A Little Night Music - Garrick Theatre, 22.06.2009

Sanat ja musiikki: Stephen Sondheim
Käsikirjoitus: Hugh Wheeler
Perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan.
Ohjaus: Trevor Nunn


Hyvää:

Tämän musikaalin teksti on sanomattoman loistavaa. Varsinkin dialogi, mutta myös kappaleiden sanoitukset. Tältä osin teos lienee paras näkemäni - en ainakaan muista vertaistaan. Nauroin vähän väliä mahaani pidellen, huumori oli ihanan sysimustaa ja tarkkanäköistä. Täydellinen käsikirjoitus.

Tässä muutama IMDB:stä poimittu lainaus mahtavasta käsikirjoituksesta:

"For the past 11 months, although I am preparing to enter the ministry, I've been madly, hopelessly in love with my stepmother! Do you realize how many mortal sins that involves?"

"-You're a good wife, Charlotte. The best.
-That's a comforting thought to take to town with me, dear. It just may keep me from cutting my throat on the tram. "

"We have sinned! And it was a complete failure!"

Teos ei ole läpilaulettu, mutta kappaleet ja puhuttu dialogi lomittuvat erinomaisen luontevasti. Ei töksähtäviä siirtymiä.

Produktion miehitys on mahtavan monilahjakas. Yleensä jopa West Endissä helppo sanoa, kuka on enemmän laulava näyttelijä, kuka näyttelevä laulaja. Tässä esityksessä kaikista ei voinut. Olivat vaan niin hyviä.

Huippujen huippuina joukosta erottuivat Maureen Lipmanin vanha, elegantti kreivitär ja aidon ruotsalaisen Kaisa Hammarlundin kevytkenkäinen sisäkkö. Täydellinen brittiaksentti. Yritin tunnistaa joukosta ruotsalaista, mutta sisäkköä en edes epäillyt häneksi.

Sisäkön esittämä The Miller's Son on muodostunut biisisuosikikseni. Kansanmusiikkisävyinen, omaperäinen, ihana. Youtubesta löytyy tällainen versio. Näkemässäni produktiossa oli vielä parempi - vähemmän klassinen laulutyyli, nätimmät vaatteet ja lavasteet - mutta sitä ei löytynyt netistä.



Trevor Nunn on mahtava ohjaaja ja visionääri. Teoksen toteutus ja ohjaus ovat virheettömät. Aivan erityisesti haluan kehua lavastusta. Lavalla edessäni heräsi eloon epätodellinen juhannusyö. Koivuja ja keskiyön auringon kajoa, valkoisia pitsireunaisia kesämekkoja. Pohjoismaalaisena osasin todella arvostaa. Minuun, joka olin juuri jättänyt juhannuksen väliin ollakseni Lontoossa, iski akuutti koti-ikävä.

Ensimmäisen näytöksen loppu on loistava. Olen heikkona mahtipontisiin tauolle lähtöihin, joissa kaikki laulavat päällekkäin tulossa olevista asioista. Ryhmäbiisi "A Weekend in the Country" on massiivinen, maanisen energinen, hysteerisen hauskakin. Juuri näin pitää väliajalle lähteä. Pätkästä löytyi näköjään 10 minuutin nauhoitus Youtubesta, pelkkä ääni. Minusta se oli hauskaa kuunnella ja elää esitys uudestaan - esitystä näkemättömälle ei ehkä täysin avaudu.



Silmäni kyyneltyivät esityksen lopussa. Eivät niinkään liikutuksesta kuin tunnelman vuoksi. Olin syvällä esityksessä ja tunsin nähneeni jotain hienoa. Paras teatteri aiheuttaa sellaista. Sydän hakkaa ja rintaa puristaa. Siitä viimeistään sen tunnistaa.

Huonoa:

Näyttelijöistä heikoin oli Jessie Buckley. Laulu oli korkeissa äänissä pakotetun tuntuista, mutta ennen kaikkea ongelma oli vuorosanoissa, jotka artikuloituivat heikosti. Ehdin jopa miettiä, onko TÄMÄ se ulkomaalainen ruotsalainen. Eipä ollut. Toisaalta hahmon kuuluikin olla nuori ja kömpelö, joten näyttelijäntyö ei ollut lähelläkään kipurajaa. Erottui vain huipputaitavista kollegoista.

"Send in the Clowns" on lisätty jälkikäteen muuten valmiiseen musikaaliin, ja sen kuulee. Biisi tulee töksähtäen eivätkä sen sanatkaan oikein liity mihinkään. Lisäksi se on sävelletty armolliseksi ihmiselle, joka ei osaa laulaa. Hannah Waddingham osaa, joten kappale ei palvele häntä: hän ei todellakaan pääse loistamaan. Turhautti. (Toisaalta rooli todisti, että Waddingham osaa näytellä. Rooli oli 95% puhuttu ja vaati komediennen taitoja, enkä olisi voinut toivoa siihen ketään parempaa!)

Ei tässä paljoa huonoa ollut.


Kannattiko katsoa? Menisin uudelleen vaikka kymmenen kertaa. Loistava! Elämys pääsee ehdottomasti kaikkien aikojen top kymppiin, ehkä ylemmäskin.

(1) Teos:
Musiikki - 4 (Ei varsinaisesti kylmiä väreitä aiheuttavaa, mutta kekseliästä, vaihtelevaa, kaikkea intiimistä sykähdyttävän mahtipontiseen. Ja kokonaan valssia.)
Juoni ja käsikirjoitus - 5+ (Huippujen huippu!)
Aihe ja tunnelma - 5 (Ihana musta komedia.)
= 15/15

(2) Toteutus:
Ohjaus - 5 (En muuttaisi mitään.)
Lavastus + efektit - 5 (Ne ihanat koivut ja keskiyön auringon kajo!)
= 10/10

(3) Esiintyjät
Laulu - 4,5 (Suurin osa loistavia, vähennän puoli pistettä koska kaikki kai teoriassa voisivat olla täydellisiä, tai vaihtoehtoisesti joku yksittäinen voisi olla järisyttävän hyvä. Tai, no, ei vaan tuntunut ihan vitoselta.)
Tanssi/koreografia - 4 (Tässä ei tanssittu... Annan koreografiapisteet hahmojen liikkeistä lavalla ja kohtausten visuaalisesta suunnittelusta.)
Näytteleminen - 4,5 (Ks. laulu.)
= 14/15

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3 (Ei varsinaisesti tarttuva musikaali, mutta SO not the point.)
Tahdon nähdä uudelleen - 5 (Harmi etten voi, koska lopetti jo. Mutta Broadway-siirto on ilmeisesti tulossa. Ehkä siellä.)
= 8/10

(5) Bonuspisteitä:
Liikutuin ja henki salpautui - 2
Nauroin niin, etten saanut happea - 2
= vaikkapa 4

Yhteensä: vähintään 50 p. ==> VIISI TÄHTEÄ ja suositus täydestä sydämestäni.


Keskeiset näyttelijät (itselleni muistiin):
Frederick Egerman: Alexander Hanson (Nähty Margueritessa. Perushyvä.)
Anne Egerman: Jessie Buckley (Heikoin lenkki, tosi-TV-kilpailija, West End -debyytti.)
Henrik Egerman: Gabriel Vick (Lauloi, näyteli JA soitti selloa lavalla. Laulu ehkä näistä heikoin.)
Desirée Armfeldt: Hannah Waddingham (Spamalotin alkup. Lady of the Lake, nähty roolissa. Loistava laulaja ja näköjään myös näyttelijä!)
Madame Armfeldt: Maureen Lipman (Paras näyttelijäsuoritus. 10+)
Countess Charlotte Malcolm: Kelly Price (Erittäin perushyvä, ei tuttu.)
Count Carl-Magnus Malcolm: Alistair Robins (Perushyvä, ei tuttu.)
Petra: Kaisa Hammarlund (Aito ruotsalainen, hirmu hyvä.)

Joseph and the Amazing Technicolor Dreamcoat - West End 25.11.2008

Katsottu oikein varta vasten tehdyllä teatterimatkalla Lontoossa.


Olen kokemuksen myötä huomannut, että West End -musikaalien yleisöt vaihtelevat paljon. Tietyt esitykset (kröhömphantomkröhöm) vetävät turisteja - vieraita kieliä kuulee väliajalla vähintään yhtä paljon kuin englantia. Toisissa valtaosa on paikallisia. Joidenkin esitysten yleisöt ovat vakavampaa aktiiviteatteriväkeä, toisissa enemmistö on kerrankin teatteriin uskaltautunutta tavisporukkaa. (Näin siis kunnon paikoilla. Jos menee halvalla 2. parvelle, sieltä löytää aina lähinnä turisteja, pälyileviä teatterinoviiseja ja koululuokkia. Siksi en viihdy siellä.)

Josephin yleisö koostui 95-prosenttisesti briteistä - ja siitä kansanosasta, joka ei aktiivisesti harrasta teatteria. TV:stä tuttua Lee Meadia oli selvästi tullut ihastelemaan jokamiehiä ja -naisia. Lienee sanomattakin selvää, että naisia ja lapsia oli paljon. Joseph on koko perheen esitys ja Lee koko kansan suosikki, se ei jäänyt epäselväksi.

Esitys jätti minut kaksijakoisiin tunnelmiin. Se saattoi olla energisin ja tarttuvin koskaan näkemäni show. Vannon, että heräsin yöllä useaan kertaan siihen, että päässäni jumputtava "Go, go, go Joseph, you know what they say..." ei antanut minun nukkua. Esiintyjien tarttuva taito ja into innoitti yleisön, myös minut, tasalaatuisen spontaaneimpiin koskaan kokemiini aplodeihin.

(Tiedättehän, että on kahdenlaisia aplodeja? Konvention mukaan lauluille pitää taputtaa. Jokainen kappale, joka ei ole aivan pannukakku, saa siis velvollisuusaplodit. Velvollisuusaplodit tunnistaa pienestä tauosta ennen taputuksen alkua: kaikki odottavat, että joku muu aloittaa. Toisaalta on olemassa myös spontaaneja aplodeja, jotka tunnistaa siitä, että musiikin tauotessa myrskyisät suosionosoitukset ovat jo alkaneet. Koska kaikki haluavat taputtaa eivätkä suotta odottele muita.

Joseph on ehkä ainoa näkemäni show, jossa aplodit olivat vähintään 90-prosenttisesti aidon spontaaneja. Eikä suotta! Silloinkin kun itse kappale ei ollut ikimuistoinen, jokainen esiintyjä oli aplodinsa ansainnut. Minä olin lähes aina mukana spontaanissa ilossa ja taputin kädet kipeinä jo ennen kappaleiden loppua.)


Erityismaininta on pakko antaa kertoja Jenna Lee-Jamesille. Yksi parhaista koskaan kuulemistani naisäänistä. Brava. Kertojalle sävelletyt kappaleet eivät ole helppoja, mutta hän selviytyi niistä nautittavan vaivattomasti ja puhtaasti, ja näytti vielä nauttivan olostaankin. Menen tästä lähin katsomaan häntä miltei missä vain.

Toinen erityismaininta lapsikuorolle. Moniääninen laulu oli niin puhdasta, ettei kylmiä väreitä voinut välttää. Ja... lapsia. Aww. Vahva sympatiatekijä.

Kolmas erityismaininta Lee Meadin charmille. Hän on täydellinen tähän rooliin luonnonkiharasta jewfro-frisyyristä lähtien. (Minkä lisäksi haluan mainita, että on ehdoton palvelus ihmiskunnalle esiintyä lannevaatteessa.) Odotan mielenkiinnolla, mitä mies tekee seuraavaksi ja pääseekö ääni ehkä toisessa teoksessa eri lailla oikeuksiinsa. Tässä se on riittävän hyvä muttei supervaikuttava. (Mutta jos ääni ei aiheutakaan kylmiä väreitä, hymy onneksi aiheuttaa. Jostain kumman syystä minä ja naiset kaikkialla ympärilläni kiljuimme taukoamatta kumarrusten ajan. Kröhöm, siirrytäänpä eteenpäin.)



