Päivitin pitkästä aikaa katsottavat ja katsotut.

Listat olivatkin jääneet pahasti ajastaan jälkeen.

Nyt ollaan ajan tasalla.

Yllättävän lyhyt katsottavien lista! Puuttuukohan siltä jotain olennaista..?

Musikaalielokuva: Dreamgirls - 22.08.2009

Meillä oli Janna-ystävän kanssa musikaalileffateemapäivä. Se alkoi vahingossa, kun tuijotimme krapulassa lauantain B-luokan perheleffaa Jacksonin musikaalisesta perheestä. Hiukan piristyttyämme päätimme, että Dreamgirls olisi looginen temaattinen jatko. Dreamgirlsistä innostuimme katsomaan vielä Hairsprayn, joka on hiukan etäisemmin samaa teemaa ja on vaan tosi hyvä eikä Janna ollut nähnyt.


Tähtiä: 4/5

Hyvää: Todella energisiä, suurella lahjakkuudella esitettyjä musiikkinumeroita. Eheä kokonaisuus. Jamie Foxx on itsestään selvä tapaus, mutta Eddie Murphy vetää upeasti, ja kokemattomat näyttelijät pärjäävät hämmästyttävän hyvin. Jennifer Hudsonia ei kehuttu turhaan. Beyoncé olisi ansainnut enemmänkin kehuja. Oli rohkeaa ottaa tämä rooli: muovinen, kaupallinen tyttöbändi, jonka jäsenet vaihtuvat selittämättömästi, kuulostaa turhankin tutulta. Beyoncélta taitaa löytyä itsekriittisyyttä ja halua tulla vakavammin otetuksi artistiksi.

Huonoa: Musiikkikohtauksia ei olisi tarvinnut ainakaan pidentää. Jopa minä jouduin tuomitsemaan muutaman ylipitkäksi, vaikka lahjakkuudesta ja täysillä revittelystä nautinkin.

Lisäksi leffa pyrki kummallisesti tasapainoilemaan diegeettisen ja ei-diegeettisen musiikin rajalla. (Kun viimeksi puhuin erosta, Olli otti termit puheeksi. Sittemmin olen itse kohdannut ne alan kirjallisuudessa. Diegeettinen = elokuvan todellisuudessa esitetty musiikki, ei-diegeettinen = musiikki, joka tapahtuu elokuvan todellisuuden tuolla puolen - nimitin sitä "symboliseksi" kun olin ihan itte tehnyt jaon enkä tuntenut termejä. Ks. linkki yllä, jos ja kun laajemmalle selitykselle on tarvetta.)

Dreamgirlsin musiikki on pitkään on 100% diegeettistä, mutta äkkiä hypätäänkin puhtaasti ei-diegeettiseen musiikkihetkeen, sellaiseen perinteiseen, jossa olisi turha kysellä: "Mistä tämä taustamusiikki tulee ja miten kaikki osaavat sanat ?" Tämän jälkeen diegeettisiä ja ei-diegeettisiä elementtejä sekoitellaan, mutta diegeettiset dominoivat. Elokuva tuntuu lähtökohtaisesti vierastavan ei-diegeettistä musikaalia, mutta on kuitenkin ottanut mukaan sellaiset ei-diegeettiset huippuhetket, joista ei saanut diegeettisiä tekemälläkään, muttei poiskaan raaskinut jättää. Kokonaisuus ontuu, jos on tottunut lähestymään tämmöisiä asioita analyyttisesti. Suurta yleisöä ei ehkä häiritse. :D

Huippuhetki: Musikaalin leffaversioon on lisätty biisi Oscar-kisaa varten, kuten lähes aina. Harvoin kuitenkaan lisätty kappale on musikaalin paras! Alla Beyoncé esittää meille kappaleen Listen. Kertosäe aiheuttaa minulle mahtavat kylmät väreet. Leffan kontekstissa biisi puhuttelee vielä paljon enemmän, nostaa kyyneleet silmiin. Jos ei pelkää spoilereita, YouTube-pätkän alkuun jätetty kohtaus pohjustaa kappaletta hyvin. Itse laulu alkaa parin minsan kohdalta. Beyoncé pistää parastaan todistaakseen, ettei ole muovinen, ohutääninen tähtönen. Laulaisipa useammin näin. (Ja totta kai japaninkieliset (?) tekstitykset. Nehän on olennaiset.)

Olen työstänyt Teatterikesän näytelmiä.

Nyt on tekstitykset valmiina.

Tiistaina aamulla harjoitus, sitten esityksiä ti, ke, pe ja la. Turun Kaupunginteatterin Kaaos ja Lillanista Lasse Pöystin ihana, ihana monologi Hissvägraren / Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä. (Hän on sen itse kääntänyt suomeksi ja esittää nyt suomenkielisen version - muuten ei olis meikäläiseen luottamista repliikkien ajastuksessa :D) Ainakaan englanninnoksen perusteella en voi kylliksi ylistää Pöystin monologin käsikirjoitusta. Se kertoo yksinäisestä vanhasta miehestä. Minua nauratti ja itketti jo pelkästään lukiessani. Pelkään aika tosissani, että alan teoksen loppupuolella itkeä enkä näe tehdä töitä... Ei olis eka kerta, olen onnistunut sokaisemaan itseni kyynelillä ainakin leffoissa Oh! What a Lovely War ja Click!. Mutta nyt on pysyttävä ammattimaisena, koska live-esitys ei pysähdy kääntäjän kyyneliin. (Tai mikä mä tässä tapauksessa olen? En ole kääntänyt, olen tehnyt käännöksestä tekstit. Liekö tittelini "tekstittäjä"... yleensä silläkin kyllä käsitetään kääntämistä.)

Saanko mä silti taputtaa Pöystille seisaaltani? Ei kai sitä kukaan kiellä. :D


Vitsi. Jännittää aika lailla, koska en ikinä ole livetekstitystä kokeillut. Eiköhän jännitys kuitenkin laannu jo harjoituksen jälkeen, koska sittenpä olen kokeillut. Enimmäkseen olen kuitenkin innoissani. Eikä "aika lailla" ole keskimääräisessä ihmisten mittakaavassa kovinkaan paljon. En ole jännittäjätyyppiä. (Kunhan harjoitus ei mene AIVAN puihin. Se voisi häiritä yöunia :P)

A Little Night Music - Garrick Theatre, 22.06.2009

Sanat ja musiikki: Stephen Sondheim
Käsikirjoitus: Hugh Wheeler
Perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan.
Ohjaus: Trevor Nunn


Hyvää:

Tämän musikaalin teksti on sanomattoman loistavaa. Varsinkin dialogi, mutta myös kappaleiden sanoitukset. Tältä osin teos lienee paras näkemäni - en ainakaan muista vertaistaan. Nauroin vähän väliä mahaani pidellen, huumori oli ihanan sysimustaa ja tarkkanäköistä. Täydellinen käsikirjoitus.

Tässä muutama IMDB:stä poimittu lainaus mahtavasta käsikirjoituksesta:

"For the past 11 months, although I am preparing to enter the ministry, I've been madly, hopelessly in love with my stepmother! Do you realize how many mortal sins that involves?"

"-You're a good wife, Charlotte. The best.
-That's a comforting thought to take to town with me, dear. It just may keep me from cutting my throat on the tram. "

"We have sinned! And it was a complete failure!"

Teos ei ole läpilaulettu, mutta kappaleet ja puhuttu dialogi lomittuvat erinomaisen luontevasti. Ei töksähtäviä siirtymiä.

Produktion miehitys on mahtavan monilahjakas. Yleensä jopa West Endissä helppo sanoa, kuka on enemmän laulava näyttelijä, kuka näyttelevä laulaja. Tässä esityksessä kaikista ei voinut. Olivat vaan niin hyviä.

Huippujen huippuina joukosta erottuivat Maureen Lipmanin vanha, elegantti kreivitär ja aidon ruotsalaisen Kaisa Hammarlundin kevytkenkäinen sisäkkö. Täydellinen brittiaksentti. Yritin tunnistaa joukosta ruotsalaista, mutta sisäkköä en edes epäillyt häneksi.

