Joseph and the Amazing Technicolor Dreamcoat - West End 25.11.2008

Katsottu oikein varta vasten tehdyllä teatterimatkalla Lontoossa.


Olen kokemuksen myötä huomannut, että West End -musikaalien yleisöt vaihtelevat paljon. Tietyt esitykset (kröhömphantomkröhöm) vetävät turisteja - vieraita kieliä kuulee väliajalla vähintään yhtä paljon kuin englantia. Toisissa valtaosa on paikallisia. Joidenkin esitysten yleisöt ovat vakavampaa aktiiviteatteriväkeä, toisissa enemmistö on kerrankin teatteriin uskaltautunutta tavisporukkaa. (Näin siis kunnon paikoilla. Jos menee halvalla 2. parvelle, sieltä löytää aina lähinnä turisteja, pälyileviä teatterinoviiseja ja koululuokkia. Siksi en viihdy siellä.)

Josephin yleisö koostui 95-prosenttisesti briteistä - ja siitä kansanosasta, joka ei aktiivisesti harrasta teatteria. TV:stä tuttua Lee Meadia oli selvästi tullut ihastelemaan jokamiehiä ja -naisia. Lienee sanomattakin selvää, että naisia ja lapsia oli paljon. Joseph on koko perheen esitys ja Lee koko kansan suosikki, se ei jäänyt epäselväksi.

Esitys jätti minut kaksijakoisiin tunnelmiin. Se saattoi olla energisin ja tarttuvin koskaan näkemäni show. Vannon, että heräsin yöllä useaan kertaan siihen, että päässäni jumputtava "Go, go, go Joseph, you know what they say..." ei antanut minun nukkua. Esiintyjien tarttuva taito ja into innoitti yleisön, myös minut, tasalaatuisen spontaaneimpiin koskaan kokemiini aplodeihin.

(Tiedättehän, että on kahdenlaisia aplodeja? Konvention mukaan lauluille pitää taputtaa. Jokainen kappale, joka ei ole aivan pannukakku, saa siis velvollisuusaplodit. Velvollisuusaplodit tunnistaa pienestä tauosta ennen taputuksen alkua: kaikki odottavat, että joku muu aloittaa. Toisaalta on olemassa myös spontaaneja aplodeja, jotka tunnistaa siitä, että musiikin tauotessa myrskyisät suosionosoitukset ovat jo alkaneet. Koska kaikki haluavat taputtaa eivätkä suotta odottele muita.

Joseph on ehkä ainoa näkemäni show, jossa aplodit olivat vähintään 90-prosenttisesti aidon spontaaneja. Eikä suotta! Silloinkin kun itse kappale ei ollut ikimuistoinen, jokainen esiintyjä oli aplodinsa ansainnut. Minä olin lähes aina mukana spontaanissa ilossa ja taputin kädet kipeinä jo ennen kappaleiden loppua.)


Erityismaininta on pakko antaa kertoja Jenna Lee-Jamesille. Yksi parhaista koskaan kuulemistani naisäänistä. Brava. Kertojalle sävelletyt kappaleet eivät ole helppoja, mutta hän selviytyi niistä nautittavan vaivattomasti ja puhtaasti, ja näytti vielä nauttivan olostaankin. Menen tästä lähin katsomaan häntä miltei missä vain.

Toinen erityismaininta lapsikuorolle. Moniääninen laulu oli niin puhdasta, ettei kylmiä väreitä voinut välttää. Ja... lapsia. Aww. Vahva sympatiatekijä.

Kolmas erityismaininta Lee Meadin charmille. Hän on täydellinen tähän rooliin luonnonkiharasta jewfro-frisyyristä lähtien. (Minkä lisäksi haluan mainita, että on ehdoton palvelus ihmiskunnalle esiintyä lannevaatteessa.) Odotan mielenkiinnolla, mitä mies tekee seuraavaksi ja pääseekö ääni ehkä toisessa teoksessa eri lailla oikeuksiinsa. Tässä se on riittävän hyvä muttei supervaikuttava. (Mutta jos ääni ei aiheutakaan kylmiä väreitä, hymy onneksi aiheuttaa. Jostain kumman syystä minä ja naiset kaikkialla ympärilläni kiljuimme taukoamatta kumarrusten ajan. Kröhöm, siirrytäänpä eteenpäin.)



Sitten negatiiviseen. Joseph on alun perin kouluissa esitettäväksi tarkoitettu pieni kuvaelma. Sen juoni on olematon ja hahmot vailla syvyyttä. Laulut seuraavat toisiaan satunnaisen tuntuisesti. Kaikissa jukeboksimusikaaleissakin on parempia aasinsiltoja biisien välillä. Oikeasti. Eikä ohjaaja ole pyrkinyt ainakaan korjaamaan tilannetta - esitys on vahvan koominen ja viis veisaa siitä, miten seuraavaan hittikappaleeseen saavutaan. Kunhan saavutaan. Varsinkin Close Every Doorin dramaattinen paatos tulee täysin puun takaa ja vaatii kuulijaa vaihtamaan kirskuen vaihteita päässään.

Teosta on vuosien varrella pidennetty, mutta yli kaksituntisen siitä sai vain esittämällä parhaat biisit kahteen kertaan (esim. Close Every Door, toiseen kertaan ei mitään juonellista tekosyytä). Lisäksi viimeinen vartti on mega-mega-mega-megapotpuri koko setistä, mutta siitä en valita, koska se oli esityksen ehdottomasti paras osuus ja univaikeuksieni lähde. Sydän alkoi väkisin jyskyttää taustabiitin tahtiin ja veri lähti kiertämään jäsenissä. Ja homma vain jatkui ja jatkui. Alkoi jo päässä heittää. Ihanaa.

Lopuksi kummasteleva toteamus: lapsille suunnatuksi esitykseksi musiikin volyymi on varsinkin lopun megapotpurissa säädetty käsittämättömän kovalle. Itse nautin siitä, mutta olen kohdannut vastaavaa ehkä vain We Will Rock Youssa: mukana voi rauhassa taputtaa ja vaikka hoilata, koska omaa ääntään ja taputustaan ei oikeasti kuule. Jos viet tänne lapsen tai olet itse herkkäkorvainen, pakkaa korvatulpat.

---

(1) Teos:
Musiikki - 3,5
Juoni ja käsikirjoitus - 2
Aihe ja tunnelma - 3

= 8,5/15

(2) Toteutus:
Ohjaus - 2
Lavastus + efektit - 3

= 5/10

(3) Esiintyjät
Laulu - 4,5
Tanssi - 3
Näytteleminen - 3

= 10,5/15

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 5
Tahdon nähdä uudelleen - 3

= 8/10

Yht. 32/50 ==> 3+

Proposition 8 - The Musical

Hieman poliittista lyhytmusikaalia näin aamutuimaan.

Mahtavan isoja nimiä saatu tällaiseen projektiin. Hyvä sanoma, varsinkin Jeesuksen osuus.

Tämän isä Marc Shaiman on mm. säveltänyt ja sanoittanut Hairsprayn ja osallistunut South Park -leffan biisien tekoon ja sovittamiseen. Vaikuttaa mahtavalta tyypiltä.

Selkokielellä: Trey Parker, Matt Stone ja Mormon Musical

No niin. Otetaanpa uudelleen. Matt Stone ja Trey Parker ovat luoneet Broadwaylle musikaalin mormoneista yhteistyössä Avenue Q'n Robert Lopezin kanssa.

Tulevan teoksen nimi on Mormon Musical. Siihen on jo kiinnitetty tähti Cheyenne Jackson, ja harjoitukset alkavat joulukuussa. Musikaalin arvellaan ehtivän ensi-iltaan jo vuonna 2009, mikä saa minut arvelemaan, ettei kyseessä ole enää varsinainen workshop-vaihe, vaikka monessa artikkelissa niin väitetäänkin. (Workshopit kun toteutetaan hyvinkin keskeneräisiin teoksiin usein vuosia ennen kuin teos on harjoittelukunnossa. Siinä vaiheessa ei yleensä ole tehty roolituspäätöksiä, vaikka workshop-ihmiset saattavatkin päätyä produktioon).

Suhtaudun projektiin suurella innolla ja kohtalaisella epävarmuudella. South Park on suosittu, muttei kuitenkaan mikään suuren yleisön hitti. Sitä katsovat viikoittain samat fanit. Broadway-musikaalin pitäisi joka ilta löytää uusi yleisö. Ihan tavallisten amerikkalaisten ja ulkomaalaisten turistien pitäisi tajuta musikaali ja tykästyä siihen. Toivoa herättävin seikka lienee, että Avenue Q onnistui tässä, vaikka on South Park -tyylisen epäkorrekti. (En ole kovin innoissani yhteistyökumppanista. Tuntuu liiankin ilmiselvältä, että nämä työskentelevät yhdessä. Olisin paljon uteliaampi, jos pojat säveltäisivät jonkun Sondheimin kanssa eikä voisi ollenkaan tietää, mitä sieltä tulee.)

Avenue Q'lla ei ollut taakkanaan uskontoa. Minua pelottaa kovasti se, että USA on uskonnollinen maa. Uskovaiset luulevat kuitenkin, että heitä pilkataan, koska eivät katso teosta ennen kuin alkavat haukkua. Jäävätkö kaikki kristityt kotiin silkasta solidaarisuudesta? (Omassa pienessä mielessäni olen varma, että teos EI pilkkaa mormoneja vaan kuvaa heitä ystävällisesti. Tämä on ollut Parkerin ja Stonen yleinen linja, vrt. Orgazmo ja Parkerin kommentit alla.) (Aivan päinvastainen linja kuin skientologian kohdalla. :D)


Koska juuri nyt olen hiukan pakkomielteinen, otin vapauden koota tällaisen tietopaketin relevanteista haastattelupätkistä. En jaksanut linkittää niitä lähteisiinsä, mutta ainahan voitte leikata ja liimata kokonaisen lauseen Googleen. Sillä varmasti löytyy. (Yksi erityisen kiinnostava ja tavallista syvällisempi haastattelu on tässä. Siinä käsitellään paljon uskontoa.)

