Pakko oli klikata, kuulosti niin kiinnostavalta, vaikka muilla asioilla liikuin.
Eli Adam Lambert: Heaven on Their Minds.
Ihan hyvä, mutta oikeesti, jotain rajaa siihen videokommenttien hypetykseen. Suoritus ei ole lähelläkään universumin parasta. Kohta välillä 00.55 - 1.55 teki jonkinlaisen vaikutuksen, mutta yleisesti ottaen... liikaa rääkymistä.
Tää on kyllä vaan niin hyvä biisi.
Tässä satunnaisen vertailun vuoksi pätkä USA:n viimeisintä Juudasta, Tony Vincentiä. Ei Adam olis hänen duuniaan saanut. Sori vaan. (Paitsi ehkä nyt, kun se olisi taattu keino myydä show loppuun vuodeksi pariksi.)
Ei löytynyt yhtä huonolla äänenlaadulla varustettua videota, mutta kuva sentään reiluuden vuoksi huono :P
Näytetään tekstit, joissa on tunniste {Andrew Lloyd Webber}. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste {Andrew Lloyd Webber}. Näytä kaikki tekstit
lauantai 25. heinäkuuta 2009
keskiviikko 8. heinäkuuta 2009
Mistä näitä tärkeitä musikaaliuutisia oikein tulee?
Minulla on tiedossa kiireinen vuosi. On näköjään pakko ehtiä myös Irlantiin lokakuun lopussa. Jesus Christ Superstar! Steve Balsamo!
Steve is singing the part of Jesus! Argh! I MUST attend! I've only been reminiscing about the original performance for 12 years.
Why does the world force me to spend ALL my money on plane tickets? And more importantly, anyone want to go to Dublin with me at the end of October?
Jesus Christ Superstar Concert, Dublin
2 nights only!
Location:National Concert Hall
Time:28 [& 29] October 2009 20:00
---
Siis, pakkohan se on. Jos on muistellut jotain 12 vuotta, olisi sulaa hulluutta jättää väliin. Eikö?
Ensiksi tämä uusi kommervenkki tuntui hankalalta, mutta sitten tajusin, että voin jatkaa Irlannista suoraan USA:han ja siskon luo Kanadaan. Dublin - NYC on halpoja lentoja, joten en ehkä edes häviä rahaa.
Noista laajemmista matkasuunnitelmista pitääkin kirjoittaa enemmän.
Steve is singing the part of Jesus! Argh! I MUST attend! I've only been reminiscing about the original performance for 12 years.
Why does the world force me to spend ALL my money on plane tickets? And more importantly, anyone want to go to Dublin with me at the end of October?
Jesus Christ Superstar Concert, Dublin
2 nights only!
Location:National Concert Hall
Time:28 [& 29] October 2009 20:00
---
Siis, pakkohan se on. Jos on muistellut jotain 12 vuotta, olisi sulaa hulluutta jättää väliin. Eikö?
Ensiksi tämä uusi kommervenkki tuntui hankalalta, mutta sitten tajusin, että voin jatkaa Irlannista suoraan USA:han ja siskon luo Kanadaan. Dublin - NYC on halpoja lentoja, joten en ehkä edes häviä rahaa.
Noista laajemmista matkasuunnitelmista pitääkin kirjoittaa enemmän.
keskiviikko 4. helmikuuta 2009
Huh, mikä helpotus.
Tim Rice ei ole kirjoittanut Britannian kammottavan Euroviisukappaleen sanoja.
Ajattelin jo, että harkintakykyni on sumentunut täydellisesti, enkä enää koskaan voi kunnioittaa Ricea, omaa makuani tai varmuuden vuoksi ketään muutakaan musikaalisanoittajaa.
Alun perinhän uutisoitiin, että Webber säveltää kappaleen ja Rice sanoittaa. Ilmeisesti Ricea ei loppupeleissä kuitenkaan kiinnostanut. Webberin sävel on ihan OK, vaikka olisin odottanut parempaa. Sanat ovat kuitenkin niin kauheat ("It's my time, it's my time" on todella nolo toistuessaan kahdesti), että korvani vuotivat verta ja halusin kaivaa itselleni häpeissäni kuopan hiekkaan, jos ne olisivat olleet Tim Ricen käsialaa.