Sisäkön esittämä The Miller's Son on muodostunut biisisuosikikseni. Kansanmusiikkisävyinen, omaperäinen, ihana. Youtubesta löytyy tällainen versio. Näkemässäni produktiossa oli vielä parempi - vähemmän klassinen laulutyyli, nätimmät vaatteet ja lavasteet - mutta sitä ei löytynyt netistä.



Trevor Nunn on mahtava ohjaaja ja visionääri. Teoksen toteutus ja ohjaus ovat virheettömät. Aivan erityisesti haluan kehua lavastusta. Lavalla edessäni heräsi eloon epätodellinen juhannusyö. Koivuja ja keskiyön auringon kajoa, valkoisia pitsireunaisia kesämekkoja. Pohjoismaalaisena osasin todella arvostaa. Minuun, joka olin juuri jättänyt juhannuksen väliin ollakseni Lontoossa, iski akuutti koti-ikävä.

Ensimmäisen näytöksen loppu on loistava. Olen heikkona mahtipontisiin tauolle lähtöihin, joissa kaikki laulavat päällekkäin tulossa olevista asioista. Ryhmäbiisi "A Weekend in the Country" on massiivinen, maanisen energinen, hysteerisen hauskakin. Juuri näin pitää väliajalle lähteä. Pätkästä löytyi näköjään 10 minuutin nauhoitus Youtubesta, pelkkä ääni. Minusta se oli hauskaa kuunnella ja elää esitys uudestaan - esitystä näkemättömälle ei ehkä täysin avaudu.



Silmäni kyyneltyivät esityksen lopussa. Eivät niinkään liikutuksesta kuin tunnelman vuoksi. Olin syvällä esityksessä ja tunsin nähneeni jotain hienoa. Paras teatteri aiheuttaa sellaista. Sydän hakkaa ja rintaa puristaa. Siitä viimeistään sen tunnistaa.

Huonoa:

Näyttelijöistä heikoin oli Jessie Buckley. Laulu oli korkeissa äänissä pakotetun tuntuista, mutta ennen kaikkea ongelma oli vuorosanoissa, jotka artikuloituivat heikosti. Ehdin jopa miettiä, onko TÄMÄ se ulkomaalainen ruotsalainen. Eipä ollut. Toisaalta hahmon kuuluikin olla nuori ja kömpelö, joten näyttelijäntyö ei ollut lähelläkään kipurajaa. Erottui vain huipputaitavista kollegoista.

"Send in the Clowns" on lisätty jälkikäteen muuten valmiiseen musikaaliin, ja sen kuulee. Biisi tulee töksähtäen eivätkä sen sanatkaan oikein liity mihinkään. Lisäksi se on sävelletty armolliseksi ihmiselle, joka ei osaa laulaa. Hannah Waddingham osaa, joten kappale ei palvele häntä: hän ei todellakaan pääse loistamaan. Turhautti. (Toisaalta rooli todisti, että Waddingham osaa näytellä. Rooli oli 95% puhuttu ja vaati komediennen taitoja, enkä olisi voinut toivoa siihen ketään parempaa!)

Ei tässä paljoa huonoa ollut.


Kannattiko katsoa? Menisin uudelleen vaikka kymmenen kertaa. Loistava! Elämys pääsee ehdottomasti kaikkien aikojen top kymppiin, ehkä ylemmäskin.

(1) Teos:
Musiikki - 4 (Ei varsinaisesti kylmiä väreitä aiheuttavaa, mutta kekseliästä, vaihtelevaa, kaikkea intiimistä sykähdyttävän mahtipontiseen. Ja kokonaan valssia.)
Juoni ja käsikirjoitus - 5+ (Huippujen huippu!)
Aihe ja tunnelma - 5 (Ihana musta komedia.)
= 15/15

(2) Toteutus:
Ohjaus - 5 (En muuttaisi mitään.)
Lavastus + efektit - 5 (Ne ihanat koivut ja keskiyön auringon kajo!)
= 10/10

(3) Esiintyjät
Laulu - 4,5 (Suurin osa loistavia, vähennän puoli pistettä koska kaikki kai teoriassa voisivat olla täydellisiä, tai vaihtoehtoisesti joku yksittäinen voisi olla järisyttävän hyvä. Tai, no, ei vaan tuntunut ihan vitoselta.)
Tanssi/koreografia - 4 (Tässä ei tanssittu... Annan koreografiapisteet hahmojen liikkeistä lavalla ja kohtausten visuaalisesta suunnittelusta.)
Näytteleminen - 4,5 (Ks. laulu.)
= 14/15

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3 (Ei varsinaisesti tarttuva musikaali, mutta SO not the point.)
Tahdon nähdä uudelleen - 5 (Harmi etten voi, koska lopetti jo. Mutta Broadway-siirto on ilmeisesti tulossa. Ehkä siellä.)
= 8/10

(5) Bonuspisteitä:
Liikutuin ja henki salpautui - 2
Nauroin niin, etten saanut happea - 2
= vaikkapa 4

Yhteensä: vähintään 50 p. ==> VIISI TÄHTEÄ ja suositus täydestä sydämestäni.


Keskeiset näyttelijät (itselleni muistiin):
Frederick Egerman: Alexander Hanson (Nähty Margueritessa. Perushyvä.)
Anne Egerman: Jessie Buckley (Heikoin lenkki, tosi-TV-kilpailija, West End -debyytti.)
Henrik Egerman: Gabriel Vick (Lauloi, näyteli JA soitti selloa lavalla. Laulu ehkä näistä heikoin.)
Desirée Armfeldt: Hannah Waddingham (Spamalotin alkup. Lady of the Lake, nähty roolissa. Loistava laulaja ja näköjään myös näyttelijä!)
Madame Armfeldt: Maureen Lipman (Paras näyttelijäsuoritus. 10+)
Countess Charlotte Malcolm: Kelly Price (Erittäin perushyvä, ei tuttu.)
Count Carl-Magnus Malcolm: Alistair Robins (Perushyvä, ei tuttu.)
Petra: Kaisa Hammarlund (Aito ruotsalainen, hirmu hyvä.)

Youtube tyrkytti mulle tämmöistä.

Pakko oli klikata, kuulosti niin kiinnostavalta, vaikka muilla asioilla liikuin.

Eli Adam Lambert: Heaven on Their Minds.

Ihan hyvä, mutta oikeesti, jotain rajaa siihen videokommenttien hypetykseen. Suoritus ei ole lähelläkään universumin parasta. Kohta välillä 00.55 - 1.55 teki jonkinlaisen vaikutuksen, mutta yleisesti ottaen... liikaa rääkymistä.

Tää on kyllä vaan niin hyvä biisi.



Tässä satunnaisen vertailun vuoksi pätkä USA:n viimeisintä Juudasta, Tony Vincentiä. Ei Adam olis hänen duuniaan saanut. Sori vaan. (Paitsi ehkä nyt, kun se olisi taattu keino myydä show loppuun vuodeksi pariksi.)

Ei löytynyt yhtä huonolla äänenlaadulla varustettua videota, mutta kuva sentään reiluuden vuoksi huono :P

Mistä näitä tärkeitä musikaaliuutisia oikein tulee?

Minulla on tiedossa kiireinen vuosi. On näköjään pakko ehtiä myös Irlantiin lokakuun lopussa. Jesus Christ Superstar! Steve Balsamo!

Steve is singing the part of Jesus! Argh! I MUST attend! I've only been reminiscing about the original performance for 12 years.

Why does the world force me to spend ALL my money on plane tickets? And more importantly, anyone want to go to Dublin with me at the end of October?


Jesus Christ Superstar Concert, Dublin
2 nights only!
Location:National Concert Hall
Time:28 [& 29] October 2009 20:00

---

Siis, pakkohan se on. Jos on muistellut jotain 12 vuotta, olisi sulaa hulluutta jättää väliin. Eikö?

