Listat olivatkin jääneet pahasti ajastaan jälkeen.
Nyt ollaan ajan tasalla.
Yllättävän lyhyt katsottavien lista! Puuttuukohan siltä jotain olennaista..?
sunnuntai 6. syyskuuta 2009
torstai 3. syyskuuta 2009
Musikaalielokuva: Dreamgirls - 22.08.2009
Meillä oli Janna-ystävän kanssa musikaalileffateemapäivä. Se alkoi vahingossa, kun tuijotimme krapulassa lauantain B-luokan perheleffaa Jacksonin musikaalisesta perheestä. Hiukan piristyttyämme päätimme, että Dreamgirls olisi looginen temaattinen jatko. Dreamgirlsistä innostuimme katsomaan vielä Hairsprayn, joka on hiukan etäisemmin samaa teemaa ja on vaan tosi hyvä eikä Janna ollut nähnyt.
Tähtiä: 4/5
Hyvää: Todella energisiä, suurella lahjakkuudella esitettyjä musiikkinumeroita. Eheä kokonaisuus. Jamie Foxx on itsestään selvä tapaus, mutta Eddie Murphy vetää upeasti, ja kokemattomat näyttelijät pärjäävät hämmästyttävän hyvin. Jennifer Hudsonia ei kehuttu turhaan. Beyoncé olisi ansainnut enemmänkin kehuja. Oli rohkeaa ottaa tämä rooli: muovinen, kaupallinen tyttöbändi, jonka jäsenet vaihtuvat selittämättömästi, kuulostaa turhankin tutulta. Beyoncélta taitaa löytyä itsekriittisyyttä ja halua tulla vakavammin otetuksi artistiksi.
Huonoa: Musiikkikohtauksia ei olisi tarvinnut ainakaan pidentää. Jopa minä jouduin tuomitsemaan muutaman ylipitkäksi, vaikka lahjakkuudesta ja täysillä revittelystä nautinkin.
Lisäksi leffa pyrki kummallisesti tasapainoilemaan diegeettisen ja ei-diegeettisen musiikin rajalla. (Kun viimeksi puhuin erosta, Olli otti termit puheeksi. Sittemmin olen itse kohdannut ne alan kirjallisuudessa. Diegeettinen = elokuvan todellisuudessa esitetty musiikki, ei-diegeettinen = musiikki, joka tapahtuu elokuvan todellisuuden tuolla puolen - nimitin sitä "symboliseksi" kun olin ihan itte tehnyt jaon enkä tuntenut termejä. Ks. linkki yllä, jos ja kun laajemmalle selitykselle on tarvetta.)
Dreamgirlsin musiikki on pitkään on 100% diegeettistä, mutta äkkiä hypätäänkin puhtaasti ei-diegeettiseen musiikkihetkeen, sellaiseen perinteiseen, jossa olisi turha kysellä: "Mistä tämä taustamusiikki tulee ja miten kaikki osaavat sanat ?" Tämän jälkeen diegeettisiä ja ei-diegeettisiä elementtejä sekoitellaan, mutta diegeettiset dominoivat. Elokuva tuntuu lähtökohtaisesti vierastavan ei-diegeettistä musikaalia, mutta on kuitenkin ottanut mukaan sellaiset ei-diegeettiset huippuhetket, joista ei saanut diegeettisiä tekemälläkään, muttei poiskaan raaskinut jättää. Kokonaisuus ontuu, jos on tottunut lähestymään tämmöisiä asioita analyyttisesti. Suurta yleisöä ei ehkä häiritse. :D
Huippuhetki: Musikaalin leffaversioon on lisätty biisi Oscar-kisaa varten, kuten lähes aina. Harvoin kuitenkaan lisätty kappale on musikaalin paras! Alla Beyoncé esittää meille kappaleen Listen. Kertosäe aiheuttaa minulle mahtavat kylmät väreet. Leffan kontekstissa biisi puhuttelee vielä paljon enemmän, nostaa kyyneleet silmiin. Jos ei pelkää spoilereita, YouTube-pätkän alkuun jätetty kohtaus pohjustaa kappaletta hyvin. Itse laulu alkaa parin minsan kohdalta. Beyoncé pistää parastaan todistaakseen, ettei ole muovinen, ohutääninen tähtönen. Laulaisipa useammin näin. (Ja totta kai japaninkieliset (?) tekstitykset. Nehän on olennaiset.)