Löysin haastattelun vierestä myös linkin erittäin kiinnostavaan haastatteluun, jossa Rice puhuu parin työskentelysuhteen päättymisestä 70-luvulla.
Ja tässä on se nolosti sanoitettu tylsä balladi. Britannia pärjää tällä yhtä huonosti kuin aina ennenkin. (Melodia on kyllä musikaalimainen. Tämä kuulostaisi paremmalta hiukan nopeammaksi sovitettuna ja musikaaliäänellä laulettuna. R'n'b-tyyli tekee biisistä sietämättömän mahtipontisen.)
Ajattelin jo, että harkintakykyni on sumentunut täydellisesti, enkä enää koskaan voi kunnioittaa Ricea, omaa makuani tai varmuuden vuoksi ketään muutakaan musikaalisanoittajaa.
Alun perinhän uutisoitiin, että Webber säveltää kappaleen ja Rice sanoittaa. Ilmeisesti Ricea ei loppupeleissä kuitenkaan kiinnostanut. Webberin sävel on ihan OK, vaikka olisin odottanut parempaa. Sanat ovat kuitenkin niin kauheat ("It's my time, it's my time" on todella nolo toistuessaan kahdesti), että korvani vuotivat verta ja halusin kaivaa itselleni häpeissäni kuopan hiekkaan, jos ne olisivat olleet Tim Ricen käsialaa.
Löysin haastattelun vierestä myös linkin erittäin kiinnostavaan haastatteluun, jossa Rice puhuu parin työskentelysuhteen päättymisestä 70-luvulla.
Ja tässä on se nolosti sanoitettu tylsä balladi. Britannia pärjää tällä yhtä huonosti kuin aina ennenkin. (Melodia on kyllä musikaalimainen. Tämä kuulostaisi paremmalta hiukan nopeammaksi sovitettuna ja musikaaliäänellä laulettuna. R'n'b-tyyli tekee biisistä sietämättömän mahtipontisen.)
perjantai 12. joulukuuta 2008
Joseph and the Amazing Technicolor Dreamcoat - West End 25.11.2008
Katsottu oikein varta vasten tehdyllä teatterimatkalla Lontoossa.
Olen kokemuksen myötä huomannut, että West End -musikaalien yleisöt vaihtelevat paljon. Tietyt esitykset (kröhömphantomkröhöm) vetävät turisteja - vieraita kieliä kuulee väliajalla vähintään yhtä paljon kuin englantia. Toisissa valtaosa on paikallisia. Joidenkin esitysten yleisöt ovat vakavampaa aktiiviteatteriväkeä, toisissa enemmistö on kerrankin teatteriin uskaltautunutta tavisporukkaa. (Näin siis kunnon paikoilla. Jos menee halvalla 2. parvelle, sieltä löytää aina lähinnä turisteja, pälyileviä teatterinoviiseja ja koululuokkia. Siksi en viihdy siellä.)
Josephin yleisö koostui 95-prosenttisesti briteistä - ja siitä kansanosasta, joka ei aktiivisesti harrasta teatteria. TV:stä tuttua Lee Meadia oli selvästi tullut ihastelemaan jokamiehiä ja -naisia. Lienee sanomattakin selvää, että naisia ja lapsia oli paljon. Joseph on koko perheen esitys ja Lee koko kansan suosikki, se ei jäänyt epäselväksi.
Esitys jätti minut kaksijakoisiin tunnelmiin. Se saattoi olla energisin ja tarttuvin koskaan näkemäni show. Vannon, että heräsin yöllä useaan kertaan siihen, että päässäni jumputtava "Go, go, go Joseph, you know what they say..." ei antanut minun nukkua. Esiintyjien tarttuva taito ja into innoitti yleisön, myös minut, tasalaatuisen spontaaneimpiin koskaan kokemiini aplodeihin.