Ensiksi tämä uusi kommervenkki tuntui hankalalta, mutta sitten tajusin, että voin jatkaa Irlannista suoraan USA:han ja siskon luo Kanadaan. Dublin - NYC on halpoja lentoja, joten en ehkä edes häviä rahaa.

Noista laajemmista matkasuunnitelmista pitääkin kirjoittaa enemmän.

Kerry Ellis: I Dreamed a Dream

Unohdin edellisen I Dreamed a Dream -tekstin laatiessani laskuista yhden ehdottomista huipuista: Kerry Ellis pystyy mihin vain. Tässä on hänen I Dreamed a Dream -versionsa. Tämä nainen on erityisen vaikuttava siksi, että voi laulaa miten kovaa tahansa kuulostamatta silti yhtään siltä, että huutaa. Käsittämätöntä. (Oikeasti! Kuunnelkaa ja hämmästykää.)

(Videon äänenlaatu ei ole paras mahdollinen, mutta joko se paranee edetessään tai siihen tottuu kummasti. Pystyin erittäin ihan onnellisena kuuntelemaan tämän loppuun. Kuvanlaatu ainakin paranee heti alun jälkeen, kun kuvaaja zoomaa lähemmäs.)



Tähän verrattuna esimerkiksi edellinen Ampil-video on huutoa. Ampilin äänestä tulee silti jollain aivan perustasolla minulle vielä kovemmat kylmät väreet. Mene ja tiedä.

En osaa valita yhtä unelma-Fantinea, koska aidosti hyviä on monta. Useampi suosikeistani kelpaisi unelmamiehitykseeni. Kenties jonain päivänä näen sen täydellisistä täydellisimmän, ja muut lakkaavat kelpaamasta. Sitä odotellessa.

Joanna Ampil: I Dreamed a Dream

Keskusteltiin tuossa Sophian kanssa Les Misérablesista ja Susan Boylesta, minkä seurauksena ajauduin katselemaan hyviä Fantine-suorituksia YouTubesta.

(Ironisinta? Sophian alkuperäinen uutinen oli, että hän juuttui viime Les Mis -kirjoitukseni luettuani katselemaan Les Mis-videoita niin pitkäksi aikaa, ettei ehtinyt lenkillekään. Pakkomielteitä on onneksi muillakin kuin mulla, ja niitä vielä ruokitaan kohtalotovereiden toimesta... ;)

Mun mielestäni Joanna Ampil on kenties kaikkein paras Fantine. Paras livenä näkemäni on Sophia Ragavelas (sama etunimi keskustelutoverin kanssa uskoakseni sattumaa :D), mutta hänestä ei ole YouTubessa yhtään nauhoitusta Fantinena ja vain pari hassua pätkää Eponinena. Muistikuvieni mukaan hänellä on hyvin samanlainen ääni kuin Jo Ampililla, kenties vieläkin heleämpi. Mun mielestäni Fantinen pitää nimenomaan olla hauras ja heleä (kaikkea, mitä tämän kesän juoppo-Fantine ei ollut, grrh).

Tästä I Dreamed a Dreamista on korvissani suhteellisen vaikea pistää paremmaksi. Vaikka olisi se vielä mahdollista... hiukka vähemmän vibraattoa pitkiin ääniin. (Videon alku on musta, mutta kuva alkaa suunnilleen samaan aikaan kuin varsinainen biisikin.)



Olenpa sentään nähnyt Jo Ampilin livenä Jesus Christ Superstarin Maria Magdalenana. Epäkiitollisempi rooli, mutta voi vitsi että on naisella kaunis ääni. Ko. kokemuksesta on jo 12 vuotta (saa minut kuulostamaan ikälopulta, mutta olin tuolloin 16!). Suorituksen voi kuitenkin kuulla myös JCS:n vuoden -96 levytykseltä.

When Anne Met Jude <3

Have spent an hour obsessively doing my hair. Will be in 2nd row --> Jude Law will see me today. It won't mean anything to him, but he will.

Hamlet-aamuna tunnelma oli erikoinen. En ollut tietoisesti mitenkään hysteerisen täpinöissäni, mutta jotenkin vaan meikki ja hiukset ei sitten millään näyttäneet hyviltä. Kun asettelin otsatukkaa alusta asti neljättä kertaa, laskin yhteen yksi plus yksi enkä voinut kuin naureskella.

Sunnuntaisin useimmat teatterit ovat pimeinä, joten Theatreland on yleisesti ottaen kuollut ja autio. Wyndham'sin edessä oli kuitenkin kuhinaa, kun noudin miltei puolitoista vuotta sitten (!!) varatun lippuni. Minulla oli etuoikeutettu olo, kun kävelin pitkän, kateellisen perutuslippujonon ohi. Näytelmän kaikki esitykset on myyty loppuun jo kauan sitten. (Se myös siirtyy Broadwaylle myöhemmin tänä vuonna. Tämä selvisi pari päivää sitten.)

Onpa puolitoista vuotta muuten mennyt nopeasti. Paljon mikään ei ole muuttunut. Osapuilleen samat ihmiset kommentoivat silloinkin :)

Teatterissa oltiin todella tarkkoja lippujen noudosta. Ne piti oikeasti hakea ajoissa ja piti oikeasti näyttää ostettaessa käytetty luottokortti. Nämä varoitukset yleensä aina lukevat lippujen varausvahvistuksessa, mutta useimmiten lipputoimiston ihminen kysyy vain sukunimeä ja ojentaa liput. Mutta tää olikin vähän eri asia.

Minut on itse asiassa yllättänyt, MITEN paljon suositumpi Jude Law on kuin monet Lontoon teattereissa siipiään kokeilevat filmitähdet. Viime vuosina Christian Slaterin, Orlando Bloomin, Daniel Radcliffen, Josh Hartnettin ynnä muiden esityksiä ei todellakaan ole myyty loppuun etukäteen. Useimpiin on saanut puolen hinnan lippuja samana päivänä. Juden Hamlet-lipuista sen sijaan tapellaan verissä päin, eikä niitä ole saanut laillisia teitä enää ainakaan... kuukausiin? En itse asiassa tiedä, milloin tämä myytiin loppuun. En seurannut, koska mulla oli jo lippu.

Jude on siis suuren kaliiperin tähti, vaikkei olekaan onnistunut löytämään nappipäärooleja sitten 2000-luvun alun, jolloin varasti kaikki leffat sivurooleissa.

Teatterissa oli runsaasti muitakin naisia, jotka olivat selkeästi laittautuneet. Heidän rinnallaan tunsin itseni hillityksi ja tyylikkääksi. Onneksi britteihin voi luottaa siinä suhteessa. :P Minä olin ihan arkivaatteissa, meikannut vain vähän enemmän ja laittanut hiukset huolella.

Vieressäni istuneet naiset kysyivät minulta, tiedänkö, mistä näytelmä kertoo. Täysin tosissaan. Yritin olla pyörittelemättä silmiäni. Tanskan prinssi? Isä kuollut, äiti nainut sedän? Isän haamu? Kosto? Ei sanonut näille naisille yhtään mitään. En kehdannut kysyä, tiesivätkö edes, että tämä on Shakespearea. Tai, kuka Shakespeare on. Huhhuh.

Tuntui äkkiä erittäin tärkeältä, että minua ei sekoitettaisi pelkästään Juden vuoksi paikalle tulleisiin pimuihin. Minä tunnen Shakespeareni! Olen käynyt Globessa jo vuosia ja rakastanut, rakastanut, rakastanut sitä. Katson kaikki eteen sattuvat Shakespearen näytelmät.

Toivottavasti näytin sen verran asialliselta, että minussa oli jotain uskottavuutta. En tiedä.

Jude Law saw me today. Totally.

He looked me straight in they eye at "frailty, thy name is WOMAN", paused for the longest time and only looked away when I couldn't keep a straight face anymore. (Cue audience laughter.)

I'm sure he does it to a random person every night, but today it was ME. He happened to stop on the stage directly in front of me for that part. Surreal.

I can die happy now.

