The Lord of the Rings - Theatre Royal, Drury Lane 14.07.2007

(1) Teos:
Musiikki - 3,5
Juoni ja käsikirjoitus - 4
Aihe ja tunnelma - 5

= 12,5 / 15

Tästä kirjoitinkin jo. Musiikki on enemmän elokuvamaista kuin musikaalimaista, vahvoilla kansanperinnesävyillä maustettuna. Äänimaailma on runsas. Toimii. Ei jäänyt tyytymätön olo. Juoni ja aihe ovat Tolkienilta, itsestään selvästi hyvät. Tunnelma on onnistuneen keskimaalainen. Käsikirjoitus referoi kirjojen tarinaa melko onnistuneesti, vaikka paljon on jouduttu jättämään pois.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 5+

MITÄÄN TÄMÄN MAHTAVAMPAA EN OLE NÄHNYT MINKÄÄN TEATTERIN LAVALLA. Oli pakko huutaa.

Lava nousee, laskee ja pyörii mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Keski-Maa ulottuu pitkälle katsomoon, fyysisesti. Sen tuulen tuntee kasvoillaan ja savun haistaa. (En puhu vertauskuvin.) Mustat ratsastajat ovat eteerisiä ja pelottavia. On akrobatiaa, taikuutta, kauneutta ja pahuutta. Kokonaisuus ei tunnu pelkiltä näytelmän lavasteilta. En uskoisi, että tällainen on mahdollista, ellen olisi itse nähnyt.

Nämä kuulostavat ylisanoilta, mutta esitys on visuaalisesti niin vaikuttava, että aikuinen ihminen miltei luulee olevansa Keski-Maassa. Lapset todella ovat siellä. Edessäni istunut pikkupoika huuteli hobiteille ohjeita tulikärpästen pyydystämiseen ja meni tuolinsa alle piiloon, kun örkit hiipivät katsomoon. (En silti suosittelisi paljon alle kouluikäisille. Pelottavaa kamaa.)

Paikalle ei kannata tulla viime tipassa. Hobitit pyydystävät katsomossa tulikärpäsiä noin puolen tunnin ajan ennen esityksen alkua. Sitä oli hauska seurata. Näyttelijät improvisoivat. Lapset hihkuivat. Tulikärpäset ovat hehkuvia valoja teatterin reunoilla katossa ja hobiteilla viisimetriset haavit. Valot on jotenkin mahdollista konkreettisesti pyydystää - en tiedä, mistä ne muka roikkuvat ja missä kohtaa naru irrotetaan. Ehkä ne ovat kauko-ohjattuja. Tämä on vain yksi esityksen ihmeistä.

(Pakko assosiaationa kertoa anekdootti homohobiteista ja siitä, miten improvisointi voi riistäytyä käsistä. Yksi hobitti pysähtyi pyytämään suklaakarkkia rivini päässä istuneelta naiselta. Nainen tarjosi. Hobitin kaveri: "You shouldn't eat off strangers." Tauko. "Actually you should eat off strangers. They like it." Hobitti mutisi jatkon hiljaa, osin pois kävellessään, viekas ilme kasvoillaan. Varmaan vain meidän rivimme pää kuuli koko jutun. Käännyin epäuskoisena katsomaan tarkemmin, mutten voinut tulkita sanoja miksikään muuksi kuin kaksimielisyydeksi. Se tuntui oivallisen absurdilta touhukkaan tulikärpäsjahdin keskellä. Lasten illuusiotahan tuollaisen kuuleminen ei rikkoisi - ei ne tajuaisi. No harm done.)

Haltioiden liikehdintä on muuten loistavaa. Hyvä oivallus ohjaajalta.


(3) Esiintyjät:
Laulu - 4
Tanssi - 5
Näytteleminen - 2,5

= 11,5 / 15

Esiintyjät ovat kaiken kaikkiaan hyviä. Loistavia laulajia on monta. Galadriel, Laura Michelle Kelly, on yksi West Endin suurimmista naistähdistä. Näin hänet ensi kertaa livenä, ja elämystä kannatti odottaa. Loistava, loistava ääni. Pidin myös Legolasin (Michael Rouse) äänestä ja olisin tahtonut kuulla sitä enemmän.