Sitten negatiiviseen. Joseph on alun perin kouluissa esitettäväksi tarkoitettu pieni kuvaelma. Sen juoni on olematon ja hahmot vailla syvyyttä. Laulut seuraavat toisiaan satunnaisen tuntuisesti. Kaikissa jukeboksimusikaaleissakin on parempia aasinsiltoja biisien välillä. Oikeasti. Eikä ohjaaja ole pyrkinyt ainakaan korjaamaan tilannetta - esitys on vahvan koominen ja viis veisaa siitä, miten seuraavaan hittikappaleeseen saavutaan. Kunhan saavutaan. Varsinkin Close Every Doorin dramaattinen paatos tulee täysin puun takaa ja vaatii kuulijaa vaihtamaan kirskuen vaihteita päässään.

Teosta on vuosien varrella pidennetty, mutta yli kaksituntisen siitä sai vain esittämällä parhaat biisit kahteen kertaan (esim. Close Every Door, toiseen kertaan ei mitään juonellista tekosyytä). Lisäksi viimeinen vartti on mega-mega-mega-megapotpuri koko setistä, mutta siitä en valita, koska se oli esityksen ehdottomasti paras osuus ja univaikeuksieni lähde. Sydän alkoi väkisin jyskyttää taustabiitin tahtiin ja veri lähti kiertämään jäsenissä. Ja homma vain jatkui ja jatkui. Alkoi jo päässä heittää. Ihanaa.

Lopuksi kummasteleva toteamus: lapsille suunnatuksi esitykseksi musiikin volyymi on varsinkin lopun megapotpurissa säädetty käsittämättömän kovalle. Itse nautin siitä, mutta olen kohdannut vastaavaa ehkä vain We Will Rock Youssa: mukana voi rauhassa taputtaa ja vaikka hoilata, koska omaa ääntään ja taputustaan ei oikeasti kuule. Jos viet tänne lapsen tai olet itse herkkäkorvainen, pakkaa korvatulpat.

---

(1) Teos:
Musiikki - 3,5
Juoni ja käsikirjoitus - 2
Aihe ja tunnelma - 3

= 8,5/15

(2) Toteutus:
Ohjaus - 2
Lavastus + efektit - 3

= 5/10

(3) Esiintyjät
Laulu - 4,5
Tanssi - 3
Näytteleminen - 3

= 10,5/15

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 5
Tahdon nähdä uudelleen - 3

= 8/10

Yht. 32/50 ==> 3+

High School Musical - Peacock-teatteri, 23.09. 2008

Hyvää:

Tämä teos on monessa kohtaa aivan hemmetin hauska. Varsinkin ekassa näytöksessä. Se oli suuri positiivinen yllätys. Nauroin vedet silmissä. En tiedä, onko suurin edistys tapahtunut muokattaessa elokuvakässäriä lavamusikaaliksi vai suomennettaessa englanninkielistä lavakässäriä, mutta jossain kohtaa lopputuloksesta on muodostunut monin verroin alkuteosta hykerryttävämpi ja itseironisempi.

Osa hauskuudesta on epäilemättä myös ohjaajan ansiota. Marco Bjurström on jo monesti todistanut lahjansa. Mie tykkään. Homma toimii, ja maanista positiivisuutta huokuu lavalta yksinomaan hyvällä tavalla.

Teoksen nuorista esiintyjistä on saatu paljon irti. Stemmat soivat keskimäärin todella kauniisti ja tanssikin kulkee, jopa akrobatia.

Päänäyttelijät ovat kaksijakoinen juttu. Olin varsinkin alkupuolella erittäin vaikuttunut heidän laulunlahjoistaan. Yasmine Yamajako (Gabriella) on vasta lukiossa eikä siis koulutettu laulaja, mutta ääni oli vahvempi ja kauniimpi kuin monella laulavalla näyttelijällä. Jukka Nylund (Troy) teki vaikutuksen varsinkin Get Your Head in the Gamessa. On todella uskomaton suoritus laulaa noin vahvasti, tasaisesti ja hengästymättä samalla kun keskittyy koreografiaan ja joutuu hyppimään.


Huonoa:

Varsinkin Yamajakon ääni tuntui totaalisesti hajoavan loppua kohti. Kuulosti siltä, että kyseessä oli äänen rasittuminen, ei lahjakuuden puute. Liikaa esityksiä viikossa, liikaa laulua per esitys, ilmeisesti tekniikka sen verran pielessä että ääni väsyy ja muuttuu epäluotettavaksi. (En mie tekniikasta mitään ymmärrä, mutta jos se on kunnossa, West Endin ja Broadwayn esiintyjät voivat vetää kahdeksan esitystä viikossa. Tästä päätellen äänen rasittuminen olis vältettävissä. Näillähän on vieläpä vuorottelumiehitys.)

Teoksen tarina nyt vaan on kauhean korni. Vakavat kohtaukset eivät toimi oikein millään tasolla. Huumori onneksi pelastaa katsojan kerta toisensa jälkeen ahdistuneen myötähäpeän alhosta, mutta ennen pelastusta ahdistus ehtii toisinaan kivuta melkoisiin lukemiin.

Melodraama voisi olla siedettävämpää, jos päähenkilöt olisivat sympaattisia tai samastuttavia. Jotta näin yksiulotteiset henkilöt voisivat olla sitä, näyttelijöiden pitäisi olla karismaattisia ja lahjakkaita muussakin kuin laulussa ja tanssissa. Ikävä kyllä päänäyttelijät ovat hädin tuskin siedettäviä. Lukioikäiseltä tytöltä olisi kai epäreilua odottaa Oscar-suorituksia, mutta silti ahdistuin paperinmakuisesta vuorosanojen lausunnasta. Kirjaimellisesti, lausunnasta. Urgh. Eikä parin välillä ole minkäänlaista kemiaa. Mutta ymmärrän, että jos osiin valitaan lahjakkaimmat ihmiset, olisi vielä kemiakin kaiken päälle melkoinen lottovoitto.

Neutraalia:

Teoksen musiikki ei ole maailmanhistorian parasta, mutta kyllä se asiansa ajaa. Suomennos puheosuuksissa huumorin kannalta melko loistava, mutta olisin karsinut englanninmakuisuutta. Kai se oli tietoinen linjanveto. Sanoitusten suomennokset paikoitellen ahdistavia.

Kannattiko katsoa?

Ehdottomasti. Laadukkaasti esitetty musikaali, josta jäi hyvä olo ja biisit päähän soimaan. Esiintyjien ilo ja into tarttuivat. Viidestä ei-teinistä koostuneen seurueemme reaktio oli yleisesti vahvan positiivinen.

Rebecca - HKT, 11.09.2008

Hyvää:

HKT jatkaa ilahduttavalla laatulinjalla, jonka viimeisin etappi oli The Producers. Sanna Majuria ylistettiin maasta taivaisiin jo Miss Saigonissa (jota en nähnyt, koska asuin ulkomailla). Eipä näköjään suotta. Mahdollisesti paras musikaaliesiintyjä, jota olen tässä maassa kuullut. Ääni on westendmäisen kylmiä väreitä aiheuttava jopa ei-revittelykohdissa ja kantaa nautittavan vaivattomasti ja kevyesti ties miten ylös. I-ha-naa. Majuri voisi tehdä uraa myös ulkomailla.

Sari Ann Moilanen sai veivata musikaalin nimibiisiä monta monituista kertaa, mutta onneksi se luonnistui täydellisesti. Moilanen on aivan loistava, yhtä loistava kuin Majuri, niin kauan kuin biisit sopivat hänen äänialaansa. (Toisin sanoen muutama kohta uhkasi karata liian korkealle. Mutta se on epäkohtana hyvin pieni.)

Rebeccan tarina on kiehtova ja pahaenteinen. Ohjaus toimii ja produktio tuntuu todelliselta suurtuotannolta. Ja suureksi ilokseni tässäkin maassani aletaan vihdoin tajuta, että musikaalissa pitää laulaa kovaa. Perillä ei olla vielä, mutta edistys on rohkaisevaa.

Lyhyesti sanottuna Rebecca on toteutukseltaan niin tasokas, etten ehkä ole parempaa Suomessa nähnyt.

Huonoa:

Yltäisipä itse teos samalle huipputasolle kuin toteutus. Eihän Rebecca huono ole, mutta melodioilta kaipaisin jotain enemmän. Lisäksi Kunze ja Levay haluavat ympätä sähkökitararäimäystä joka väliin silläkin uhalla, että kappaleet ovat sen jälkeen kuin yhdestä muotista valettuja.

Jos teoksen melodiat ja teksti olisivat olleet täysosumia, elämys olisi ollut juuri niin värisyttävä ja elämää suurempi kuin teos tällaisenaankin itsestään tuntui kuvittelevan. Nykyiseen lopputulokseen jäi kuitenkin kaipaamaan vielä sitä jotain, sitä lopullista kirkkainta kipinää. Kouluarvosana olisi kasi puoli.

Kari Arfman vetää hienosti ja riittävällä volyymilla niin kauan kuin äänialaa riittää. Valitettavasti loppupuolen bravuuribiisiin sitä ei aivan riitä, joten biisistä katoaa kärki. Turhautti.

Suomennos?

Välillä teksti sisältää herkullista äänteiden iloittelua. Mutta mihin unohtui uskollisuus kaikkein tärkeimmälle asialle: tavujen määrää ei saa muutella suhteessa musiikin iskuihin (varsinkaan ahtamalla niitä säkeeseen todella selkeästi liikaa), ellei siitä oikeasti riipu henki ja elämä. Sehän muuttaa sävellystä. Herranen aika.

Joko Liisa Ryömä on ahtanut tavuja riveille miten sattuu, tai alkuperäinen saksalainen teksti oli jo valmiiksi sovitettu musiikkiin tökerösti ja Ryömä vain totteli. Mikä nyt sitten onkaan todennäköisempää.

Kannattiko katsoa?

Ehdottomasti. Musikaalia ei tässä maassa tämän paremmin tehdä. (Tai jos tehdään, kertokaa heti, missä.)

The Wedding Singer - Samppalinnan kesäteatteri, 10.08.2008

Hyvää: Esiintyjät. Nina Tapiota kuullessani mietin taas, että hän voisi olla ihan oikea musikaalitähti ulkomaillakin. Ei niitä West Endin yli-ihmisiä, joita ei tule vastaan joka esityksessä edes siellä - mutta West-Endin perustähti. Kyllä voisi. (Ensin pieni kuntokuuri ja muuttumisleikki - siellä pitää olla astetta muovisempi.) Hän on Suomessa niitä harvoja, jotka saavat laulullaan ja eläytymisellään kevyesti aikaan kylmät väreet.

Myös Pauliina Kiuru pienemmässä roolissaan lauloi todella hyvin, West End -tasoisesti. Sami Hintsanen on vaan sairaan hauska, lavakarisma kohdallaan. Mika Kujala esitti ökyjuppia mahtavasti. Kaikean kaikkiaan pieniin ja suuriin päärooleihin oli löydetty hyvä porukka.

Missähän laulajina aloittaneet Tapio ja Hanna-Riikka Siitonen ovat oppineet näyttelemäänkin? He ovat monilahjakkaampia ammattilaisia kuin oikeastaan voisi olettaa. Laulu, lavaliikunta, näyttelijäntyö ja jopa tanssi luonnistuvat niin, ettei toivomisen varaa oikeastaan jää. Siitosella oli (suppeampaan?) äänialaansa nähden vaikeammat biisit - matalalta meni kivasti, mutta välillä oli laulettava ikävän korkealta. Muuten kaikki hyvin hänenkin kohdallaan.

Musikaalin teksti on hauskaa ja musiikki tarttuvaa. Jäi halu nähdä myös alkuteoksena. Eihän tämä vuosikymmenen syvällisin teos ole, mutta kuka sellaista odottikaan? Viihdyttävä, tarttuva, hyväntuulinen.

Vahvasti kotouttava suomennos (i.e. vitsejä ja jopa hahmojen nimiä suomalaistettu) itse asiassa toimii kuin häkä. Jännä todeta, koska itse en olisi uskaltanut valita samaa linjaa.

Lisäksi nautin kesäteatterin tunnelmasta, kuten aina. Se on aivan oma maailmansa. Samppalinna on Suomen kivoimpia.