Musikaaleista:

Parker: My favorite musical? It changes all the time. I'm just a diehard, I'm totally old school, like I'll sit and watch, if they are re-doing Oklahoma in New York, I will be the first one there. No, I don't think it's my favorite. You know what, I'm totally cheesy too, I love Les Miserables. There, I said it, it's on tape.

(Marry me, Trey! <3 Ai muuten kyllä, mutta olet jo naimisissa? No, ehkä ensi kerralla.

Writing musicals is the hardest thing in the world. And it was really funny, because I remember when the South Park movie came out, there were some critics that said, 'Well it's obvious that in order to get it to be 90 minutes they filled some time with music.”

The trick to doing a good musical is that, if you take that music number out, there's less to the movie there. You would miss it.

Is writing songs one of the more fun aspects of doing South Park?

Parker: Oh yeah, that’s why songs always end up in our stuff, that’s what I really love to do. It’s definitely been the most enjoyable part for me.

(Edit: Tuli mieleen lisäys, joka on minulle itsestään selvä mutta jollekulle ehkä uusi. Parker opiskeli pääaineenaan nimenomaan musiikkia, tarkoituksenaan ryhtyä elokuvasäveltäjäksi. Elokuvakurssit olivat vain sivuaine. Hän on siis paljon pätevämpi muusikko kuin moni tajuaakaan.)


Mormoneista:

Parker: I’ve been fascinated with the Mormons for a long time. They are the nicest people in the world. If a religion’s going to take over the world, and the one that really believes “just be super nice to everyone” takes over, that’s all right with me. Even if it’s all bullshit, that’s OK.

Ja suora lainaus SP:n mormonijaksosta:

"Look, maybe us Mormons do believe in crazy stories that make absolutely no sense, and maybe Joseph Smith did make it all up, but I have a great life and a great family and I have the Book of Mormon to thank for that. The truth is, I don’t care if Joseph Smith made it all up, because what the church teaches now is loving your family, being nice, and helping people, and even though people in this town might think that’s stupid, I still choose to believe in it."

Parkerin ensimmäinen tyttöystävä oli mormoni. Poika järkyttyi perheestä, joka oikeasti istui iltaisin yhdessä, pelasi pelejä ja lauloi lauluja.


Uskonnosta:

Stone: We’ve done stuff that’s really anti-religion in some ways. But it’s such an easy joke to go, “Look how stupid that is,” and then stop right there. Religion’s just much more fascinating than that to us. So from the very beginning, we always thought it was funny just to flip it on its ear and show how screwed up it is, but also how great it is.

Molemmat ovat sanoneet useaan kertaan, etteivät ole uskonnonvastaisia. Uskonto kiinnostaa heitä. Parker on sanonut, että uskoo Jumalaan, mutta että olisi liian monimutkaista selittää, millaiseen.

Minulla ei nyt oikeesti ole aikaa kirjoittaa, mutta...

IIIII, sisäinen fanityttöni on ihan sekaisin.

Uutinen, jonka myös Imdb on toistanut. Se on oikea ja totta. (Huhuja asiasta liikkui jo 2006, mutta en uskaltanut odottaa mitään lähitulevaisuudessa.)

Faniminäni (minkään asian faniminäni) suurimpia toiveita on ollut ihkaoikea Parkerin (ja Stonen, mutta Parker on 100% se musikaaliosapuoli, joten Stone "En tiennyt, kuka Sondheim on, kun hän kehui SP-leffaa vuosikymmenen parhaaksi musikaaliksi" on tässä sivuseikka) musikaali. (Haastan teidät luomaan monimutkaisemman virkerakenteen. Kisa alkaa nyt.)

Se tulee Broadwaylle! Jo 2009! Tämä on jotain niin mahtavaa, että heittäisin voltin jos osaisin!

High School Musical 3: Senior Year (2008)

No, hemmetti.

Nyt tiedän, mitä tapahtuu, kun taitava ja omistautunut musikaaliohjaaja-koreografi saa huippumenestyksen aallonharjalla käyttöönsä rajattoman budjetin.

Syntyy niin typerryttäviä musiikkinumeroita, että katsoja saa rullata leukansa ylös lattialta.

Olin Rotten Tomatoesin yllättävän korkeista kriitikkoarvosanoista päätellyt, ettei tämä leffa ehkä ole kokonaan paska. (IMDB:stä ei tässä kannata puhua... kun yli 50% arvosanoista on ykkösiä, meneillään on kenties jonkinlainen vihakampanja.) Mutta, niinku, vau. Voisiko musiikkinumeroita toteuttaa valkokankaalla tämän upeammin ilman sydänkohtausten riskiä sekä esiintyjissä että katsojissa? Kuvakulmat ovat kekseliäitä, kamera liikkuu musiikin mukana kuin tanssien, lavasteet ja puvut vaihtuvat hengästyttästi kuin Bollywoodissa, energiaa ja jippoja on lähes joka numerossa vähintään kolmen kappaleen edestä. Mahtavaa. (Pidän esimerkiksi poikien kauhurokkinumeroa romutarhassa ja prom-numeroa täyden kympin malliesimerkkeinä.) Erityiset bonuspisteet runsaille nyökkäyksille teatterin ja genren juurien suuntaan.

Skaalan toisessa ääripäässä on se tosiasia, että tämä on sokerinen teinileffa. Juoni ja puhekohtaukset ovat välttämätöntä pakkopullaa musiikki-iloittelun lomassa (enkä siksi voi antaa leffalle enempää kuin nelosen viidestä). Dialogista on kuitenkin tehty suht' toimivaa, eikä se tuottanut minulle tuskaa (jos nyt ei iloakaan). Disney ja HSM-perinteet ovat sanelleet tiukat puitteet sille, mitä leffassa saa ja pitää olla, ja tarkkaan säädellyllä väylällään elokuva navigoi tyylipuhtaasti. (Kenellekään ei varmaan tullut mieleenkään vaatia tältä teokselta seksiä, huumeita ja teiniraskauksia. Niiden puutteesta en anna miinusta. Jos astuit saliin nimenomaan näiden toivossa, saat oikeutetusti antaa tälle ykkösen - ja toisen mokoman omalle mediasivistyksellesi.)

Nuoret näyttelijät ovat minusta sympaattisia ja asiaankuuluvan sokerisen sööttejä. Joskus hiukan ylinäytellään, mutta ei missään vaiheessa lähelläkään Meryl Streepin Mamma Mia -tasoa (voi, Meryl... en ikinä pääse yli suorituksen tuottamasta tuskasta). Musiikki ajaa asiansa (kyyhkyläisten valssi on jopa kaunis), vaikka onkin erittäin popahtavaa. Esiintyjien lauluäänet on ikävä kyllä edelleen ylimiksattu metalliseksi massaksi, kuten tässä leffasarjassa on ollut tapana.

Ohjaaja Kenny Ortega on selkeästi rakastunut nuoreen Zac Efroniin hiukan samaan tapaan kuin Burton Deppiin. Efron on kuvissa 95% ajasta, eikä kukaan enää edes teeskentele, että elokuvassa olisi kahta tasavertaista tähteä. Saati kuutta. Efron-tykitys on onneksi ilo silmälle (ja korvalle... okei, enimmäkseen silmälle). Sympaattisesta muovipojasta on yhtäkkiä sukeutunut aito mestaritanssija. Mystistä, mutta vaikuttavaa. Ja lupaavaa Footloose-musikaalin kannalta. Senhän Ortega ja Efron seuraavaksi tekevät yhdessä.

Footloose-uutinen ilahduttaa minua. Se tarkoittaa, ettei Efron valehdellut sanoessaan, ettei aio tehdä Travoltoja, vaan rakastaa musikaaleja ja tahtoo tehdä niitä vaikka koko ikänsä. Useimpien ihmisten mielestähän kyseessä on huonoin mahdollinen liike. Välttääkseen roolin ja genren vangiksi jäämistä pojan pitäisi nyt tehdä vakavaa draamaa, kenties mielisairaana hahmona, ehkä jotain historiallista. Tai danielradcliffet lavalla. Jotain mahdollisimman erilaista ja äkkiä. Footloosen taustalla ei ymmärtääkseni ole sopimusvelvoitteita, joten sen tekemiseen on kaksi mahdollista syytä: (1) halu takoa kun rauta on kuumaa ja rahastaa maksimaalisesti, (2) aito halu tehdä tämä elokuva. Tyhmempikin toivottavasti ymmärtää, että vaihtoehto ykkönen tuottaisi vain lyhytaikaista hyötyä, joten kakkoseen on suht' helppo uskoa. Ainakin jos haluaa uskoa. Heh. (Nähtäväksi jää silti, tuleeko musikaaleja mitenkään säännöllisesti lisää tämänkin jälkeen. Edes minä en oikein usko siihen. Hollywood on kiireinen paikka. Hugh Jackmankin on ollut kehittämässä musikaaleja itselleen viimeiset viisi vuotta, mutta eipä niistä vieläkään näy kuin pari in development -mainintaa IMDB:ssä.)

Harhapolun jälkeen totean yhteenvedonomaisesti: jos on aito musikaalifani, tämä kannattaa oikeasti katsoa. Teinihattaran jaksaa helposti niellä seuraavaa genrensä näyttävintä musikaalinumeroa odotellessa.

P.S. NIIN paljon parempi kuin julkkiksilla ylilastattu Mamma Mia. Sokerin yliannostus on - gasp - pienempi.

Onko Britannialla vihdoin mahdollisuuksia Euroviisuissa?

Following the recent announcement that Andrew Lloyd Webber is penning the UK’s next Eurovision Song Contest entry, rumours are circulating that he may be calling on his oldest and most well-known collaborator – lyricist Tim Rice – to work with him on the song.

(Whatsonstage.com)

Tämä on kiehtova ja ilahduttava uutinen. Sääli tosin, jos Rice valitsee yhteistyön jatkamiselle näin epäkiitollisen median. Euroviisut on mahtava kisa, mutta myös se ainoa paikka, jossa sanoituksilla ei ole edes minulle mitään väliä. (Paitsi ihanissa poikkeustapauksissa, kuten Ranskan viisussa parin vuoden takaa.)