(Tiedättehän, että on kahdenlaisia aplodeja? Konvention mukaan lauluille pitää taputtaa. Jokainen kappale, joka ei ole aivan pannukakku, saa siis velvollisuusaplodit. Velvollisuusaplodit tunnistaa pienestä tauosta ennen taputuksen alkua: kaikki odottavat, että joku muu aloittaa. Toisaalta on olemassa myös spontaaneja aplodeja, jotka tunnistaa siitä, että musiikin tauotessa myrskyisät suosionosoitukset ovat jo alkaneet. Koska kaikki haluavat taputtaa eivätkä suotta odottele muita.
Joseph on ehkä ainoa näkemäni show, jossa aplodit olivat vähintään 90-prosenttisesti aidon spontaaneja. Eikä suotta! Silloinkin kun itse kappale ei ollut ikimuistoinen, jokainen esiintyjä oli aplodinsa ansainnut. Minä olin lähes aina mukana spontaanissa ilossa ja taputin kädet kipeinä jo ennen kappaleiden loppua.)
Erityismaininta on pakko antaa kertoja Jenna Lee-Jamesille. Yksi parhaista koskaan kuulemistani naisäänistä. Brava. Kertojalle sävelletyt kappaleet eivät ole helppoja, mutta hän selviytyi niistä nautittavan vaivattomasti ja puhtaasti, ja näytti vielä nauttivan olostaankin. Menen tästä lähin katsomaan häntä miltei missä vain.
Toinen erityismaininta lapsikuorolle. Moniääninen laulu oli niin puhdasta, ettei kylmiä väreitä voinut välttää. Ja... lapsia. Aww. Vahva sympatiatekijä.
Kolmas erityismaininta Lee Meadin charmille. Hän on täydellinen tähän rooliin luonnonkiharasta jewfro-frisyyristä lähtien. (Minkä lisäksi haluan mainita, että on ehdoton palvelus ihmiskunnalle esiintyä lannevaatteessa.) Odotan mielenkiinnolla, mitä mies tekee seuraavaksi ja pääseekö ääni ehkä toisessa teoksessa eri lailla oikeuksiinsa. Tässä se on riittävän hyvä muttei supervaikuttava. (Mutta jos ääni ei aiheutakaan kylmiä väreitä, hymy onneksi aiheuttaa. Jostain kumman syystä minä ja naiset kaikkialla ympärilläni kiljuimme taukoamatta kumarrusten ajan. Kröhöm, siirrytäänpä eteenpäin.)
Sitten negatiiviseen. Joseph on alun perin kouluissa esitettäväksi tarkoitettu pieni kuvaelma. Sen juoni on olematon ja hahmot vailla syvyyttä. Laulut seuraavat toisiaan satunnaisen tuntuisesti. Kaikissa jukeboksimusikaaleissakin on parempia aasinsiltoja biisien välillä. Oikeasti. Eikä ohjaaja ole pyrkinyt ainakaan korjaamaan tilannetta - esitys on vahvan koominen ja viis veisaa siitä, miten seuraavaan hittikappaleeseen saavutaan. Kunhan saavutaan. Varsinkin Close Every Doorin dramaattinen paatos tulee täysin puun takaa ja vaatii kuulijaa vaihtamaan kirskuen vaihteita päässään.
Teosta on vuosien varrella pidennetty, mutta yli kaksituntisen siitä sai vain esittämällä parhaat biisit kahteen kertaan (esim. Close Every Door, toiseen kertaan ei mitään juonellista tekosyytä). Lisäksi viimeinen vartti on mega-mega-mega-megapotpuri koko setistä, mutta siitä en valita, koska se oli esityksen ehdottomasti paras osuus ja univaikeuksieni lähde. Sydän alkoi väkisin jyskyttää taustabiitin tahtiin ja veri lähti kiertämään jäsenissä. Ja homma vain jatkui ja jatkui. Alkoi jo päässä heittää. Ihanaa.
Lopuksi kummasteleva toteamus: lapsille suunnatuksi esitykseksi musiikin volyymi on varsinkin lopun megapotpurissa säädetty käsittämättömän kovalle. Itse nautin siitä, mutta olen kohdannut vastaavaa ehkä vain We Will Rock Youssa: mukana voi rauhassa taputtaa ja vaikka hoilata, koska omaa ääntään ja taputustaan ei oikeasti kuule. Jos viet tänne lapsen tai olet itse herkkäkorvainen, pakkaa korvatulpat.