Huonoa: Koreografia ja ensemblen tanssitaidot jättivät toivomisen varaa. Ei niinkään päätähtien kuin taustaihmisten. Päätähdet olivat aivan ok varsinkin siihen nähden, että heille, joilta vaaditaan suurempaa monilahjakkuutta, annetaan aina enemmän anteeksi. Taustatanssijoiden pitäisi kuitenkin todella osata tanssia. Nyt ehkä muutama ylsi tavoitetasolle. Energiaa ja latausta jäi täten puuttumaan. Kokonaisuus ei ollut vaivaton.

Toinen valituksen aihe ei ollut kenenkään vika: musiikista ja laulusta osa katosi taivaan tuuliin, kuten aina kesäteatterissa. Tässä olisi ollut semmoinen musiikki, että oikeassa salissa bassot olisivat jytisseet selkäytimissä. Nyt sitä jäi kaihoisasti kaipaamaan. Mutta kesäteatterin tunnelma korvaa väistämättömät puutteet.

Muuta: Ville Pusa jakoi seurueemme mielipiteet. Eini vihasi Pusan näyttelijäntyötä, ja esityksen edellisenä päivänä nähnyt Marjukka koki miehen lauluäänen liian heikoksi. Minä en itse asiassa löytänyt suurta valittamisen aihetta kummastakaan. Ehkä Ville lauloi kovempaa meidän näytöksessä. Minusta hän revitteli oikein vakuuttavasti varsinkn loppupuolella.

Kannattiko katsoa? Kyllä minusta. Kesäteatteri on toki kesäteatteria, ja koreografiaan ja energiatasoon olisin toivonut parannusta. Päätähdet olivat kuitenkin hyviä. Show'sta jäi hyvä mieli.

(Ikävä kyllä ette enää voi katsoa, koska itse näin show'n päivää ennen sulkemista.)

Lontoon kesän 2008 satoa

Nyt seuraa pikainen arvio jokaisesta Lontoon reissun musikaalista takaperoisessa kronologisessa järjestyksessä.

Les Misérables - West End, 23.06.2008:

Les Mis ON maailman paras musikaali. Tällä katselukerralla varmuuteni siitä vain vahvistui. Sen musiikki on upeaa ja käsikirjoitus täydellinen niin juonenkuljetuksen kuin sanoitustenkin osalta. Rakastan tapaa, jolla teoksen musiikilliset teemat kietoutuvat toisiinsa ja kertautuvat. Tästä musikaalista ei jää päähän soimaan vain yksi pakollinen hittibiisi, vaan kaikki kappaleet soivat päässä sekaisin ja rinnakkain, yksi kutsuu toisen soimaan, loputtomiin.

Show näytti ihmeen hyvältä myös toiselta parvelta. (Tästä päätellen 1. parvi lienee paras paikka katsoa tämä, vaikka yleensä suosin permantoa.) Alemmas ei saanut lippuja miehityksenvaihtoiltaan. Uuden miehityksen jatkava, mutta minulle uusi Valjean (Drew Sarich) on korkeine rock-tenoreineen ikävä kyllä aivan väärä mies päärooliin, mutta muu porukka toimii. Eniten ylistäisin AIVAN huippua Thérnadieria (Jimmy Johnston). Nyt mentiin kirkkaasti yli jopa 10-vuotis-DVD:n huippusuorituksesta. Kovasti pidin myös Cosettesta (Leanne Dobinson), joka lauloi korkean roolinsa ilman oopperatekniikkaa. Se on mahdollista. Tehkää perässä.

Vaikka tunnen juonen, minun ei ole mahdollista katsoa tätä itkemättä. Viimeistään lopun säe "come with me where chains will never bind you" saa minut murtumaan täysin. YRITIN hillitä itseäni (ei liene sivistynyttä nyyhkyttää teatterissa täyteen ääneen), mutta silti kyyneleet valuivat kaula-aukkoon asti. Mutta en ollut yksin. Ympäriltä kuului nyyhkytystä.

Marguerite - West End, 21.06.2008

Samat käsikirjoittajat kuin Les Misérablesissa. Eri säveltäjä. Lopputulos: sairaan hyvä juonenkuljetus ja sanoitukset (myös sanoitusten kääntäjä on sama kuin Les Misissä - minusta on makeeta, että tässä kääntäjää pidetään osana alkuperäistä tiimiä), mutta täysin mitäänsanomaton musiikki. Miksi näin?! Aargh.

Lisäksi olisin vienosti toivonut läpisävellettyä show'ta á la Les Misérables. Tässä musiikkinumerot näyttelevät perinteisempää roolia.

Todella hyvät esiintyjät. Huippuluokkaa. Vakava aihe ja rohkeita suorituksia. Esitys on varmasti aivan väärä valinta ihmisille, jotka eivät pidä Vakavasta Teatterista, vaan haluavat mukanalaulettavan musikaalin. Jos pitää myös Vakavasta Teatterista, tämä on musiikin heikkouksista huolimatta hieno esitys.

Suosittelen tähän täydestä sydämestäni päivälippuja, joita myydään kymmenestä alkaen lippuluukulla. Täydellinen näkymä, £25.

Hairspray - West End, 20.06.2008

Hairspray on minun kirjoissani kenties maailman tarttuvin musikaali. Se on niin hyväntuulinen ja toimiva, että siitä lienee vaikea tehdä huonoa versiota.

Tämä versio oli silti "vain" keskiverto. Vika on lähinnä esiintyjissä. Nuoret tähdet Leanne Jones (Tracy) ja Ben James Ellis (Link) jättivät minut aivan kylmäksi. Karismavajeesta kärsivä Jones vielä miten kuten menetteli, mutta jos minun pitäisi valita, lähdenkö kolmen viikon ankealle erävaellukselle arktisiin oloihin vai kuuntelen uudelleen Ben James Ellisin epävireistä laulua, joutuisin miettimään pitkän tovin. Nautinnon maksimoimiseksi mies myöskin näytteli kuin alakoululainen joulujuhlanäytelmässä. En tajua, miten tuollainen pääsee West End -lavoille.

Paljon pelastivat Michel Ball ja Ian Talbot Tracyn vanhempina. En tiedä, olenko koskaan nauranut teatterissa yhtä paljon. (En vähiten siksi, että yhteisessä numerossaan herrat taisivat mokata jotain, ehkäpä talloa toistensa varpaille. Tämän seurauksena varsinkin Talbotilta petti pokka ja esitys pysähtyi pitkäksi toviksi, kun sekä yleisö että esiintyjät ulvoivat naurusta. Ball ei auttanut asiaa improvisoimalla käsittämättömän hauskoja vuorosanoja, jotka vain lietsoivat näyttelijäkumppanin ja yleisön hysteriaa.)

Hmm. Antaisin tälle kuitenkin vielä toisen tilaisuuden. Esitys oli kuitenkin hyväntuulinen ja poistuin kappaleita hyräillen. Ehkä nuorilla oli huono päivä. Mieluiten silti odotan niin kauan, että nuoret esiintyjät vaihtuvat ensin.

Lord of the Rings - West End, 19.06.2008

Olen niin iloinen, että ehdin vielä nähdä tämän. Harvoin jos koskaan olen kokenut maagisempaa tunnelmaa. En voi kylliksi ylistää tätä Theatre Royal, Drury Lanen satumaista produktiota, joka nyt on surullisesti sulkenut ovensa. Se oli maailman kallein musikaalituotanto, mutta rahat eivät menneet hukkaan.

Istuin toisessa rivissä, mikä ei enää ollut aivan ihanaa näin valtavassa teatterissa. Koreografian kokonaiskuva hajosi. Toisaalta näin kyllä kaiken aivan läheltä - ja pääsin kokemaan elämäni intensiivisimmän tuulikone-elämyksen. Balrogin ja Gandalfin taistelun lämmin helvetintuuli on nimittäin niin voimakas, että sen kuulemma tuntee ylimmällä parvella asti. Tämä tarkoittaa sitä, että toisen rivin katsojien posket lepattavat, näkökenttä peittyy lentäviin paperilehtiin ja Balrog häämöttää AIVAN yläpuolella. Elämys oli niin kiihdyttävä, että valojen syttyessä ensimmäiset rivit kääntyivät silmät pyöreinä tuntemattomienkin lähimmäisten puoleen ja ylistivät esitystä nauraen ja pudistellen konfettia yltään. Se oli aivan mahtavaa.

Heikkouksia edelleen Frodon kurkkuääni (vaikka muuten hän on kieltämättä oikein hyvä - varsinkin läheltä totesin suorituksen taidokkuuden) ja Aragorn, joka laulaa rumasti eikä osaa miekkailla.

Wicked - West End, West End, 19.06.2008

Wicked on viime vuosien kuumin show, ja se näkyy niin teatterin ulkoasussa kuin lavallakin. Esiintyjät ovat huippujen huippujen huippuja. Alexia Khadime (Elphaba) ei ole vain hyvä. Hän on kevyesti Carey/Houston/Leona Lewis -hyvä, eikä tämä ole liioittelua. Lisäksi hän osaa näytellä äänellään ja kehollaan ja hallitsee lavaa karismallaan. Juuri hänenlaisiaan ovat West Endin parhaat yli-ihmiset. Myöskään Dianne Pilkingtonin Glinda ei jää kauas taakse. Oliver Tompsett nuorena sankarina muistuttaa vaatimattomasti "vain" pidempää, raamikkaampaa Orlando Bloomia (muttei ikävä kyllä laulun ja tanssin puolella yllä päätähtikaksikon tasolle). Nautin valtavasti musikaalin ensimmäisestä näytöksestä näiden huippulahjakkuuksien esittämänä.

Synkemmästä toisesta näytöksestä huomasin nauttivani vähemmän. Edes musiikki ei enää kulkenut alkupuoliskon tarttuvuudella ja vaivattomuudella. Juonenkuljetus tuntui hätiköidyltä, ja minä kirjaa lukemattomana olisin kaivannut hahmoille ja tapahtumille lisää motivaatiota ja selvennyksiä. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että tämä EI ole hyvä sovitus kirjasta. Oikeasti hyvän sovituksen pitäisi aueta myös kirjaa lukemattomalle, eikö? Minä toki ymmärsin tapahtumat, mutta perimmäiset syyt kunkin hahmon toiminnalle jäivät hämärän peittoon.

Never Forget - West End, 18.06.2008

Tämä oli mahtavan hyväntuulinen, tarttuva ilta. Tanssijat ovat lahjakkaita ja lavaefektit upeita. Jopa dialogi toimii. Nauratti.

Erikoismaininta Stephan Anellille, joka osoitti olevansa todellinen komedian nero. Tribuuttibändin "Jason"/ulkomaalaisvahvistus sai laukoa vitsejä, joista kaikki eivät lähtökohtaisesti olleet maailman hauskimpia, mutta tämä mies sai ne toimimaan jollakin käsittämättömällä megatasolla. Kilpailee Michael Ballin Hairspray -suorituksen kanssa. Mies saikin ansaitusti valtavat aplodit, vaikka hahmon ei ole tarkoitus olla show'n päähenkilö.

Kunpa juoni ei olisi täyttä huttua. Ja kunpa "Gary" (Dean Chisnall) ei kamppailisi oikean Garyn sävellysten korkeuden kanssa.

Esityksen "Robbie" tuijotti minua lavalta. Olen varma siitä. Minä nimittäin lopulta kohotin kulmiani: "Minuako katsot, häh?" - ja se selkeästi kohotti kulmiaan takaisin.

Jos esityksen pojat tähtäävät samanlaiseen elämäntapaan kuin TT tähtivuosinaan, se oli varmaan kutsu jäädä lavan ovelle odottamaan... mutta en jäänyt. :P

Broadway-reissun satoa 2008

Elättelen toiveita siitä, että tänä viikonloppuna saisin vihdoin tänne jotain valmista New Yorkin musikaaleista. Aikataulu näyttää kerrankin sen verran väljältä. Homman ryhdistämiseksi ajattelin aloittaa erittäin lyhyillä yhteenvedoilla. Järjestys huonommasta parempaan.

(4) The Phantom of the Opera (02.04.2008): Ensielämykseni Broadwaylla oli hirveä. En ole ikinä nähnyt mitään näin huonoa ulkomailla! (Siis toteutukseltaan. Phantomin musa on taattua Webberiä, vaikka kokonaisuus ei kuulukaan suosikkeihini häneltä.) Ainoa valopilkku oli itse Phantom, joka oli aivan hyvä. Kaikki muut lauloivat kamalalla oopperatyylillä. Lavatoteutus näytti siltä, että oli ollut tosi hotti ja seksikäs viimeksi 80-luvulla. Volyymi oli aivan liian hiljainen. Mietin jo, onko koko reissuni ajanhukkaa! En suosittelisi kenellekään, paitsi ehkä musikaaleja inhoaville oopperafaneille.