Odotan silti Webberin sävellystä suurella innolla. Ja toivon epärealistisesti, että miehet tästä innostuisivat tekemään uuden yhteisen musikaalin (JOS huhun Rice-puoli on totta). Webber on säveltäjänä nero, mutta luonut kokonaisvaltaisesti laadukkaita teoksia oikeastaan vain Ricen kanssa. Setä on selkeästi täysin kyvytön erottamaan hyviä sanoituksia huonoista, kunhan ne voi sovittaa musiikkiin. Rice taas on minusta neroista neroin sanoittaja ja selkeästi se osapuoli, joka tahtoi tehdä musikaaleja riskialtiista ja kunnianhimoisista aiheista (eikä kissasaduista ja satujunista, prkl).

Vastaus otsikon kysymykseen: Ei varmaankaan. Musikaalit taitavat ikävä kyllä mauttoman camp-huumorin ohella kuulua niiden asioiden kategoriaan, joita Euroopassa arvostetaan laajasti vain Brittein saarilla ja Saksassa. Huoh.

High School Musical - Peacock-teatteri, 23.09. 2008

Hyvää:

Tämä teos on monessa kohtaa aivan hemmetin hauska. Varsinkin ekassa näytöksessä. Se oli suuri positiivinen yllätys. Nauroin vedet silmissä. En tiedä, onko suurin edistys tapahtunut muokattaessa elokuvakässäriä lavamusikaaliksi vai suomennettaessa englanninkielistä lavakässäriä, mutta jossain kohtaa lopputuloksesta on muodostunut monin verroin alkuteosta hykerryttävämpi ja itseironisempi.

Osa hauskuudesta on epäilemättä myös ohjaajan ansiota. Marco Bjurström on jo monesti todistanut lahjansa. Mie tykkään. Homma toimii, ja maanista positiivisuutta huokuu lavalta yksinomaan hyvällä tavalla.

Teoksen nuorista esiintyjistä on saatu paljon irti. Stemmat soivat keskimäärin todella kauniisti ja tanssikin kulkee, jopa akrobatia.

Päänäyttelijät ovat kaksijakoinen juttu. Olin varsinkin alkupuolella erittäin vaikuttunut heidän laulunlahjoistaan. Yasmine Yamajako (Gabriella) on vasta lukiossa eikä siis koulutettu laulaja, mutta ääni oli vahvempi ja kauniimpi kuin monella laulavalla näyttelijällä. Jukka Nylund (Troy) teki vaikutuksen varsinkin Get Your Head in the Gamessa. On todella uskomaton suoritus laulaa noin vahvasti, tasaisesti ja hengästymättä samalla kun keskittyy koreografiaan ja joutuu hyppimään.


Huonoa:

Varsinkin Yamajakon ääni tuntui totaalisesti hajoavan loppua kohti. Kuulosti siltä, että kyseessä oli äänen rasittuminen, ei lahjakuuden puute. Liikaa esityksiä viikossa, liikaa laulua per esitys, ilmeisesti tekniikka sen verran pielessä että ääni väsyy ja muuttuu epäluotettavaksi. (En mie tekniikasta mitään ymmärrä, mutta jos se on kunnossa, West Endin ja Broadwayn esiintyjät voivat vetää kahdeksan esitystä viikossa. Tästä päätellen äänen rasittuminen olis vältettävissä. Näillähän on vieläpä vuorottelumiehitys.)

Teoksen tarina nyt vaan on kauhean korni. Vakavat kohtaukset eivät toimi oikein millään tasolla. Huumori onneksi pelastaa katsojan kerta toisensa jälkeen ahdistuneen myötähäpeän alhosta, mutta ennen pelastusta ahdistus ehtii toisinaan kivuta melkoisiin lukemiin.

Melodraama voisi olla siedettävämpää, jos päähenkilöt olisivat sympaattisia tai samastuttavia. Jotta näin yksiulotteiset henkilöt voisivat olla sitä, näyttelijöiden pitäisi olla karismaattisia ja lahjakkaita muussakin kuin laulussa ja tanssissa. Ikävä kyllä päänäyttelijät ovat hädin tuskin siedettäviä. Lukioikäiseltä tytöltä olisi kai epäreilua odottaa Oscar-suorituksia, mutta silti ahdistuin paperinmakuisesta vuorosanojen lausunnasta. Kirjaimellisesti, lausunnasta. Urgh. Eikä parin välillä ole minkäänlaista kemiaa. Mutta ymmärrän, että jos osiin valitaan lahjakkaimmat ihmiset, olisi vielä kemiakin kaiken päälle melkoinen lottovoitto.

Neutraalia:

Teoksen musiikki ei ole maailmanhistorian parasta, mutta kyllä se asiansa ajaa. Suomennos puheosuuksissa huumorin kannalta melko loistava, mutta olisin karsinut englanninmakuisuutta. Kai se oli tietoinen linjanveto. Sanoitusten suomennokset paikoitellen ahdistavia.

Kannattiko katsoa?

Ehdottomasti. Laadukkaasti esitetty musikaali, josta jäi hyvä olo ja biisit päähän soimaan. Esiintyjien ilo ja into tarttuivat. Viidestä ei-teinistä koostuneen seurueemme reaktio oli yleisesti vahvan positiivinen.

Rebecca - HKT, 11.09.2008

Hyvää:

HKT jatkaa ilahduttavalla laatulinjalla, jonka viimeisin etappi oli The Producers. Sanna Majuria ylistettiin maasta taivaisiin jo Miss Saigonissa (jota en nähnyt, koska asuin ulkomailla). Eipä näköjään suotta. Mahdollisesti paras musikaaliesiintyjä, jota olen tässä maassa kuullut. Ääni on westendmäisen kylmiä väreitä aiheuttava jopa ei-revittelykohdissa ja kantaa nautittavan vaivattomasti ja kevyesti ties miten ylös. I-ha-naa. Majuri voisi tehdä uraa myös ulkomailla.

Sari Ann Moilanen sai veivata musikaalin nimibiisiä monta monituista kertaa, mutta onneksi se luonnistui täydellisesti. Moilanen on aivan loistava, yhtä loistava kuin Majuri, niin kauan kuin biisit sopivat hänen äänialaansa. (Toisin sanoen muutama kohta uhkasi karata liian korkealle. Mutta se on epäkohtana hyvin pieni.)

Rebeccan tarina on kiehtova ja pahaenteinen. Ohjaus toimii ja produktio tuntuu todelliselta suurtuotannolta. Ja suureksi ilokseni tässäkin maassani aletaan vihdoin tajuta, että musikaalissa pitää laulaa kovaa. Perillä ei olla vielä, mutta edistys on rohkaisevaa.

Lyhyesti sanottuna Rebecca on toteutukseltaan niin tasokas, etten ehkä ole parempaa Suomessa nähnyt.

Huonoa:

Yltäisipä itse teos samalle huipputasolle kuin toteutus. Eihän Rebecca huono ole, mutta melodioilta kaipaisin jotain enemmän. Lisäksi Kunze ja Levay haluavat ympätä sähkökitararäimäystä joka väliin silläkin uhalla, että kappaleet ovat sen jälkeen kuin yhdestä muotista valettuja.

Jos teoksen melodiat ja teksti olisivat olleet täysosumia, elämys olisi ollut juuri niin värisyttävä ja elämää suurempi kuin teos tällaisenaankin itsestään tuntui kuvittelevan. Nykyiseen lopputulokseen jäi kuitenkin kaipaamaan vielä sitä jotain, sitä lopullista kirkkainta kipinää. Kouluarvosana olisi kasi puoli.

Kari Arfman vetää hienosti ja riittävällä volyymilla niin kauan kuin äänialaa riittää. Valitettavasti loppupuolen bravuuribiisiin sitä ei aivan riitä, joten biisistä katoaa kärki. Turhautti.

Suomennos?

Välillä teksti sisältää herkullista äänteiden iloittelua. Mutta mihin unohtui uskollisuus kaikkein tärkeimmälle asialle: tavujen määrää ei saa muutella suhteessa musiikin iskuihin (varsinkaan ahtamalla niitä säkeeseen todella selkeästi liikaa), ellei siitä oikeasti riipu henki ja elämä. Sehän muuttaa sävellystä. Herranen aika.

Joko Liisa Ryömä on ahtanut tavuja riveille miten sattuu, tai alkuperäinen saksalainen teksti oli jo valmiiksi sovitettu musiikkiin tökerösti ja Ryömä vain totteli. Mikä nyt sitten onkaan todennäköisempää.

Kannattiko katsoa?

Ehdottomasti. Musikaalia ei tässä maassa tämän paremmin tehdä. (Tai jos tehdään, kertokaa heti, missä.)

Imagine This!

Nyt on pakko sanoa. En edes muista, miksi satuin West Endissä ensi kuussa ensi-iltansa saavan Imagine This -musikaalin verkkosivuille (taisin saada jonkun mainoksen joltain postituslistalta) - mutta HUH. Jos tykkää Les Misérablesista, kannattaa kunnella tätä. (Musiikki alkaa soida automaattisesti, soittimessa nimikappaleen jälkeen vielä neljä muuta.)

Vanha rakas Les Mis sattoi juuri löytää manttelinperijän. Luojan kiitos, tällä jukeboksimusikaalien ja TV-roolitettujen uudelleenlämmittelyjen aikakaudella. Jotain tällaista Marguerite olisi voinut olla, jos musiikki olisi tätä tasoa!

Teos lienee mennen tullen yhtä itkettävä kuin Les Mis (yhyy, ihanaa). En ainakaan keksi ainoaakaan potentiaalisempaa nyyhkytarinaa kuin juutalaiset ghetossa 2. maailmansodassa.

Menestypä nyt sen verran, että ehdin nähdä sinut. Ole kiltti.


Haluaisin vielä tietää, onko läpilaulettu. Jos ei, hieman huonompi homma. Musiikki on kyllä sen tyylistä, että voisi olla läpilaulettu. Fingers crossed.

Musikaalimeemi... eiku mikä tää nyt oli?

Sain Mariannelta musiikkimeemin.Vastauksiksi päätyivät seuraavat viisi musikaalivideota. Kopsaan ne pääblogista, koska tämä on oiva tilaisuus esitellä Internetin ihmemaan tarjontaa musikaalifanille.