---
(1) Teos:
Musiikki - 3,5
Juoni ja käsikirjoitus - 2
Aihe ja tunnelma - 3
= 8,5/15
(2) Toteutus:
Ohjaus - 2
Lavastus + efektit - 3
= 5/10
(3) Esiintyjät
Laulu - 4,5
Tanssi - 3
Näytteleminen - 3
= 10,5/15
(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 5
Tahdon nähdä uudelleen - 3
= 8/10
Yht. 32/50 ==> 3+
Olen kokemuksen myötä huomannut, että West End -musikaalien yleisöt vaihtelevat paljon. Tietyt esitykset (kröhömphantomkröhöm) vetävät turisteja - vieraita kieliä kuulee väliajalla vähintään yhtä paljon kuin englantia. Toisissa valtaosa on paikallisia. Joidenkin esitysten yleisöt ovat vakavampaa aktiiviteatteriväkeä, toisissa enemmistö on kerrankin teatteriin uskaltautunutta tavisporukkaa. (Näin siis kunnon paikoilla. Jos menee halvalla 2. parvelle, sieltä löytää aina lähinnä turisteja, pälyileviä teatterinoviiseja ja koululuokkia. Siksi en viihdy siellä.)
Josephin yleisö koostui 95-prosenttisesti briteistä - ja siitä kansanosasta, joka ei aktiivisesti harrasta teatteria. TV:stä tuttua Lee Meadia oli selvästi tullut ihastelemaan jokamiehiä ja -naisia. Lienee sanomattakin selvää, että naisia ja lapsia oli paljon. Joseph on koko perheen esitys ja Lee koko kansan suosikki, se ei jäänyt epäselväksi.
Esitys jätti minut kaksijakoisiin tunnelmiin. Se saattoi olla energisin ja tarttuvin koskaan näkemäni show. Vannon, että heräsin yöllä useaan kertaan siihen, että päässäni jumputtava "Go, go, go Joseph, you know what they say..." ei antanut minun nukkua. Esiintyjien tarttuva taito ja into innoitti yleisön, myös minut, tasalaatuisen spontaaneimpiin koskaan kokemiini aplodeihin.
(Tiedättehän, että on kahdenlaisia aplodeja? Konvention mukaan lauluille pitää taputtaa. Jokainen kappale, joka ei ole aivan pannukakku, saa siis velvollisuusaplodit. Velvollisuusaplodit tunnistaa pienestä tauosta ennen taputuksen alkua: kaikki odottavat, että joku muu aloittaa. Toisaalta on olemassa myös spontaaneja aplodeja, jotka tunnistaa siitä, että musiikin tauotessa myrskyisät suosionosoitukset ovat jo alkaneet. Koska kaikki haluavat taputtaa eivätkä suotta odottele muita.
Joseph on ehkä ainoa näkemäni show, jossa aplodit olivat vähintään 90-prosenttisesti aidon spontaaneja. Eikä suotta! Silloinkin kun itse kappale ei ollut ikimuistoinen, jokainen esiintyjä oli aplodinsa ansainnut. Minä olin lähes aina mukana spontaanissa ilossa ja taputin kädet kipeinä jo ennen kappaleiden loppua.)
Erityismaininta on pakko antaa kertoja Jenna Lee-Jamesille. Yksi parhaista koskaan kuulemistani naisäänistä. Brava. Kertojalle sävelletyt kappaleet eivät ole helppoja, mutta hän selviytyi niistä nautittavan vaivattomasti ja puhtaasti, ja näytti vielä nauttivan olostaankin. Menen tästä lähin katsomaan häntä miltei missä vain.
Toinen erityismaininta lapsikuorolle. Moniääninen laulu oli niin puhdasta, ettei kylmiä väreitä voinut välttää. Ja... lapsia. Aww. Vahva sympatiatekijä.