(3) A Chorus Line (04.04.2008): Musikaalina ei millään lailla ikimuistoinen, mutta kokemuksena todella kiehtova. Broadwayn kulissien taakse sijoittuva teos tuo musikaalitähtien monilahjakkuuden esiin aivan uudella tasolla! Todella vahvat näyttelijänsuoritukset, muutama hyvä musiikinumerokin. Mutta en suosittelisi musikaalifanin ainoaksi elämykseksi ulkomailla enkä satunnaiselle katselijalle oikein ollenkaan. Siis niinku ainoana musikaalina.

(2) Mary Poppins (02.04.2008): Oli pakko pistää kaksi parasta järjestykseen, mutta todellisuudessa ne ovat aika tasoissa. Rent voitti paremman musiikin takia, mutta Maryn lavatoteutus oli parhaita ikinä näkemiäni! Aivan mahtavia taikatemppuja ja akrobatiaa, hyvät koreografiat ja uskomattomat laulajat. Materiaalin tuttuus ei haitannut liikaa. Toisaalta oli onni, että uusiin biiseihin oli lisätty haastavampiakin lauluhetkiä. Suosittelen kaikille vähänkin lapsenmielisille - ja kaikille todellisia huippuluokan musikaalisuorituksia arvostaville, jopa tosikoille. Tasokkaimpia koskaan näkemiäni esityksiä missään päin maailmaa.

(1) Rent (03.04.2008): Ei voi taistella vastaan. Rent on päässyt lempimusikaalieni kirkkaimpaan kärkeen. Mielestäni Larsonin sävellyksen kekseliäisyys ja monipuolisuus on täysin vertaansa vailla. Nappisuoritus. Hakkaa jopa Webberin. Nuhjuinen ja hivenen väsähtänyt lavatoteutus sopii teoksen teemoihin, joten sekään ei jäänyt kaivelemaan. Näin pitkään pyörineissä esityksissä esiintyjien taso vaihtelee enemmän kuin uusissa, mutta meille sattui onneksi hieno Mimi ja aivan huippuluokan Roger. En ollut päässyt samanlaisiin sfääreihin sitten 90-luvun Jesus Christ Superstarin. Suosittelen Rentiä missä tahansa muodossa kaikille hyvää musikaalimusiikia arvostaville, ja New Yorkin Rent on kaupungin instituutio. Ainoastaan melodraamalle allergiset saattavat ahdistua - mutta paljonko heitä musikaalifanien joukossa on? Hehe.

Rent (Remixed) - Duke of York's Theatre, 31.12.2007

1) Teos:
Musiikki - 5
Juoni ja käsikirjoitus - 3,5
Aihe ja tunnelma - 3,5

= 13 / 15
Rent on loistava musikaali. Se pääsee minun kirjoissani ehkä jopa kaikkien aikojen top vitoseen - ainakin satavarmasti top kymppiin. Jonathan Larson olisi tehnyt vielä ihmeitä, jos ei olisi kuollut nuorena.

Teoksen suurin vahvuus on musiikki. Se on kiinnostavaa, vaihtelevaa, tarttuvaa, ilmaisuvoimaista... ja sitä on valtavan paljon. Rent on lähestulkoon rock-ooppera, mutta välissä on kuitenkin sen verran vuorosanoja, ettei termi aivan istu. Tyylilajit vaihtelevat grungesta tangoon. Täydet pisteet.

Sanoitukset ja käsikirjoitus ovat hivenen epätäydellisempiä. Riimejä käytetään kyllä kekseliäästi, mutta aivan jokainen säe ei täysin istu esittäjänsä suuhun. (En esimerkiksi tajua, miksi Roger laulaa "Come back another day" - ei se AIDS mihinkään katoa, ja muu biisi kertoo siitä, mitä olisi voinut tapahtua ennen/ilman tautia.) Juoni tasapainoilee melodramaattisuuden ja koskettavuuden rajalla ja horjahtaa välillä väärälle puolelle. Ei kuitenkaan niin pahasti, että ahdistaisi. Kauneusvirheet on helppo ohittaa, koska kokonaisuus toimii.

Teemoiltaan Rent on kiinnostava, joskin... no, "saarnaava" ja "jankuttava" ovat sanoja, joita en tahtoisi käyttää, mutta. Boheemi taiteilijaelämä se vasta hienoa on. Ja kaikilla on AIDS, jonka kurjuudesta tiedottaminen oli 90-luvun alussa kenties relevantimpaa kuin 2000-luvulla.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 2,5

Tämän produktion pelkistetyn valkoista lavastusta on haukuttu, mutta minusta se oli ihan mukiinmenevä. Monessa muussa asiassa tämä "uudelleen miksattu" toteutus sitten menikin erittäin pahasti metsään. Miksi, miksi, miksi, voi MIKSI koko biisijärjestys on vedetty uusiksi niin, että juoni muuttuu epäloogiseksi ja sekavaksi?! Miksi biisien tempot ja tyylit on pitänyt muuttaa? Alkuperäisessä pitäytyminen olisi kannattanut. Sovituksia saa toki uudistaa, mutta rokkia ei tarvitse miksata eurojumputukseksi. Ikinä. Kiitos ja näkemiin.

Havaitsin selkeän johdonmukaisuuden: ne biisit, joita ei ollut muutettu, toimivat parhaiten. Esimerkiksi nimikappale Rent. Toinen ennallaan pidetty, Tango Maureen, oli musikaalin onnistunein hetki. (Biisiä, joka jo nimeltäänkin on tango, on luojan kiitos vaikea raiskata balladiksi tai teknojumpaksi.)

Miksei West Endiin voitu tuoda vain ihan perinteistä Rentiä ilman näitä järkyttäviä uudistuksia? Se olisi voinut menestyä. Koska Rent on hyvä. Tämän nähtyään yleisö pian unohtaa sen. Nyyh.

Olisin halunnut nähdä enkelimäisen Jay Webbin drag-kuteissa. Ei Angel ole mikään nahkahomo.


(3) Esiintyjät
Laulu - 3,5
Tanssi - 5
Näytteleminen - 2,5

= 11 / 15

Esiintyjät eivät olleet hullumpia. Laulutaidoiltaan parhaana loisti Francesca Jackson (Joanne). Kauas eivät jääneet Jessie Wallacen Maureen tai Jay Webbin Angel. Eivätkä oikeastaan muutkaan. Esityksen heikoin lenkki oli ex-Sugababe Siobhan Donaghy, joka lauloi ihan kivasti, mutta ääniala oli hivenen rajoittunut ja laulutapa maneerinen. Neidin tanssi ja näyttelijäntyö olivatkin jo aivan hirvittävää katsottavaa.

Kukaan ei näytellyt ihmeellisesti, mutta tanssille annan vitosen puhtaasti Oliver Thorntonin (Mark) ansiosta ja siitä hyvästä, etten kenties ole koskaan nähnyt mitään niin jumalaista kuin tämän esityksen Tango Maureen (kuva alla). Thorntonin balettitausta pääsi oikeuksiinsa niin maatajärisyttävästi, että tanssiparin odotti hylkäävän lesbouden kertaheitolla ja raastavan mieheltä vaatteet päältä.

Kreikkalaiselta jumalalta (rehellisesti sanottuna myös Tomi Metsäkedolta) näyttävä, pantterin sulokkuudella liikkuva, Phantom of the Operasta ja Les Misistä parhaiten tunnettu Thornton oli kieltämättä erikoinen valinta nörttimäisen Markin rooliin. Ohjaajalla oli uusi ja erilainen visio Markista. Ihan kiinnostavaa. Thornton irrotteli innokkaasti. Ehkä historiallisten sankareiden näyttelemiselle kaipaa välillä vastapainoa.


(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 4
Kokemus jäi mieleen elämään - 2,5
Tahdon nähdä uudelleen - 4

= 10,5 / 15

Rentin laulut jäävät totta kai päähän. Ne ovat niin mahtavia. Kokemus jäi mieleeni lähinnä siinä valossa, että odotan alkuperäisversion näkemistä kuin kuuta nousevaa. Se onneksi onnistuu huhtikuussa New Yorkissa.

Tahdon nähdä uudelleen -osastoon oli vaikea päättää pisteitä. Tahdon nähdä alkuperäisen Rentin tosi kovasti, mutta entä tämä? Päädyin keskiarvoa parempaan lukuun, koska minua ei oikeastaan tarvitsisi pakottaa aseella uhaten myöskään tämän remiksauksen uusintakierrokselle. Vaikka pahoja puutteita oli, vahvat esiintyjät ja perusvahva teos kantoivat.

----

Yht. 37p.

Kokonaisarvosana: *** ½

Cabaret - Lyric Theatre, 02.01.2008

Katsottiin West Endissä Einin kanssa ennen kaikkea, koska Einiä kiinnosti.


(1) Teos:
Musiikki - 3
Juoni ja käsikirjoitus - 3
Aihe ja tunnelma - 3,5

= 9,5 / 15

Cabaret on musikaalina skitsofreeninen. Se alkaa intoa ja pinnallisuutta uhkuvana tarinana 30-luvun syntisestä Berliinistä ja uhoaa saavansa katsojan unohtamaan arkihuolet. Varsinkin väliajan jälkeen tarina muuttuu yhä synkkeneväksi kuvaukseksi Hitlerin ja lähestyvän maailmansodan varjosta. Skitsofreenisuus on tarkoituksellista, ja karnevalistiset numerot muodostavat kontrastin taustalla väijyvän synkän todellisuuden kanssa. Asetelma kuulostaa ehkä vielä vaikuttavammalta kuin se todellisuudessa on. Katsojana en voi olla ajattelematta, että aineksista olisi ollut mahdollista saada irti vielä paljon enemmän - vaikkapa todellinen mestariteos. Kokonaisuudessa on kuitenkin paljon hyvää, ja aina tämä teos isoveljensä Chicagon hakkaa.

Musiikissa minua miellyttävät enemmän sanoitukset kuin sävelmät. Tekstit sisältävät nokkelia riimejä ja kaksimerkityksisyyksiä sekä viehättävän dekadenttia elämänfilosofiaa. Aidosti koskettavia ja viisaita rivejä on säästelty, mutta se lienee tahallinenkin tehokeino kontrastin ja yllätyksen luomiseksi. Toisinaan niitä tulee vastaan.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 1

Chicagon nykyversion tavoin tällekin 2000-luvun Kander ja Ebb -versioinnille pamahtaa ykkönen toteutuksesta. Cabaret'n kohdalla vika ei ole niinkään lavastuksessa (joka sinällään olisi noin kolmosen arvoinen - melko pelkistetty, mutta toimiva) kuin ohjauksessa. En kerta kaikkiaan pidä tämän version ohjaajan näkemyksestä. Miksi ihmeessä kuoron pitää olla alasti niinku koko ajan? Tarkoitan kirjaimellisesti alasti (mutta onneksi en kirjaimellisesti koko ajan). Sensuelli seksikkyys on asia erikseen, mutta liiallinen, proosallinen lihan lätinä on häiritsevää ja tarpeetonta (kaikkialla paitsi lopussa, joka kieltämättä on vaikuttava). Kabareenumeroiden viihteellisyys ja dramatiikka vesittyy mahdollisimman halvan ja huonolla tavalla vinksahtaneen pornovaikutelman alle.

Katsojaa sekoittaa myös, että vakavien kohtausten virheettömiin epookkivaatteisiin pukeutunut vanha pariskunta tuntuu esiintyvän aivan eri musikaalissa.

Produktion kokonaisuus ei muutenkaan ole johdonmukainen eikä antoisa. Lavalla tapahtuu usein liian monta asiaa samaan aikaan niin, että huomio kiinnittyy vääriin paikkoihin. Juoni on jätetty epäselväksi poistamalla selittäviä pieniä hetkiä. Lyhyesti sanottuna ohjauksessa ei ole mitään kehumisen arvoista enkä ymmärrä sitä.