I'll not state the obvious re: mr. Law's looks. I will tell you two things that might or might not be more interesting.

(1) I have seen my share of West End standard Shakespeare by now, and Jude Law can speak verse with the best of them. It is all too easy to go wrong and start RECITING and over-articulating (which this production's Laertes and ... Read moreOphelia did, not a fan), but Jude got it 110% right. He was natural, conversational, funny, able to talk fast and change his tone in the middle of a sentence. Not the SLIGHTEST hint of a celebrity guest trying to keep up with others.

(2) This doesn't really come across on screen (or hasn't to me anyway), but on stage, mr. Law is amazingly graceful and athletic. Not something I was expecting. Mesmerizing.

Ok, before bed, I can't resist stating the obvious. This is how my subconscious put it during the play:

I suppose the genetic lottery was at some point bound to create someone who looks perfect from all angles. It makes sense, really, depressing as it may be for the rest of us.

You CAN film someone from only the good angles, but in this case the filmed image doesn't even do justice. FYI.

Njoo. Siinä varmaan tärkeimmät esityksestä tämän blogin tarpeiksi. Ihan aluksi oli hetkittäin hankalaa keskittyä sanoihin, kun Jude oli lavalla. Oli jotenkin niin epätodellista... sitä unohtui katselemaan ja unohti kuunnella, mitä se sanoi. Hyvin nopeasti pääsin kuitenkin yli tästä, totesin hänet loistavaksi Hamletiksi ja nautin esityksestä siinä missä kaikesta Shakespearesta. Lisäbonuksella.

Show loppui klo 18.15. Pyörin vähän aikaa takaovella, kunnes Jude tuli sinne jakamaan nimmareita, mutta se oli hirmuinen ja masentava sirkus. Jude hymyili huomattavan etäisesti ja toisteli mekaanisesti "kiitos käynnistä". Lavalla se oli ollut elossa ja näyttänyt nauttivan olostaan, ja kumartaessaan se oli hymyillyt aidon onnellisen oloisesti. Nyt se oli ihan eri ihminen. Jengi meni ihan sekaisin, huusi ja tungeksi. Katselin vähän aikaa kauempaa ja totesin, että paras kunnianosoitus tuon luokan tähdelle on kiertää se kaukaa ja olla pyytämättä mitään helvetin nimmaria. Sitä ei voi ilahduttaa menemällä selittämään, miten nautti esityksestä. Lähdin pois.

Loppuillan pidin vapaata. Olisin kai voinut mennä leffaan tai jotain, mutta notkuin kaupungilla ja menin varhain hotellille. Olin netissä, rentouduin ja menin aikaisin nukkumaan.

Vielä paljon tärkeämpiä roolitusuutisia!

Aaa! Iiii! Les Misérablesin 25-vuotisjuhlakiertueen Valjean, Javert ja Marius on julkistettu. Earl Carpenter (jonka juuri näimme Mariannen kanssa ja joka oli aikas hyvä), Gareth Gates (kyllä, poppari Gareth Gates)... ja JOHN OWEN-JONES!

En mä noista muista joudu ekstaasiin, mutta jos maailman paras John Owen-Jones palaa Valjeanin rooliin, mun on pakko, pakko, pakko nähdä tämä. JOJ on sanonut, ettei lähiaikoina toista bravuurirooliaan West Endissä, joten olin kuvitellut joutuvani tyytymään halpoihin korvikkeisiin. Olen nähnyt hänet roolissa kerran, ja mies on us-ko-ma-ton. Joka sävelestä tulee kylmät väreet. Ainoa oikea Valjean.


(Jotkut ne väittää, että alkuperäinen Colm Wilkinson on ainoa oikea, ja JOJ hänen paras korvikkeensa. En ole nähnyt Wilkinsonia livenä. 10-vuotis-DVD:llä hänellä on loistava ääni mutta erittäin vahvat maneerit, esimerkiksi ärsyttävä suhiseva ässä. Muutenkin hiukan enemmän vanhan koulun mies. JOJ on minulle täydellinen yhdistelmä klassisen vahvaa laulua ja moderneja musikaalisävyjä... mutta en voi sanoa lopullista mielipidettä kuulematta molempia livenä, eikä Wilkinsonia ehkä enää kuule roolissa livenä, joten unohdetaan kysymys. Kiistattomaksi manttelinperijäksi John Owen-Jones on nyt joka tapauksessa kruunattu: Wilkinson veti 10-vuotisjuhlakonserttia, JOJ 25-vuotisjuhlakiertuetta :)

Ollaan rehellisiä. Olisin mä muutenkin luultavasti halunnut nähdä kiertueen. Se on uusi versio: ohjaus, sovitukset, puvut, lavasteet, kaikki. Asetelma on kutkuttava. Eroja on varmasti kiinnostavaa bongailla. West Endin nykyinen versio ON jo 25 vuotta vanha, joten päivitettävää löytyy. Sitä paitsi uudet sovitukset tuppaavat aina kuulostamaan paremmilta kuin vanhat. Maailman musiikkitrendit kehittyvät, ja sitä kautta vissiin alitajuinen makumme. (Tai tiedä häntä, mutta olen huomattavasti paremmin kotonani esimerkiksi vuonna 1996/2000 sovitetun Jesus Christ Superstarin parissa kuin 70-luvun alkuperäisen.)

Nyt ei ole epäilystäkään siitä, että katson tämän, vaikka henki menisi. Mutta missä?

Cardiff (11.12. 2009 - 16.01.2010)
Manchester (19.01.2010 - 13.02.2010)
Norwich (16.02.2010 - 20.03.2010)
Birmingham (23.03.2010 - 17.04.2010)
Edinburgh (20.04.2010 - 15.05.2010)
+ Pariisi kesällä 2010.

Edinburgh tietysti houkuttelisi. Mun on muutenkin pitänyt mennä taas Skotlantiin. Ja olishan tuo siistiä nähdä Ranskassakin, kotimaassaan ja -kaupungissaan. Mutta saa nähdä. Riippuu ensi kauden matkojeni aikatauluista.

Oli vallan pakko valvoa uutisen parissa. Nyt nukkumaan.

Jäähyväisiksi vielä YouTube-nauhoitus. Paras löytämäni äänentoisto, vaikkei kuvaa olekaan. Kyseessä on BBC:n kiinnostavan, 90-minuuttiseksi leikatun Les Mis -konserttiversion ensimmäiset 10 minuuttia. Mukana on jopa avulias kertoja. Jos ei ole aikaa kuunnella koko kymmenminuuttista, kohdasta 6:55 alkaa "Valjean's Soliloquy" JUURI sellaisena kuin se pitää laulaa.

Evan Rachel Wood ja Alan Cumming Spider-Man-musikaaliin

Playbill News: Evan Rachel Wood and Alan Cumming Cast in Spider-Man Turn Off the Dark


Ensimmäiset roolit Bonon & Edgen säveltämään hämismusikaaliin on jaettu (ks. linkki yllä). Evan Rachel "Marilyn Mansonin ex-lapsimorsian" Wood saattaa olla outo ja pelottava, mutta lahjakkuuttaan ei käy kieltäminen. Teki minuun todellisen vaikutuksen Across the Universessa. Tarvitsemme lisää ihmisiä, jotka osaavat tosissaan sekä laulaa että näytellä.

Skotlantilainen Alan Cumming onkin edustanut ko. ryhmää (ja monia muitakin ryhmiä :P) jo kauan. Sekä lavojen että elokuvien karismaattinen konkari.

Onko väärin, että alan olla aika innoissani? Kaksi minulle rakasta asiaa, musikaalit ja supersankarit, yhdistyvät ensi kertaa. Ja U2:n musa on potentiaalisesti todella hyvä juttu. Hyviä esiintyjiä. Hui sentään.

Eri asia, milloin mä tämän näen. Broadwaylle on tarkoitus mennä taas syksyllä, mutta tää saa ensi-iltansa vasta keväällä. Huoh. Katsotaan.