Kolmas erityismaininta Lee Meadin charmille. Hän on täydellinen tähän rooliin luonnonkiharasta jewfro-frisyyristä lähtien. (Minkä lisäksi haluan mainita, että on ehdoton palvelus ihmiskunnalle esiintyä lannevaatteessa.) Odotan mielenkiinnolla, mitä mies tekee seuraavaksi ja pääseekö ääni ehkä toisessa teoksessa eri lailla oikeuksiinsa. Tässä se on riittävän hyvä muttei supervaikuttava. (Mutta jos ääni ei aiheutakaan kylmiä väreitä, hymy onneksi aiheuttaa. Jostain kumman syystä minä ja naiset kaikkialla ympärilläni kiljuimme taukoamatta kumarrusten ajan. Kröhöm, siirrytäänpä eteenpäin.)
Sitten negatiiviseen. Joseph on alun perin kouluissa esitettäväksi tarkoitettu pieni kuvaelma. Sen juoni on olematon ja hahmot vailla syvyyttä. Laulut seuraavat toisiaan satunnaisen tuntuisesti. Kaikissa jukeboksimusikaaleissakin on parempia aasinsiltoja biisien välillä. Oikeasti. Eikä ohjaaja ole pyrkinyt ainakaan korjaamaan tilannetta - esitys on vahvan koominen ja viis veisaa siitä, miten seuraavaan hittikappaleeseen saavutaan. Kunhan saavutaan. Varsinkin Close Every Doorin dramaattinen paatos tulee täysin puun takaa ja vaatii kuulijaa vaihtamaan kirskuen vaihteita päässään.
Teosta on vuosien varrella pidennetty, mutta yli kaksituntisen siitä sai vain esittämällä parhaat biisit kahteen kertaan (esim. Close Every Door, toiseen kertaan ei mitään juonellista tekosyytä). Lisäksi viimeinen vartti on mega-mega-mega-megapotpuri koko setistä, mutta siitä en valita, koska se oli esityksen ehdottomasti paras osuus ja univaikeuksieni lähde. Sydän alkoi väkisin jyskyttää taustabiitin tahtiin ja veri lähti kiertämään jäsenissä. Ja homma vain jatkui ja jatkui. Alkoi jo päässä heittää. Ihanaa.
Lopuksi kummasteleva toteamus: lapsille suunnatuksi esitykseksi musiikin volyymi on varsinkin lopun megapotpurissa säädetty käsittämättömän kovalle. Itse nautin siitä, mutta olen kohdannut vastaavaa ehkä vain We Will Rock Youssa: mukana voi rauhassa taputtaa ja vaikka hoilata, koska omaa ääntään ja taputustaan ei oikeasti kuule. Jos viet tänne lapsen tai olet itse herkkäkorvainen, pakkaa korvatulpat.
---
(1) Teos:
Musiikki - 3,5
Juoni ja käsikirjoitus - 2
Aihe ja tunnelma - 3
= 8,5/15
(2) Toteutus:
Ohjaus - 2
Lavastus + efektit - 3
= 5/10
(3) Esiintyjät
Laulu - 4,5
Tanssi - 3
Näytteleminen - 3
= 10,5/15
(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 5
Tahdon nähdä uudelleen - 3
= 8/10
Yht. 32/50 ==> 3+
tiistai 28. lokakuuta 2008
Onko Britannialla vihdoin mahdollisuuksia Euroviisuissa?
Following the recent announcement that Andrew Lloyd Webber is penning the UK’s next Eurovision Song Contest entry, rumours are circulating that he may be calling on his oldest and most well-known collaborator – lyricist Tim Rice – to work with him on the song.Tämä on kiehtova ja ilahduttava uutinen. Sääli tosin, jos Rice valitsee yhteistyön jatkamiselle näin epäkiitollisen median. Euroviisut on mahtava kisa, mutta myös se ainoa paikka, jossa sanoituksilla ei ole edes minulle mitään väliä. (Paitsi ihanissa poikkeustapauksissa, kuten Ranskan viisussa parin vuoden takaa.)