Sheridan Smith:Somewhere That's Green musikaalista Little Shop of Horrors. Olen kuunnellut tätä ihan älyttömästi. Videossa ei näy oikeastaan mitään, mutta äänen kuuleminen riittää. (Vaikka eihän Internetin äänentoisto välitä melkein mitään. Teatterissa jokaisesta pitkästä sävelestä tuli uskomattomat kylmät väreet.) Tiedoksi myös, että Smith itki kappaleen lopussa vuolaasti aitoja kyyneleitä, kuulemma joka esityksessä. Toivoisin, että ne näkyisivät videossa. Luokittelen tämän naisen ylimaallisen hyväksi. (Kunnon lauluosa alkaa johdannon jälkeen 1.27.)




Tähän videoon tykästyin täysin sattumalta. Laulaja on Alli Mauzey, joku Broadwayn Glindoista. Kappale Popular, musikaali siis luonnollisesti Wicked. Minusta tässä tytössä ruumiillistuu musikaalitähtien ylimaallinen lahjakkuus. (Pitch perfect on relevantti termi. Saati sitten nuo komediennen lahjat!)




Lee "Joseph" Mead & Connie "Maria" Fisher: All I Ask of You. Olen ollut pakotettu katsomaan tämän useaan kertaan yksinomaan Leen hypnoottisen esiintymisen vuoksi. Laulamaan hän on vain riittävän hyvä, ei laisinkaan ylimaallisen hyvä (vaikkakin livenä olin hiukan toista mieltä... mahtavat kylmät väreet), mutta tuon paremmin ei voi kappaleeseen eläytyä. Hän uskoo joka sanan. Jos joku sattuisi laulamaan minulle noin ja katsomaan noin, menettäisin tajuntani.




Äänentoistoltaan Internetin paras Les Misérables -toisinto: vuoden 2007 Broadway-tuotannon miehitys esittää TV-ohjelmassa kappaleet Bring Him Home (aika hyvä Valjean tää Alexander Gimanigi) ja finaalin, aka Do You Hear the People Sing (reprise). Finaaliosuudesta tulee lähes yhtä hyvät kylmät väreet kuin teatterissa, jos kääntää nupit kaakkoon. Lievä jenkkiaksentti tuntuu oudolta, mutta onhan heillä toki oikeus laulaa sillä. Tätä ei kyllä voi kuunnella usein, ettei teatterielämys mene pilalle. Mutta syksyn löytö.




Kun rehellisesti mietin tällä hetkellä eniten kuuntelemiani videoita (eli niitä peräänkuulutettuja syksyn hittejä), joudun myöntämään, että olen joutunut Lee-koukkuun. Olen tuijottanut alla olevaa videota to-del-la monta kertaa elääkseni uudelleen West End Liven 2008. Parempi osa on jälkimmäinen biisi Close Every Door (Lloyd Webberin parhaita sävellyksiä, minusta). Olin siis itse paikalla tässä suorituksessa, ja kun loppuräimäys alkoi (n.7.15), kylmät väreet olivat huimat. Varsinkin a cappella -kohdassa.

Tämä suosimani versio särkee kovissa äänssä (puiston äänentoistolaitteet eivät tod. särkeneet), mutta valitsen sen silti ylitse muiden, koska... tässä tapauksessa tarkat lähikuvat ovat selkeästi uskollista äänentoistoa tärkeämpiä. ;)

Ehdin äsken kehua Leen eläytymistä, mutta tämä on pohjanoteeraus. On silminnähden hemmetin vaikea eläytyä kuolemanvakavaan kappaleeseen, kun yleisö kirkuu sellaisissa kohdissa kuin "do what you want with me". Heh. Heh. (Vaikka se jatkuu "hurt me and laugh at me"!) Mutta jätkä iskee myös oma-aloitteisesti silmää yleisölle. Ei se edes yritä alkupuolella. Mut se on silti niin ihana...

Aargh. Olin onnellisen immuuni koko Lee-kuumeelle, ennen kuin näin jätkän livenä. Nyt harkitsen vakavasti, ehtisinkö vielä piipahtaa West Endissä ennen kuin se jättää Josephin roolin 10. tammikuuta. Tämmöistä meillä tällä kertaa.

Oh! What a Lovely War (elokuva, 1969)

Katsoin tällaisen unohdetumman elokuvataiteen helmen käännöstyön puitteissa. Tämä on elokuvaversio lavamusikaalista, joka sekin on nykyään hieman unohdetumpi.

Pyh, en saanut pistää tämän nimeen huutomerkkiä luokkaikkunassa.


Oh! What a Lovely War (1969)
Pisteeni: 9 (imdb), * * * * ½ (movielens)

Taustaa: Käänsin tämän tällä kertaa Leffa-kanavalle. Olen nyt jostain sattuman oikusta tekstittänyt saman elokuvan sekä DVD:lle että TV-levitykseen. Haluaisin tietää, kuinka iso osa käännöksestä on alitajuisesti samaa, vaikka DVD-käännöksestä oli aikaa parikin vuotta enkä suoraan muistanut kuin muutaman mieleenpainuvimman rivin. No, jos ostan DVD:n niin kuin olen aikonut, saan ilmeisesti kaupan päälle oman ikimuistoisen tekstitykseni. "Jee."

Hyvää: Tämä unohdettu kulttihitti on aivan loistava. Musikaali 1. maailmansodasta, sotamusikaali. Svengaava, riipaiseva sotaelokuva. Absurdeja symbolisia sotaleikkejä eteläenglantilaisessa merenrantaparatiisissa, sodan osapuolet kiteytettynä keulakuvikseen seisoskelemassa ison kartan päällä. Seassa karun realistisia sotakohtauksia mutta vain vähän verta (kuolema tulee symbolisesti - tämän voisi hyvin näyttää koululapsille). MIKÄÄN ei kuvaa sodan järjettömyyttä osuvammin kuin tämä yllättävä sekoitus, joka toimii vastoin kaikkia todennäköisyyden lakeja. Musikaalielementit eivät halveeraa sotaa tai hälvennä sen kauhuja. Päin vastoin, kaikki korostuu.

Musiikki on oikeita 1. maailmansodan lauluja. Sanoituksissa upeaa mustaa huumoria, josta elokuva (ja sitä ennen alkuperäinen lavaversio) lienee saanut henkensä.

Loppu on pysäyttävä. En muista montaa vaikuttavampaa. Voi miten minä itkin.

Huonoa: Tai ennemminkin omintakeista: Hahmoja tulee, menee ja kuolee niin, että he ovat yhtä iloisen sekavaa massaa. Päähenkilöitä tässä ei oikeastaan ole. Mutta se on itsetarkoituksellista. Kasvottomia sotilaita. Pääosassa on sodan hulluus.

Kannattiko katsoa? Ehdottomasti. Tämä on aidosti omaperäinen, kiinnostava ja ajatuksia herättävä elokuva. Lopun kyynelvirrat takaavat, ettei elämys unohdu nopeasti.

Jesus Christ Superstar vai Les Misérables?

Minun piti tänä aamuna kirjoittaa arvostelu Haminassa näkemästäni Jesus Christ Superstar -produktiosta. Sen sijaan kirjoitinkin näköjään tällaisen. Hupsista.

JCS on hyvä musikaali, kerta kaikkiaan. Nyt sen nähtyäni olen taas täysin kahden vaiheilla sen ja Les Misérablesin välillä. Voittajaa ei löydy. Ne ovat molemmat maailman paras musikaali, minulle. Ja ehkä se on oikein: Les Mis on JCS:n lapsi, maailman toinen Suuri Läpilaulettu Musikaali, luotu Ensimmäisen ja Tärkeimmän innoittamana. (Tästähän JCS toki saa pisteitä - Les Misiä ei edes olisi ilman sitä.)

Les Mis vie pisteet juonenkuljetuksessa kymmenen-nolla, mutta JCS:n tarina on vielä parempi (duh) ja viesti aivosoluja kutkuttavampi. Tim Ricen sanoituksia JCS:ssä on mahdoton voittaa, mutta Les Mis pääsee lähemmäs kuin mikään toinen teos (mikä on käännökseltä käsittämätön suoritus - englannin ylivertaisuus riimittelykielenä täten todistettu).

Musiikit ovat erilaiset, mutta suosikkia on vaikea valita. JCS:n progressiivirock tuntuu luissa ja ytimissä, ja Gethsemane on kauneimpia koskaan sävellettyjä musikaalikappaleita. Les Mis luottaa perinteisempiin soittimiin, joten bassot eivät kumise rintakehässä, mutta toisaalta melodiat ovat ylivertaisen kekseliäitä, moniulotteisia ja tarttuvia. Ää...

Ää... Jos olisi PAKKO valita, nostaisin ehkä Les Misin musiikin vielä piirua ylemmäs, ja koko musikaalin samoin. Jos ei muun niin sen vuoksi, että se saa minut itkemään ja hortoilemaan Lontoon katuja kreikkalaistyyppisessä katharsiseuforiatilassa. JCS:ssä en muistaakseni itkenyt edes Lontoossa. Istuin vain suu auki ja hyperventiloin. (Johtunee tarinan väistämättömän lopun väistämättömästä apaattisuudesta. Kuolema ja Gethsemanen instrumentaali hautajaissoittona. Olo on lopuksi puhdistuneen tyhjä ja mietteliäs - ei liikuttuneen toiveikas ja ylevöityneen euforinen.)

Mutta rakastan molempia. Kovasti. Onneksi ei oikeesti ole pakko valita yhtään mitään.

The Wedding Singer - Samppalinnan kesäteatteri, 10.08.2008

Hyvää: Esiintyjät. Nina Tapiota kuullessani mietin taas, että hän voisi olla ihan oikea musikaalitähti ulkomaillakin. Ei niitä West Endin yli-ihmisiä, joita ei tule vastaan joka esityksessä edes siellä - mutta West-Endin perustähti. Kyllä voisi. (Ensin pieni kuntokuuri ja muuttumisleikki - siellä pitää olla astetta muovisempi.) Hän on Suomessa niitä harvoja, jotka saavat laulullaan ja eläytymisellään kevyesti aikaan kylmät väreet.

