The Wedding Singer - Samppalinnan kesäteatteri, 10.08.2008

Hyvää: Esiintyjät. Nina Tapiota kuullessani mietin taas, että hän voisi olla ihan oikea musikaalitähti ulkomaillakin. Ei niitä West Endin yli-ihmisiä, joita ei tule vastaan joka esityksessä edes siellä - mutta West-Endin perustähti. Kyllä voisi. (Ensin pieni kuntokuuri ja muuttumisleikki - siellä pitää olla astetta muovisempi.) Hän on Suomessa niitä harvoja, jotka saavat laulullaan ja eläytymisellään kevyesti aikaan kylmät väreet.

Myös Pauliina Kiuru pienemmässä roolissaan lauloi todella hyvin, West End -tasoisesti. Sami Hintsanen on vaan sairaan hauska, lavakarisma kohdallaan. Mika Kujala esitti ökyjuppia mahtavasti. Kaikean kaikkiaan pieniin ja suuriin päärooleihin oli löydetty hyvä porukka.

Missähän laulajina aloittaneet Tapio ja Hanna-Riikka Siitonen ovat oppineet näyttelemäänkin? He ovat monilahjakkaampia ammattilaisia kuin oikeastaan voisi olettaa. Laulu, lavaliikunta, näyttelijäntyö ja jopa tanssi luonnistuvat niin, ettei toivomisen varaa oikeastaan jää. Siitosella oli (suppeampaan?) äänialaansa nähden vaikeammat biisit - matalalta meni kivasti, mutta välillä oli laulettava ikävän korkealta. Muuten kaikki hyvin hänenkin kohdallaan.

Musikaalin teksti on hauskaa ja musiikki tarttuvaa. Jäi halu nähdä myös alkuteoksena. Eihän tämä vuosikymmenen syvällisin teos ole, mutta kuka sellaista odottikaan? Viihdyttävä, tarttuva, hyväntuulinen.

Vahvasti kotouttava suomennos (i.e. vitsejä ja jopa hahmojen nimiä suomalaistettu) itse asiassa toimii kuin häkä. Jännä todeta, koska itse en olisi uskaltanut valita samaa linjaa.

Lisäksi nautin kesäteatterin tunnelmasta, kuten aina. Se on aivan oma maailmansa. Samppalinna on Suomen kivoimpia.

Huonoa: Koreografia ja ensemblen tanssitaidot jättivät toivomisen varaa. Ei niinkään päätähtien kuin taustaihmisten. Päätähdet olivat aivan ok varsinkin siihen nähden, että heille, joilta vaaditaan suurempaa monilahjakkuutta, annetaan aina enemmän anteeksi. Taustatanssijoiden pitäisi kuitenkin todella osata tanssia. Nyt ehkä muutama ylsi tavoitetasolle. Energiaa ja latausta jäi täten puuttumaan. Kokonaisuus ei ollut vaivaton.

Toinen valituksen aihe ei ollut kenenkään vika: musiikista ja laulusta osa katosi taivaan tuuliin, kuten aina kesäteatterissa. Tässä olisi ollut semmoinen musiikki, että oikeassa salissa bassot olisivat jytisseet selkäytimissä. Nyt sitä jäi kaihoisasti kaipaamaan. Mutta kesäteatterin tunnelma korvaa väistämättömät puutteet.

Muuta: Ville Pusa jakoi seurueemme mielipiteet. Eini vihasi Pusan näyttelijäntyötä, ja esityksen edellisenä päivänä nähnyt Marjukka koki miehen lauluäänen liian heikoksi. Minä en itse asiassa löytänyt suurta valittamisen aihetta kummastakaan. Ehkä Ville lauloi kovempaa meidän näytöksessä. Minusta hän revitteli oikein vakuuttavasti varsinkn loppupuolella.

Kannattiko katsoa? Kyllä minusta. Kesäteatteri on toki kesäteatteria, ja koreografiaan ja energiatasoon olisin toivonut parannusta. Päätähdet olivat kuitenkin hyviä. Show'sta jäi hyvä mieli.