West End Live

West End Live on jokavuotinen, ilmainen tapahtuma Leicester Squarella. Teatterifanien ei tarvitse liikkua metriäkään normaalin reittinsä ulkopuolelle: lava pystytetään TKTS-kojun taakse. Ei uskoisi, että kyseiselle pienelle aukiolle mahtuu satojatuhansia ihmisiä. Seisovat ihmiset menevät pieneen tilaan. Aukiokin tuntuu isommalta, kun se on aidattu ja ahdettu täyteen porukkaa. Jännä juttu.

Pitkiä jonoja ei kannata hätkähtää. Olen käynyt paikalla kahtena vuonna, ja molemmilla kerroilla tulin paikalle vasta 5 - 10 minuuttia ennen esitysten alkua, kun jono jo liikkui. Ihmiset valuvat sisälle todella nopeasti. Ja ihmeen lähelle silti pääsee.

Eturiviin haluavat ovat tietysti paikalla jo aamuyöstä, mutta se ei ole millään lailla välttämätöntä, ellei halua metrin päähän esiintyjistä. EI kuitenkaan kannata saapua esim. 15 min. show'n alkamisen jälkeen. Kun puisto on täynnä, jono pysäytetään. Sisään pääsee, kun entisiä katsojia lähtee pois, eikä kovin moni lähde heti ekan tunnin aikana. Varmistin teoriani tänä vuonna kuuntelemalla vieressä seisoneiden ihmisten turhautunutta puhelinkeskustelua jonoon jumahtaneiden kavereidensa kanssa.

Esiintyjien joukossa olivat Hairspray, Jersey Boys, Wicked, We Will Rock You, Dirty Dancing, Priscilla Queen of the Desert, Oliver!, Sister Act... ynnä muita.

Olen pannut merkille, että jukeboksimusikaalit tuntuvat tässä tilaisuudessa aitoja musikaaleja paremmilta. Niiden laulut on helpompi irrottaa kontekstistaan ja esittää mukaansatempaavina potpureina. Kahden vuoden perusteella ei ole We Will Rock Youn ja Jersey Boysin voittanutta. On lievästi sanottuna siistiä, kun 25 musikaaliammattilaista vetää Bohemian Rhapsodya (kuulostaa nimittäin aika hyvältä) ja yleisö laulaa mukana niin kovaa, ettei omaa ääntään kuule edes päänsä sisällä. Tulee semmoinen illuusio, että kyseiset esitykset olisivat hyviäkin.

Olen kuitenkin nähnyt We Will Rock Youn, ja potpuriversiossa tulee nähtyä sen parhaat puolet ilmaiseksi. ON sykähdyttävää kuunnella Queenin hyvää musiikkia huippuammattilaisten esittämänä (vaikkakin tässä erikoistapauksessa musikaalitähdet ovat fantastisen mr. Mercuryn kalpea korvike), mutta juoni on huttua, vitsit huonoja ja näyttelijäntyö suhteellisen heikkoa. Parempi siis katsoa jukeboksimusikaalit puistossa!

Jukeboksimusikaalit myös selkeästi tiedostavat vetovoimansa ja panostavat puistoesiintymiseen täysillä. Isoista esityksistä Jersey Boys oli ainoa, joka vaivautui esiintymään kahtena päivänä, enkä voi kyllin ylistää sen komeiden miestähtien ammattimaisia stemmoja, hillityn hallittuja pukumieskoreografioita, karismaa ja energiaa. On varmasti iso uhraus raahautua esiintymään viikon ainoana vapaapäivänä, mutta sitä ei näytetä. Olen nähnyt puistoesitykset kahtena vuonna, ja melkein tekee mieli katsoa tämä jukeboksimusikaali niiden pohjalta. Luultavasti virhe, mutta olen elävä todiste siitä, että markkinointi toimii ja panostaminen kannattaa.

Osa suurista musikaaleista panostaa huomattavasti vähemmän. Wickedistä raahautui paikalle vain Elphaba, eikä edes vihreänä, siinä missä We Will Rock Yousta saimme koko 20-30 hengen miehityksen täysissä rooliasuissa.

Tilaisuus sisältää paljon odottelua numeroiden välissä. Muuta vikaa siinä ei ole. Se on maailman suurin ilmainen teatteritapahtuma. On upeaa olla keskellä samanhenkisiä ihmisiä, kuulisittepa miten musikaaleille hurrataan. :)

TKTS myy tästä lähin alennuslippuja myös ennakkoon.

TKTS, tuo Lontoon saman päivän lippuparatiisi ja luojan lahja teatterin suurkuluttajille, on alkanut myydä lippuja myös ennakkoon. Tämä ei sinänsä ole uutinen - ainakin minä olen tiennyt tulevasta uudistuksesta jo kauan.

Uutinen sen sijaan on, että osa ennakkolipuista myydään alennettuun hintaan! Olin luullut, että ennakkoliput ovat täysihintaisia ja ettei mikään halpojen lippujen aamujonotuksessa muuttu. Mutta uudistushan vetääkin pasmat täysin sekaisin.

Nythän niihin esityksiin, joihin alennuslippuja myydään ennakkoon, on huonommat mahdollisuudet saada alennuslippuja samana päivänä! Hintatietoisen henkilön on siis pidettävä kirjaa myös siitä, mihin esityksiin TKTS myy ennakkoalennuslippuja ja ostaa liput ko. esityksiin ensimmäisenä päivänään Lontoossa (tai jos asuu Lontoossa, heti kun uusia tulee myyntiin). Hurlumhei. Hyvä pitää mielessä.

Loppuuko Sunset Boulevard sittenkin 30.5.?

Kaikkialla tuntuu nyt lukevan niin. Jossain vaiheessa se ilmoitti jatkavansa läpi kesän, ihan varmasti! Mutta ehkä jatko on peruttu..?

Kohtalo on mua vastaan, ja mun olisi pitänyt tehdä toukokuun alussa ekstramatka West Endiin. Varmaan olisin tehnytkin ilman näitä häätohinoita. Olis ollut James McAvoy näytelmässä Three Days of Rain, Spring Awakening ennen loppumistaan ja nyt ehkä vielä Sunset Boulevardkin. Mutta ei ollut mahdollisuutta ehtiä, oli - ja on - tärkeitä, kivoja menoja. Kaikkea ei voi saada, ei edes tässä yhdessä pienessä asiassa, vaikka kovasti yrittääkin.

21.5. Uutinen löytyi. Totta se on, harmin paikka.

Lontoon musikaalit näyttävät seuraavilta:

Tarkkailin TKTSin tarjontaa, tutkin nettitarjoukset, alla tilanne, ensin infoa.

• Vertailen korkeimman hintaluokan (AKA top price - £50-£60) lippujen alennettuja hintoja. Hattuhyllylle en mene, mutta tällä katseluvolyymillä säästän satasia, kun vähän jaksan miettiä. Nautin vertailusta :)
• Kaikki, joissa ei lue "jukeboksimusikaali", ovat oikeita musikaaleja. Jukeboksimusikaalissa juoni on rakennettu olemassa olevien biisien ympärille, enkä arvosta sitä taidemuotona. Parhaimmillaan se voi tarjota hauskan, konserttiin verrattavissa olevan illan, huonoimmillaan vituttaa rajusti.
• Lontoossa on muitakin musikaaleja. Ne eivät tällä kertaa kosketa minua. Osa on jo nähty eikä tartte nähdä toiste, ja toisissa (esim. Oliver!) odottelen rauhassa hintojen laskua.
• Listalta puuttuvat The King And I @ Royal Albert Hall (ensi-ilta 12.6, ei hajuakaan, saako alennuslippuja) ja Been So Long @ Young Vic (kokeellinen uusi juttu, ensi-ilta 17.6, pitää selvittää, onko mistään kotoisin) .
  