(Whatsonstage.com)
Odotan silti Webberin sävellystä suurella innolla. Ja toivon epärealistisesti, että miehet tästä innostuisivat tekemään uuden yhteisen musikaalin (JOS huhun Rice-puoli on totta). Webber on säveltäjänä nero, mutta luonut kokonaisvaltaisesti laadukkaita teoksia oikeastaan vain Ricen kanssa. Setä on selkeästi täysin kyvytön erottamaan hyviä sanoituksia huonoista, kunhan ne voi sovittaa musiikkiin. Rice taas on minusta neroista neroin sanoittaja ja selkeästi se osapuoli, joka tahtoi tehdä musikaaleja riskialtiista ja kunnianhimoisista aiheista (eikä kissasaduista ja satujunista, prkl).
Vastaus otsikon kysymykseen: Ei varmaankaan. Musikaalit taitavat ikävä kyllä mauttoman camp-huumorin ohella kuulua niiden asioiden kategoriaan, joita Euroopassa arvostetaan laajasti vain Brittein saarilla ja Saksassa. Huoh.
lauantai 6. syyskuuta 2008
Jesus Christ Superstar vai Les Misérables?
Minun piti tänä aamuna kirjoittaa arvostelu Haminassa näkemästäni Jesus Christ Superstar -produktiosta. Sen sijaan kirjoitinkin näköjään tällaisen. Hupsista.
JCS on hyvä musikaali, kerta kaikkiaan. Nyt sen nähtyäni olen taas täysin kahden vaiheilla sen ja Les Misérablesin välillä. Voittajaa ei löydy. Ne ovat molemmat maailman paras musikaali, minulle. Ja ehkä se on oikein: Les Mis on JCS:n lapsi, maailman toinen Suuri Läpilaulettu Musikaali, luotu Ensimmäisen ja Tärkeimmän innoittamana. (Tästähän JCS toki saa pisteitä - Les Misiä ei edes olisi ilman sitä.)
Les Mis vie pisteet juonenkuljetuksessa kymmenen-nolla, mutta JCS:n tarina on vielä parempi (duh) ja viesti aivosoluja kutkuttavampi. Tim Ricen sanoituksia JCS:ssä on mahdoton voittaa, mutta Les Mis pääsee lähemmäs kuin mikään toinen teos (mikä on käännökseltä käsittämätön suoritus - englannin ylivertaisuus riimittelykielenä täten todistettu).
Musiikit ovat erilaiset, mutta suosikkia on vaikea valita. JCS:n progressiivirock tuntuu luissa ja ytimissä, ja Gethsemane on kauneimpia koskaan sävellettyjä musikaalikappaleita. Les Mis luottaa perinteisempiin soittimiin, joten bassot eivät kumise rintakehässä, mutta toisaalta melodiat ovat ylivertaisen kekseliäitä, moniulotteisia ja tarttuvia. Ää...
Ää... Jos olisi PAKKO valita, nostaisin ehkä Les Misin musiikin vielä piirua ylemmäs, ja koko musikaalin samoin. Jos ei muun niin sen vuoksi, että se saa minut itkemään ja hortoilemaan Lontoon katuja kreikkalaistyyppisessä katharsiseuforiatilassa. JCS:ssä en muistaakseni itkenyt edes Lontoossa. Istuin vain suu auki ja hyperventiloin. (Johtunee tarinan väistämättömän lopun väistämättömästä apaattisuudesta. Kuolema ja Gethsemanen instrumentaali hautajaissoittona. Olo on lopuksi puhdistuneen tyhjä ja mietteliäs - ei liikuttuneen toiveikas ja ylevöityneen euforinen.)
Mutta rakastan molempia. Kovasti. Onneksi ei oikeesti ole pakko valita yhtään mitään.
JCS on hyvä musikaali, kerta kaikkiaan. Nyt sen nähtyäni olen taas täysin kahden vaiheilla sen ja Les Misérablesin välillä. Voittajaa ei löydy. Ne ovat molemmat maailman paras musikaali, minulle. Ja ehkä se on oikein: Les Mis on JCS:n lapsi, maailman toinen Suuri Läpilaulettu Musikaali, luotu Ensimmäisen ja Tärkeimmän innoittamana. (Tästähän JCS toki saa pisteitä - Les Misiä ei edes olisi ilman sitä.)
