Lontoon aloittelijaystävälliset musikaalit

Minun piti suositella siskolle West End-musikaalia, josta musikaaleihin epäluuloisesti suhtautuva poikaystävä mahdollisimman varmasti tykkää - ja alkaa vihdoin uskoa, että musikaalit ovat hyviä.

(Tämä Lontoon matka on lähestulkoon siskon viimeinen tilaisuus käännyttää poikaystävä. Muutaman kerran poikaparka on jo Suomessa istunut mukana, muttei ole oikein osunut hyvään esitykseen ja on siis uhkaavasti tulossa siihen tulokseen, ettei tykkää musikaaleista. Eihän sellainen sovi tässä perheessä! Mutta jätkä ei ole koskaan käynyt Lontoossa eikä siis nähnyt oikeaa musikaalia oikeiden taiteilijoiden esittämänä. Siihen sisko laittaa toivonsa.)

Oli hauskaa miettiä, mitkä teokset Lontoon tarjonnasta soveltuisivat parhaiten puolivastahakoisille ensikertalaisille. Minustahan paras pala kaupungin tarjonnassa on nyt ja aina Les Mis, mutta se ei suinkaan tarkoita, että melodramaattinen, historiallinen teos, jonka juontakin voi olla pikkuisen vaikea seurata (esityksen suurin kauneusvirhe - kannattaa oikeasti lukea ainakin ekan näytöksen juonitiivistelmä, jos ei tunne tarinaa ennalta) olisi hyvä valinta keskimääräiselle West End -neitsyelle.

Tulin siihen tulokseen, että Avenue Q on loogisin ehdokas. Se on ihan oikea musikaali (vrt. jukeboksihirvitykset), joka sisältää korkeatasoista, juonta palvelevaa musiikkia, mutta lisäksi se on todella hauska ja todella alatyylinen. Se riisuu kerralla ensikertalaisilta ennakkoluulot siitä, että musikaaliteatteri olisi vanhanaikaista ja puisevaa (mitä se tosin 95 prosentin varmuudella on minunkin silmissäni, jos joudun katsomaan ennen West Side Storya kirjoitettuja esityksiä).

Muita ehdokkaita olisivat: Hairspray, joka on takuuhyvä, hauska ja mukaansatempaava, mutta kyseinen kohdehenkilö on jo nähnyt leffaversion, joten show ei tekisi maksimivaikutusta; Grease, joka on oikeesti hauska ja hyvä, mutta luultavasti leffana jo tuttu. Lisäksi olen kuullut nykyisestä versiosta lähinnä pahaa enkä siis uskalla suositella takuuhyväksi; ja... luultavasti listalle kuuluisi vielä Lion King, jota en itsekään ole nähnyt, kun ne pirulaiset eivät koskaan myönnä mitään alennuksia ja vastustan sellaista periaatteesta. Kuulemani perusteella ikuisuuden pyörinyt leijonashow kuitenkin on näyttävä, takuuhyvä ja helposti lähestyttävä.

Siinä nuo varmaan ovat. Lontoon aloittelijaystävällisimmät oikeat musikaalit. Niitä on. Ei siis ole tekosyytä viedä aloittelijaa jukeboksimusikaaliin. Se olisi anteeksiantamatonta, vaikka ne vasta helppoja sulatettavia ovatkin. Ne ovat soveliasta katsottavaa korkeintaan konkareille, jotka tietävät paremmasta. (Miksikö? Idea oli menettää musikaalineitsyys. Muuten hyvä, mutta jukeboksin jälkeen yksilö ei vieläkään voi väittää menettäneensä sitä.)

Nähtävästi määritelmäni aloittelijaystävällisestä on "hauska (tai ei ainakaan dramaattinen), stereotyyppejä romuttava, kevyt mutta näyttävä, musiikiltaan korkeatasoinen ja tarttuva, helposti lähestyttävä vaikkapa leikkisyytensä tai mustan huumorinsa vuoksi". Listalle olisi saumoja vielä ainakin Little Shop of Horrorsilla, jos se pyörisi Lontoossa nyt. Ja kenties Mary Poppinsilla, riippuen henkilön lapsenmielisyydestä.

Toisaalta: jos ihminen olisi vaikkapa tanssifani, asia pitäisi harkita uudelleen ihan uusilla kriteereillä.