(3) Esiintyjät
Laulu - 4
Tanssi - 2
Näytteleminen - 4

= 10 / 15

Ensin lyhyesti tanssista. En oikeastaan voi arvioida sitä, koska koreografia on linjassa ohjauksen kanssa: aivan kauhea ja tyylitön. Esiintyjät lähinnä kourivat toisiaan, eivät tanssi.

Näyttelijöiden laulunlahjoissa ei sen sijaan ole valittamista, ja heidän näyttelijäntaitonsa ylittävät selkeästi West Endin musikaalien keskitason. Amy Nuttall loistaa Sallyna aivan Liza Minellin veroisesti - en keksi mitään parannettavaa. Tyttö osaa sekä laulaa että näytellä kunnolla ja tekee Sallystaan ihastuttavan lapsenomaisen. Myös Fraulein Schneiderin ja Herr Schulzin esittäjät ansaitsevat ylistystä. On aina suuri ilo nähdä aidosti koskettavaa näyttelijäntyötä West End -musikaalissa. (Lontoon lavoilla asetetaan korkeat vaatimukset niin laulu-, tanssi- kuin näyttelijäntaidoillekin, mutta yli-ihmisiä on maailmassa rajallinen määrä ja yleisimmin esiintyjät täyttävät kriteereistä kaksi, mutta eivät kaikkia kolmea. Yleisintä on osata laulaa ja tanssia henkeäsalpaavasti ja näytellä sen verran, ettei katsojaa hävetä. Suomen pienissäkin kaupunginteattereissa näkee parempaa näyttelijäntyötä kuin West End -musikaalissa keskimäärin, mutta vastaavasti laulusuoritukset eivät mahdu edes samalle kartalle. Kaiken voi saada vain harvoin. Parhaiden tähtien kohdalla toki voi.)

Kolme neljästä päähenkilöstä osaa selvästi näytellä. Cliff Bradshaw'n esittäjä Steven Cree saattaa myös osata, mutta sitä emme saa tietää tämän suorituksen perusteella. Skottipojan amerikkalainen aksentti on niin tuskallisen teennäinen, että kaikki muu peittyy sen alle. Hyvin hän kyllä laulaa.

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3
Kokemus jäi mieleen elämään - 2
Tahdon nähdä uudelleen - 2

= 7 / 15

Tahdon nähdä uudelleen, kyllä: jonkin toisen, kunnioittavamman, vähemmän naturalistisen version. Tätä en katsoisi toiste kuin ilmaiseksi.

Ihan hyvä fiilis meille silti jäi. Kappaleet jäivät soimaan päähän ja kunhan lihan lätinästä pääsi yli, kokemus oli enemmän miellyttävä kuin ahdistava. (On silti korostettava, että jos alastomuus ja nylkyttäminen järkyttävät jopa suomalaista, niitä on tosiaan käytetty paljon ja turhaan.) En suosittelisi juuri tätä produktiota, mutta Cabaret on näkemisen arvoinen musikaali.

----

Yht. 27,5p.

Kokonaisarvosana: ** ½

Vuonna 85 - Tampereen työväen teatteri 30.10.2007

Lähtökohta: Olen aina vihannut manserokkia. Radiosta tulee Eppuja, vaihdan kanavaa. Sillä asteikolla liikutaan. Vihaan myös jukeboksimusikaaleja, joita en pidä musikaaleina ollenkaan. (Musikaali on teos, joka kertoo tarinaa laulujen avulla, ei hatarajuoninen potpuri, joka taivuttelee aasinsiltamaista tarinaansa kannattamaan mahdollisimman monta valmista biisiä.)

Ensin vannoin, etten aio katsoa tätä. Sitten opiskelijalippuja alettiin myydä 15 eurolla. Lisäksi tiesin, että pääosissa on useampikin oikeasti taitava tyyppi... Long story short, löysin itseni katsomosta siskon kanssa, muttemme odottaneet paljoa.


Hyvää: Tärkein ensin. Jari Ahola tarvitsee isompia rooleja. Huutomerkki, huutomerkki, huutomerkki. Olen nyt nähnyt hänet muutamassa keskikokoisessa musikaaliosassa ja olen yhä vakuuttuneempi siitä, että hän on erittäin hyvä laulamaan. Kun vain pääsisi näyttämään sen kunnolla! Toivoin koko musikaalin ajan, että Aholalle olisi suotu muutama biisi enemmän ja Hintsasen Samilla muutama vähemmän - mikä on paljon sanottu, koska myös Hintsanen kuuluu esityksen hyviin puoliin ja on suomen ammattitaitoisimpia, tasalaatuisimpia musikaalinimiä.

Yleisesti ottaen laulajien taso oli oikein hyvä suomalaiseksi tuotannoksi.

Parasta esityksessä oli... yleinen aseistariisuvuus. Minä kerta kaikkaan viihdyin. En muista koskaan taputtaneeni yhtä aidosti mukana. Ja tarttuvuus oli huipussaan: väliajalla ja poistuttaessa väkijoukosta kuului hyräilyä ja hyminää niin tiheästi, että voiton vie kenties vain Les Misérables (jonka väliajalla joka toinen vastaantulija hyräili One Day Morea - sille oli pakko jo nauraa, ja silti välillä huomasi olevansa yksi hyräilijöistä).

Minä nauroin takatukille, neonvärisille toppa-asuille ja puujalkavitseille. Jostain syystä ne eivät aiheuttaneetkaan kivuliasta myötähäpeää, vaan aitoa huvittuneisuutta. Hymyilin korvasta korvaan. Olin pelännyt mauttomuutta, mutta... no. Tämä esitys oli niin tyylitön, että oli jo tyylikäs. Lähdimme teatterista niin esimerkillisen hyvällä mielellä kuin suinkin mahdollista.

Lisäksi on huomionarvoista, että tyylittömyys oli ennen kaikea visuaalista. Esityksen teksti on yllättävän laadukasta. Tämä oli toimivin näkemäni jukeboksimusikaali, ehdottomasti. Muut eivät pääse edes lähelle. Biisit on oikeasti saatu sopimaan juoneen melko saumattomasti. Pahimmillaan ne tuntuvat lievästi päälleliimatuilta (kuten Pepponen suksivarkaus ja sitä seurannut "Suksi, suksi ei luista mihinkään..."), mutta parhaimmillaan syntyy aivan virheetön illuusio siitä, että hahmot todella ilmaisevat lauluilla syvimpiä tunteitaan. Varsinkin alkupuolella juoni toimii hienosti.


Huonoa:

Kai tässä jotain parannettavaakin oli? No, loppua kohti juoni alkoi hidastaa tahtia ja polkea paikallaan, eikä loppu ehkä ollut täysin tyydyttävä. Jotenkin kuvittelin, että enemmän asioita tapahtuisi. Tämä ei kuitenkaan ole vakava virhe. Juoni oli aivan riitävän hyvä. Harvemmin sitä aivan täydellisiä tarinoita näkeekään.

Naispääosan Kaisa Mattilan laulusuoritus oli heikko. Kappaleiden ääniala ei tuntunut sopivan hänelle. Piti laulaa liian korkealta. Se häiritsi.

Manserock-musikaali muutti elämäni?
Vitsailtiin siskon kanssa, että näinhän se on pakko kirjoittaa. Vuonna -85 muutti elämämme. Tämä tuli todistettua, kun automatkalla alkoi Eppujen kappale, emmekä todellakaan vaihtaneet kanavaa. Sen sijaan lisäsimme volyymia ja aloimme jammailla mukana.

Neuvoni on siis: kannattaa harkita antavansa tälle tilaisuuden, vaikka vihaisikin manserokkia. Ehkä se muuttaa sinunkin elämäsi.

The Producers - Helsingin Kaupunginteatteri 23.10.2007

Tämä ei ole se puoliksi kirjoittamani arvostelu. Se odottaa edelleen viimeistelyään. Sen sijaan minulla oli junamatkalla aikaa kirjoittaa tämä toinen alusta loppuun.


Hyvää:

Tämä oli lähes kaikin tavoin todella loistava esitys. Etten sanoisi, että paras Suomessa näkemäni musikaaliversiointi. Näin The Producersin myös West Endissä joulukuussa 2006, eikä suomiversio kalpene Lontoon elämykselle oikeastaan missään. Bravo, HKT. Oikeesti. Viisi tähteä.

Erikoissupermaininta Esko Roineelle. Hänellä on hallussaan sekä täydellinen koominen ajoitus että loistava lauluääni. Hän hakkasi West Endin Maxin kymmenen-nolla ja teki jokaisesta vuorosanastaan kolme kertaa hauskemman kuin se olisi paperilla ollut. Ääni aiheutti jopa kylmiä väreitä. Erittäin loistavaa. Myös uuden tuttavuuden, Anna Maija Tuokon, Ulla-sihteeri oli mahtava, vaikkei ehkä aivan kyllin pitkä (tai sitten Leo oli liian pitkä - pituuseroa ei tullut tarpeeksi).

Sihteeristä puheen ollen: tämä esitys parantaa kirkkaasti Lontoon versiosta yhdessä asiassa. Ruotsi-viittaukset ovat suomeksi noin tuhat kertaa hauskempia! Se ei vaadi edes ponnistelua keneltäkään. Ne vain ovat hauskempia. Kyseessä on luonnonlaki.

Myös Lari Halmeen Carmen Ghia (ohjaajan avustaja) onnistui tekemään itsestään huomattavasti ikimuistoisemman hahmon kuin Lontoon kollegansa. En pidä kaikista käsikirjoituksen homovitseistä ja stereotypioista, mutta Halme toi hahmoon hauskoja lisäsävyjä ilmiselvien vitsien ulkopuolelta.

Kaiken kaikkiaan tässä The Producersissa on kaikki kunnossa: kauniit, elävää ajankuvaa luovat lavasteet ja puvut, näyttävät koreografiat, hyvä teksti, taitavat näyttelijät... En tiedä, pitäisikö sinänsä ajatella hyväksi vai huonoksi asiaksi, että elämys oli hyvin samantyyppinen kuin West Endissä. (Pitäisikö teattereilta odottaa enemmän omaa tulkintaa, onko formaattimaisuus kaiken pahan alku ja juuri?) Minä en kuitenkaan jaksa ahdistua niin kauan kuin myös rohkeita tulkintoja tehdään eikä jokainen näytelmä ole formaatti. Ainakin tämän teoksen kohdalla tutussa ja odotettussa pitäytyminen toimii niin erinomaisesti, että oksat pois. Lisää samanlaista, HKT. Tämä oli paras sitten 90-luvun Les Misérablesin.

(Huomautus: The Producers itsessään on makuasia. Minä nauroin, mutta toisten mielestä esitys olisi varmasti mauton ja vitsit huonoja. Eli vaikka kehunkin kaikkea toteutuksessa, en välttämättä suosittele itse teosta aivan kaikille korkeakulttuurin ystäville.)



Huonoa:

Tekstin harvoja puutteita: natsihahmo käänsi sanajärjestyksiään niin paljon, että kuuntelijaa alkoi jo ahdistaa ja ymmärtäminen vaikeutui. Lisäksi Risto Kaskilahti veti / oli ohjattu vetämään suorituksensa samaisena Hitler-fanina ajoittain niin yli, ettei minua enää naurattanut vaan ahdisti. Olin lähdössä kaivamaan poteroa suojakseni sylkiroiskeilta.

Olin hieman pettynyt myös Antti Timosen Leo Bloomiin. En siksi, että näyttelijässä olisi ollut mitään vikaa - päin vastoin! Paradoksaalista kyllä, hän oli liian hyvä, liian sulava, liian luonnollinen. Hän ei ollut nörtti. Hän pääsi aivan liian helposti elementtiinsä tanssi- ja laulukohtauksissa. Tämä johtunee ohjaajan visiosta, joka poikkesi totutusta. Bloom oli poikamainen blondi, ei silmälaseja. Yleensä (ainakin näissä uusissa versioissa) Bloom on ollut
tumma, nörtti ja silmälasipäinen. (Tummuus on loogisempi tie - hahmohan on juutalainen.) Eikö näyttelijälle voinut pistää edes silmälaseja tunnelmaa luomaan?

MUTTA bonusta herralle laulu- ja tanssitaidosta. Hän pääsi vaivattomasti jopa Til' Himin korkeaan säveleen, joka lienee tahallisesti niin korkea, että sen laulamisen pitäisi kuulostaa huonolta.

Santeri Kinnunen olisi voinut olla campimpi.


