sunnuntai 5. lokakuuta 2008

Rebecca - HKT, 11.09.2008


Hyvää:

HKT jatkaa ilahduttavalla laatulinjalla, jonka viimeisin etappi oli The Producers. Sanna Majuria ylistettiin maasta taivaisiin jo Miss Saigonissa (jota en nähnyt, koska asuin ulkomailla). Eipä näköjään suotta. Mahdollisesti paras musikaaliesiintyjä, jota olen tässä maassa kuullut. Ääni on westendmäisen kylmiä väreitä aiheuttava jopa ei-revittelykohdissa ja kantaa nautittavan vaivattomasti ja kevyesti ties miten ylös. I-ha-naa. Majuri voisi tehdä uraa myös ulkomailla.

Sari Ann Moilanen sai veivata musikaalin nimibiisiä monta monituista kertaa, mutta onneksi se luonnistui täydellisesti. Moilanen on aivan loistava, yhtä loistava kuin Majuri, niin kauan kuin biisit sopivat hänen äänialaansa. (Toisin sanoen muutama kohta uhkasi karata liian korkealle. Mutta se on epäkohtana hyvin pieni.)

Rebeccan tarina on kiehtova ja pahaenteinen. Ohjaus toimii ja produktio tuntuu todelliselta suurtuotannolta. Ja suureksi ilokseni tässäkin maassani aletaan vihdoin tajuta, että musikaalissa pitää laulaa kovaa. Perillä ei olla vielä, mutta edistys on rohkaisevaa.

Lyhyesti sanottuna Rebecca on toteutukseltaan niin tasokas, etten ehkä ole parempaa Suomessa nähnyt.

Huonoa:

Yltäisipä itse teos samalle huipputasolle kuin toteutus. Eihän Rebecca huono ole, mutta melodioilta kaipaisin jotain enemmän. Lisäksi Kunze ja Levay haluavat ympätä sähkökitararäimäystä joka väliin silläkin uhalla, että kappaleet ovat sen jälkeen kuin yhdestä muotista valettuja.

Jos teoksen melodiat ja teksti olisivat olleet täysosumia, elämys olisi ollut juuri niin värisyttävä ja elämää suurempi kuin teos tällaisenaankin itsestään tuntui kuvittelevan. Nykyiseen lopputulokseen jäi kuitenkin kaipaamaan vielä sitä jotain, sitä lopullista kirkkainta kipinää. Kouluarvosana olisi kasi puoli.

Kari Arfman vetää hienosti ja riittävällä volyymilla niin kauan kuin äänialaa riittää. Valitettavasti loppupuolen bravuuribiisiin sitä ei aivan riitä, joten biisistä katoaa kärki. Turhautti.

Suomennos?

Välillä teksti sisältää herkullista äänteiden iloittelua. Mutta mihin unohtui uskollisuus kaikkein tärkeimmälle asialle: tavujen määrää ei saa muutella suhteessa musiikin iskuihin (varsinkaan ahtamalla niitä säkeeseen todella selkeästi liikaa), ellei siitä oikeasti riipu henki ja elämä. Sehän muuttaa sävellystä. Herranen aika.

Joko Liisa Ryömä on ahtanut tavuja riveille miten sattuu, tai alkuperäinen saksalainen teksti oli jo valmiiksi sovitettu musiikkiin tökerösti ja Ryömä vain totteli. Mikä nyt sitten onkaan todennäköisempää.

Kannattiko katsoa?

Ehdottomasti. Musikaalia ei tässä maassa tämän paremmin tehdä. (Tai jos tehdään, kertokaa heti, missä.)

9 kommenttia:

Olli Sulopuisto kirjoitti...

Miksi tavumäärän muuttaminen vaikuttaa musiikkiin enemmän kuin vaikkapa nyt kielen vaihtaminen englannista suomeen äänteineen ja merkityksineen?

Anne kirjoitti...

Koska musiikki koostuu nuoteista, joita jokaiseen tahtiin on sävelletty tietyn pituisina tietty määrä. Jos tavujen määrä muuttuu, itse sävellys muuttuu, toisin kuin mainitsemissasi tapauksissa.

Olli Sulopuisto kirjoitti...

Toi postuloi jonkinlaisen platonisen musiikin idean olevan olemassa: vain nuoteilla on väliä.

Siinä tapauksessahan musiikki ei muuttuisi, vaikka sen kränisisi humalainen spurgu sahan säestäen tai maailman mahtavin sopraano laulaisi sinfoniaorkesteri taustallaan.

Esimerkki on kärjistetty, mutta ymmärtänet pointin.

Anne kirjoitti...

Alkuperäinen lauseeni oli "sehän muuttaa sävellystä", ja seison kyllä täysin sen takana, että tavumäärän muuttaminen muuttaa sävellystä ja nuo muut asiat ei.

Jos spurgu soittaa teoksen kaljapullolla, se muuttaa tulkintaa, ei sävellystä.

Olli Sulopuisto kirjoitti...

Kato joo, luin vähän huonosti:

"Välillä teksti sisältää herkullista äänteiden iloittelua. Mutta mihin unohtui uskollisuus kaikkein tärkeimmälle asialle: tavujen määrää ei saa muutella suhteessa musiikin iskuihin (varsinkaan ahtamalla niitä säkeeseen todella selkeästi liikaa), ellei siitä oikeasti riipu henki ja elämä. Sehän muuttaa sävellystä."

Toisaalta sanoit jatkossa, että musiikki koostuu nuoteista. Eihän se ole kuin yksi, länsimainen tapa käsitteellistää musiikki – enkä nyt hae mitään relativistista asemaa tässä.

Musta oli vaan kiinnostavaa, että tavumäärä oli niin hallitseva elementti.

