Minun piti tänä aamuna kirjoittaa arvostelu Haminassa näkemästäni Jesus Christ Superstar -produktiosta. Sen sijaan kirjoitinkin näköjään tällaisen. Hupsista.
JCS on hyvä musikaali, kerta kaikkiaan. Nyt sen nähtyäni olen taas täysin kahden vaiheilla sen ja Les Misérablesin välillä. Voittajaa ei löydy. Ne ovat molemmat maailman paras musikaali, minulle. Ja ehkä se on oikein: Les Mis on JCS:n lapsi, maailman toinen Suuri Läpilaulettu Musikaali, luotu Ensimmäisen ja Tärkeimmän innoittamana. (Tästähän JCS toki saa pisteitä - Les Misiä ei edes olisi ilman sitä.)
Les Mis vie pisteet juonenkuljetuksessa kymmenen-nolla, mutta JCS:n tarina on vielä parempi (duh) ja viesti aivosoluja kutkuttavampi. Tim Ricen sanoituksia JCS:ssä on mahdoton voittaa, mutta Les Mis pääsee lähemmäs kuin mikään toinen teos (mikä on käännökseltä käsittämätön suoritus - englannin ylivertaisuus riimittelykielenä täten todistettu).
Musiikit ovat erilaiset, mutta suosikkia on vaikea valita. JCS:n progressiivirock tuntuu luissa ja ytimissä, ja Gethsemane on kauneimpia koskaan sävellettyjä musikaalikappaleita. Les Mis luottaa perinteisempiin soittimiin, joten bassot eivät kumise rintakehässä, mutta toisaalta melodiat ovat ylivertaisen kekseliäitä, moniulotteisia ja tarttuvia. Ää...
Ää... Jos olisi PAKKO valita, nostaisin ehkä Les Misin musiikin vielä piirua ylemmäs, ja koko musikaalin samoin. Jos ei muun niin sen vuoksi, että se saa minut itkemään ja hortoilemaan Lontoon katuja kreikkalaistyyppisessä katharsiseuforiatilassa. JCS:ssä en muistaakseni itkenyt edes Lontoossa. Istuin vain suu auki ja hyperventiloin. (Johtunee tarinan väistämättömän lopun väistämättömästä apaattisuudesta. Kuolema ja Gethsemanen instrumentaali hautajaissoittona. Olo on lopuksi puhdistuneen tyhjä ja mietteliäs - ei liikuttuneen toiveikas ja ylevöityneen euforinen.)
Mutta rakastan molempia. Kovasti. Onneksi ei oikeesti ole pakko valita yhtään mitään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
11 kommenttia:
Eksyin blogiisi Blogilistalta ihan puhtaasti otsikon perusteella - ja nyt jouduit suosikkiblogieni joukkoon. :D Itsekin vannon Les Misin nimeen, vaikka suurimmaksi suosikikseni nostan uskollisesti Sen Ensimmäisen, The Phantom of the Operan. ;)
Mielenkiintoinen blogi! Näitä tarvitaan lisää. :)
Tiina
Kiitos! :)
Enpä tiedä, miten suurelle määrälle tällaisia blogeja OIKEASTI olisi Suomessa lukijoita, vai onko yhdellekään... tämä musikaalitouhu on maassamme sen verran pienen eliitin intohimona. :D
Phantomhan ei toki ole ajallisesti Se Ensimmäinen, varmaankin siis vertauskuvallisesti? :)
Phantomilla tuntuu olevan oma vankka kannattajakuntansa. Sen mahdollisuudet kärkeen minun kirjoissani vesittävät todella paskat sanoitukset. (En tykkää YHTÄÄN Charles Hartin tyylistä. Joko niitä riimejä käytetään tai sitten ei, päätä jo. Helvetti. Eivätkä sanat riimikaavaongelmien ulkopuolellakaan loista kuvaavuudellaan tai syvällisyydellään. Sori, jos joku nyt rakastaa ko. musikaalissa juuri niitä sanoja.)
