Kyseessä ei nyt ole musikaali, mutta...

Regent's Parkin kesäteatterin Shakespeare-kappale on tänä kesänä Much Ado About Nothing!

Jee, jee, jee! Elämä hymyilee. Ihana Much Ado About Nothing, tuo ehdoton lempishakespeareni ja varmaankin myös lempinäytelmäni. (Tänä kesänä on oikea runsaudenpula: toinen päänäytelmä on Oscar Wilden hurmaava The Importance of Being Earnest. Onneksi ei kuitenkaan tarvitse valita, koska Wilde saa ensi-iltansa vasta heinäkuussa. Ja toki Much Ado olisi voittanut.)

Much Ado on monella tapaa ihana. Shakespeare rikkoo siinä kaavoja. Kyseessä on perinteinen kahden pariskunnan kuvio, joita kirjoitetaan yhä ja tullaan varmasti kirjoittamaan maailman tappiin - mutta B-juonen melodramaattinen nuoripari saa kerrankin soittaa toista viulua A-tarinan koomisille rakastavaisille eikä päinvastoin. Moderni, sanavalmis Beatricekaan ei joudu äkäpussina kesytettäväksi, vaan miehet lankeavat hänen jalkoihinsa. Näytelmän herkullinen dialogi osoittaa, ettei tilannekomedioiden pikkunäppärää sanakikkailua ole keksitty ihan eilen. (En ole ihan itse keksinyt kaikkia huomioita. Opiskelin tätä(kin) näytelmää Glasgow'ssa. Antoisia, antoisia luentoja. Oi niitä aikoja.)

On erityisen hätkähdyttävää, että Beatricen ja Benedickin A-tarina toimii täysin ajasta ja paikasta riippumatta. Siinä ei ole yhtään aikasidonnaista elementtiä. Ihmiset suojautuvat yhä pettymyksiltä tunteensa tukahduttamalla, ja seksuaalinen jännite purkautuu kinasteluna. Ihmiset voisi vaikka tänään huijata rakastumaan täsmälleen samalla metodilla... ja uskon vahvasti, että juoni monessa tapauksessa toimisi oikeasti.

Harmi, ettei Claudion ja Heron melodramaattinen B-juoni (jossa maineen menetyksen korjaamiseksi ryhdytään romeojajuliamaisiin ääritekoihin) toimi nykyajassa oikein millään tasolla ilman suuria juonellisia muutoksia. Muuten Much Ado olisi ainutlaatuisen ajaton Shakespeare.

Beatricen ja Benedickin tarina puhuttelee minua syystä tai toisesta. Meinaan alkaa itkeä ilosta, kun ne luopuvat suojamuureistaan ja uskaltavat rakastaa... loppujen lopuksi niin naurettavan pienestä rohkaisusta. Awwww. Syystä tai toisesta eläydyn vahvan henkilökohtaisesti ja syvän liikuttuneena tähän hypoteettiseen sisäisen sulamisen tunteeseen. Kertooko tämä sitten Shakespearen universaalista tarkkanäköisyydestä vai pelkästään minusta ihmisenä? (Oletettavasti molemmista.)

Jos joku ei ole vielä nähnyt Kenneth Branaghin ihanaa leffaversiota (1993), kannattaa katsoa ja heti. Onnistuneimpia Shakespeare-filmatisointeja. (On näköjään myös Youtubessa.)

(Tarvitsen enää (a) Benedickin, (b) ihmiset, jotka toteuttavat huijauksen. Sitten voin elää elämäni onnellisena loppuun asti. Mutta tämän näkeminen Lontoossa tekee minut jo astetta onnellisemmaksi. Olen odottanut tätä vuosia.)