Perusasiat: The Lord of the Rings on upouusi 2000-luvun musikaali. Sen sävelsi Suomen oma Värttinä yhdessä intialaisen A.R. Rahmanin kanssa. He, sen paremmin kuin tekstin ja lyriikat laatineet Matthew Warchus ja Shaun McKennakaan, eivät ole aiemmin luoneet tunnettuja musikaaleja.
Mistä on kyse? Musikaali kuvittaa Tolkienin trilogian tapahtumat. Kuka maailmassa ei jo tunne niitä? (Jos se olet sinä, lue kirjat tai katso loistavat leffat.)
Hyvää ja huonoa sekaisin: Tämä teos onnistuu monessa vaikeassa asiassa. Sen kirjoittaminen on varmasti ollut sanomattoman haastava. Lienee sanomattakin selvää, että Tolkienin juonta joudutaan pätkimään rankalla kädellä. Moni hahmo ja paikka jää kokonaan pois. Jäljellä on vain tarinan keskeisin selkäranka. Mielestäni leikkaukset kuitenkin toimivat hyvin. Eka kirja toimii täydellisesti: se on selkeine juonineen ja seikkailijaryhmineen ehdottomasti helpoin dramatisoitava. (Huomattiin myös Jacksonin leffoissa.) Loppuosasta tulee pirstaleisempi. Isoista sodista tulee väkisin tyyliteltyjä tanssitaisteluita. Ei "ihan" yhtä massiivisia kuin muissa medioissa. Heh. Loppuun olisin ehkä kaivannut vielä lisää potkua. Jotenkin. Mutta ei tätä paljon tämän paremmin voisi tehdä.
Jos toivoo perinteistä perinteisintä musikaalia, tämä ei ole sitä. Iso osa musiikista on tavallaan taustamusiikkia (vrt. massiivinen elokuvamusiikki, kun kaikki huipentuu valkokankaalla). Selkeitä hahmojen soolokappaleita on harvassa. Minua tämä ei haitannut, koska show toimi juuri tällaisena... on kenties parempikin. Elokuvat ovat ihmisillä niin tuoreessa muistissa, että olisi saattanut tuntua hassulta, että hahmot puhkeavat äkkiä lauluun. Jopa minusta. Pelkäsin sitä vähän. Mutta se on vältetty ovelasti. Toiminta pysähtyy harvoin laulujen ajaksi, vaan ne täyttävät hetkiä, jotka muuten olisivat tyhjiä: matkantekoa, taisteluita. Laulut luovat tunnelmaa. Hyvin elokuvamaisesti. Niillä ei niinkään edistetä tapahtumia, niitä ei käytetä dialogina. Tässä teoksessa lähestymistapa toimii.
Lisäksi: saanko sanoa, että haltiat eivät koskaan ole olleet haltiamaisempia kuin laulaessaan ylimaallisesti? Lothlórienin loisto ja Galadrielin maagisuus tulevat musikaalissa esille sata kertaa vaikuttavammin kuin valkokankaalla. (Katso itse. Klikkaa Lothlórien ja näe ihana, kultainen Galadriel laulamassa.) Mielestäni haltiat olisi vaikka voinut pistää laulamaan koko ajan.
Musiikkia pelkäsin etukäteen liian kansanomaiseksi, ei yhtään musikaalimaiseksi. Näin ei kuitenkaan ole. Hobittien musiikki tarinan alussa toki kuulostaa suomalaisen ja irlantilaisen kansanmusiikin risteytykseltä, mutta se sopii heille. Muu musiikki on elokuvamusiikin, musikaalisävelmien ja kansanmusiikin hybridi. Koko 50 hengen kuoroa käytetään hyväksi. Rakastamiani massiivisia joukkokohtauksia on paljon - sellaisia, jossa lauletaan kymmentä eri melodiaa päällekkäin ja tunnelma paisuu äärimmilleen.
Lisätietoa: Eksyin vasta äsken musikaalin tämänhetkisen Lontoon shown kotisivuille. Vietin siellä noin tunnin. Ne sisältävät uskomattoman paljon kiehtovaa videokuvaa: taustoja, pätkiä harjoituksista, lauluja itse esityksestä. Jos tahtoo mielikuvan tästä produktiosta, http://www.lotr.com/showfootage.php on hyvä paikka aloittaa. Ainakin Lothlórien ja hobittien tarttuva The Cat & The Moon.
1 kommentti:
"Tahdon nähdä tämän uudelleen toisella Frodolla, tahdon, tahdon, tahdon."
Minä näin tuon esityksen toisella Frodolla. Näyttelijä oli aivan loistava, puhui selkeästi ja ilmeikkäästi, hobittimaisella aksentilla. Puheessa ei ollut samanlaista naukunaa kuin James Loyen kurkkuäänessä.
Tämä toinen Frodo myös lauloi paremmin kuin James Loye. Äänestä kuuli, että näyttelijä on taitava laulaja mutta esittää kappaleet "yksinkertaisella" tyylillä kuten Värttinä ne kirjoitti.
Lähetä kommentti