Myös Pauliina Kiuru pienemmässä roolissaan lauloi todella hyvin, West End -tasoisesti. Sami Hintsanen on vaan sairaan hauska, lavakarisma kohdallaan. Mika Kujala esitti ökyjuppia mahtavasti. Kaikean kaikkiaan pieniin ja suuriin päärooleihin oli löydetty hyvä porukka.

Missähän laulajina aloittaneet Tapio ja Hanna-Riikka Siitonen ovat oppineet näyttelemäänkin? He ovat monilahjakkaampia ammattilaisia kuin oikeastaan voisi olettaa. Laulu, lavaliikunta, näyttelijäntyö ja jopa tanssi luonnistuvat niin, ettei toivomisen varaa oikeastaan jää. Siitosella oli (suppeampaan?) äänialaansa nähden vaikeammat biisit - matalalta meni kivasti, mutta välillä oli laulettava ikävän korkealta. Muuten kaikki hyvin hänenkin kohdallaan.

Musikaalin teksti on hauskaa ja musiikki tarttuvaa. Jäi halu nähdä myös alkuteoksena. Eihän tämä vuosikymmenen syvällisin teos ole, mutta kuka sellaista odottikaan? Viihdyttävä, tarttuva, hyväntuulinen.

Vahvasti kotouttava suomennos (i.e. vitsejä ja jopa hahmojen nimiä suomalaistettu) itse asiassa toimii kuin häkä. Jännä todeta, koska itse en olisi uskaltanut valita samaa linjaa.

Lisäksi nautin kesäteatterin tunnelmasta, kuten aina. Se on aivan oma maailmansa. Samppalinna on Suomen kivoimpia.

Huonoa: Koreografia ja ensemblen tanssitaidot jättivät toivomisen varaa. Ei niinkään päätähtien kuin taustaihmisten. Päätähdet olivat aivan ok varsinkin siihen nähden, että heille, joilta vaaditaan suurempaa monilahjakkuutta, annetaan aina enemmän anteeksi. Taustatanssijoiden pitäisi kuitenkin todella osata tanssia. Nyt ehkä muutama ylsi tavoitetasolle. Energiaa ja latausta jäi täten puuttumaan. Kokonaisuus ei ollut vaivaton.

Toinen valituksen aihe ei ollut kenenkään vika: musiikista ja laulusta osa katosi taivaan tuuliin, kuten aina kesäteatterissa. Tässä olisi ollut semmoinen musiikki, että oikeassa salissa bassot olisivat jytisseet selkäytimissä. Nyt sitä jäi kaihoisasti kaipaamaan. Mutta kesäteatterin tunnelma korvaa väistämättömät puutteet.

Muuta: Ville Pusa jakoi seurueemme mielipiteet. Eini vihasi Pusan näyttelijäntyötä, ja esityksen edellisenä päivänä nähnyt Marjukka koki miehen lauluäänen liian heikoksi. Minä en itse asiassa löytänyt suurta valittamisen aihetta kummastakaan. Ehkä Ville lauloi kovempaa meidän näytöksessä. Minusta hän revitteli oikein vakuuttavasti varsinkn loppupuolella.

Kannattiko katsoa? Kyllä minusta. Kesäteatteri on toki kesäteatteria, ja koreografiaan ja energiatasoon olisin toivonut parannusta. Päätähdet olivat kuitenkin hyviä. Show'sta jäi hyvä mieli.

(Ikävä kyllä ette enää voi katsoa, koska itse näin show'n päivää ennen sulkemista.)

Lontoon kesän 2008 satoa

Nyt seuraa pikainen arvio jokaisesta Lontoon reissun musikaalista takaperoisessa kronologisessa järjestyksessä.

Les Misérables - West End, 23.06.2008:

Les Mis ON maailman paras musikaali. Tällä katselukerralla varmuuteni siitä vain vahvistui. Sen musiikki on upeaa ja käsikirjoitus täydellinen niin juonenkuljetuksen kuin sanoitustenkin osalta. Rakastan tapaa, jolla teoksen musiikilliset teemat kietoutuvat toisiinsa ja kertautuvat. Tästä musikaalista ei jää päähän soimaan vain yksi pakollinen hittibiisi, vaan kaikki kappaleet soivat päässä sekaisin ja rinnakkain, yksi kutsuu toisen soimaan, loputtomiin.

Show näytti ihmeen hyvältä myös toiselta parvelta. (Tästä päätellen 1. parvi lienee paras paikka katsoa tämä, vaikka yleensä suosin permantoa.) Alemmas ei saanut lippuja miehityksenvaihtoiltaan. Uuden miehityksen jatkava, mutta minulle uusi Valjean (Drew Sarich) on korkeine rock-tenoreineen ikävä kyllä aivan väärä mies päärooliin, mutta muu porukka toimii. Eniten ylistäisin AIVAN huippua Thérnadieria (Jimmy Johnston). Nyt mentiin kirkkaasti yli jopa 10-vuotis-DVD:n huippusuorituksesta. Kovasti pidin myös Cosettesta (Leanne Dobinson), joka lauloi korkean roolinsa ilman oopperatekniikkaa. Se on mahdollista. Tehkää perässä.

Vaikka tunnen juonen, minun ei ole mahdollista katsoa tätä itkemättä. Viimeistään lopun säe "come with me where chains will never bind you" saa minut murtumaan täysin. YRITIN hillitä itseäni (ei liene sivistynyttä nyyhkyttää teatterissa täyteen ääneen), mutta silti kyyneleet valuivat kaula-aukkoon asti. Mutta en ollut yksin. Ympäriltä kuului nyyhkytystä.

Marguerite - West End, 21.06.2008

Samat käsikirjoittajat kuin Les Misérablesissa. Eri säveltäjä. Lopputulos: sairaan hyvä juonenkuljetus ja sanoitukset (myös sanoitusten kääntäjä on sama kuin Les Misissä - minusta on makeeta, että tässä kääntäjää pidetään osana alkuperäistä tiimiä), mutta täysin mitäänsanomaton musiikki. Miksi näin?! Aargh.

Lisäksi olisin vienosti toivonut läpisävellettyä show'ta á la Les Misérables. Tässä musiikkinumerot näyttelevät perinteisempää roolia.

Todella hyvät esiintyjät. Huippuluokkaa. Vakava aihe ja rohkeita suorituksia. Esitys on varmasti aivan väärä valinta ihmisille, jotka eivät pidä Vakavasta Teatterista, vaan haluavat mukanalaulettavan musikaalin. Jos pitää myös Vakavasta Teatterista, tämä on musiikin heikkouksista huolimatta hieno esitys.

Suosittelen tähän täydestä sydämestäni päivälippuja, joita myydään kymmenestä alkaen lippuluukulla. Täydellinen näkymä, £25.

Hairspray - West End, 20.06.2008

Hairspray on minun kirjoissani kenties maailman tarttuvin musikaali. Se on niin hyväntuulinen ja toimiva, että siitä lienee vaikea tehdä huonoa versiota.

Tämä versio oli silti "vain" keskiverto. Vika on lähinnä esiintyjissä. Nuoret tähdet Leanne Jones (Tracy) ja Ben James Ellis (Link) jättivät minut aivan kylmäksi. Karismavajeesta kärsivä Jones vielä miten kuten menetteli, mutta jos minun pitäisi valita, lähdenkö kolmen viikon ankealle erävaellukselle arktisiin oloihin vai kuuntelen uudelleen Ben James Ellisin epävireistä laulua, joutuisin miettimään pitkän tovin. Nautinnon maksimoimiseksi mies myöskin näytteli kuin alakoululainen joulujuhlanäytelmässä. En tajua, miten tuollainen pääsee West End -lavoille.

Paljon pelastivat Michel Ball ja Ian Talbot Tracyn vanhempina. En tiedä, olenko koskaan nauranut teatterissa yhtä paljon. (En vähiten siksi, että yhteisessä numerossaan herrat taisivat mokata jotain, ehkäpä talloa toistensa varpaille. Tämän seurauksena varsinkin Talbotilta petti pokka ja esitys pysähtyi pitkäksi toviksi, kun sekä yleisö että esiintyjät ulvoivat naurusta. Ball ei auttanut asiaa improvisoimalla käsittämättömän hauskoja vuorosanoja, jotka vain lietsoivat näyttelijäkumppanin ja yleisön hysteriaa.)

Hmm. Antaisin tälle kuitenkin vielä toisen tilaisuuden. Esitys oli kuitenkin hyväntuulinen ja poistuin kappaleita hyräillen. Ehkä nuorilla oli huono päivä. Mieluiten silti odotan niin kauan, että nuoret esiintyjät vaihtuvat ensin.

Lord of the Rings - West End, 19.06.2008

Olen niin iloinen, että ehdin vielä nähdä tämän. Harvoin jos koskaan olen kokenut maagisempaa tunnelmaa. En voi kylliksi ylistää tätä Theatre Royal, Drury Lanen satumaista produktiota, joka nyt on surullisesti sulkenut ovensa. Se oli maailman kallein musikaalituotanto, mutta rahat eivät menneet hukkaan.

Istuin toisessa rivissä, mikä ei enää ollut aivan ihanaa näin valtavassa teatterissa. Koreografian kokonaiskuva hajosi. Toisaalta näin kyllä kaiken aivan läheltä - ja pääsin kokemaan elämäni intensiivisimmän tuulikone-elämyksen. Balrogin ja Gandalfin taistelun lämmin helvetintuuli on nimittäin niin voimakas, että sen kuulemma tuntee ylimmällä parvella asti. Tämä tarkoittaa sitä, että toisen rivin katsojien posket lepattavat, näkökenttä peittyy lentäviin paperilehtiin ja Balrog häämöttää AIVAN yläpuolella. Elämys oli niin kiihdyttävä, että valojen syttyessä ensimmäiset rivit kääntyivät silmät pyöreinä tuntemattomienkin lähimmäisten puoleen ja ylistivät esitystä nauraen ja pudistellen konfettia yltään. Se oli aivan mahtavaa.

