi taiteilijaelämä se vasta hienoa on. Ja kaikilla on AIDS, jonka kurjuudesta tiedottaminen oli 90-luvun alussa kenties relevantimpaa kuin 2000-luvulla.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 2,5

Tämän produktion pelkistetyn valkoista lavastusta on haukuttu, mutta minusta se oli ihan mukiinmenevä. Monessa muussa asiassa tämä "uudelleen miksattu" toteutus sitten menikin erittäin pahasti metsään. Miksi, miksi, miksi, voi MIKSI koko biisijärjestys on vedetty uusiksi niin, että juoni muuttuu epäloogiseksi ja sekavaksi?! Miksi biisien tempot ja tyylit on pitänyt muuttaa? Alkuperäisessä pitäytyminen olisi kannattanut. Sovituksia saa toki uudistaa, mutta rokkia ei tarvitse miksata eurojumputukseksi. Ikinä. Kiitos ja näkemiin.

Havaitsin selkeän johdonmukaisuuden: ne biisit, joita ei ollut muutettu, toimivat parhaiten. Esimerkiksi nimikappale Rent. Toinen ennallaan pidetty, Tango Maureen, oli musikaalin onnistunein hetki. (Biisiä, joka jo nimeltäänkin on tango, on luojan kiitos vaikea raiskata balladiksi tai teknojumpaksi.)

Miksei West Endiin voitu tuoda vain ihan perinteistä Rentiä ilman näitä järkyttäviä uudistuksia? Se olisi voinut menestyä. Koska Rent on hyvä. Tämän nähtyään yleisö pian unohtaa sen. Nyyh.

Olisin halunnut nähdä enkelimäisen Jay Webbin drag-kuteissa. Ei Angel ole mikään nahkahomo.


(3) Esiintyjät
Laulu - 3,5
Tanssi - 5
Näytteleminen - 2,5

= 11 / 15

Esiintyjät eivät olleet hullumpia. Laulutaidoiltaan parhaana loisti Francesca Jackson (Joanne). Kauas eivät jääneet Jessie Wallacen Maureen tai Jay Webbin Angel. Eivätkä oikeastaan muutkaan. Esityksen heikoin lenkki oli ex-Sugababe Siobhan Donaghy, joka lauloi ihan kivasti, mutta ääniala oli hivenen rajoittunut ja laulutapa maneerinen. Neidin tanssi ja näyttelijäntyö olivatkin jo aivan hirvittävää katsottavaa.

Kukaan ei näytellyt ihmeellisesti, mutta tanssille annan vitosen puhtaasti Oliver Thorntonin (Mark) ansiosta ja siitä hyvästä, etten kenties ole koskaan nähnyt mitään niin jumalaista kuin tämän esityksen Tango Maureen (kuva alla). Thorntonin balettitausta pääsi oikeuksiinsa niin maatajärisyttävästi, että tanssiparin odotti hylkäävän lesbouden kertaheitolla ja raastavan mieheltä vaatteet päältä.

Kreikkalaiselta jumalalta (rehellisesti sanottuna myös Tomi Metsäkedolta) näyttävä, pantterin sulokkuudella liikkuva, Phantom of the Operasta ja Les Misistä parhaiten tunnettu Thornton oli kieltämättä erikoinen valinta nörttimäisen Markin rooliin. Ohjaajalla oli uusi ja erilainen visio Markista. Ihan kiinnostavaa. Thornton irrotteli innokkaasti. Ehkä historiallisten sankareiden näyttelemiselle kaipaa välillä vastapainoa.


(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 4
Kokemus jäi mieleen elämään - 2,5
Tahdon nähdä uudelleen - 4

= 10,5 / 15

Rentin laulut jäävät totta kai päähän. Ne ovat niin mahtavia. Kokemus jäi mieleeni lähinnä siinä valossa, että odotan alkuperäisversion näkemistä kuin kuuta nousevaa. Se onneksi onnistuu huhtikuussa New Yorkissa.

Tahdon nähdä uudelleen -osastoon oli vaikea päättää pisteitä. Tahdon nähdä alkuperäisen Rentin tosi kovasti, mutta entä tämä? Päädyin keskiarvoa parempaan lukuun, koska minua ei oikeastaan tarvitsisi pakottaa aseella uhaten myöskään tämän remiksauksen uusintakierrokselle. Vaikka pahoja puutteita oli, vahvat esiintyjät ja perusvahva teos kantoivat.

----

Yht. 37p.

Kokonaisarvosana: *** ½

Cabaret - Lyric Theatre, 02.01.2008

Katsottiin West Endissä Einin kanssa ennen kaikkea, koska Einiä kiinnosti.


(1) Teos:
Musiikki - 3
Juoni ja käsikirjoitus - 3
Aihe ja tunnelma - 3,5

= 9,5 / 15

Cabaret on musikaalina skitsofreeninen. Se alkaa intoa ja pinnallisuutta uhkuvana tarinana 30-luvun syntisestä Berliinistä ja uhoaa saavansa katsojan unohtamaan arkihuolet. Varsinkin väliajan jälkeen tarina muuttuu yhä synkkeneväksi kuvaukseksi Hitlerin ja lähestyvän maailmansodan varjosta. Skitsofreenisuus on tarkoituksellista, ja karnevalistiset numerot muodostavat kontrastin taustalla väijyvän synkän todellisuuden kanssa. Asetelma kuulostaa ehkä vielä vaikuttavammalta kuin se todellisuudessa on. Katsojana en voi olla ajattelematta, että aineksista olisi ollut mahdollista saada irti vielä paljon enemmän - vaikkapa todellinen mestariteos. Kokonaisuudessa on kuitenkin paljon hyvää, ja aina tämä teos isoveljensä Chicagon hakkaa.