Aragorn onkin kaksipiippuinen juttu. Tuttu mies: Jerome Pradon, joka myös vuoden 2000 Jesus Christ Superstar -videoinnin Juudaksena tunnetaan. JCS-roolissaan Pradon tuntuu osaavan näytellä, mutta äänensä on heikko ja säröilevä. No, livenä ääni on yhä heikko ja säröilevä, mutta myös näyttelemisessä on toivomisen varaa. Aragorn puhuu ranskalaissävytteisellä aksentilla ja ylielehtii koomisesti. Minulle on mysteeri, miksi tämä mies on musikaalitähti. Hän toki laulaa oikeat sävelet, mutta ääni ei riitä. Ja jos lavaesiintyminenkin on aina tällaista... Tiettyä magneettisuutta hänessä toki on. Ranskalaista seksikkyyttä? Onneksi Aragornin suurin laulu on (yllättäen) duetto Arwenin kanssa, ja Pradonin äänen säröt peittyvät maagisesti toisen äänen alle. Duetto kuulosti hyvältä.

Muukaan näyttelijäntyö ei ole saumatonta. Boromir on tuskallinen, suurin osa aivan kelvollisia, Elrond, Galadriel ja Arwen hyviä. Klonkku on ilmiömäinen. Frodo on pohjanoteeraus! Ulkonäkö on oikea - mutta sankarihobitti kuulostaa hassulla maalaisjunttikurkkuäänellä sukujuhlissa muita viihdyttävältä juopolta enolta. Ehkä Elijah Woodin sielukas maalaisherrasmies on mielessäni liian vahvana, mutta en päässyt kurkkuäänestä yli koko esityksen aikana. Tahdon nähdä tämän uudelleen toisella Frodolla, tahdon, tahdon, tahdon.

Tanssi on erittäin hyvää. Etten sanoisi poikkeuksellisen. Esitykseen lienee valittu fyysisesti lahjakkaita kuorolaisia, koska heiltä vaaditaan myös akrobatiaa, hyppyjä, puujaloilla kävelyä, köysistä roikkumista ja paljon muuta. Yleensä en erityisemmin keskity tanssiin, mutta tässä kuoron lavaliikehdintä oli nautinto.

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3,5
Kokemus jäi mieleen elämään - 4,5
Tahdon nähdä uudelleen - 4,5

= 12,5 / 15

Teatterista poistuessani mielessäni soi lähinnä yksi laulu: pääsävelmä, joka toistettiin lopussa. Aika perustilanne.

Kokemus kuitenkin jäi elämään ihmeellisen vahvana. Esityksen kokonaisuus oli erittäin positiivinen yllätys. Tämä ei ole stereotyyppinen musikaali, vaan kaikkien aistien elämys. Kuin elokuva, jossa valkokangas aukeaa ja nielaisee sisäänsä. Bravo.

Tahtoisin kovasti nähdä uudelleen. En tiedä, ehdinkö, koska tämä tuntuu floppaavan pahasti. Menestysmusikaaleihin ei saa puolen hinnan lippuja pariin ekaan vuoteen, tähän sai tokassa kuussa. Harmillinen ja ansaitsematon kohtalo.

----

Yht. 42,5p.

Kokonaisarvosana: * * * * +

The Lord of the Rings: yleistä.

Perusasiat: The Lord of the Rings on upouusi 2000-luvun musikaali. Sen sävelsi Suomen oma Värttinä yhdessä intialaisen A.R. Rahmanin kanssa. He, sen paremmin kuin tekstin ja lyriikat laatineet Matthew Warchus ja Shaun McKennakaan, eivät ole aiemmin luoneet tunnettuja musikaaleja.

Mistä on kyse? Musikaali kuvittaa Tolkienin trilogian tapahtumat. Kuka maailmassa ei jo tunne niitä? (Jos se olet sinä, lue kirjat tai katso loistavat leffat.)

Hyvää ja huonoa sekaisin: Tämä teos onnistuu monessa vaikeassa asiassa. Sen kirjoittaminen on varmasti ollut sanomattoman haastava. Lienee sanomattakin selvää, että Tolkienin juonta joudutaan pätkimään rankalla kädellä. Moni hahmo ja paikka jää kokonaan pois. Jäljellä on vain tarinan keskeisin selkäranka. Mielestäni leikkaukset kuitenkin toimivat hyvin. Eka kirja toimii täydellisesti: se on selkeine juonineen ja seikkailijaryhmineen ehdottomasti helpoin dramatisoitava. (Huomattiin myös Jacksonin leffoissa.) Loppuosasta tulee pirstaleisempi. Isoista sodista tulee väkisin tyyliteltyjä tanssitaisteluita. Ei "ihan" yhtä massiivisia kuin muissa medioissa. Heh. Loppuun olisin ehkä kaivannut vielä lisää potkua. Jotenkin. Mutta ei tätä paljon tämän paremmin voisi tehdä.