Kategoria A: "en ole nähnyt"
La Cage aux Folles £30 (alennuslippuja miltei aina, matineat to & la) - Siis Birdgage-komedia mutta musikaali. Luonnollinen siirtymä.
A Litte Night Music £30.50 (ainakin ma, ke, ke mat, pe) £33 (la, la mat) netistä saa ennakkoon £29.50 - Sondheimia Bergmanin elokuvasta 1800-luvun Ruotsissa. Ellen erehdy, tää on se, joka on kokonaan valssia?
Carousel £33.50 (aina paitsi ma ei esitystä, matineat ti & la.) netissä ennakkoon £29.50 - Klassista Rodgers & Hammersteiniä, huvipuistotyöläinen oppii kuolemansa jälkeen perheen arvon.
Sunset Boulevard £35 (aina, matineat ke & la) netissä ennakkoon £30 - Lloyd Webber-musikaaliversio samannimisestä elokuvasta. Ikääntyvä näyttelijätär & nuori kirjailija.
Jersey Boys £38 (ainakin ma, ke) - Jukeboksimusikaali bändistä Frankie Valli & the Four Seasons. Yllättävän svengaavaa oli se, mitä näin West End Livessä viime vuonna.
Billy Elliot £38 (useimmiten paitsi la ilta, matineat to & la) - Tuskin tarttee linkittää leffaa. Vihdoin tullut TKTS:iin, pitänee katsoa, uusi Broadway-versio putsasi palkintopöydän.
Dirty Dancing £39.50 (ainakin ma, ke) - Toinen leffa, jota tuskin tarttee linkittää. Jukeboksihöttöä.
Priscilla Queen of the Desert £40 vain netissä ennakkoon - Jukeboksimusikaali drag queen -leffasta.

Kategoria B: "nähty muualla kuin West Endissä"
Avenue Q (vasta palaamassa tauolta, yksityiskohdat ei tiedossa, mutta ennen aina sai TKTS:istä) netissä pe mat £22.50 - Härskiä kieltä pursuava muppet-komedia. Olen nähnyt Suomessa ja Broadwaylla, West End täydentäisi kokoelman. Kiinnostaa, mitä muutoksia vitseihin on tehty.
Grease £29.75 (ainakin ma, ti, ke, la mat). Day tickets £19.50, lienevät fiksumpi diili. - Tuskin esittelyjä kaipaa. Olen nähnyt livenä vain suomeksi.

Kategoria C: "nähty West Endissä, mutta miehitys vaihtunut ja / tai voisin kuvitella katsovani uudelleen"
Les Mis £34 (ainakin ma, ti, ke, ke mat, to, la mat) - Kurjuutta ja vallankumousta 1800-luvun Ranskassa Hugon samannimisestä kirjasta. Tässä on taas uusi Valjean, tuskinpa pystyn vastustamaan.
Hairspray £34.25 (ma) £39.59 (ke) £40.50 (ti, to) £45.50 (la mat, la) - Musikaalin leffaversio ja / tai alkuperäinen leffa lienevät tuttuja. Läski tyttö tanssii ja vastustaa rotuerottelua 60-luvun Baltimoressa. Irrationaalinen halu nähdä Michael Ball roolissaan vielä kerran ennen kuin lopettaa, mutta tuskin ehdin kun on muutakin.

---
Satavarmojen listalla ovat ainakin Les Misin uusi miehitys ja Sunset Boulevard, joka on kiinnostanut jo kauan mutta osuu nyt ensi kertaa kohdalle. Luultavasti Billy Elliot, johon on ensi kertaa järkevä tilaisuus. Muiden osalta päätöksiä tehdään vähitellen, osittain vasta saman päivän aamuna. (Ynnä kenties sen mukaan, mihin Marianne uskaltautuu..? :D)

Lisäksi olisi ollut upea Spring Awakening, mutta argh, se lopetetaan ennenaikaisesti 30.5. Turhauttaa. Odotin niin, että pääsisin vertaamaan suomalaista ja alkuteosta.

One London Trip More

Tämä oli jo pääblogissa, mutta teatterimatka kuulunee tännekin.

Vietän tänäkin vuonna juhannuksen Lontoossa: to 18.6. - to 25.6. Ajankohta on osoittautunut hyväksi kahdesta syystä: (1) ko. viikonloppuna on West End Live, eli saan teattereiden lisäksi vielä ilmaistakin musikaaliohjelmaa, (2) ei tartte miettiä, mitä tekisi juhannuksena. (Kuulin tosin huhua kavereiden mahdollisista tupareista, joten nyt saattaa mennä kivakin juhannus sivu suun... mutta ei voi mitään.)

Odotan matkaa jo innolla ja laadin täyttä häkää suunnitelmia siitä, mitkä esitykset pitää ainakin nähdä, mitä kenties minäkin päivänä ja mitä kautta liput kannattaa hankkia.

Olen toistaiseksi varannut kaksi teatteria. Ensinnäkin mulla on ollut treffit Juden kanssa sovittuina jo puolitoista vuotta. Sunnuntaina iltapäpäivästä tapaamme. Ikävä kyllä Kenneth Branagh ei enää ohjaa ko. Hamletia, mikä harmittaa minua about yhtä paljon kuin Juden pois jääminen olisi harmittanut (ihan totta!)... mutta odotan elämystä silti. Lisäksi varasin pari päivää sitten toisen Shakespearen, Open Air Theatren Much Ado About Nothing (lempinäytelmäni, aah). Ma päivällä. (Ajankohta valikoitui, koska maanantaisin ei ole muita päivänäytöksiä.) Tähän ei tietääkseni myydä mitään alennuslippuja, joten ostin ihan firman omilta nettisivuilta, permantopaikka £34. (Olen jo monta vuotta ollut niin snobi teatterinharrastaja, että istumapaikalla on paljon väliä. Mieluummin melkein jätän menemättä kuin istun hattuhyllyllä tihrustelemassa. Paitsi jos oikeasti haluan esitykseen ja hattuhyllypaikka on ainoa, mihin mahtuu.)

Lisäksi olisi sitä sun tätä. Voin julkaista listan, jahka se vähän selkiytyy. Montaa satavarmaa tuskin tulee - tykkään useimmiten päättää vasta aamulla, mitä sinä päivänä katson.

Matka on nyt virallisesti julistettu, mikäli asia koskettaa jotakuta :)


Asustan taas suunnilleen tuolla, YHA-hostellissa St. Paul'sin nurkilla. Ei se ole Lontoon paras hostelli, mutta jostain syystä sinne tuntuu "oikealta" kävellä kotiin. Strandia pitkin ja vanhaan Cityyn, joka muinoin oli koko Lontoo. Kun katedraali täyttää näkökentän, on perillä. Matka on paljon pitempi kuin vaikka Oxford Streetin YHA:an, jossa joulun pikamatkallani asuin, mutta jostain selittämättömästä syystä tunsin sinne palatessani käveleväni väärään suuntaan. En tajua itsekään, mutta näin se on.

Legally Blonde + Sheridan Smith + Duncan James = <3

Yeah! Sheridan Smith ja Duncan James tähdittävät Lontoon Legally Blondea ensi talvena.

Tästä on huhuttu jo pari kuukautta, mutten uskaltanut hihkua ennen virallista uutista.

Mun täytyy näköjään lähteä Lontooseen joulu-tammikuussa. Nykyään musikaaleista ei koskaan tiedä, kaatuvatko viikossa vai kahdessa, ja sanoisin, ettei tämä teos aiheensa puolesta ole mikään taattu brittihitti. ;) Mutta nyt on semmoinen esiintyjäyhdistelmä, etten aio missata.

Tai no, voihan tämä pärjätäkin. Broadwaylla meni hyvin. Kyseessä on ilmeisesti hauska, energinen paketti, ja kuulemani biisit ovat tarttuvia. Niistä on näyte esityksen sivuilla, mutta se on vielä Broadwaylta. (Ennen kuin taas aletaan huokailla, että pitikö satunnaisesta komediasta tehdä musikaali, totean, että enemmistö musikaaleista, myös monet parhaat, perustuvat muihin teoksiin. Jostain syystä musikaali taidemuotona toimii niin. West Side Story perustuu Romeoon ja Juliaan, Rent La Bohémeen ja My Fair Lady puhenäytelmään Pygmalion, jonka muuttamista musikaaliksi pidettiin tarpeettomana raiskaamisena, mutta katsokaa lopputulosta. Jos siis halutaan tehdä kevyt komediamusikaali, miksei pohjaksi saisi ottaa kevyttä komediaa?)