Avenue Q - Savoy-teatteri, 14.04.2007

Ehdottomasti tahdoin nähdä, kävin päiväseltään Helsingissä katsomassa vakiomusikaaliseurassa.


Hyvää / yleistä: Marco Bjurström on tehnyt miehen työn. Avenue Q on lähimmäs musikaalin luvattujen maiden tasoa päässyt esitys, jonka olen Suomessa nähnyt. Fiksuin veto ikinä saattaa olla se, että isot niminäyttelijät on jätetty pois ja korvattu riviammattilaisilla - animaatiodubbauksissa ja musikaalien kuoroissa kunnostautuneilla ihmisillä. Kenenkään vireestä ei tarvinnut olla huolissaan. Laulu, tanssi, näytteleminen ja nukketeatteri sulautuivat saumattomaksi, vaivattomaksi kokonaisuudeksi.

Ainoan niminäyttelijän, Nina Tapion, laulusta sain kylmiä väreitä. Jälleen kerran. Se nainen ihan oikeasti tajuaa, miten musikaalityylillä kuuluu laulaa, ja tekee sen sekä taidolla että tunteella. (Puhun ennen kaikkea Tapion numerosta 2. näytöksessä. Oletteko muuten kuulleet Tapion uutta Pieni merenneito -dubbausta dvd-uusintajulkaisua varten? Sadasti parempi kuin alkuperäinen englanninkielinen. Itkettävän hyvä.) Muutkin esiintyjät vetivät tässä paremmin kuin Suomessa on tapana. Heikkoja lenkkejä ei ollut. Laulu oli mallikasta ja sointuvaa. Vain ne kylmät väreet jäivät puuttumaan. Hyvää työtä silti. Eivätkä edes West Endissä kuin parhaista parhaat onnistu aiheuttamaan kylmiä väreitä koko ajan.

Nukkeshow toimi paremmin kuin uskalsin odottaa. Nuken ja näyttelijän katsominen samaan aikaan oli helppoa ja luontevaa. Ja ihan sairaan hauskaa! Meinasin melkein unohtaa sanoa, että esitys nauratti makeasti ja jätti hyvän mielen. Se on tärkeää se.

Huonoa: Tykkäsin melkein kaikesta. Valkoinen nainen mustana ex-lapsitähtenä tökkäsi hieman keinotekoisuudellaan. Samoin se, ettei Nina Tapion roolissa ollut aitoa aasialaista. Ja ehkä vähän myös se, että kaikki esitettiin todella suoraan yleisölle. Marco Bjurström tuntuu aina tahtovan saada / päästää yleisön mukaan musikaaleihinsa. Yleensä se ei miellytä minua, joka tahtoisin istua katsomossa varjona ja unohtaa itseni esityksen ajaksi.

Suomennos oli välillä ihan tosi hyvä, ison osan ajasta aivan okei, satunnaisesti korvaan särähtävä. (Ja enkö juuri päässyt sanomasta, että aina löytyy jotain, joka töksähtää satunnaisen kuulijan korvaan? Makuasioita.) Isoin ongelmani on, että laulun "For Now" käännös ei toiminut. Se, että rakkaus, ystävät, työ ja raha ovat kaikki "only for now" on huomattavasti pessimistisempi viesti kuin että ne ovat "tässä ja nyt". "Tässä ja nyt" voisi tarkoittaa vain, että niitä tulee arvostaa, tämä hetki on arvokas, jokainen hetki on ainutlaatuinen tässä elämässä, pusi pusi. "Only for now" taas sanoo yksinkertaisesti, että kaikki elämässä on katoavaista.

Merkittävää muuten oli, miten hyvin kaikki näyttelijät äänsivät englantia. En tiedä, mistä sellaiset ihmeihmiset on kaivettu, mutta aksentit olivat kuin natiivipuhujilla. Loistavaa.

Yhteenvetona sanoisin, että... Suosittelisin tätä kaikille teini-ikäisistä ylöspäin (kiroilua, seksiä yms. todellakin löytyy). Marco kirjoittaa käsiohjelmassa kauniisti halustaan tuoda itseään koskettanut palanen Broadwayta myös Suomeen, ja mielestäni hän on siinä onnistunut. Menkää kokemaan palanen Broadwayta.

Jos kokeilisin antaa pisteitä? ++++ (4/5)