(Ikävä kyllä ette enää voi katsoa, koska itse näin show'n päivää ennen sulkemista.)

Lontoon kesän 2008 satoa

Nyt seuraa pikainen arvio jokaisesta Lontoon reissun musikaalista takaperoisessa kronologisessa järjestyksessä.

Les Misérables - West End, 23.06.2008:

Les Mis ON maailman paras musikaali. Tällä katselukerralla varmuuteni siitä vain vahvistui. Sen musiikki on upeaa ja käsikirjoitus täydellinen niin juonenkuljetuksen kuin sanoitustenkin osalta. Rakastan tapaa, jolla teoksen musiikilliset teemat kietoutuvat toisiinsa ja kertautuvat. Tästä musikaalista ei jää päähän soimaan vain yksi pakollinen hittibiisi, vaan kaikki kappaleet soivat päässä sekaisin ja rinnakkain, yksi kutsuu toisen soimaan, loputtomiin.

Show näytti ihmeen hyvältä myös toiselta parvelta. (Tästä päätellen 1. parvi lienee paras paikka katsoa tämä, vaikka yleensä suosin permantoa.) Alemmas ei saanut lippuja miehityksenvaihtoiltaan. Uuden miehityksen jatkava, mutta minulle uusi Valjean (Drew Sarich) on korkeine rock-tenoreineen ikävä kyllä aivan väärä mies päärooliin, mutta muu porukka toimii. Eniten ylistäisin AIVAN huippua Thérnadieria (Jimmy Johnston). Nyt mentiin kirkkaasti yli jopa 10-vuotis-DVD:n huippusuorituksesta. Kovasti pidin myös Cosettesta (Leanne Dobinson), joka lauloi korkean roolinsa ilman oopperatekniikkaa. Se on mahdollista. Tehkää perässä.

Vaikka tunnen juonen, minun ei ole mahdollista katsoa tätä itkemättä. Viimeistään lopun säe "come with me where chains will never bind you" saa minut murtumaan täysin. YRITIN hillitä itseäni (ei liene sivistynyttä nyyhkyttää teatterissa täyteen ääneen), mutta silti kyyneleet valuivat kaula-aukkoon asti. Mutta en ollut yksin. Ympäriltä kuului nyyhkytystä.

Marguerite - West End, 21.06.2008

Samat käsikirjoittajat kuin Les Misérablesissa. Eri säveltäjä. Lopputulos: sairaan hyvä juonenkuljetus ja sanoitukset (myös sanoitusten kääntäjä on sama kuin Les Misissä - minusta on makeeta, että tässä kääntäjää pidetään osana alkuperäistä tiimiä), mutta täysin mitäänsanomaton musiikki. Miksi näin?! Aargh.

Lisäksi olisin vienosti toivonut läpisävellettyä show'ta á la Les Misérables. Tässä musiikkinumerot näyttelevät perinteisempää roolia.

Todella hyvät esiintyjät. Huippuluokkaa. Vakava aihe ja rohkeita suorituksia. Esitys on varmasti aivan väärä valinta ihmisille, jotka eivät pidä Vakavasta Teatterista, vaan haluavat mukanalaulettavan musikaalin. Jos pitää myös Vakavasta Teatterista, tämä on musiikin heikkouksista huolimatta hieno esitys.

Suosittelen tähän täydestä sydämestäni päivälippuja, joita myydään kymmenestä alkaen lippuluukulla. Täydellinen näkymä, £25.

Hairspray - West End, 20.06.2008

Hairspray on minun kirjoissani kenties maailman tarttuvin musikaali. Se on niin hyväntuulinen ja toimiva, että siitä lienee vaikea tehdä huonoa versiota.

Tämä versio oli silti "vain" keskiverto. Vika on lähinnä esiintyjissä. Nuoret tähdet Leanne Jones (Tracy) ja Ben James Ellis (Link) jättivät minut aivan kylmäksi. Karismavajeesta kärsivä Jones vielä miten kuten menetteli, mutta jos minun pitäisi valita, lähdenkö kolmen viikon ankealle erävaellukselle arktisiin oloihin vai kuuntelen uudelleen Ben James Ellisin epävireistä laulua, joutuisin miettimään pitkän tovin. Nautinnon maksimoimiseksi mies myöskin näytteli kuin alakoululainen joulujuhlanäytelmässä. En tajua, miten tuollainen pääsee West End -lavoille.