Tähtiä: 4/5
Hyvää: Todella energisiä, suurella lahjakkuudella esitettyjä musiikkinumeroita. Eheä kokonaisuus. Jamie Foxx on itsestään selvä tapaus, mutta Eddie Murphy vetää upeasti, ja kokemattomat näyttelijät pärjäävät hämmästyttävän hyvin. Jennifer Hudsonia ei kehuttu turhaan. Beyoncé olisi ansainnut enemmänkin kehuja. Oli rohkeaa ottaa tämä rooli: muovinen, kaupallinen tyttöbändi, jonka jäsenet vaihtuvat selittämättömästi, kuulostaa turhankin tutulta. Beyoncélta taitaa löytyä itsekriittisyyttä ja halua tulla vakavammin otetuksi artistiksi.
Huonoa: Musiikkikohtauksia ei olisi tarvinnut ainakaan pidentää. Jopa minä jouduin tuomitsemaan muutaman ylipitkäksi, vaikka lahjakkuudesta ja täysillä revittelystä nautinkin.
Lisäksi leffa pyrki kummallisesti tasapainoilemaan diegeettisen ja ei-diegeettisen musiikin rajalla. (Kun viimeksi puhuin erosta, Olli otti termit puheeksi. Sittemmin olen itse kohdannut ne alan kirjallisuudessa. Diegeettinen = elokuvan todellisuudessa esitetty musiikki, ei-diegeettinen = musiikki, joka tapahtuu elokuvan todellisuuden tuolla puolen - nimitin sitä "symboliseksi" kun olin ihan itte tehnyt jaon enkä tuntenut termejä. Ks. linkki yllä, jos ja kun laajemmalle selitykselle on tarvetta.)
Dreamgirlsin musiikki on pitkään on 100% diegeettistä, mutta äkkiä hypätäänkin puhtaasti ei-diegeettiseen musiikkihetkeen, sellaiseen perinteiseen, jossa olisi turha kysellä: "Mistä tämä taustamusiikki tulee ja miten kaikki osaavat sanat ?" Tämän jälkeen diegeettisiä ja ei-diegeettisiä elementtejä sekoitellaan, mutta diegeettiset dominoivat. Elokuva tuntuu lähtökohtaisesti vierastavan ei-diegeettistä musikaalia, mutta on kuitenkin ottanut mukaan sellaiset ei-diegeettiset huippuhetket, joista ei saanut diegeettisiä tekemälläkään, muttei poiskaan raaskinut jättää. Kokonaisuus ontuu, jos on tottunut lähestymään tämmöisiä asioita analyyttisesti. Suurta yleisöä ei ehkä häiritse. :D
Huippuhetki: Musikaalin leffaversioon on lisätty biisi Oscar-kisaa varten, kuten lähes aina. Harvoin kuitenkaan lisätty kappale on musikaalin paras! Alla Beyoncé esittää meille kappaleen Listen. Kertosäe aiheuttaa minulle mahtavat kylmät väreet. Leffan kontekstissa biisi puhuttelee vielä paljon enemmän, nostaa kyyneleet silmiin. Jos ei pelkää spoilereita, YouTube-pätkän alkuun jätetty kohtaus pohjustaa kappaletta hyvin. Itse laulu alkaa parin minsan kohdalta. Beyoncé pistää parastaan todistaakseen, ettei ole muovinen, ohutääninen tähtönen. Laulaisipa useammin näin. (Ja totta kai japaninkieliset (?) tekstitykset. Nehän on olennaiset.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