Heikkouksia edelleen Frodon kurkkuääni (vaikka muuten hän on kieltämättä oikein hyvä - varsinkin läheltä totesin suorituksen taidokkuuden) ja Aragorn, joka laulaa rumasti eikä osaa miekkailla.

Wicked - West End, West End, 19.06.2008

Wicked on viime vuosien kuumin show, ja se näkyy niin teatterin ulkoasussa kuin lavallakin. Esiintyjät ovat huippujen huippujen huippuja. Alexia Khadime (Elphaba) ei ole vain hyvä. Hän on kevyesti Carey/Houston/Leona Lewis -hyvä, eikä tämä ole liioittelua. Lisäksi hän osaa näytellä äänellään ja kehollaan ja hallitsee lavaa karismallaan. Juuri hänenlaisiaan ovat West Endin parhaat yli-ihmiset. Myöskään Dianne Pilkingtonin Glinda ei jää kauas taakse. Oliver Tompsett nuorena sankarina muistuttaa vaatimattomasti "vain" pidempää, raamikkaampaa Orlando Bloomia (muttei ikävä kyllä laulun ja tanssin puolella yllä päätähtikaksikon tasolle). Nautin valtavasti musikaalin ensimmäisestä näytöksestä näiden huippulahjakkuuksien esittämänä.

Synkemmästä toisesta näytöksestä huomasin nauttivani vähemmän. Edes musiikki ei enää kulkenut alkupuoliskon tarttuvuudella ja vaivattomuudella. Juonenkuljetus tuntui hätiköidyltä, ja minä kirjaa lukemattomana olisin kaivannut hahmoille ja tapahtumille lisää motivaatiota ja selvennyksiä. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että tämä EI ole hyvä sovitus kirjasta. Oikeasti hyvän sovituksen pitäisi aueta myös kirjaa lukemattomalle, eikö? Minä toki ymmärsin tapahtumat, mutta perimmäiset syyt kunkin hahmon toiminnalle jäivät hämärän peittoon.

Never Forget - West End, 18.06.2008

Tämä oli mahtavan hyväntuulinen, tarttuva ilta. Tanssijat ovat lahjakkaita ja lavaefektit upeita. Jopa dialogi toimii. Nauratti.

Erikoismaininta Stephan Anellille, joka osoitti olevansa todellinen komedian nero. Tribuuttibändin "Jason"/ulkomaalaisvahvistus sai laukoa vitsejä, joista kaikki eivät lähtökohtaisesti olleet maailman hauskimpia, mutta tämä mies sai ne toimimaan jollakin käsittämättömällä megatasolla. Kilpailee Michael Ballin Hairspray -suorituksen kanssa. Mies saikin ansaitusti valtavat aplodit, vaikka hahmon ei ole tarkoitus olla show'n päähenkilö.

Kunpa juoni ei olisi täyttä huttua. Ja kunpa "Gary" (Dean Chisnall) ei kamppailisi oikean Garyn sävellysten korkeuden kanssa.

Esityksen "Robbie" tuijotti minua lavalta. Olen varma siitä. Minä nimittäin lopulta kohotin kulmiani: "Minuako katsot, häh?" - ja se selkeästi kohotti kulmiaan takaisin.

Jos esityksen pojat tähtäävät samanlaiseen elämäntapaan kuin TT tähtivuosinaan, se oli varmaan kutsu jäädä lavan ovelle odottamaan... mutta en jäänyt. :P

Mamma Mia! elokuvaversiona

Liimaan myös tänne leffa-arvosteluni Mamma Mia!:sta.


Mamma Mia! (2008)

Pisteeni: IMDB 2 (/10), Movielens 1 (/5)

Hyvää: Amanda Seyfried, joka voisi minä päivänä tahansa nousta musikaalilavoille. (IMDB:n mukaan onkin opiskellut ooppera- ja musikaalilaulua vuosikaudet, ei ihme.)

Kolmen isäehdokkaan keskinäinen sanailu tarjosi leffan harvat oikeasti hauskat hetket. Erikoismaininta todella hauskalle ja sympaattiselle Colin Firthille. Meinasin kirjoittaa "joka kanavoi onnistuneesti Hugh Grantia", mutta onhan Firth itsekin legendaarinen Mr. Darcy, joten ehkä annamme kunnian aseistariisuvan seipäännielleestä olemuksesta herralle itselleen.

Muutama vakava kohtaus toimii, kun maanisesta tekopirteydestä päästään hetkeksi irti.

Kaikki kunnia ohjaajalle sentään siitä, ettei musiikkinumeroita ole jätetty lavamaisen staattisiksi á la Phantom of the Opera. (Miten pitkä se tunneli VOI olla, kun luolaan soutaminen kestää ja kestää? Se mikä toimii lavalla, ei kerta kaikkiaan toimi valkokankaalla. Lavalla ei ehdi silmäänsä räpäyttää, kun valkokankaalla toiminta samassa paikassa tuntuu jo aikansa eläneeltä.) Mamma Mia!:n ohjaaja liikuttelee musiikkinumeroita onnistuneesti, luo siirtymiä ja montaaseja. Eli jotain on sentään tehty oikein.

Huonoa: Kun tekee musikaalia, kannattaisiko palkata koreografi? Entä kuvaaja, joka osaa ottaa jotain irti musikaalin räiskeestä? Tämä ohjaaja päätti ilmeisesti pärjätä ilman. Täti on alkuperäisen lavashow'n teatteriohjaaja, ensi kertaa pappia kyydissä eikä kerta kaikkiaan ole osannut tehdä elokuvaa. Hän näköjään päätti myöskin melko pitkälti jättää ohjaamatta. Näyttelijät tekevät mitä tahtovat, kunhan maanista energiaa riittää.

Ohjaaja: "Nyt on näyttävän numeron paikka! Hyppikää energisesti!"
*Hyppivät*
Ohjaaja: "Energisemmin!"
*Hyppivät. Yleisö peittää silmänsä myötähäpeän kourissa*
Ohjaaja: "Te kaksi, olette homoja! Olkaa homoja!"
Näyttelijä: "Öö... miten?"
Ohjaaja: "Hyppikää energisesti, improvisoikaa!"
*Miehet hyppivät energisesti ja halaavat kömpelösti*
Ohjaaja: "Olkaa homompia! Homompia!"
*Ottavat paidat pois ja jatkavat noloa hyppimistä*

Musikaalin tekijöillä oli asenne kohdallaan. Yritys oli kovaa. En oikeastaan syytä näyttelijöitä mistään. (Vaikkakin: miten Meryl Streepin kaltainen huippuammattilainen VOI ylinäytellä noin pahasti? Ja näyttelijänvalinnoista ainakin sen verran, ettei Pierce Brosnanin lauluääntä ollut hauska kuunnella edes vitsinä...)

Tässä elokuvassa kaikki kaatuu tuotantopuolen ammattitaidottomuuteen. Tuli sellainen olo, ettei ohjaaja ollut oikeastaan ohjannut. Intoa on liikaakin, taitoa ei nimeksikään. Suurimman osan ajasta kiemurtelin penkissä myötähäpeän vallassa. Vitsit eivät myöskään usein uponneet huumorintajuuni vaan tuntuivat mauttomilta... mutta tämä lienee makuasia. (Joukossa oli hauskojakin, päällimmäinen mielikuva silti tämä.)

Lopuksi mainittakoon, että Marjukka-siskon mielestä kotikutoisuus oli aseistariisuvaa ja hyväntuulista. Olen kuulemma liian vaativa teatterisnobi. :D

Paras synttärilahjani... jos pääsisin.

Haluaisin niin, niin, niin olla täällä.

Radio 2 will celebrate Andrew Lloyd Webber’s 60th birthday with a special live concert in Hyde Park on 14 September [...].

Hosted by stage and television actor John Barrowman, Andrew Lloyd Webber’s Birthday In The Park includes performances by [Lee] Mead, who won the BBC’s reality show Any Dream Will Do [...], musical theatre grande dame [Elaine] Paige, who has appeared in many of Lloyd Webber’s shows, West End stars Duncan James (Chicago) and Idina Menzel (Wicked), [...], former Jesus Christ Superstar Steve Balsamo and the musical maestro’s brother, the cellist Julian Lloyd Webber.

Konsertti, jossa esiintyy niinku kaikki! Minun syntymäpäivänäni!

Luin artikkelia aivan epäuskoisena. Päivämäärä: oma syntymäpäiväni. Juontaja: muovisen unelmainen John Barrowman. Esiintyjien joukossa jonkin absurdin kohtalon oikun kautta esimerkiksi Blue-ihastukseni Duncan James. Muutenkin esiintyjälista on upea. Suursuosikeistani puuttuvat ehkä tasan John Owen Jones ja Michael Ball.

Viimeistään olin tömähtää lattialle, kun pääsin kohtaan STEVE BALSAMO. Joka varmaan laulaa Gethsemanen. Eikä ole laulanut musikaalijuttuja vuosiin. Joku on nyt mennyt sekaisin ja suunnitellut vahingossa täydelliset synttärijuhlat mulle eikä Webberille.

Liian hyvää ollakseen totta... ja niin onkin, koska en ole Lontoossa, ja minulla on melko pitkälti jo suunnitelmia kyseiseksi viikonlopuksi. Aargh.

Toivottavasti tästä tehdään DVD. 50-vuotiskonsertista ainakin tehtiin. Ehkä siitä tulee paras joululahjani. Sillä lohduttaudun.

Broadway-reissun satoa 2008

Elättelen toiveita siitä, että tänä viikonloppuna saisin vihdoin tänne jotain valmista New Yorkin musikaaleista. Aikataulu näyttää kerrankin sen verran väljältä. Homman ryhdistämiseksi ajattelin aloittaa erittäin lyhyillä yhteenvedoilla. Järjestys huonommasta parempaan.

(4) The Phantom of the Opera (02.04.2008): Ensielämykseni Broadwaylla oli hirveä. En ole ikinä nähnyt mitään näin huonoa ulkomailla! (Siis toteutukseltaan. Phantomin musa on taattua Webberiä, vaikka kokonaisuus ei kuulukaan suosikkeihini häneltä.) Ainoa valopilkku oli itse Phantom, joka oli aivan hyvä. Kaikki muut lauloivat kamalalla oopperatyylillä. Lavatoteutus näytti siltä, että oli ollut tosi hotti ja seksikäs viimeksi 80-luvulla. Volyymi oli aivan liian hiljainen. Mietin jo, onko koko reissuni ajanhukkaa! En suosittelisi kenellekään, paitsi ehkä musikaaleja inhoaville oopperafaneille.