Paljon pelastivat Michel Ball ja Ian Talbot Tracyn vanhempina. En tiedä, olenko koskaan nauranut teatterissa yhtä paljon. (En vähiten siksi, että yhteisessä numerossaan herrat taisivat mokata jotain, ehkäpä talloa toistensa varpaille. Tämän seurauksena varsinkin Talbotilta petti pokka ja esitys pysähtyi pitkäksi toviksi, kun sekä yleisö että esiintyjät ulvoivat naurusta. Ball ei auttanut asiaa improvisoimalla käsittämättömän hauskoja vuorosanoja, jotka vain lietsoivat näyttelijäkumppanin ja yleisön hysteriaa.)

Hmm. Antaisin tälle kuitenkin vielä toisen tilaisuuden. Esitys oli kuitenkin hyväntuulinen ja poistuin kappaleita hyräillen. Ehkä nuorilla oli huono päivä. Mieluiten silti odotan niin kauan, että nuoret esiintyjät vaihtuvat ensin.

Lord of the Rings - West End, 19.06.2008

Olen niin iloinen, että ehdin vielä nähdä tämän. Harvoin jos koskaan olen kokenut maagisempaa tunnelmaa. En voi kylliksi ylistää tätä Theatre Royal, Drury Lanen satumaista produktiota, joka nyt on surullisesti sulkenut ovensa. Se oli maailman kallein musikaalituotanto, mutta rahat eivät menneet hukkaan.

Istuin toisessa rivissä, mikä ei enää ollut aivan ihanaa näin valtavassa teatterissa. Koreografian kokonaiskuva hajosi. Toisaalta näin kyllä kaiken aivan läheltä - ja pääsin kokemaan elämäni intensiivisimmän tuulikone-elämyksen. Balrogin ja Gandalfin taistelun lämmin helvetintuuli on nimittäin niin voimakas, että sen kuulemma tuntee ylimmällä parvella asti. Tämä tarkoittaa sitä, että toisen rivin katsojien posket lepattavat, näkökenttä peittyy lentäviin paperilehtiin ja Balrog häämöttää AIVAN yläpuolella. Elämys oli niin kiihdyttävä, että valojen syttyessä ensimmäiset rivit kääntyivät silmät pyöreinä tuntemattomienkin lähimmäisten puoleen ja ylistivät esitystä nauraen ja pudistellen konfettia yltään. Se oli aivan mahtavaa.

Heikkouksia edelleen Frodon kurkkuääni (vaikka muuten hän on kieltämättä oikein hyvä - varsinkin läheltä totesin suorituksen taidokkuuden) ja Aragorn, joka laulaa rumasti eikä osaa miekkailla.

Wicked - West End, West End, 19.06.2008

Wicked on viime vuosien kuumin show, ja se näkyy niin teatterin ulkoasussa kuin lavallakin. Esiintyjät ovat huippujen huippujen huippuja. Alexia Khadime (Elphaba) ei ole vain hyvä. Hän on kevyesti Carey/Houston/Leona Lewis -hyvä, eikä tämä ole liioittelua. Lisäksi hän osaa näytellä äänellään ja kehollaan ja hallitsee lavaa karismallaan. Juuri hänenlaisiaan ovat West Endin parhaat yli-ihmiset. Myöskään Dianne Pilkingtonin Glinda ei jää kauas taakse. Oliver Tompsett nuorena sankarina muistuttaa vaatimattomasti "vain" pidempää, raamikkaampaa Orlando Bloomia (muttei ikävä kyllä laulun ja tanssin puolella yllä päätähtikaksikon tasolle). Nautin valtavasti musikaalin ensimmäisestä näytöksestä näiden huippulahjakkuuksien esittämänä.