Musiikissa minua miellyttävät enemmän sanoitukset kuin sävelmät. Tekstit sisältävät nokkelia riimejä ja kaksimerkityksisyyksiä sekä viehättävän dekadenttia elämänfilosofiaa. Aidosti koskettavia ja viisaita rivejä on säästelty, mutta se lienee tahallinenkin tehokeino kontrastin ja yllätyksen luomiseksi. Toisinaan niitä tulee vastaan.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 1

Chicagon nykyversion tavoin tällekin 2000-luvun Kander ja Ebb -versioinnille pamahtaa ykkönen toteutuksesta. Cabaret'n kohdalla vika ei ole niinkään lavastuksessa (joka sinällään olisi noin kolmosen arvoinen - melko pelkistetty, mutta toimiva) kuin ohjauksessa. En kerta kaikkiaan pidä tämän version ohjaajan näkemyksestä. Miksi ihmeessä kuoron pitää olla alasti niinku koko ajan? Tarkoitan kirjaimellisesti alasti (mutta onneksi en kirjaimellisesti koko ajan). Sensuelli seksikkyys on asia erikseen, mutta liiallinen, proosallinen lihan lätinä on häiritsevää ja tarpeetonta (kaikkialla paitsi lopussa, joka kieltämättä on vaikuttava). Kabareenumeroiden viihteellisyys ja dramatiikka vesittyy mahdollisimman halvan ja huonolla tavalla vinksahtaneen pornovaikutelman alle.

Katsojaa sekoittaa myös, että vakavien kohtausten virheettömiin epookkivaatteisiin pukeutunut vanha pariskunta tuntuu esiintyvän aivan eri musikaalissa.

Produktion kokonaisuus ei muutenkaan ole johdonmukainen eikä antoisa. Lavalla tapahtuu usein liian monta asiaa samaan aikaan niin, että huomio kiinnittyy vääriin paikkoihin. Juoni on jätetty epäselväksi poistamalla selittäviä pieniä hetkiä. Lyhyesti sanottuna ohjauksessa ei ole mitään kehumisen arvoista enkä ymmärrä sitä.



(3) Esiintyjät
Laulu - 4
Tanssi - 2
Näytteleminen - 4

= 10 / 15

Ensin lyhyesti tanssista. En oikeastaan voi arvioida sitä, koska koreografia on linjassa ohjauksen kanssa: aivan kauhea ja tyylitön. Esiintyjät lähinnä kourivat toisiaan, eivät tanssi.

Näyttelijöiden laulunlahjoissa ei sen sijaan ole valittamista, ja heidän näyttelijäntaitonsa ylittävät selkeästi West Endin musikaalien keskitason. Amy Nuttall loistaa Sallyna aivan Liza Minellin veroisesti - en keksi mitään parannettavaa. Tyttö osaa sekä laulaa että näytellä kunnolla ja tekee Sallystaan ihastuttavan lapsenomaisen. Myös Fraulein Schneiderin ja Herr Schulzin esittäjät ansaitsevat ylistystä. On aina suuri ilo nähdä aidosti koskettavaa näyttelijäntyötä West End -musikaalissa. (Lontoon lavoilla asetetaan korkeat vaatimukset niin laulu-, tanssi- kuin näyttelijäntaidoillekin, mutta yli-ihmisiä on maailmassa rajallinen määrä ja yleisimmin esiintyjät täyttävät kriteereistä kaksi, mutta eivät kaikkia kolmea. Yleisintä on osata laulaa ja tanssia henkeäsalpaavasti ja näytellä sen verran, ettei katsojaa hävetä. Suomen pienissäkin kaupunginteattereissa näkee parempaa näyttelijäntyötä kuin West End -musikaalissa keskimäärin, mutta vastaavasti laulusuoritukset eivät mahdu edes samalle kartalle. Kaiken voi saada vain harvoin. Parhaiden tähtien kohdalla toki voi.)

Kolme neljästä päähenkilöstä osaa selvästi näytellä. Cliff Bradshaw'n esittäjä Steven Cree saattaa myös osata, mutta sitä emme saa tietää tämän suorituksen perusteella. Skottipojan amerikkalainen aksentti on niin tuskallisen teennäinen, että kaikki muu peittyy sen alle. Hyvin hän kyllä laulaa.

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3
Kokemus jäi mieleen elämään - 2
Tahdon nähdä uudelleen - 2

= 7 / 15

Tahdon nähdä uudelleen, kyllä: jonkin toisen, kunnioittavamman, vähemmän naturalistisen version. Tätä en katsoisi toiste kuin ilmaiseksi.

Ihan hyvä fiilis meille silti jäi. Kappaleet jäivät soimaan päähän ja kunhan lihan lätinästä pääsi yli, kokemus oli enemmän miellyttävä kuin ahdistava. (On silti korostettava, että jos alastomuus ja nylkyttäminen järkyttävät jopa suomalaista, niitä on tosiaan käytetty paljon ja turhaan.) En suosittelisi juuri tätä produktiota, mutta Cabaret on näkemisen arvoinen musikaali.

----

Yht. 27,5p.

Kokonaisarvosana: ** ½