Suomennos:

Jukka Virtanen on sanataituri. Hän on luonut The Producersin kappaleisiin monen kielen sekoituksena riimivirtoja, joita ei voi kuunnella kuin hengästyneenä ja kateellisena. Aivan loistavaa. Suomessa ei ehkä ole ketään, joka pystyisi parempaan.

Laulusta Keep It Gay Virtanen ei kuitenkaan ollut saanut aikaan kaikkia sävyjä välittävää versiota: "Herttilei" on säkeistöjen loppuihin huomattavasti vaisumpi fraasi kuin alkukielen sanaleikki iloisuudesta ja homoudesta. Täydellistä ratkaisua tuskin oli olemassa, mutta itse olisin harkinnut sanan "gay" säilyttämistä riimeissä jollain lailla, koska se nykyään tunnetaan Suomessakin. Sekään ei toki olisi välittänyt sanaleikkiä, mutta "Herttilei" jäi viittaussuhteiltaan hataraksi.

Lisäksi korvaani pisti rytmimuutos kappaleessa I Wanna Be a Producer. I-wan-na-be-a-pro-du-cer on selvästi eri rytminen kuin tuot-ta-jak-si-nyt-mi-nä-tah-don. (Tavuja on kerta kaikkiaan eri määrä!) Oliko versiossa tuot-ta-jak-si-mi-nä-tah-don jotain sellaista vikaa, jota minä en heti huomaa? Ilmeisesti oli. Entä tah-toi-sin-niin-tuot-ta-jaksi tms? Rytmin muutos ei luonnollisesti häirinnyt alkuteosta tuntemattomia katsojia, mutta itseäni se ahdisti. Mielestäni tällainen on vihoviimeinen keino, jos mitään muita ratkaisuja ei ole. Tässä se ei vaikuttanut pakkoratkaisulta vaan omituiselta oikulta. (Panin myöhemmin merkille, että käsiohjelmassa laulun nimi on Nyt tuottajaksi mä tahdon. Lyriikat on ilmeisesti muutettu ohjelman painoon menon jälkeen. Päätös lienee tuotantoryhmän, ei ainakaan yksin kääntäjän.)

P.S. Onko copyright-kysymys, ettei nimeä The Producers voinut suomentaa? Sen olisi luullut olevan yksinkertainen tehtävä. "Tuottajat" olisi ollut ihan osuva nimi. Toinen vaihtoehto olisi ollut leffan vanha nimi Kevät koittaa Hitlerille. The Producers ei suomalaisille ole helppo äännettävä eikä muistettava.

The Full Monty - Teatteri Tarmo, Turku, 19.10.2007

Käytiin siskon kanssa katsomassa tällainen. Siinä oli siskon kaveri. Sisko harrastaa näyttelemistä itsekin. (Eikä meinaa tajuta, miten voin oikeasti olla haluamatta lavalle. Brrh. Pois se minusta.)

Päätin, etten sotke suomalaisia esityksiä pistesysteemiini. En osaa ajatella pisteitä niin laajalla skaalalla. Minulla pitäisi olla erilliset asteikot Suomelle ja suurelle maailmalle. Siitä tulisi pelkkää sotkua. Kirjoitan näistä suomalaisista tälleen, jos sopii.

Hyvää:
Tarina työväenluokan miesstrippareista on ihan sympaattinen. Se saattaa olla monelle tuttu samannimisestä brittileffasta. (Leffan tiimoilta tuntuu tosin oudolta, että musikaali sijoittuukin Amerikkaan. Samanlaiseen työttömään työväenluokkaan toki. Jenkit ehtivät säveltää homman ensin.)

Esityksen molemmissa laulua sisältävissä naispääosissa on oikein lahjakkaat rouvat. Naiset laulavat kenties jopa paremmin kuin keskimääräinen laulava ammattinäyttelijä. Heidän biisejään kuunteli ilokseen. Duetossa tunsin hetkellisesti jopa kylmiä väreitä. Se on hyvä saavutus harrastajilta.

Jos mietitään puheosuuksia, Teatteri Tarmon näyttelijöistä ainakin muutamat ovat oikeasti lahjakkaita. Ei juuri ammattilaisesta erota. Pääosan esittäjä on luonteva ja hauskakin, ja kantoi näytelmän niin kauan kuin ei avannut suutaan lauluun.



Huonoa:
Kun pääosan esittäjä avasi suunsa lauluun, sieltä tuli ihan hirveää älämölöä. Enkä nyt puhu minkään hienostelevan, nenä pystyssä kulkevan "mulla-on-absoluuttinen-sävelkorva" (I wish) -pöytälaatikkokriitikon ominaisuudessa, vaan ihan tavallisena ihmisenä. Karaokebaarissa kännisenä perjantaina kuulee keskimäärin paljon parempaa. Herra lauloi nuotin vierestä käytännössä koko ajan. Suurimman osan ajasta hän ei tuntunut hahmottavan, mitä olisi pitänyt laulaa. Oikeasti. Kuvitelkaa jotain kamalaa. Kuviteltuanne tuplatkaa kamaluus. Sitten alatte ehkä olla lähellä.

Jo mainittuja henkilöitä lukuun ottamatta muut näyttelijät olivat tuskin havaittavasti parempia. (On mainittava vielä yksi poikkeus, äitinsä kanssa asunutta miestä esittänyt kaveri. Hän lauloi ihan kohdalleen. Ei sykähdyttävästi, mutta riitävän hyvin. Tasolla, jota odotin amatöörituotannolta.) Kaikki biisit kuulostivat koko ajan epävireiseltä kakofonialta, koska olivat epävireistä kakofoniaa. En tajua, miten kenellekään tulee mieleen lähteä tekemään musikaalia tällä ammattitaidolla! Puhenäytelmästä olisi varmasti tullut hyväkin. Sääliksi kävi muusikoita, jotka joutuivat vähän väliä ottamaan kiinni laulajien hukkaamaa rytmiä. Eikö ohjaajalla ole mitään itsekritiikkiä? Onko hän sävelsokea? Miten tähän on voitu ajautua?

Olihan esityksessä ihan hauskojakin juttuja, mutta uskaltaisin suositella sitä vain ihmisille, jotka kuuluvat kerhoon "Täysin nuottikorvaton ja ylpeä siitä". Katsominen oli paikoitellen fyysistä kärsimystä. Vaati rautaista hyvätapaisuutta hillitä tuskan irvistykset ja taputtaa korrektisti joka numeron jälkeen.

Ymmärrän, että The Full Monty on paperilla saattanut olla hauska idea. Tarina on hauska. Mutta eivätkö varoitusvalot syttyneet, kun tiimi sai nuotit käsiinsä ja huomasi teoksen musiikin todella vaikeaksi, moderniksi ja jazz-henkiseksi?

No, eivät ilmeisesti. Kauhukuvat jäävät elämään tärykalvoilleni. Harmillisinta on, etten vieläkään tiedä, onko tämä musikaali hyvä vai huono, koska useimpia biisejä oli mahdoton hahmottaa.

Chicago - Cambridge Theatre 12.07.2007

Kirjoitan kesältä rästiin jääneen arvostelun, kun tänne toivottiin päivityksiä. (Ja kyllä, analyysit säilyvät järjestelmällisessä mielessäni selkeinä kokonaisuuksina näinkin kauan. Ne vain jonottavat kirjoitusvuoroa ;)


(1) Teos:
Musiikki - 3,5
Juoni ja käsikirjoitus - 2
Aihe ja tunnelma - 2

= 7,5 / 15

En ole Chicagon suurin fani. Itse asiassa siinä on mielestäni jotain luotaantyöntävää. Sen todellisuus yrittää olla karu ja kylmä mustan humoristisella tavalla, mutta liian usein se jää yksinomaan kylmäksi. Tavallaan ymmärrän, miksi joku voi tykätä, mutta tämä ei sovi minulle.

Musiikki on periaatteessa ihan onnistunutta. Se tavoittelee tietyn aikakauden tyyliä ja onnistuu vangitsemaan sen. Se ei ole oikeaa musikaalimusiikkia eikä näin ollen kohoa niihin kylmiä väreitä aiheuttaviin sfääreihin, joihin parhaat "korkean" tyylin teokset (Lloyd Webber, Les Mis) kohoavat. Ei siinä mitään, ei kaikkien musikaalien tarvitse. Cell Block Tango ("He had it coming, he had it coming...") on musikaalisävelmien ehdottomia helmiä. Siinä on energiaa ja tarttuvuutta vaikka pienelle kylälle. Ja We Both Reached For the Gun nukketemppuineen on aivan nerokas! Sekaan mahtuu kuitenkin myös huomattavasti mitäänsanomattomampia numeroita, joten en nostaisi tätä musikaalien kirkkaimpaan kärkikastiin edes musiikin osalta.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 1

Täten myönnän tälle Chicagon tuotannolle palkinnon teatterihistorian huonoimmasta lavastuksesta. Tadaa. Noin. Onnea.

Lava on pieni. Siitä 80% täyttää VALTAVA orkesteriaitio, jossa bändi soittaa. Luin tästä etukäteen valitusta jonkun muun blogista ja ajattelin vain, ettei lavan alla soittaviin orkestereihin tottunut tyyppi ole ymmärtänyt pointtia. Nykyäänhän on aika yleistä tuoda bändi mukaan lavalle, tavallaan osaksi lavastusta. Mutta EI. Tässä bändiaitio oikeasti täyttää koko lavan, eikä millekään muulle jää tilaa. Tanssijat mahtuvat tuskin liikkumaan parin metrin syvyisessä tilassa. Aivan järkyttävä idea.

Lava on siis olematon. Lisäksi se on musta ja koruton. Lavasteita ei ole. Ollenkaan. Muutama tuoli ja sanomalehti ovat isoimmat propit. Näyttelijät eivät vaihda vaatteita esityksen aikana. Mistään ei käy ilmi, missä kulloinkin ollaan, joten juoni on paras tuntea ennalta.

Tämä kaikki voi paperilla kuulostaa jopa tyylikkäältä ja tyylitellyltä. Osaan kuvitella sellaisen esityksen. Tämä toteutus on kuitenkin koruton totaalisen ankealla tavalla, ja siitä puuttuu aivan kaikki. Pohjanoteeraus.

(3) Esiintyjät
Laulu - 3,5
Tanssi - 3,5
Näytteleminen - 3

= 10 / 15

Näkemäni esiintyjät olivat jokseenkin puisevia, mutta sentään perusammattilaisia. Sekä Roxie että Velma olivat rooliensa veteraaneja. He ansaitsevat ison osan elannostaan näyttelemällä samaa hahmoa eri tuotannoissa. Vaikka muuta voisi kuvitella, sellaiset näyttelijät ovat usein melko huonoja: teknisesti hyviä, mutta mekaanisia ja sieluttomia. Kun jotain toistaa liian monta kertaa, se on iso riski.

Mama Mortonin roolissa oli harvinaisen heikko esiintyjä. Rooli vaatii Queen Latifah -henkistä karismaa, joka täyttää koko huoneen, ja massiivista ääntä. Tältä hintelältä naiselta ei löytynyt kumpaakaan. Hän joutui karjumaan epämiellyttävällä tavalla; yritti korvata voiman volyymilla. Buu.

Muut tyypit olivat ihan ok. En jaksa opetella kenenkään nimeä, kun kukaan ei jäänyt mieleen.

Entä se odotettu Duncan? Hän oli julkkisvieraaksi oikein hyvä. Kun verrataan Mama Mortonin tasoon, tämä komistus olisi voinut saada roolin ihan ilman julkkisstatustaankin. (Suomeksi: hän oli parempi.) Silmänruokaa ainakin riitti. On myönnettävä, että loppuaplodeissa jopa vähän kiljuin hänelle, ja niin teki moni muukin nainen. Voi ei, lähdin harhaanjohtavan pinnallisille teille. Duncan pärjäsi oikeasti ihan hyvin. Laulu kulki miellyttävästi. Näki, että hän hieman jännitti näyttelemistä, mutta selvisi kunnialla. En ole yllättynyt siitä, että hän pysyi roolissa kuukauden kauemmin kuin alun perin piti. Yleinen reaktio suoritukseen oli positiivinen, ja ilmeisesti hän itsekin nautti olostaan.