Synkemmästä toisesta näytöksestä huomasin nauttivani vähemmän. Edes musiikki ei enää kulkenut alkupuoliskon tarttuvuudella ja vaivattomuudella. Juonenkuljetus tuntui hätiköidyltä, ja minä kirjaa lukemattomana olisin kaivannut hahmoille ja tapahtumille lisää motivaatiota ja selvennyksiä. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että tämä EI ole hyvä sovitus kirjasta. Oikeasti hyvän sovituksen pitäisi aueta myös kirjaa lukemattomalle, eikö? Minä toki ymmärsin tapahtumat, mutta perimmäiset syyt kunkin hahmon toiminnalle jäivät hämärän peittoon.

Never Forget - West End, 18.06.2008

Tämä oli mahtavan hyväntuulinen, tarttuva ilta. Tanssijat ovat lahjakkaita ja lavaefektit upeita. Jopa dialogi toimii. Nauratti.

Erikoismaininta Stephan Anellille, joka osoitti olevansa todellinen komedian nero. Tribuuttibändin "Jason"/ulkomaalaisvahvistus sai laukoa vitsejä, joista kaikki eivät lähtökohtaisesti olleet maailman hauskimpia, mutta tämä mies sai ne toimimaan jollakin käsittämättömällä megatasolla. Kilpailee Michael Ballin Hairspray -suorituksen kanssa. Mies saikin ansaitusti valtavat aplodit, vaikka hahmon ei ole tarkoitus olla show'n päähenkilö.

Kunpa juoni ei olisi täyttä huttua. Ja kunpa "Gary" (Dean Chisnall) ei kamppailisi oikean Garyn sävellysten korkeuden kanssa.

Esityksen "Robbie" tuijotti minua lavalta. Olen varma siitä. Minä nimittäin lopulta kohotin kulmiani: "Minuako katsot, häh?" - ja se selkeästi kohotti kulmiaan takaisin.

Jos esityksen pojat tähtäävät samanlaiseen elämäntapaan kuin TT tähtivuosinaan, se oli varmaan kutsu jäädä lavan ovelle odottamaan... mutta en jäänyt. :P

Mamma Mia! elokuvaversiona

Liimaan myös tänne leffa-arvosteluni Mamma Mia!:sta.


Mamma Mia! (2008)

Pisteeni: IMDB 2 (/10), Movielens 1 (/5)

Hyvää: Amanda Seyfried, joka voisi minä päivänä tahansa nousta musikaalilavoille. (IMDB:n mukaan onkin opiskellut ooppera- ja musikaalilaulua vuosikaudet, ei ihme.)

Kolmen isäehdokkaan keskinäinen sanailu tarjosi leffan harvat oikeasti hauskat hetket. Erikoismaininta todella hauskalle ja sympaattiselle Colin Firthille. Meinasin kirjoittaa "joka kanavoi onnistuneesti Hugh Grantia", mutta onhan Firth itsekin legendaarinen Mr. Darcy, joten ehkä annamme kunnian aseistariisuvan seipäännielleestä olemuksesta herralle itselleen.

Muutama vakava kohtaus toimii, kun maanisesta tekopirteydestä päästään hetkeksi irti.

Kaikki kunnia ohjaajalle sentään siitä, ettei musiikkinumeroita ole jätetty lavamaisen staattisiksi á la Phantom of the Opera. (Miten pitkä se tunneli VOI olla, kun luolaan soutaminen kestää ja kestää? Se mikä toimii lavalla, ei kerta kaikkiaan toimi valkokankaalla. Lavalla ei ehdi silmäänsä räpäyttää, kun valkokankaalla toiminta samassa paikassa tuntuu jo aikansa eläneeltä.) Mamma Mia!:n ohjaaja liikuttelee musiikkinumeroita onnistuneesti, luo siirtymiä ja montaaseja. Eli jotain on sentään tehty oikein.

Huonoa: Kun tekee musikaalia, kannattaisiko palkata koreografi? Entä kuvaaja, joka osaa ottaa jotain irti musikaalin räiskeestä? Tämä ohjaaja päätti ilmeisesti pärjätä ilman. Täti on alkuperäisen lavashow'n teatteriohjaaja, ensi kertaa pappia kyydissä eikä kerta kaikkiaan ole osannut tehdä elokuvaa. Hän näköjään päätti myöskin melko pitkälti jättää ohjaamatta. Näyttelijät tekevät mitä tahtovat, kunhan maanista energiaa riittää.