(Ja siis vielä korostettakoon, että tekstini kohta Ensimmäinen ja Tärkein viittaa JCS:n suhteen siihen, että se ihan kirjaimellisesti ja ajallisesti oli ensimmäinen lajissaan - siitä alkoi uusi aikakausi musikaaliteatterin historiassa.)
Kyllä Phantomissa tärkeämpää on melodia (ja se, kuka sitä melodiaa vetää) kuin sanat :-)
Hm.. pitäisi ehkä kirjoittaa oma musikaalientry jossain vaiheessa, etten ala tässä rähjätä muutamista laulajista a) yhtään, b) mitään.
Njoo, näin olen ymmärtänyt: Phantomia rakastetaan sävellysten ja goottiromantiikan vuoksi.
Mie vaan olen sen verran sanoitusorientoitunut, että paskat sanat pilaavat väistämättä hyvänkin melodian.
Musikaalikirjoitusten laatiminen on kivaa, hommiin vain :)
Les Mis; tarinan, paatoksen, musiikin ja sanoitusten vuoksi. Mutta mulla on viime aikoina vain pyörinyt Companyn laulut päässä... Pelkään jo, että alan Hämeenkadulla vetää Another Hundred Peoplea.
Hehee, siitä vain :) Tunnistan sitten sinut, jos ohi kävelen!
Hyvä valinta... mutta näiden kahden vaihtoehdon välillä ei olekaan mahdollista tehdä kuin hyviä valintoja :D
No joo, olisin voinut itseäni ilmaista selkeämmin. PotO on minulle Se Ensimmäinen, jota kuuntelin jo muksuna. Onhan niitä parempiakin musikaaleja, kyllä joo, mutta pitää sitä nyt aina hiukan "kotiinpäin" liputtaa. Sitä paitsi Michael Crawford on huippu.
(Olen muuten itse laulanut kaverin kanssa joku lauantaiyö suoraa kurkkua "One Day More"-kipaletta erittäin - öh - vaikuttavana duettona Hämeenkadulla Nääsvillessä. Ei siitä sen enempää. Oli vain pakko heittää se tuohon yhteen kommenttiin viitaten. :D)
Ahaa, nyt ymmärrän kommentin ensimmäisestä! No, JCS taas oli minulle se ensimmäinen Lontoon musikaali ja teki lähtemättömän vaikutuksen. Toisaalta Jesus Christ Superstarille ei ihan OIKEASTI montaa voittaja löydy. Mun mielestä. Tiedä häntä sitten, mikä on syy, mikä seuraus.
(Ekaa kotimaista en oikeesti muista, äiti raahasi meitä niihin niin pienestä asti... ekat kunnolliset muistikuvani taitavat olla HKT:n My Fair Ladyn (1989) maagisista portaista, jotka johtivat lavasteiden Higginsin asuntoa esittävällä puolella yläkertaan, mutta Lontoon katuja/ Covent Gardenia esittävällä puolella tulivatkin ulos rakennuksen julkisivusta! Huu. My Fair Lady muuten on edelleen suosikkini vanhantyylisistä (eihän se vanha ole, mutta tyyliltään) operettihenkisistä teoksista, joten ehkä tässä ensimmäisyysjutussa kuitenkin on jotain perää.)
Marjukka-siskoni ykköslistalla olivat ainakin joku aika sitten Phantom (musiikin takia) ja Les Miserables. Eini liputtaa Les Miserablesia. Eli Les Mis jyrää kokonaispisteissä. Vaikea onkin voittaa sitä elämystä, kun istuimme siskojen kanssa Queen's Theatressa rivissä ja itkimme... Jokainen luuli olevansa ainoa, mutta totuus valkeni esityksen loputtua.
Mie olenkin laulanut Do You Hear the People Singiä Italiassa Pompejin raunioilla yhden saksalaisen tytön kanssa, joka on nähnyt Lontoon esityksen jo neljästi! :D
Les Misérablesia esitetään Turussa 2010! Turun ruotsalaisessa teatterissa, enskari 23.9.
Tiedän ja olen innoissani! :)
Lähetä kommentti