Panin merkille, että Chicago ei tarjoa samanlaisia lauluelämyksiä kuin perusmusikaalit. Sen lauluja ei lauleta musikaalityyliin, vaan mihin lie jazz-tyyliin, musiikin tyylilajin mukaisesti. Minulle tämä on iso miinus (kylmät väreet jäävät puuttumaan), mutta toisaalta uskaltaisin viedä esitykseen heikomminkin musikaaleihin perehtyneen ihmisen. Biisit ja laulutapa ovat puhdasta kevyttä musiikkia. Tämä voidaan siis kai nähdä plussanakin, tai neutraalina asiana.

Keveys lienee syy siihen, että juuri Chicagossa vierailee poikkeuksellisen paljon uskottavuutta hakevia julkkiksia. Biisit ovat helppoja (ei todellakaan mitään Lloyd Webberin tai Les Misin äänialavaatimuksia) eivätkä vaadi erityistä laulutekniikkaa. Pitää vain laulaa vähän vanhahtavasti. Jep jep.

Tanssijat olivat ihan hyviä, mutta koreografia ja vaatteet olivat ällöttävän pornoja. Lisäksi huono lava ei antanut kenelläkään mahdollisuutta liikkua kunnolla, vapaasti.


(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3,5
Kokemus jäi mieleen elämään - 2
Tahdon nähdä uudelleen - 2

= 7,5 / 15

Laulut jäivät päähäni ihmeen heikosti siihen nähden, että ovat tuttuja ja ihan tarttuvia. Mutta jäivät sentään, ei siinä mitään. Kokemuksessa monikaan asia ei jäänyt positiivisella tavalla mieleeni, enkä keksi yhtäkään tekijää, jonka vuoksi tahtoisin nähdä esityksen toiste varsinkaan tällä samalla toteutuksella. Kun nyt mietin, en jaksaisi maksaa vaihtoehtoisestakaan versiosta, ellei siinä olisi jotain ensiarvoisen kiinnostavaa. Annan sentään kakkoset molemmista, koska säästän ykköset sellaisille, joita en katsoisi toiste edes ilmaiseksi ja jotka tahtoisin kaivaa lusikalla pois muistisoluistani.

----

Yht. 26p.

Kokonaisarvosana: ** ½

Thorin vasara - Turun kaupunginteatteri, 22.09.2007

Hyvää:

Huonoa oli paljon, mutta aloitetaan hyvästä. Laulajien taso oli suomalaiseksi esitykseksi melkoisen kova. Pääosan Vallu Lukka (yllä) oli paras löytö sitten... itse asiassa myöskin Turun teatterin Mika Kujalan (joka ei ikävä kyllä ollut tässä musikaalissa, mutta joka Elisabethissa oli ainoa Suomessa koskaan näkemäni esiintyjä, jonka olisi IHAN suoraan voinut passittaa Lontoon lavalle). Lukka lauloi paitsi miellyttävästi ja vaivattomasti, myös ihastuttavan kirkkaalla, täsmällisellä ja eläytyvällä musikaalityylillä. Näki, että hän oikeesti tajuaa musikaaleista. Ei ole pelkkä laulava näyttelijä. Ja joka sanasta sai selvää. Se on taitolaji.

Myös toisen pääroolin intiaaniprinsessa oli hyvä. Eikä Nylon Beatin Jonnakaan ihan huono ollut, vaikka artikulaatiossa (vai miten "diction" pitää kääntää?) oli parantamisen varaa ja tuttu nasaali pyrki välillä pintaan.

Lavastus oli melkoisen hieno. Kekseliäitä ratkaisuja. Varsinkin eläinhahmot oli toteutettu oivaltavasti. Tuli ihan pikkuisen mieleen Lord of the Ringsin otukset. (Enkä tässä kategoriassa edes vertaa erikseen Suomea ja Suurta Maailmaa. Aika usein Suomessa päästään kekseliäämpiin ja näyttävämpiin ratkaisuihin. Tai, no... täällä tuskin saadaan milloinkaan aikaan mitään Lord of the Ringsin miljoonabudjetin veroista. Mutta sanoisin, että keskivertolavastuksissa ei ole merkittäviä eroja.) Tulishowta oli paljon, ehkä liikaakin. Rahaa ei varmaan ollut poltettu miljoonia, mutta Suomen mittakaavassa merkittävän paljon kuitenkin.

Huonoa:

Siis miten joku on voinut kirjoittaa näin huonon musikaalin?!? Juoni on sillisalaattia ja täyttä dadaa. Katsojalle ei väliaikaan mennessä ole selvinnyt, minne teos on menossa. Punaista lankaa ei ole. Toka näytös pysyy hieman paremmin kasassa, mutta hahmot jäävät silti kaksiulotteisiksi patsaiksi ja kohtaukset irrallisiksi. Teos on ylikunnianhimoinen, sekava kasa viikinkikliseitä ja astraalivaeltelua. Yleensä fiktiossa on kysymys eläydyttävistä ihmiskohtaloista. Tässä sellaisista ei ole jälkeäkään.

Kokonaisuutta täydentää ihanasti maailmanhistorian surkein suomennos. Hommaan on varmaan arpomalla valittu suomen tyylitajuttomin ja ammattitaidottomin kääntäjä (en edes tiedä, kuka, enkä välitä tietää). Sanavalinnat ovat niin ontuvia, että ne aiheuttavat tahattomia naurukouristuksia mitä sopimattomimmissa kohdissa. Puolet ajasta tavuja on väärä määrä musiikkiin nähden, jolloin esiintyjät joutuvat runnomaan rivejä kenkälusikalla paikoilleen. Jos tahtoisin vaihtaa graduni materiaalia, voisin ottaa tämän ja kirjoittaa aiheesta "Näin ei saa kääntää musikaalia". (Kovia sanoja. Anteeksi, jos kääntäjä jostain ihmeen syystä sattuu joskus lukemaan tämän. Mutta mielipiteeni on rehellinen. En vielä koskaan ole kärsinyt käännöksestä näin, ja myös ystäväni, ei-kieliammattilaiset, huomasivat tekstien outouden. Laulettavaksi kääntäminen on oma taiteenlajinsa, eikä siinä tällä kertaa onnistuttu.)

Musiikki ei ole niin pohjanoteeraus kuin teksti ja sen käännös, mutta se on mitäänsanomatonta, vellovaa puuroa. Kyllähän se rock-oopperalta kuulostaa. Teoriassa. Joku on kuunnellut Andrew Lloyd Webberinsä ja yrittänyt pyrkiä samanlaiseen (tervehdys, Phantom of the Opera), mutta ikävä kyllä yritys jää reilusti alle puolitiehen. Kappaleet eivät varsinkaan ensimmäisessä näytöksessä erotu omiksi kokonaisuuksikseen, vaan koko höskä on jatkuvaa sähkökitararäimettä ja joikaamista. Tarttuvus on minimaalista. Hyvän musikaalin kappaleet soivat monta päivää päässä ja unissa. Tämä soi hätäisesti viisi minuuttia teatterista lähdön jälkeen, ja silloinkin vain yksi, lopussa toistettu biisi. Ei vakuuttanut. Yhtään.

Yli kaiken muun minua ihmetyttää, miksi joku on valinnut tämän katastrofin teatterin ohjelmistoon! Toteutuksella siitä on tehty lähestulkoon niin hyvä kuin mahdollista (vaikka vaatesuunnittelijakaverini pitikin viikinkiasuja kamalina), mutta kun ainekset ovat nämä, mitään hyvää ei voinut syntyä. Yritys oli tuhoon tuomittu. Harmi homma.

Mie annan tälle pisteitä myöhemmin. Tuli tällaista tajunnanvirtaa.

Little Shop of Horrors - Ambassadors Theatre 13.07.2007

Sovellan uutta järjestelmääni käytäntöön.


(1) Teos:
Musiikki - 4,5
Juoni ja käsikirjoitus - 4,5
Aihe ja tunnelma - 5

Musiikki on tarttuvaa ja monipuolista. Sitä on paljon. Makaaberi aihe ja absurdi tunnelma ihastuttavat. Tästä olisi vaikea toteuttaa huonoa versiota, niin hyvä se on. Ihan lopusta en ole varma - pidän ehkä enemmän 80-luvun leffan onnelliseksi muutetusta versiosta. Siitä tippui puolikas.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 5

Pienen, intiimin Ambassador's Theatren produktio on nätti ja värikäs kuin nukkekoti. Keskeisiä tapahtumapaikkoja on vain kolme ja niistä yksi esiintyy vain kerran, mutta kaikki on lavastettu yksityiskohtaisesti pikkuiselle lavalle. Nykyään isot tuotannot luistelevat usein minimalismin tielle muka tyylin vuoksi, mutta luultavasti säästösyistä (kröhömchicagokröhöm). On hienoa nähdä, että pientä tehdään kunnolla. Animoitu kasvihirviö toimi.

Ohjaus on upea. Ei halpoja vitsejä. Ei kauhistuttavien yksityiskohtien pehmentelyä. Esitys on absurdia, sysimustaa komediaa, johon ei ole pelätty jättää vakavia hetkiä (Audreyn liikuttava Somewhere That's Green).


(3) Esiintyjät:
Laulu - 5
Tanssi - 3
Näytteleminen - 5+

Esiintyjät ovat loistavia jopa West Endin esitykseksi. Ryhmä on pikkuruinen: neljä päänäyttelijää, kukan ääni, kolme kuorotyttöä (joilla on tärkeä rooli, heitä kuuluukin olla kolme) ja muutama taustahenkilö. Kuorotytöt laulavat taidolla ja antaumuksella. Alistair McGowan Audreyn umpipahana poikaystävänä on pelottava ja riemastuttava. Parasta kaikessa on Sheridan Smith. Suomalainenkin yleisö saattaa tuntea hänet Subtv:n komediasarjasta Two Pints of Lager and a Packet of Crisps. Siitä ei kuitenkaan käy ilmi, miten mielettömän lahjakas tyttö on niin näyttelijänä kuin laulajanakin! Ei julkkisvieraiden, vaan oikean West Endin mittakaavassa. Hän laulaa kuin parhaat West End -tähdet ja näyttelee neljä kertaa paremmin. Täydellinen koominen ajoitus. Lopputulos on elämää suurempi.

Tanssi? Sitä ei ollut paljoa. Näytti vähiten treenatulta loisteliaan laulun rinnalla. Siksi tuollaiset keskipisteet.

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 4
Kokemus jäi mieleen elämään - 3,5
Tahdon nähdä uudelleen - 3,5

Laulut jäivät päähäni soimaan kunnolla: ei vain yksi, toistuva pääsävelmä (monien musikaalien halpa temppu), vaan monta samaan aikaan, päällekkäin, sekaisin. Yhdestä tuli mieleen toinen, uudelleen ja uudelleen, koko illan. Niin sen kuuluu olla. Kokemus hengästytti koko illan. Montaa päivää se ei hallinnut mieltäni, mutta menisin ilolla katsomaan toistekin .

----

Yht. 44p.

---
(5) Bonukset:
Nauroin hysteerisesti - 5

Tästä on pakko antaa lisäpisteitä. En koskaan ole nähnyt mitään hauskempaa kuin Audreyn poikaystävän numero, jossa hän laulaa ammatistaan. (Yhtä hauskaa, varmaan joo. Mutten hauskempaa.) En halua paljastaa vitsiä, joten jätetään asia siihen, että nauroin koko viisiminuuttisen oikeasti niin, että meinasin tukehtua. (Vaikka itse tiesin vitsin ennalta.)

Kokonaisarvosana: 49p: *****

Tämä musikaali ansaitsee täydet viisi tähteä. Se on pieni helmi, joka saisi minusta pyöriä ikuisesti. Niin ei tule käymään, koska kyse on enemmänkin kulttihitistä. Tuotanto aloitti West Endin ulkopuolella ja on saavutus, että se yleensä pääsi Theatrelandiin asti. Näillä näkymin se pyörii lokakuulle ja siitäkin pitää iloita. Mutta - se ansaitsisi enemmän.

Mamma Mia! International Tour 2006, Helsinki, Hartwall-areena

Hartwall-areena, su 27.05.2007

Oikeastaan arvostelun olisi voinut kirjoittaa yhteenkin yllä olevan yleisarvion kanssa. Olen nimittäin melkoisen vakuuttunut siitä, etten katsele tätä toiste, ellen sitten satu ilmaiseksi pääsemään. Niin selväksi tuli, että itse musikaali ei ole minua varten.