Jos toivoo perinteistä perinteisintä musikaalia, tämä ei ole sitä. Iso osa musiikista on tavallaan taustamusiikkia (vrt. massiivinen elokuvamusiikki, kun kaikki huipentuu valkokankaalla). Selkeitä hahmojen soolokappaleita on harvassa. Minua tämä ei haitannut, koska show toimi juuri tällaisena... on kenties parempikin. Elokuvat ovat ihmisillä niin tuoreessa muistissa, että olisi saattanut tuntua hassulta, että hahmot puhkeavat äkkiä lauluun. Jopa minusta. Pelkäsin sitä vähän. Mutta se on vältetty ovelasti. Toiminta pysähtyy harvoin laulujen ajaksi, vaan ne täyttävät hetkiä, jotka muuten olisivat tyhjiä: matkantekoa, taisteluita. Laulut luovat tunnelmaa. Hyvin elokuvamaisesti. Niillä ei niinkään edistetä tapahtumia, niitä ei käytetä dialogina. Tässä teoksessa lähestymistapa toimii.

Lisäksi: saanko sanoa, että haltiat eivät koskaan ole olleet haltiamaisempia kuin laulaessaan ylimaallisesti? Lothlórienin loisto ja Galadrielin maagisuus tulevat musikaalissa esille sata kertaa vaikuttavammin kuin valkokankaalla. (Katso itse. Klikkaa Lothlórien ja näe ihana, kultainen Galadriel laulamassa.) Mielestäni haltiat olisi vaikka voinut pistää laulamaan koko ajan.

Musiikkia pelkäsin etukäteen liian kansanomaiseksi, ei yhtään musikaalimaiseksi. Näin ei kuitenkaan ole. Hobittien musiikki tarinan alussa toki kuulostaa suomalaisen ja irlantilaisen kansanmusiikin risteytykseltä, mutta se sopii heille. Muu musiikki on elokuvamusiikin, musikaalisävelmien ja kansanmusiikin hybridi. Koko 50 hengen kuoroa käytetään hyväksi. Rakastamiani massiivisia joukkokohtauksia on paljon - sellaisia, jossa lauletaan kymmentä eri melodiaa päällekkäin ja tunnelma paisuu äärimmilleen.

Lisätietoa: Eksyin vasta äsken musikaalin tämänhetkisen Lontoon shown kotisivuille. Vietin siellä noin tunnin. Ne sisältävät uskomattoman paljon kiehtovaa videokuvaa: taustoja, pätkiä harjoituksista, lauluja itse esityksestä. Jos tahtoo mielikuvan tästä produktiosta, http://www.lotr.com/showfootage.php on hyvä paikka aloittaa. Ainakin Lothlórien ja hobittien tarttuva The Cat & The Moon.

Little Shop of Horrors: yleistä.

Perusasiat: Pieni kauhukauppa on Disney-elokuvien pelastajina Pienen merenneidon ja Kaunottaren ja hirviön myötä myöhemmin tunnetuksi tulleiden Alan Menkenin ja Howard Ashmanin musikaali 1980-luvun alusta. Teos perustuu 60-luvun kulttielokuvaan (jossa ei laulettu). Se on historian suurimpia off-Broadway-menestyksiä, ja siitä on tullut kulttihitti. Siitä tehtiin 80-luvulla myös uusi elokuvaversio (jossa laulettiin).

Mistä on kyse? Verenhimoinen kasvi tarjoutuu täyttämään kukkakauppiaan kasvattipojan villeimmätkin unelmat - mutta millä hinnalla?

Hyvää: Ennen kuin edes päästään musiikaaliaspektiin asti, tämä on niinku ihan mielettömän hauska pikimusta komedia. Katsoja huomaa nauravansa kauhistuttaville asioille. (Mitä hauskaa on tytössä, joka pelkää sadistista miesystäväänsä ja tulee töihin milloin silmä mustana, milloin käsi kantositeessä? Öö... Se uskoo, joka näkee.) Ihmislihaa himoitseva kasvi ja söötti rakkaustarina. Mitä muuta voi vaatia?