Uskallan toivoa esitykseltä hauskuutta varsinkin nyt, kun Smith on mukana. Nainen todisti Little Shop of Horrorsissa olevansa lois-ta-va komedienne ja laulaja. Smith on täydellinen valinta rooliin ja tehnee esityksestä 103 % hauskemman. Odotukseni ovat todella korkealla.

Ja Duncan James..? No, sitä voisi paremman puutteessa katsella esimerkiksi maalaamassa seinää. Siinä se :D Viis roolisuorituksesta. Mutta kyllä se laulaa osaa, ja olen iloinen, että se tuntuu Chicago-vierailunsa jälkeen aidosti tykästyneen musikaalimaailmaan ja haluavan tehdä tätä. Veikkaan, että sen nimi vetää muutamankin naisen katsomoon, mikä on aina plussaa alalle.

Jesus Christ Superstar tulee taas.

Tuo alkuperäinen 70-luvun hippiversio, maanantai 13.4. MTV3 klo 11.45. Musiikillisesti ei paras, mutta sisältää karismaattisen Jeesuksen.

Onhan nyt sentään pääsiäinen.

En kylläkään tiedä, miksi leffa tulee Jeesuksen ylösnousemuksen päivänä, vaikka loppuu Jeesuksen kuolemaan (jos tuo spoilasi liikaa, kannattaa ehkä parantaa kristinuskon tuntemustaan ;). Ehkä musikaali olisi muille päiville liian hilpeä juttu.

American Idolia, taas.

Älkää käsittäkö väärin: kyse ei nyt oikeastaan ole siitä, että pitäisin Adam Lambertia maailman ihanimpana. Ainakaan vielä ei miehen esiintyminen ole saanut sydäntäni sykkimään erityisen nopeasti. Mutta tuomareiden kehut ovat! Sydänparka on pakahtua ilosta ja ylpeydestä joka kerta kun Adamin äänialaa hehkutetaan kuin maailmassa ei olisi koskaan nähty vastaavaa. Tällä kertaa Kara sanoi sen laulaneen nuotteja, joita hän ei ollut tiennyt olevan olemassakaan. (Kaikki ylistivät, mutta juuri Kara tuntuu keskittyvän äänialaan.) Go, musikaaliammattilaiset!

Eikö musiikin ammattilainen tosiaan ole moista koskaan kuullut? Itselleni tuli vahvat musikaalitakaumat samaisista vahvoista korkeista äänistä. Muuten Adam kyllä yrittää olla laulamatta liikaa musikaalitekniikalla, ja varmasti hyvä niin.

Black or White on uusin kappale. Seuraan kisaa muutoin Suomen telkkarista, mutta oli pakko hakea Youtubesta jo etukäteen tämä esitys. Tarkoittamani vahva korkea ääni esimerkiksi kohdassa 1.21.



Vertailukohdaksi se, mitä Adam on tähän asti työkseen tehnyt, eli Wicked, Dancing Throuhg Life. (Mies oli L.A:n produktion vara-Fiyero. Fiyero on show'n miespääosa.) Aika hauskaa :D Filmatut lavashow't näyttävät aina aika dorkalta ja ylivedetyltä, älkää välittäkö siitä. Sama esiintyminen voi näyttää teatterissa täysin luontevalta.

Toisilla sitä äänialaa riittää!

Musikaaliteksti kopioidaan nyt useampaan blogiin. Saadaanpa näihin sisältöä vaihteeksi.

American Idol juuri äsken:

"WHO has a range like that?!" (Uusi Cara-tuomari tyrmistyneen, epäuskoisen kehuvaan sävyyn.)

Musical theatre performers do, honey. Duh.

98% tavallisista levylaulajista ei pärjää musikaaliteatterissa, sanottiin juuri yhdessä gradukirjassa, jota luen. Monen oopperalaulajankaan ääniala ei riitä. Musikaalisäveltäjät on sadisteja ;)

Ko. poika on musikaalinäyttelijä, jota on koko kisan ajan ajan haukuttu teatreaalisuudesta. Mutta viimeistään nyt tuomarien oli pakko myöntää, että sen laulutaito on täy-sin omassa sarjassaan.

Ah. Ylpeä hetki.

Olen tällä kaudella jäänyt American Idol -koukkuun. Olisin ilman tätäkin. Mutta olisipa tää poika ollut mukana viime kauden Lloyd Webber -jaksossa!


Jätkä muuten kanavoi musikaalikollegaansa Tony Vincentiä niin monella tasolla, että naurattaa.(Tsekatkaa vaikka Tonyn hiukset Wikipedia-linkissä!!) Mutta on onneksi aivan yhtä hyvä.

Oscar-gaala 2009 kuulostaa hyvältä!

Kuulostaa siltä, että Hugh Jackman juontajana vetää musiikkinumeroita koko rahan edestä. Ks. IMDB:n uutinen.

Tätä olen toivonutkin siitä lähtien kun hänet julistettiin juontajaksi! <3

(Ja Hugh on hyvä ja kokenut juontaja. Vetänyt Tonyt monta kertaa.)

Playbill.com

Aloin kirjoittaa arvostelua, mutta se ei ehdi tänään valmiiksi. Sen sijaan tuli mieleeni vinkki.

Playbillradio.com on sattuneesta syystä suosikkinettiradioni. Se soittaa 100% musikaalisävelmiä ja lähettää lisäksi Broadway-uutisia ja teemaohjelmia, jotka keskittyvät esimerkiksi tiettyyn säveltäjään tai teokseen. Kuunteleminen on muistutus siitä, miten monipuolista musikaalimusiikki on. Kanava ei soita muuta, mutta valikoimaa tuntuu silti olevan laidasta laitaan.

Playbill.com on myös maailman paras teatteriuutissivusto. Käyn uskollisuudesta myös Lontoon officiallondontheatre.co.uk:ssa, mutta Playbill kattaa West Endin niin tehokkasti, ettei oikestaan olisi tarvetta.


Alkuperäisessä inkarnaatiossaan Playbill on Broadwayn joka esityksessä jaettava ilmainen käsiohjelma/uutislehtinen. Mahdollisesti paras asia siellä. Repikää siitä, West Endin maksulliset näyttelijälehdykät. (Mutten milloinkaan pääse yli Broadwayn TKTS:in huonosta toiminnasta ja hitaista jonoista, joten West End johtaa kokonaistilastoissa. Ja onhan se se alkuperäinen. B-way-teatterit ovat kopioita Lontoosta.)

Huh, mikä helpotus.

Tim Rice ei ole kirjoittanut Britannian kammottavan Euroviisukappaleen sanoja.

Ajattelin jo, että harkintakykyni on sumentunut täydellisesti, enkä enää koskaan voi kunnioittaa Ricea, omaa makuani tai varmuuden vuoksi ketään muutakaan musikaalisanoittajaa.

Alun perinhän uutisoitiin, että Webber säveltää kappaleen ja Rice sanoittaa. Ilmeisesti Ricea ei loppupeleissä kuitenkaan kiinnostanut. Webberin sävel on ihan OK, vaikka olisin odottanut parempaa. Sanat ovat kuitenkin niin kauheat ("It's my time, it's my time" on todella nolo toistuessaan kahdesti), että korvani vuotivat verta ja halusin kaivaa itselleni häpeissäni kuopan hiekkaan, jos ne olisivat olleet Tim Ricen käsialaa.

Löysin haastattelun vierestä myös linkin erittäin kiinnostavaan haastatteluun, jossa Rice puhuu parin työskentelysuhteen päättymisestä 70-luvulla.

Ja tässä on se nolosti sanoitettu tylsä balladi. Britannia pärjää tällä yhtä huonosti kuin aina ennenkin. (Melodia on kyllä musikaalimainen. Tämä kuulostaisi paremmalta hiukan nopeammaksi sovitettuna ja musikaaliäänellä laulettuna. R'n'b-tyyli tekee biisistä sietämättömän mahtipontisen.)

