maanantai 3. marraskuuta 2008

High School Musical 3: Senior Year (2008)



No, hemmetti.

Nyt tiedän, mitä tapahtuu, kun taitava ja omistautunut musikaaliohjaaja-koreografi saa huippumenestyksen aallonharjalla käyttöönsä rajattoman budjetin.

Syntyy niin typerryttäviä musiikkinumeroita, että katsoja saa rullata leukansa ylös lattialta.

Olin Rotten Tomatoesin yllättävän korkeista kriitikkoarvosanoista päätellyt, ettei tämä leffa ehkä ole kokonaan paska. (IMDB:stä ei tässä kannata puhua... kun yli 50% arvosanoista on ykkösiä, meneillään on kenties jonkinlainen vihakampanja.) Mutta, niinku, vau. Voisiko musiikkinumeroita toteuttaa valkokankaalla tämän upeammin ilman sydänkohtausten riskiä sekä esiintyjissä että katsojissa? Kuvakulmat ovat kekseliäitä, kamera liikkuu musiikin mukana kuin tanssien, lavasteet ja puvut vaihtuvat hengästyttästi kuin Bollywoodissa, energiaa ja jippoja on lähes joka numerossa vähintään kolmen kappaleen edestä. Mahtavaa. (Pidän esimerkiksi poikien kauhurokkinumeroa romutarhassa ja prom-numeroa täyden kympin malliesimerkkeinä.) Erityiset bonuspisteet runsaille nyökkäyksille teatterin ja genren juurien suuntaan.

Skaalan toisessa ääripäässä on se tosiasia, että tämä on sokerinen teinileffa. Juoni ja puhekohtaukset ovat välttämätöntä pakkopullaa musiikki-iloittelun lomassa (enkä siksi voi antaa leffalle enempää kuin nelosen viidestä). Dialogista on kuitenkin tehty suht' toimivaa, eikä se tuottanut minulle tuskaa (jos nyt ei iloakaan). Disney ja HSM-perinteet ovat sanelleet tiukat puitteet sille, mitä leffassa saa ja pitää olla, ja tarkkaan säädellyllä väylällään elokuva navigoi tyylipuhtaasti. (Kenellekään ei varmaan tullut mieleenkään vaatia tältä teokselta seksiä, huumeita ja teiniraskauksia. Niiden puutteesta en anna miinusta. Jos astuit saliin nimenomaan näiden toivossa, saat oikeutetusti antaa tälle ykkösen - ja toisen mokoman omalle mediasivistyksellesi.)

Nuoret näyttelijät ovat minusta sympaattisia ja asiaankuuluvan sokerisen sööttejä. Joskus hiukan ylinäytellään, mutta ei missään vaiheessa lähelläkään Meryl Streepin Mamma Mia -tasoa (voi, Meryl... en ikinä pääse yli suorituksen tuottamasta tuskasta). Musiikki ajaa asiansa (kyyhkyläisten valssi on jopa kaunis), vaikka onkin erittäin popahtavaa. Esiintyjien lauluäänet on ikävä kyllä edelleen ylimiksattu metalliseksi massaksi, kuten tässä leffasarjassa on ollut tapana.

Ohjaaja Kenny Ortega on selkeästi rakastunut nuoreen Zac Efroniin hiukan samaan tapaan kuin Burton Deppiin. Efron on kuvissa 95% ajasta, eikä kukaan enää edes teeskentele, että elokuvassa olisi kahta tasavertaista tähteä. Saati kuutta. Efron-tykitys on onneksi ilo silmälle (ja korvalle... okei, enimmäkseen silmälle). Sympaattisesta muovipojasta on yhtäkkiä sukeutunut aito mestaritanssija. Mystistä, mutta vaikuttavaa. Ja lupaavaa Footloose-musikaalin kannalta. Senhän Ortega ja Efron seuraavaksi tekevät yhdessä.