Kun loistaviin lähtökohtiin lisätään svengaava, 60-lukuvaikutteinen musiikki, lopputulos on suorastaan täydellinen. Kappaleita on paljon ja ne ovat tarttuvia. Sanoitukset ovat sekä hauskoja että juonen kannalta mielekkäitä. Mahtavaa!

Huonoa: En keksi muuta kuin sen, että loppu on ehkä vähän masentava. Se sopii kyllä kokonaisuuteen, mutta ehkä toisenlainen olisi tuonut suuremman täyttymyksen tunteen.

Lisätietoa: Tämänhetkisellä Lontoon produktiolla on hienot kotisivut, joilla on esittelyvideokin: http://www.littleshopthemusical.co.uk/.

Little Shop of Horrors - Ambassadors Theatre 13.07.2007

Sovellan uutta järjestelmääni käytäntöön.


(1) Teos:
Musiikki - 4,5
Juoni ja käsikirjoitus - 4,5
Aihe ja tunnelma - 5

Musiikki on tarttuvaa ja monipuolista. Sitä on paljon. Makaaberi aihe ja absurdi tunnelma ihastuttavat. Tästä olisi vaikea toteuttaa huonoa versiota, niin hyvä se on. Ihan lopusta en ole varma - pidän ehkä enemmän 80-luvun leffan onnelliseksi muutetusta versiosta. Siitä tippui puolikas.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 5

Pienen, intiimin Ambassador's Theatren produktio on nätti ja värikäs kuin nukkekoti. Keskeisiä tapahtumapaikkoja on vain kolme ja niistä yksi esiintyy vain kerran, mutta kaikki on lavastettu yksityiskohtaisesti pikkuiselle lavalle. Nykyään isot tuotannot luistelevat usein minimalismin tielle muka tyylin vuoksi, mutta luultavasti säästösyistä (kröhömchicagokröhöm). On hienoa nähdä, että pientä tehdään kunnolla. Animoitu kasvihirviö toimi.

Ohjaus on upea. Ei halpoja vitsejä. Ei kauhistuttavien yksityiskohtien pehmentelyä. Esitys on absurdia, sysimustaa komediaa, johon ei ole pelätty jättää vakavia hetkiä (Audreyn liikuttava Somewhere That's Green).


(3) Esiintyjät:
Laulu - 5
Tanssi - 3
Näytteleminen - 5+

Esiintyjät ovat loistavia jopa West Endin esitykseksi. Ryhmä on pikkuruinen: neljä päänäyttelijää, kukan ääni, kolme kuorotyttöä (joilla on tärkeä rooli, heitä kuuluukin olla kolme) ja muutama taustahenkilö. Kuorotytöt laulavat taidolla ja antaumuksella. Alistair McGowan Audreyn umpipahana poikaystävänä on pelottava ja riemastuttava. Parasta kaikessa on Sheridan Smith. Suomalainenkin yleisö saattaa tuntea hänet Subtv:n komediasarjasta Two Pints of Lager and a Packet of Crisps. Siitä ei kuitenkaan käy ilmi, miten mielettömän lahjakas tyttö on niin näyttelijänä kuin laulajanakin! Ei julkkisvieraiden, vaan oikean West Endin mittakaavassa. Hän laulaa kuin parhaat West End -tähdet ja näyttelee neljä kertaa paremmin. Täydellinen koominen ajoitus. Lopputulos on elämää suurempi.

Tanssi? Sitä ei ollut paljoa. Näytti vähiten treenatulta loisteliaan laulun rinnalla. Siksi tuollaiset keskipisteet.

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 4
Kokemus jäi mieleen elämään - 3,5
Tahdon nähdä uudelleen - 3,5

Laulut jäivät päähäni soimaan kunnolla: ei vain yksi, toistuva pääsävelmä (monien musikaalien halpa temppu), vaan monta samaan aikaan, päällekkäin, sekaisin. Yhdestä tuli mieleen toinen, uudelleen ja uudelleen, koko illan. Niin sen kuuluu olla. Kokemus hengästytti koko illan. Montaa päivää se ei hallinnut mieltäni, mutta menisin ilolla katsomaan toistekin .