Anne kirjoitti...

Otin nuotit selitykseen niin hallitsevaksi elementiksi (asiaa ajattelematta), koska yritin selittää nimenomaan sitä, miksi se tavumäärän muuttaminen muuttaa sävellystä.

Enpä huomannut, ettei kysymys ollut samalla lailla muotoiltu kuin olin itse asian esittänyt ("muuttaa sävellystä" vs. "vaikuttaa musiikkiin").

Eli en ole sanonut yhtään mitään musiikin perusolemuksesta, enkä taida sanoakaan. :)

Kääntämisestä sen sijaan voin sanoa. Tavumäärä ON minusta musikaalitekstien kääntämisessä hyvin hallitseva elementti. Selitetäänpä nyt kunnolla ajatteluni:

Suomentaja saa lähtökohtaisesti valtuudet muutella ekassa kommentissasi mainittuja äänteitä ja merkityksiä. Niitä muuttamattahan kyseessä ei olisi käännös vaan edelleen alkuteksti. (Äänneasuunkin perustuvia käännöksiä on tehty ainakin latinankielisestä runoudesta englantiin päin - merkitys saa olla eri, kunhan äänteet pysyvät samoina. Pidetään lähinnä eksentrisenä kokeiluna.)

Suomentajalle suotuihin välttämättömiin tekstuaalisiin valtuuksiin ei sen sijaan mielestäni sisälly oikeutta muutella vielä sävellystäkin, ellei se nyt oikeasti ole aivan mielettömän hyvin perusteltu poikkeusratkaisu.

Anne kirjoitti...

(Ja tunnustetaan nyt vielä hypoteettisen merkityksellisesti ja äänteellisesti täysin alkuteosta vastaavan käännöksen olemassaolon mahdollisuus, ennen kuin joku ehtii sellaisesta huomauttaa.

Käytännössä tällaista käännöstä ei minun uskomusmaailmani mukaan ole mahdollista tehdä ainakaan ei-sukulaiskieleen.)

Valancy kirjoitti...

Heips! Luin kiinnostuneena Rebecca-arvostelusi ja haluaisin korjata erään mahdollisen väärinkäsityksen:

(Siteeraan sinua:) Joko Liisa Ryömä on ahtanut tavuja riveille miten sattuu, tai alkuperäinen saksalainen teksti oli jo valmiiksi sovitettu musiikkiin tökerösti ja Ryömä vain totteli.

Michael Kunze kirjoitti musikaalin libreton ensin, ja Levay sävelsi musiikin valmiiseen librettoon. Siitä siis ei ole kyse, että alkuperäinen teksti olisi huonosti sovitettu musiikkiin.

En ole kääntämisen asiantuntija, mutta en osaa kuvitella, että edes huonosti musiikkiin sovitettu alkuperäisteksti olisi mikään syy tehdä huonosti rytmitetty käännös. Etenkin, kun suomen kielessä rytmin ja painotuksen merkitys ymmärtämiselle on suurempi kuin monissa muissa kielissä. Toki alkuperäistekstille on oltava uskollinen, mutta ei kai nyt sentään niin, että sen heikkoudetkin on kopioitava niin että esim. huonon rytmityksen on seurattava kielestä toiseen. Olen kuullut sellaisiakin tapauksia (en tosin suomennoksissa) joissa käännös on ollut alkuperäistekstiä parempi - muun muassa tämän nimenomaisen Michael Kunzen tekemänä. No, joka tapauksessa tässä ei edes ollut kyse huonosti rytmitetystä alkuperäistekstistä, vaan Ryömä on vain ollut piittaamatta suomen kielen rytmistä ja painoista.

Anne kirjoitti...

Olen siis itse kääntäjä, mikäli se ei tässä blogista vielä ole käynyt ilmi. (Musikaalitekstejä en ole kääntänyt niin, että olisin saanut siitä palkkaa tai niitä olisi esitetty.)

Olen kanssasi melko pitkälti samaa mieltä siitä, ettei huono alkuteksti ole kunnollinen syy huonolle käännökselle. (Valtaosan ajasta käännökset esimerkiksi selkeyttävät alkutekstejä kieliopillisesti. Tämä on tutkittu juttu ja mielestäni pääpiirteissään jees, vaikka kertookin tietystä ylivarovaisuudesta ammattikunnassa.)

PERIAATTEESSA alkutekstin rytmikaava kuitenkin ON silmissäni perustelu huonosti tekstiin sopivalle käännökselle. Kenties huono sellainen, mutta kuitenkin täysin looginen.

Kääntäjä voi nimittäin ajatella: "En itse ole musiikin erikoistuntija, ja alkutekstin laatijalla on varmasti ollut syynsä rytmittää tekstinsä juuri näin. Seuraan häntä, koska luotan hänen asiantuntemukseensa enemmän kuin omaan perstuntumaani."

Tähän on vaikea varsinaisesti vastata "olet väärässä". Olisi nimittäin vaarallista ajatella, että kääntäjä saa ilman muuta hylätä alkutekstissä kaiken "huonoksi" arvioimansa. Missä kulkee objektiivisesti huonon ja makuasian raja? Missä kohtaa kääntäjä ottaa oikeuden omiin käsiinsä väärällä tavalla? Lopputulos voisi pahimmillaan olla löyhä uudelleentulkinta, jossa on vedetty uusiksi vähän kaikki. Onko se sitten enää käännös?

Äskeinen viittasi lähinnä teoreettiseen tapaukseen, jossa vika olisi jo alkutekstissä. Rebeccan kohdalla asia ei kertomasi perusteella ilmeisesti edes ole näin. Se on mukavaa tietää.