Footloose-uutinen ilahduttaa minua. Se tarkoittaa, ettei Efron valehdellut sanoessaan, ettei aio tehdä Travoltoja, vaan rakastaa musikaaleja ja tahtoo tehdä niitä vaikka koko ikänsä. Useimpien ihmisten mielestähän kyseessä on huonoin mahdollinen liike. Välttääkseen roolin ja genren vangiksi jäämistä pojan pitäisi nyt tehdä vakavaa draamaa, kenties mielisairaana hahmona, ehkä jotain historiallista. Tai danielradcliffet lavalla. Jotain mahdollisimman erilaista ja äkkiä. Footloosen taustalla ei ymmärtääkseni ole sopimusvelvoitteita, joten sen tekemiseen on kaksi mahdollista syytä: (1) halu takoa kun rauta on kuumaa ja rahastaa maksimaalisesti, (2) aito halu tehdä tämä elokuva. Tyhmempikin toivottavasti ymmärtää, että vaihtoehto ykkönen tuottaisi vain lyhytaikaista hyötyä, joten kakkoseen on suht' helppo uskoa. Ainakin jos haluaa uskoa. Heh. (Nähtäväksi jää silti, tuleeko musikaaleja mitenkään säännöllisesti lisää tämänkin jälkeen. Edes minä en oikein usko siihen. Hollywood on kiireinen paikka. Hugh Jackmankin on ollut kehittämässä musikaaleja itselleen viimeiset viisi vuotta, mutta eipä niistä vieläkään näy kuin pari in development -mainintaa IMDB:ssä.)

Harhapolun jälkeen totean yhteenvedonomaisesti: jos on aito musikaalifani, tämä kannattaa oikeasti katsoa. Teinihattaran jaksaa helposti niellä seuraavaa genrensä näyttävintä musikaalinumeroa odotellessa.

P.S. NIIN paljon parempi kuin julkkiksilla ylilastattu Mamma Mia. Sokerin yliannostus on - gasp - pienempi.

2 kommenttia:

Sophia kirjoitti...

Hmm, pitäiskö tämä sitten katsoa. Ykkönen ja kakkonen aiheuttivat kyllä pahoinvointia ällömakeuden vuoksi, mutta tanssinumerot jos toimii, niin sitten... :)

Näin taannoin jossain aulassa odotellessa tv-ruudulta pätkän Mamma mia! -dvd:n mainosta. Aiheutti suurta hilpeyttä, kun kuviin tuli leffan koreografi, joka ohjeisti näyttelijöitä siihen kammottavaan hyörimispyörimiskohtaukseen. Siis niillä oli kuin olikin koreografi... :D

Anne kirjoitti...

Hmm, no, valehtelisin jos väittäisin ällösokerisuuden kadonneen johonkin kuin taikaiskusta. Minusta sitä kuitenkin oli OIKEASTI vähemmän kuin Mamma Mia!ssa, joten jokainen, joka sen ihanuuden kesti oksentamatta...

On vaikea sanoa muiden puolesta, mutta itse arvostin musiikkinumeroiden toteutusta niin paljon, että pystyin kevyesti katsomaan sokerin yli ja ohi. Suosittelisin tätä itselleni sataprosenttisesti (kunhan tietää, mihin ryhtyy, eli ei oikeasti odota elokuvataiteen mestariteosta noin muuten :D).

Siskoni oli samaa mieltä, vaikka ärsyyntyy sokerista minua vielä helpommin (esim. vihaa Amelieta) eikä ole yhtä fanaattinen musikaalien suhteen. (HUOM - eri sisko kuin se, joka tykkäsi jopa Mamma Mia!sta :D).

En kuitenkaan ota vastuuta kenenkään kuukausia kestävää Kill Bill -kuuria vaativasta imelyysshokista ja/tai mahdollisesta kroonisesta sokerihumalatärinästä.

Jos joku päättää leffan katsoa, niin tiedoksi vielä tämä: kaksi ekaa musiikkinumeroa ovat huonoimmasta päästä ja meno paranee niistä todella konkreettisesti. Alun puumajakohtauksessa minäkin nimittäin meinasin oksentaa.

Joo, itse asiassa käänsin tuossa joskus Mamma Mia!:n ohjaajan kommenttiraidan ja opin paljonkin elokuvan tuotantoprosessista. Harvinaista kyllä, tämä ei millään lailla parantanut mielikuvaani koko sotkusta. Koreografi oli, mutta ainakaan ammattitaitoista musikaalikuvaajaa ei. Ja ohjaaja oli totaalisen huumaantunut ihanista elokuvataiteen keinoista ja supertähdistä ja antoi kaikkien tehdä tasan mitä tahtoivat. Argh. Näin ei tehdä elokuvaa.

Onneksi Mamma Mia!n valtakausi musikaalitilastojen huipulla jäi väliaikaiseksi, sillä HSM3 syrjäytti sen vähän kaikessa heti ilmestyttyään. Ja kukapa olisi uskonut, mutta minusta tämä ON näistä kahdesta hutusta se selkeästi ansaitsevampi.