Ohjaaja: "Nyt on näyttävän numeron paikka! Hyppikää energisesti!"
*Hyppivät*
Ohjaaja: "Energisemmin!"
*Hyppivät. Yleisö peittää silmänsä myötähäpeän kourissa*
Ohjaaja: "Te kaksi, olette homoja! Olkaa homoja!"
Näyttelijä: "Öö... miten?"
Ohjaaja: "Hyppikää energisesti, improvisoikaa!"
*Miehet hyppivät energisesti ja halaavat kömpelösti*
Ohjaaja: "Olkaa homompia! Homompia!"
*Ottavat paidat pois ja jatkavat noloa hyppimistä*

Musikaalin tekijöillä oli asenne kohdallaan. Yritys oli kovaa. En oikeastaan syytä näyttelijöitä mistään. (Vaikkakin: miten Meryl Streepin kaltainen huippuammattilainen VOI ylinäytellä noin pahasti? Ja näyttelijänvalinnoista ainakin sen verran, ettei Pierce Brosnanin lauluääntä ollut hauska kuunnella edes vitsinä...)

Tässä elokuvassa kaikki kaatuu tuotantopuolen ammattitaidottomuuteen. Tuli sellainen olo, ettei ohjaaja ollut oikeastaan ohjannut. Intoa on liikaakin, taitoa ei nimeksikään. Suurimman osan ajasta kiemurtelin penkissä myötähäpeän vallassa. Vitsit eivät myöskään usein uponneet huumorintajuuni vaan tuntuivat mauttomilta... mutta tämä lienee makuasia. (Joukossa oli hauskojakin, päällimmäinen mielikuva silti tämä.)

Lopuksi mainittakoon, että Marjukka-siskon mielestä kotikutoisuus oli aseistariisuvaa ja hyväntuulista. Olen kuulemma liian vaativa teatterisnobi. :D

Paras synttärilahjani... jos pääsisin.

Haluaisin niin, niin, niin olla täällä.

Radio 2 will celebrate Andrew Lloyd Webber’s 60th birthday with a special live concert in Hyde Park on 14 September [...].

Hosted by stage and television actor John Barrowman, Andrew Lloyd Webber’s Birthday In The Park includes performances by [Lee] Mead, who won the BBC’s reality show Any Dream Will Do [...], musical theatre grande dame [Elaine] Paige, who has appeared in many of Lloyd Webber’s shows, West End stars Duncan James (Chicago) and Idina Menzel (Wicked), [...], former Jesus Christ Superstar Steve Balsamo and the musical maestro’s brother, the cellist Julian Lloyd Webber.

Konsertti, jossa esiintyy niinku kaikki! Minun syntymäpäivänäni!

Luin artikkelia aivan epäuskoisena. Päivämäärä: oma syntymäpäiväni. Juontaja: muovisen unelmainen John Barrowman. Esiintyjien joukossa jonkin absurdin kohtalon oikun kautta esimerkiksi Blue-ihastukseni Duncan James. Muutenkin esiintyjälista on upea. Suursuosikeistani puuttuvat ehkä tasan John Owen Jones ja Michael Ball.

Viimeistään olin tömähtää lattialle, kun pääsin kohtaan STEVE BALSAMO. Joka varmaan laulaa Gethsemanen. Eikä ole laulanut musikaalijuttuja vuosiin. Joku on nyt mennyt sekaisin ja suunnitellut vahingossa täydelliset synttärijuhlat mulle eikä Webberille.

Liian hyvää ollakseen totta... ja niin onkin, koska en ole Lontoossa, ja minulla on melko pitkälti jo suunnitelmia kyseiseksi viikonlopuksi. Aargh.

Toivottavasti tästä tehdään DVD. 50-vuotiskonsertista ainakin tehtiin. Ehkä siitä tulee paras joululahjani. Sillä lohduttaudun.