(3) A Chorus Line (04.04.2008): Musikaalina ei millään lailla ikimuistoinen, mutta kokemuksena todella kiehtova. Broadwayn kulissien taakse sijoittuva teos tuo musikaalitähtien monilahjakkuuden esiin aivan uudella tasolla! Todella vahvat näyttelijänsuoritukset, muutama hyvä musiikinumerokin. Mutta en suosittelisi musikaalifanin ainoaksi elämykseksi ulkomailla enkä satunnaiselle katselijalle oikein ollenkaan. Siis niinku ainoana musikaalina.

(2) Mary Poppins (02.04.2008): Oli pakko pistää kaksi parasta järjestykseen, mutta todellisuudessa ne ovat aika tasoissa. Rent voitti paremman musiikin takia, mutta Maryn lavatoteutus oli parhaita ikinä näkemiäni! Aivan mahtavia taikatemppuja ja akrobatiaa, hyvät koreografiat ja uskomattomat laulajat. Materiaalin tuttuus ei haitannut liikaa. Toisaalta oli onni, että uusiin biiseihin oli lisätty haastavampiakin lauluhetkiä. Suosittelen kaikille vähänkin lapsenmielisille - ja kaikille todellisia huippuluokan musikaalisuorituksia arvostaville, jopa tosikoille. Tasokkaimpia koskaan näkemiäni esityksiä missään päin maailmaa.

(1) Rent (03.04.2008): Ei voi taistella vastaan. Rent on päässyt lempimusikaalieni kirkkaimpaan kärkeen. Mielestäni Larsonin sävellyksen kekseliäisyys ja monipuolisuus on täysin vertaansa vailla. Nappisuoritus. Hakkaa jopa Webberin. Nuhjuinen ja hivenen väsähtänyt lavatoteutus sopii teoksen teemoihin, joten sekään ei jäänyt kaivelemaan. Näin pitkään pyörineissä esityksissä esiintyjien taso vaihtelee enemmän kuin uusissa, mutta meille sattui onneksi hieno Mimi ja aivan huippuluokan Roger. En ollut päässyt samanlaisiin sfääreihin sitten 90-luvun Jesus Christ Superstarin. Suosittelen Rentiä missä tahansa muodossa kaikille hyvää musikaalimusiikia arvostaville, ja New Yorkin Rent on kaupungin instituutio. Ainoastaan melodraamalle allergiset saattavat ahdistua - mutta paljonko heitä musikaalifanien joukossa on? Hehe.

Miten meni Webber American Idolissa?

Tässä pika-ajatuksia.

En mie tiiä näiden kilpailijoiden nimiä. Pistetään näin.

1. Musta tyttö & aivan vieras biisi! Mistäs Webber-musikaalista tämä on? Ihan hyvä, mutta korvaani laulu kuulostaa paikoin selkeästi epävireiseltä. Kyllä tuosta varmaan musikaaliesiintyjän saisi, niin kuin tuomarit sanoivat.

2. Rastapoika & Memory. Minä itse asiassa pidän tästä pojasta yhä. Ääni on konstailematon ja mielestäni puhdas, miellyttää korvaani. (Paitsi kun meni selkeästi liian matalalta yhdessä kohtaa.) Mutta olihan se nyt harvinaisen pihalla. Ei ihan musikaalihenkinen tyyppi.

3. Blondi & You Must Love Me. Mielestäni kisan heikoin suoritus. Biisikin on minusta aina ollut huono. Raukka selvästi jännitti unohdettuaan heti kärkeen sanat. MUTTA kun koe-esiintyi Webberille alussa, ajattelin, että tuostahan saisi Broadwaylle ihan oikean Evitan.

4. R&B-poika & Think of Me. Epäkunnioittava tulkinta, ei mitään tekemistä musikaalin kanssa. Minä en voi sietää r'n'b-äänenkäyttöä. Musikaalibiiseissä (ja kaikissa muissakin, joita minä henk. koht. tahdon kuunnella) kuuluu tehdä kaikkea muuta kuin riffailla. Vahvoja, selkeitä säveliä. Tämän kaiken sanottuani totean, että onhan tuo selkeästi kisan lahjakkaimpia esiintyjiä. Ihan oikein se teki tehdessään biisistä omanlaisensa, kun kerran kyseessä ei ole musikaalikisa.

5. Irkkutyttö & Superstar. Hyvin vedetty, vaikka unohtelikin paljon sanoja. Olis ehkä ollutkin liikaa vaadittu, että kunnolla eläytyisi Juudaksen epäkunnoittaviin kysymyksiin. Hyvää keskitasoa.

6. Rock-poika & Music of the Night. Paras, paras, paras. Sanoi kasvaneensa musikaaliteatterin parissa, hiemanko sen ehkä huomaa. SAIRAAN vaikea biisi, mutta jätkä voisi koska vain vetää saman Broadwaylla. Ei tehnyt edes tiukkaa. Kuulosti sairaan hyvältä!!! (Olisi outo, rock-ääninen Phantom, mutta voisi. Se voisi olla siistiäkin. Toivottavasti tekee jotain - näin juuri Rentissä muinaisen Idols-finalisti Tamyra Grayn, joka oli aivan elementissään Miminä.)

Andrew Lloyd Webberiä American Idolissa

Tänne lipsahti taas haamupäivitys, koska kirjoitin Broadway-arvostelua. Ikävä kyllä se ei ole valmis. Jotta päivitys ei jäisi täysin haamuksi, on hyvä syy julkaista seuraava tv-vinkki:

Huomenna (la, Subtv klo 19) American Idol -kilpailijat esittävät yksinomaan Andrew Lloyd Webberin biisejä. Itse ainakin aion liimautua tv:n ääreen, vaikka valikoima kapea onkin... eikö musikaalibiisejä yleisemmin millään voinut ottaa mukaan?



En ole seurannut kisaa kovin aktiivisesti, mutta tää poika on ollut tosi aseistariisuva aina, kun olen nähnyt. Nyt se vissiin vetää Memoryn - odotan innolla!

Ja Tom Lenk tv-puolelta myös tänne.

Tämä on parasta, mitä olen nähnyt kuuteensataan vuoteen. Voisiko Tom Lenk olla ihanampi?

Olin muutenkin jo myyty, mutta viimeinen puoliminuuttinen on tosiaan Jesus Christ Superstaria.

Sarjassamme "vaikea sijoittaa mihinkään kategoriaan." Mutta olkoon nyt täälläkin. Musikaaleihin liittymättömiä, selittäviä lisäkommentteja täällä.

Oho!!!

Tämmöinen uutinen tuli vastaan, kun googlailin graduasioita... Pitänee mennä katsomaan. Hamina on onneksi ihan Kotkan vieressä.
----

Savon sanomat, 29.1.2008 16:45

Andrew Lloyd Webberin musikaali Jesus Christ Superstar nähdään ensi kesänä Haminan vanhassa linnoituksessa Bastionissa. Ensi-ilta on 26. elokuuta. Teoksen ohjaa Jalle Niemelä, ja kapellimestarina toimii Esa Kotilainen.

Musikaali on jatkoa Haminan kaupungin ja Bastionin yhteistyölle Helsinki Rock Oopperan kanssa. Aiemmin Bastionissa on esitetty musikaalit Drakula the Rock Opera ja Pieni Kauhukauppa.

Jesus Christ Superstaria esitetään kaikkiaan kuusi kertaa.

---
Ja vielä Bastionin omilta sivuilta:

Musikaalin lipunmyynti alkaa maaliskuussa 2008.

Rent (Remixed) - Duke of York's Theatre, 31.12.2007

1) Teos:
Musiikki - 5
Juoni ja käsikirjoitus - 3,5
Aihe ja tunnelma - 3,5

= 13 / 15
Rent on loistava musikaali. Se pääsee minun kirjoissani ehkä jopa kaikkien aikojen top vitoseen - ainakin satavarmasti top kymppiin. Jonathan Larson olisi tehnyt vielä ihmeitä, jos ei olisi kuollut nuorena.

Teoksen suurin vahvuus on musiikki. Se on kiinnostavaa, vaihtelevaa, tarttuvaa, ilmaisuvoimaista... ja sitä on valtavan paljon. Rent on lähestulkoon rock-ooppera, mutta välissä on kuitenkin sen verran vuorosanoja, ettei termi aivan istu. Tyylilajit vaihtelevat grungesta tangoon. Täydet pisteet.

Sanoitukset ja käsikirjoitus ovat hivenen epätäydellisempiä. Riimejä käytetään kyllä kekseliäästi, mutta aivan jokainen säe ei täysin istu esittäjänsä suuhun. (En esimerkiksi tajua, miksi Roger laulaa "Come back another day" - ei se AIDS mihinkään katoa, ja muu biisi kertoo siitä, mitä olisi voinut tapahtua ennen/ilman tautia.) Juoni tasapainoilee melodramaattisuuden ja koskettavuuden rajalla ja horjahtaa välillä väärälle puolelle. Ei kuitenkaan niin pahasti, että ahdistaisi. Kauneusvirheet on helppo ohittaa, koska kokonaisuus toimii.

Teemoiltaan Rent on kiinnostava, joskin... no, "saarnaava" ja "jankuttava" ovat sanoja, joita en tahtoisi käyttää, mutta. Boheemi taiteilijaelämä se vasta hienoa on. Ja kaikilla on AIDS, jonka kurjuudesta tiedottaminen oli 90-luvun alussa kenties relevantimpaa kuin 2000-luvulla.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 2,5

Tämän produktion pelkistetyn valkoista lavastusta on haukuttu, mutta minusta se oli ihan mukiinmenevä. Monessa muussa asiassa tämä "uudelleen miksattu" toteutus sitten menikin erittäin pahasti metsään. Miksi, miksi, miksi, voi MIKSI koko biisijärjestys on vedetty uusiksi niin, että juoni muuttuu epäloogiseksi ja sekavaksi?! Miksi biisien tempot ja tyylit on pitänyt muuttaa? Alkuperäisessä pitäytyminen olisi kannattanut. Sovituksia saa toki uudistaa, mutta rokkia ei tarvitse miksata eurojumputukseksi. Ikinä. Kiitos ja näkemiin.