Kyseessä ei nyt ole musikaali, mutta...

Regent's Parkin kesäteatterin Shakespeare-kappale on tänä kesänä Much Ado About Nothing!

Jee, jee, jee! Elämä hymyilee. Ihana Much Ado About Nothing, tuo ehdoton lempishakespeareni ja varmaankin myös lempinäytelmäni. (Tänä kesänä on oikea runsaudenpula: toinen päänäytelmä on Oscar Wilden hurmaava The Importance of Being Earnest. Onneksi ei kuitenkaan tarvitse valita, koska Wilde saa ensi-iltansa vasta heinäkuussa. Ja toki Much Ado olisi voittanut.)

Much Ado on monella tapaa ihana. Shakespeare rikkoo siinä kaavoja. Kyseessä on perinteinen kahden pariskunnan kuvio, joita kirjoitetaan yhä ja tullaan varmasti kirjoittamaan maailman tappiin - mutta B-juonen melodramaattinen nuoripari saa kerrankin soittaa toista viulua A-tarinan koomisille rakastavaisille eikä päinvastoin. Moderni, sanavalmis Beatricekaan ei joudu äkäpussina kesytettäväksi, vaan miehet lankeavat hänen jalkoihinsa. Näytelmän herkullinen dialogi osoittaa, ettei tilannekomedioiden pikkunäppärää sanakikkailua ole keksitty ihan eilen. (En ole ihan itse keksinyt kaikkia huomioita. Opiskelin tätä(kin) näytelmää Glasgow'ssa. Antoisia, antoisia luentoja. Oi niitä aikoja.)

On erityisen hätkähdyttävää, että Beatricen ja Benedickin A-tarina toimii täysin ajasta ja paikasta riippumatta. Siinä ei ole yhtään aikasidonnaista elementtiä. Ihmiset suojautuvat yhä pettymyksiltä tunteensa tukahduttamalla, ja seksuaalinen jännite purkautuu kinasteluna. Ihmiset voisi vaikka tänään huijata rakastumaan täsmälleen samalla metodilla... ja uskon vahvasti, että juoni monessa tapauksessa toimisi oikeasti.

Harmi, ettei Claudion ja Heron melodramaattinen B-juoni (jossa maineen menetyksen korjaamiseksi ryhdytään romeojajuliamaisiin ääritekoihin) toimi nykyajassa oikein millään tasolla ilman suuria juonellisia muutoksia. Muuten Much Ado olisi ainutlaatuisen ajaton Shakespeare.

Beatricen ja Benedickin tarina puhuttelee minua syystä tai toisesta. Meinaan alkaa itkeä ilosta, kun ne luopuvat suojamuureistaan ja uskaltavat rakastaa... loppujen lopuksi niin naurettavan pienestä rohkaisusta. Awwww. Syystä tai toisesta eläydyn vahvan henkilökohtaisesti ja syvän liikuttuneena tähän hypoteettiseen sisäisen sulamisen tunteeseen. Kertooko tämä sitten Shakespearen universaalista tarkkanäköisyydestä vai pelkästään minusta ihmisenä? (Oletettavasti molemmista.)

Jos joku ei ole vielä nähnyt Kenneth Branaghin ihanaa leffaversiota (1993), kannattaa katsoa ja heti. Onnistuneimpia Shakespeare-filmatisointeja. (On näköjään myös Youtubessa.)

(Tarvitsen enää (a) Benedickin, (b) ihmiset, jotka toteuttavat huijauksen. Sitten voin elää elämäni onnellisena loppuun asti. Mutta tämän näkeminen Lontoossa tekee minut jo astetta onnellisemmaksi. Olen odottanut tätä vuosia.)

Lontoon aloittelijaystävälliset musikaalit

Minun piti suositella siskolle West End-musikaalia, josta musikaaleihin epäluuloisesti suhtautuva poikaystävä mahdollisimman varmasti tykkää - ja alkaa vihdoin uskoa, että musikaalit ovat hyviä.

(Tämä Lontoon matka on lähestulkoon siskon viimeinen tilaisuus käännyttää poikaystävä. Muutaman kerran poikaparka on jo Suomessa istunut mukana, muttei ole oikein osunut hyvään esitykseen ja on siis uhkaavasti tulossa siihen tulokseen, ettei tykkää musikaaleista. Eihän sellainen sovi tässä perheessä! Mutta jätkä ei ole koskaan käynyt Lontoossa eikä siis nähnyt oikeaa musikaalia oikeiden taiteilijoiden esittämänä. Siihen sisko laittaa toivonsa.)

Oli hauskaa miettiä, mitkä teokset Lontoon tarjonnasta soveltuisivat parhaiten puolivastahakoisille ensikertalaisille. Minustahan paras pala kaupungin tarjonnassa on nyt ja aina Les Mis, mutta se ei suinkaan tarkoita, että melodramaattinen, historiallinen teos, jonka juontakin voi olla pikkuisen vaikea seurata (esityksen suurin kauneusvirhe - kannattaa oikeasti lukea ainakin ekan näytöksen juonitiivistelmä, jos ei tunne tarinaa ennalta) olisi hyvä valinta keskimääräiselle West End -neitsyelle.

Tulin siihen tulokseen, että Avenue Q on loogisin ehdokas. Se on ihan oikea musikaali (vrt. jukeboksihirvitykset), joka sisältää korkeatasoista, juonta palvelevaa musiikkia, mutta lisäksi se on todella hauska ja todella alatyylinen. Se riisuu kerralla ensikertalaisilta ennakkoluulot siitä, että musikaaliteatteri olisi vanhanaikaista ja puisevaa (mitä se tosin 95 prosentin varmuudella on minunkin silmissäni, jos joudun katsomaan ennen West Side Storya kirjoitettuja esityksiä).

Muita ehdokkaita olisivat: Hairspray, joka on takuuhyvä, hauska ja mukaansatempaava, mutta kyseinen kohdehenkilö on jo nähnyt leffaversion, joten show ei tekisi maksimivaikutusta; Grease, joka on oikeesti hauska ja hyvä, mutta luultavasti leffana jo tuttu. Lisäksi olen kuullut nykyisestä versiosta lähinnä pahaa enkä siis uskalla suositella takuuhyväksi; ja... luultavasti listalle kuuluisi vielä Lion King, jota en itsekään ole nähnyt, kun ne pirulaiset eivät koskaan myönnä mitään alennuksia ja vastustan sellaista periaatteesta. Kuulemani perusteella ikuisuuden pyörinyt leijonashow kuitenkin on näyttävä, takuuhyvä ja helposti lähestyttävä.

Siinä nuo varmaan ovat. Lontoon aloittelijaystävällisimmät oikeat musikaalit. Niitä on. Ei siis ole tekosyytä viedä aloittelijaa jukeboksimusikaaliin. Se olisi anteeksiantamatonta, vaikka ne vasta helppoja sulatettavia ovatkin. Ne ovat soveliasta katsottavaa korkeintaan konkareille, jotka tietävät paremmasta. (Miksikö? Idea oli menettää musikaalineitsyys. Muuten hyvä, mutta jukeboksin jälkeen yksilö ei vieläkään voi väittää menettäneensä sitä.)

Nähtävästi määritelmäni aloittelijaystävällisestä on "hauska (tai ei ainakaan dramaattinen), stereotyyppejä romuttava, kevyt mutta näyttävä, musiikiltaan korkeatasoinen ja tarttuva, helposti lähestyttävä vaikkapa leikkisyytensä tai mustan huumorinsa vuoksi". Listalle olisi saumoja vielä ainakin Little Shop of Horrorsilla, jos se pyörisi Lontoossa nyt. Ja kenties Mary Poppinsilla, riippuen henkilön lapsenmielisyydestä.

Toisaalta: jos ihminen olisi vaikkapa tanssifani, asia pitäisi harkita uudelleen ihan uusilla kriteereillä.