----

Yht. 44p.

---
(5) Bonukset:
Nauroin hysteerisesti - 5

Tästä on pakko antaa lisäpisteitä. En koskaan ole nähnyt mitään hauskempaa kuin Audreyn poikaystävän numero, jossa hän laulaa ammatistaan. (Yhtä hauskaa, varmaan joo. Mutten hauskempaa.) En halua paljastaa vitsiä, joten jätetään asia siihen, että nauroin koko viisiminuuttisen oikeasti niin, että meinasin tukehtua. (Vaikka itse tiesin vitsin ennalta.)

Kokonaisarvosana: 49p: *****

Tämä musikaali ansaitsee täydet viisi tähteä. Se on pieni helmi, joka saisi minusta pyöriä ikuisesti. Niin ei tule käymään, koska kyse on enemmänkin kulttihitistä. Tuotanto aloitti West Endin ulkopuolella ja on saavutus, että se yleensä pääsi Theatrelandiin asti. Näillä näkymin se pyörii lokakuulle ja siitäkin pitää iloita. Mutta - se ansaitsisi enemmän.

Tein luokitusjärjestelmän.

Minun piti vain pitää leikkimielinen palkintojenjako Lontoossa näkemilleni neljälle musikaalille, mutta siitä syntyikin tämmöinen juttu.

Nyt voin pistää kaiken näkemäni järjestykseen! Luoda ranking-listoja! Sovelsin sen jo leffoillekin. Voi, miten rakastan järjestystä :D

(1) Teos:
Musiikki (1-5)
Käsikirjoitus (1-5)
Aihe ja tunnelma (1-5)

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit (1-5)

(3) Esiintyjät:
Laulu (1-5)
Tanssi (1-5)
Näytteleminen (1-5)

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan (1-5)
Kokemus jäi mieleen elämään (1-5)
Tahdon nähdä uudelleen (1-5)

----

===> Teoreettinen maksimi & viiden tähden raja = 50 p.

---
(5) Bonukset: (lisäpisteitä vapaasti)
Nauroin hysteerisesti
Itkin
Muuta, mitä? (mitä vain)

Tällä sitten vain arvioimaan esityksiä lähipäivinä.

A Funny Thing Happened on the Way to the Forum: yleistä.

(Tässä ensimmäinen puolikas Suomessa nähdystä musikaalista pois alta, kohta nimittäin tulee West End -musikaaleja ruudun täydeltä...)

Perusasiat: A Funny Thing Happened on the Way to the Forum on Sweeney Todd -säveltäjä Stephen Sondheimin teos 1960-luvulta. (Sondheim on kuuluisa myös West Side Storyn sanoituksista, mutta hän ei säveltänyt sen musiikkia.) Se sijoittuu antiikin Roomaan. Juoni perustuu Plautuksen kirjoittamaan aitoon antiikin farssiin.

Mistä on kyse? Nokkela Pseudolus-orja yrittää voittaa vapautensa saattamalla nuoren isäntänsä Heron yhteen tämän rakkaan, ilotalon kauniin neitsyen kanssa. Matkassa on tietenkin monta mutkaa.

Hyvää: Antiikin lähtökohdat. Niiden vuoksi teos kiinnostaisi minua, vaikkei edes olisi musikaali. Lisäksi esitys on aidosti hauska. Varsinkin 2. näytöksessä piti pidellä penkin reunasta kiinni, ettei olisi pudonnut lattialle nauramaan. Minä musikaalin ystävänä lasken hyväksi puoleksi myös musiikin runsauden. Ainakin edessäni istunutta miestä jatkuvat laulut kuitenkin tuntuivat ärsyttävän - ja on totta, että varsinkin 1. näytöksessä moni sekunnin välein tulevista lauluista tuntuu täytenumerolta. Välillä jopa minä toivoin, että tapahtumia olisi edistetty paria lausetta enemmän ennen lauluun puhkeamista. Mutta liika musiikki on ehdottomasti parempi asia kuin musiikin puute!

Huonoa: Laulut eivät ole kovin tarttuvia. Kenties siksi ne välillä tuntuvat pakkopullalta. Minimi sentään täyttyi: esityksestä lähti hyräillen.

En kommentoi: Laulujen sanoituksia tai dialogin sujuvuutta. En voi, koska olen nähnyt esityksen vain kehnona suomennoksena.