Havaitsin selkeän johdonmukaisuuden: ne biisit, joita ei ollut muutettu, toimivat parhaiten. Esimerkiksi nimikappale Rent. Toinen ennallaan pidetty, Tango Maureen, oli musikaalin onnistunein hetki. (Biisiä, joka jo nimeltäänkin on tango, on luojan kiitos vaikea raiskata balladiksi tai teknojumpaksi.)

Miksei West Endiin voitu tuoda vain ihan perinteistä Rentiä ilman näitä järkyttäviä uudistuksia? Se olisi voinut menestyä. Koska Rent on hyvä. Tämän nähtyään yleisö pian unohtaa sen. Nyyh.

Olisin halunnut nähdä enkelimäisen Jay Webbin drag-kuteissa. Ei Angel ole mikään nahkahomo.


(3) Esiintyjät
Laulu - 3,5
Tanssi - 5
Näytteleminen - 2,5

= 11 / 15

Esiintyjät eivät olleet hullumpia. Laulutaidoiltaan parhaana loisti Francesca Jackson (Joanne). Kauas eivät jääneet Jessie Wallacen Maureen tai Jay Webbin Angel. Eivätkä oikeastaan muutkaan. Esityksen heikoin lenkki oli ex-Sugababe Siobhan Donaghy, joka lauloi ihan kivasti, mutta ääniala oli hivenen rajoittunut ja laulutapa maneerinen. Neidin tanssi ja näyttelijäntyö olivatkin jo aivan hirvittävää katsottavaa.

Kukaan ei näytellyt ihmeellisesti, mutta tanssille annan vitosen puhtaasti Oliver Thorntonin (Mark) ansiosta ja siitä hyvästä, etten kenties ole koskaan nähnyt mitään niin jumalaista kuin tämän esityksen Tango Maureen (kuva alla). Thorntonin balettitausta pääsi oikeuksiinsa niin maatajärisyttävästi, että tanssiparin odotti hylkäävän lesbouden kertaheitolla ja raastavan mieheltä vaatteet päältä.

Kreikkalaiselta jumalalta (rehellisesti sanottuna myös Tomi Metsäkedolta) näyttävä, pantterin sulokkuudella liikkuva, Phantom of the Operasta ja Les Misistä parhaiten tunnettu Thornton oli kieltämättä erikoinen valinta nörttimäisen Markin rooliin. Ohjaajalla oli uusi ja erilainen visio Markista. Ihan kiinnostavaa. Thornton irrotteli innokkaasti. Ehkä historiallisten sankareiden näyttelemiselle kaipaa välillä vastapainoa.


(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 4
Kokemus jäi mieleen elämään - 2,5
Tahdon nähdä uudelleen - 4

= 10,5 / 15

Rentin laulut jäävät totta kai päähän. Ne ovat niin mahtavia. Kokemus jäi mieleeni lähinnä siinä valossa, että odotan alkuperäisversion näkemistä kuin kuuta nousevaa. Se onneksi onnistuu huhtikuussa New Yorkissa.

Tahdon nähdä uudelleen -osastoon oli vaikea päättää pisteitä. Tahdon nähdä alkuperäisen Rentin tosi kovasti, mutta entä tämä? Päädyin keskiarvoa parempaan lukuun, koska minua ei oikeastaan tarvitsisi pakottaa aseella uhaten myöskään tämän remiksauksen uusintakierrokselle. Vaikka pahoja puutteita oli, vahvat esiintyjät ja perusvahva teos kantoivat.

----

Yht. 37p.

Kokonaisarvosana: *** ½

Cabaret - Lyric Theatre, 02.01.2008

Katsottiin West Endissä Einin kanssa ennen kaikkea, koska Einiä kiinnosti.


(1) Teos:
Musiikki - 3
Juoni ja käsikirjoitus - 3
Aihe ja tunnelma - 3,5

= 9,5 / 15

Cabaret on musikaalina skitsofreeninen. Se alkaa intoa ja pinnallisuutta uhkuvana tarinana 30-luvun syntisestä Berliinistä ja uhoaa saavansa katsojan unohtamaan arkihuolet. Varsinkin väliajan jälkeen tarina muuttuu yhä synkkeneväksi kuvaukseksi Hitlerin ja lähestyvän maailmansodan varjosta. Skitsofreenisuus on tarkoituksellista, ja karnevalistiset numerot muodostavat kontrastin taustalla väijyvän synkän todellisuuden kanssa. Asetelma kuulostaa ehkä vielä vaikuttavammalta kuin se todellisuudessa on. Katsojana en voi olla ajattelematta, että aineksista olisi ollut mahdollista saada irti vielä paljon enemmän - vaikkapa todellinen mestariteos. Kokonaisuudessa on kuitenkin paljon hyvää, ja aina tämä teos isoveljensä Chicagon hakkaa.

Musiikissa minua miellyttävät enemmän sanoitukset kuin sävelmät. Tekstit sisältävät nokkelia riimejä ja kaksimerkityksisyyksiä sekä viehättävän dekadenttia elämänfilosofiaa. Aidosti koskettavia ja viisaita rivejä on säästelty, mutta se lienee tahallinenkin tehokeino kontrastin ja yllätyksen luomiseksi. Toisinaan niitä tulee vastaan.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 1

Chicagon nykyversion tavoin tällekin 2000-luvun Kander ja Ebb -versioinnille pamahtaa ykkönen toteutuksesta. Cabaret'n kohdalla vika ei ole niinkään lavastuksessa (joka sinällään olisi noin kolmosen arvoinen - melko pelkistetty, mutta toimiva) kuin ohjauksessa. En kerta kaikkiaan pidä tämän version ohjaajan näkemyksestä. Miksi ihmeessä kuoron pitää olla alasti niinku koko ajan? Tarkoitan kirjaimellisesti alasti (mutta onneksi en kirjaimellisesti koko ajan). Sensuelli seksikkyys on asia erikseen, mutta liiallinen, proosallinen lihan lätinä on häiritsevää ja tarpeetonta (kaikkialla paitsi lopussa, joka kieltämättä on vaikuttava). Kabareenumeroiden viihteellisyys ja dramatiikka vesittyy mahdollisimman halvan ja huonolla tavalla vinksahtaneen pornovaikutelman alle.

Katsojaa sekoittaa myös, että vakavien kohtausten virheettömiin epookkivaatteisiin pukeutunut vanha pariskunta tuntuu esiintyvän aivan eri musikaalissa.

Produktion kokonaisuus ei muutenkaan ole johdonmukainen eikä antoisa. Lavalla tapahtuu usein liian monta asiaa samaan aikaan niin, että huomio kiinnittyy vääriin paikkoihin. Juoni on jätetty epäselväksi poistamalla selittäviä pieniä hetkiä. Lyhyesti sanottuna ohjauksessa ei ole mitään kehumisen arvoista enkä ymmärrä sitä.



(3) Esiintyjät
Laulu - 4
Tanssi - 2
Näytteleminen - 4

= 10 / 15

Ensin lyhyesti tanssista. En oikeastaan voi arvioida sitä, koska koreografia on linjassa ohjauksen kanssa: aivan kauhea ja tyylitön. Esiintyjät lähinnä kourivat toisiaan, eivät tanssi.

Näyttelijöiden laulunlahjoissa ei sen sijaan ole valittamista, ja heidän näyttelijäntaitonsa ylittävät selkeästi West Endin musikaalien keskitason. Amy Nuttall loistaa Sallyna aivan Liza Minellin veroisesti - en keksi mitään parannettavaa. Tyttö osaa sekä laulaa että näytellä kunnolla ja tekee Sallystaan ihastuttavan lapsenomaisen. Myös Fraulein Schneiderin ja Herr Schulzin esittäjät ansaitsevat ylistystä. On aina suuri ilo nähdä aidosti koskettavaa näyttelijäntyötä West End -musikaalissa. (Lontoon lavoilla asetetaan korkeat vaatimukset niin laulu-, tanssi- kuin näyttelijäntaidoillekin, mutta yli-ihmisiä on maailmassa rajallinen määrä ja yleisimmin esiintyjät täyttävät kriteereistä kaksi, mutta eivät kaikkia kolmea. Yleisintä on osata laulaa ja tanssia henkeäsalpaavasti ja näytellä sen verran, ettei katsojaa hävetä. Suomen pienissäkin kaupunginteattereissa näkee parempaa näyttelijäntyötä kuin West End -musikaalissa keskimäärin, mutta vastaavasti laulusuoritukset eivät mahdu edes samalle kartalle. Kaiken voi saada vain harvoin. Parhaiden tähtien kohdalla toki voi.)

Kolme neljästä päähenkilöstä osaa selvästi näytellä. Cliff Bradshaw'n esittäjä Steven Cree saattaa myös osata, mutta sitä emme saa tietää tämän suorituksen perusteella. Skottipojan amerikkalainen aksentti on niin tuskallisen teennäinen, että kaikki muu peittyy sen alle. Hyvin hän kyllä laulaa.

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3
Kokemus jäi mieleen elämään - 2
Tahdon nähdä uudelleen - 2

= 7 / 15

Tahdon nähdä uudelleen, kyllä: jonkin toisen, kunnioittavamman, vähemmän naturalistisen version. Tätä en katsoisi toiste kuin ilmaiseksi.

Ihan hyvä fiilis meille silti jäi. Kappaleet jäivät soimaan päähän ja kunhan lihan lätinästä pääsi yli, kokemus oli enemmän miellyttävä kuin ahdistava. (On silti korostettava, että jos alastomuus ja nylkyttäminen järkyttävät jopa suomalaista, niitä on tosiaan käytetty paljon ja turhaan.) En suosittelisi juuri tätä produktiota, mutta Cabaret on näkemisen arvoinen musikaali.

----

Yht. 27,5p.

Kokonaisarvosana: ** ½