Tribuuttimusikaali yritteli kaikenlaista, muttei onnistunut vakuuttamaan minua oikein millään osa-alueella eikä ainakaan yltänyt aitoon Lontoon tasoon. Liian kaukana istuminen oli kenties suurikin tekijä mielipiteen muodostumisessa.

Huonoa: Hartwall-areena ei ole hyvä paikka tällaiselle esitykselle. Äänentoisto oli huonoa, koko ajan tuntui liian hiljaiselta. Paikkamme (parven 1. rivillä) olivat liian kaukana. Permannon ihmiset tuntuivat arvostavan esitystä paljon enemmän – mutta lähemmäs 100 euroa siitä ilosta olisi kyllä ollut ihan liikaa. Me emme ehkä osanneet arvostaa kaikkea, kun emme nähneet esiintyjien kasvoja emmekä kuulleetkaan kunnolla.

Minusta tuntui myös, että esiintyjien äänet olivat väsyneet päivän matinean jäljiltä. Käheyttä ja heikkoutta oli paljon. Tai sitten he eivät vain olleet kovin hyviä. Who knows. Ei kyllä ole ammattilaisen toimintaa myöskään antaa äänensä väsyä (kahden näytöksen päivätahti joinakin päivinä viikossa on normaalia West Endissä ja Broadwaylla), joten joka tapauksessa ei tehnyt hyvää vaikutelmaa.

Äänen väsyminen sikseen, joukossa oli monta esiintyjää, jotka eivät selkeästi olleet kovin kummoisia. Niinhän se aina onkin, että näillä kiertueilla on heikompi taso kuin West Endissä.

Kannattiko katsoa? No... ehkä permannolta olis kannattanut. JOS tykkää Abbasta niin paljon, että tahtoo 79 (?) euron maksusta nähdä sen kappaleita esitettävän kimarana, jolla ei juuri muuta taiteellista arvoa ole. Ja... pakkohan minun musikaalit on käydä katsomassa. Pakko. Mutta periaatteessa ei kai olisi kannattanut. Kahdeksisen kymppiä permantopaikoista ei oikeastaan olen sen enempää kuin Lontoossakaan - mutta en lontoossakaan ole valmis maksamaan täyttä hintaa. Menen aina puolen hinnan lippukojuun hakemaan ylijääneitä permantolippuja saman päivän näytöksiin. En kai koskaan ole maksanut yli viittäkymppiä (euroissa) lipuista, vaikka tahdon aina istua permannolla. Näille kiertueille ei saa halpoja lippuja, joten tuntuu noin niinku käytännössä kiskonnalta. Voisin maksaa sen, jos kyseessä olisi joku lempimusikaaleistani, mutta Abbasta en ollut valmis maksamaan yli viittäkympppiä ja kokemus jäi siksi puolivillaiseksi.

Avenue Q - Savoy-teatteri, 14.04.2007

Ehdottomasti tahdoin nähdä, kävin päiväseltään Helsingissä katsomassa vakiomusikaaliseurassa.


Hyvää / yleistä: Marco Bjurström on tehnyt miehen työn. Avenue Q on lähimmäs musikaalin luvattujen maiden tasoa päässyt esitys, jonka olen Suomessa nähnyt. Fiksuin veto ikinä saattaa olla se, että isot niminäyttelijät on jätetty pois ja korvattu riviammattilaisilla - animaatiodubbauksissa ja musikaalien kuoroissa kunnostautuneilla ihmisillä. Kenenkään vireestä ei tarvinnut olla huolissaan. Laulu, tanssi, näytteleminen ja nukketeatteri sulautuivat saumattomaksi, vaivattomaksi kokonaisuudeksi.

Ainoan niminäyttelijän, Nina Tapion, laulusta sain kylmiä väreitä. Jälleen kerran. Se nainen ihan oikeasti tajuaa, miten musikaalityylillä kuuluu laulaa, ja tekee sen sekä taidolla että tunteella. (Puhun ennen kaikkea Tapion numerosta 2. näytöksessä. Oletteko muuten kuulleet Tapion uutta Pieni merenneito -dubbausta dvd-uusintajulkaisua varten? Sadasti parempi kuin alkuperäinen englanninkielinen. Itkettävän hyvä.) Muutkin esiintyjät vetivät tässä paremmin kuin Suomessa on tapana. Heikkoja lenkkejä ei ollut. Laulu oli mallikasta ja sointuvaa. Vain ne kylmät väreet jäivät puuttumaan. Hyvää työtä silti. Eivätkä edes West Endissä kuin parhaista parhaat onnistu aiheuttamaan kylmiä väreitä koko ajan.

Nukkeshow toimi paremmin kuin uskalsin odottaa. Nuken ja näyttelijän katsominen samaan aikaan oli helppoa ja luontevaa. Ja ihan sairaan hauskaa! Meinasin melkein unohtaa sanoa, että esitys nauratti makeasti ja jätti hyvän mielen. Se on tärkeää se.

Huonoa: Tykkäsin melkein kaikesta. Valkoinen nainen mustana ex-lapsitähtenä tökkäsi hieman keinotekoisuudellaan. Samoin se, ettei Nina Tapion roolissa ollut aitoa aasialaista. Ja ehkä vähän myös se, että kaikki esitettiin todella suoraan yleisölle. Marco Bjurström tuntuu aina tahtovan saada / päästää yleisön mukaan musikaaleihinsa. Yleensä se ei miellytä minua, joka tahtoisin istua katsomossa varjona ja unohtaa itseni esityksen ajaksi.

Suomennos oli välillä ihan tosi hyvä, ison osan ajasta aivan okei, satunnaisesti korvaan särähtävä. (Ja enkö juuri päässyt sanomasta, että aina löytyy jotain, joka töksähtää satunnaisen kuulijan korvaan? Makuasioita.) Isoin ongelmani on, että laulun "For Now" käännös ei toiminut. Se, että rakkaus, ystävät, työ ja raha ovat kaikki "only for now" on huomattavasti pessimistisempi viesti kuin että ne ovat "tässä ja nyt". "Tässä ja nyt" voisi tarkoittaa vain, että niitä tulee arvostaa, tämä hetki on arvokas, jokainen hetki on ainutlaatuinen tässä elämässä, pusi pusi. "Only for now" taas sanoo yksinkertaisesti, että kaikki elämässä on katoavaista.

Merkittävää muuten oli, miten hyvin kaikki näyttelijät äänsivät englantia. En tiedä, mistä sellaiset ihmeihmiset on kaivettu, mutta aksentit olivat kuin natiivipuhujilla. Loistavaa.

Yhteenvetona sanoisin, että... Suosittelisin tätä kaikille teini-ikäisistä ylöspäin (kiroilua, seksiä yms. todellakin löytyy). Marco kirjoittaa käsiohjelmassa kauniisti halustaan tuoda itseään koskettanut palanen Broadwayta myös Suomeen, ja mielestäni hän on siinä onnistunut. Menkää kokemaan palanen Broadwayta.

Jos kokeilisin antaa pisteitä? ++++ (4/5)

My Fair Lady - Tampereen kaupunginteatteri 18.03.2007

Käytiin katsomassa perheen kanssa (miinus Eini), koska totta kai tämä oli nähtävä. Äiti erityisesti hinkui Heikki Kinnusen perään Alfred P. Doolittlena.



Hyvää: Oli kiva esitys. My Fair Lady on oikeesti hyvä musikaali, jossa on sopivasti kaikkea: komediaa, draamaa ja tarttuvia sävelmiä, jotka eivät läpituttuinakaan tunnu kuluneilta. Erityisesti komediasta Tampereen teatteri oli saanut irti enemmän kuin valkokangasversio. Ravikohtaus oli niin hauska, että melkein putosin penkiltä. Kokonaisuutena suosittelen tätä ehdottomasti. Jos et ole ikinä nähnyt, My Fair Lady kuuluu teatteriesityksiin, jotka ehdottomasti kannattaa katsoa. Vaikka olisitkin nähnyt, tämä versio saa katsojansa hyvälle mielelle ja on esikuviensa veroinen.

Näkemästämme esityksestä oli poissa oikea Eliza, Mari Posti, sairauden vuoksi. Vara-Elizana oli Maria "Tamaran tytär" Lund. En voi sanoa muuta kuin, että jos Posti oikeasti on vielä parempi kuin Lund, hän on Suomen paras laulaja. Lundilla on aivan käsittämättömän ihana ääni, joka ylsi vaivattomasti kaikkien laulujen kaikkiin säveliin. Korkeat laulut Lund lauloi hyvin klassisella tyylillä, mutta käsittääkseni My Fair Ladyssa vähän niin kuin kuuluukin - samalla kun Elizan aksentti muuttuu, muuttuu laulutapakin. Mutta mikä tärkeintä: jos tällaisella klassisella tyylillä laulettaisiin kaikissa musikaaleissa, en valittaisi siitä koskaan. Lundilla on niin kertakaikkisen kaunis ääni, että se kuulosti klassisenakin ihanalta eikä liian pistävältä. Ah.

Huonoa: Muutama todella tökerö laulusuomennos oli päässyt yleisesti hyvien joukkoon. Timo Koivusalo oli kääntänyt uudelleen kolme biisiä, jotka loistivat onnistuneisuudellaan. Miksei saman tien kaikkia? Osa Reino Helismaan käännöksistä oli aika karmeita.

Välillä Henry Higginsiä esitettiin makuuni turhankin rempseästi, vaikka yleinen komediallisuuden lisääminen olikin periaatteessa ihan jees. Setä kumminkin lauloi oikein mallikkaasti, joten hän kompensoi tällä. Freddy ei ollut kovinkaan unelmainen, ja laulutyylinsä hirvittävän oopperamainen.

Muuta: Mielestäni oli hieman outo ratkaisu puvustajalta pistää Eliza täsmälleen samoihin pukuihin kuin leffassa. Vai voiko se kuulua tämän musikaalin vuokraehtoihin? No, en tiedä. Mutta se pisti silmään. Paitsi ikimuistoinen Ascot-asu, myös niinkin pienet jutut kuin se vihreä olkaimellinen opiskelumekko ovat aivan samanlaisia kuin elokuvassa. Outoa. (Ja outoa, että muistan tällaista, mutta katsoinkin My Fair Ladyn lapsena niin monta kertaa, että se jäänee toiseksi vain Tuulen viemälle).

Guys and Dolls - Kouvolan teatteri 10.03.2007

eli Enkeleitä Broadwaylla. Käytiin katsomassa äidin ja isän kanssa, koska Kouvola on lähellä mökkiä.

Hyvää: Kokonaisuutena esitys oli mainio. Se nauratti ja hyräilytti, kuten musikaalin kuuluukin. Laulu- ja tanssisuoritukset olivat keskimäärin ihan tarpeeksi hyviä. Näyttelijätyö oli ajoittain kerrassaan mainiota - erityismaininta hienolle blondille komediennelle, joka veti Adelaiden roolin. Sivuosanäyttelijöiden laulutaidot olivat kohdallaan aivan siinä missä Suomen isommissakin teattereissa. Stemmat olivat oikein hienoja.

Kyllä minä tätä suosittelisin, jos joku sattuu eksymään Kouvolan suunnalle. Odotin huonompaa.

Huonoa: Hyvät uutiset: naapurikaupungista löytyi nainen, joka vetää vertoa Kotkan kaupunginteatterin kuuluisalle huonosti laulavalle naiselle. Nyt naiset eivät enää ole niin yksin. Huonot uutiset: huonosti laulava nainen #2 oli naispääosassa Sarahina. Se oli aika kamalaa. Naisen ääni meinasi sortua koko ajan.

Budjetin rajoitukset näkyivät lavastuksessa jonkin verran, mutta yritystä oli. Yritystä oli myös koreografiassa, mutta ehkä liikaakin: näyttelijöiden taidot eivät riittäneet tekemään vaativista liikkeistä vaivattoman näköisiä. Vähempi kikkailu olisi ehkä ollut enemmän paikallaan tällaiseen pieneen teatteriin.

Kotkan Blood Brothers vie ehkä kuitenkin kokonaisuutena voiton näistä kahdesta. Siinä lauletaan paremmin. Toisaalta Guys and Dolls on musikaalina kivempi.