Les Mis vie pisteet juonenkuljetuksessa kymmenen-nolla, mutta JCS:n tarina on vielä parempi (duh) ja viesti aivosoluja kutkuttavampi. Tim Ricen sanoituksia JCS:ssä on mahdoton voittaa, mutta Les Mis pääsee lähemmäs kuin mikään toinen teos (mikä on käännökseltä käsittämätön suoritus - englannin ylivertaisuus riimittelykielenä täten todistettu).
Musiikit ovat erilaiset, mutta suosikkia on vaikea valita. JCS:n progressiivirock tuntuu luissa ja ytimissä, ja Gethsemane on kauneimpia koskaan sävellettyjä musikaalikappaleita. Les Mis luottaa perinteisempiin soittimiin, joten bassot eivät kumise rintakehässä, mutta toisaalta melodiat ovat ylivertaisen kekseliäitä, moniulotteisia ja tarttuvia. Ää...
Ää... Jos olisi PAKKO valita, nostaisin ehkä Les Misin musiikin vielä piirua ylemmäs, ja koko musikaalin samoin. Jos ei muun niin sen vuoksi, että se saa minut itkemään ja hortoilemaan Lontoon katuja kreikkalaistyyppisessä katharsiseuforiatilassa. JCS:ssä en muistaakseni itkenyt edes Lontoossa. Istuin vain suu auki ja hyperventiloin. (Johtunee tarinan väistämättömän lopun väistämättömästä apaattisuudesta. Kuolema ja Gethsemanen instrumentaali hautajaissoittona. Olo on lopuksi puhdistuneen tyhjä ja mietteliäs - ei liikuttuneen toiveikas ja ylevöityneen euforinen.)
Mutta rakastan molempia. Kovasti. Onneksi ei oikeesti ole pakko valita yhtään mitään.
maanantai 11. elokuuta 2008
Paras synttärilahjani... jos pääsisin.
Haluaisin niin, niin, niin olla täällä.
Luin artikkelia aivan epäuskoisena. Päivämäärä: oma syntymäpäiväni. Juontaja: muovisen unelmainen John Barrowman. Esiintyjien joukossa jonkin absurdin kohtalon oikun kautta esimerkiksi Blue-ihastukseni Duncan James. Muutenkin esiintyjälista on upea. Suursuosikeistani puuttuvat ehkä tasan John Owen Jones ja Michael Ball.
Viimeistään olin tömähtää lattialle, kun pääsin kohtaan STEVE BALSAMO. Joka varmaan laulaa Gethsemanen. Eikä ole laulanut musikaalijuttuja vuosiin. Joku on nyt mennyt sekaisin ja suunnitellut vahingossa täydelliset synttärijuhlat mulle eikä Webberille.
Liian hyvää ollakseen totta... ja niin onkin, koska en ole Lontoossa, ja minulla on melko pitkälti jo suunnitelmia kyseiseksi viikonlopuksi. Aargh.
Toivottavasti tästä tehdään DVD. 50-vuotiskonsertista ainakin tehtiin. Ehkä siitä tulee paras joululahjani. Sillä lohduttaudun.
Radio 2 will celebrate Andrew Lloyd Webber’s 60th birthday with a special live concert in Hyde Park on 14 September [...].Konsertti, jossa esiintyy niinku kaikki! Minun syntymäpäivänäni!
Hosted by stage and television actor John Barrowman, Andrew Lloyd Webber’s Birthday In The Park includes performances by [Lee] Mead, who won the BBC’s reality show Any Dream Will Do [...], musical theatre grande dame [Elaine] Paige, who has appeared in many of Lloyd Webber’s shows, West End stars Duncan James (Chicago) and Idina Menzel (Wicked), [...], former Jesus Christ Superstar Steve Balsamo and the musical maestro’s brother, the cellist Julian Lloyd Webber.
Luin artikkelia aivan epäuskoisena. Päivämäärä: oma syntymäpäiväni. Juontaja: muovisen unelmainen John Barrowman. Esiintyjien joukossa jonkin absurdin kohtalon oikun kautta esimerkiksi Blue-ihastukseni Duncan James. Muutenkin esiintyjälista on upea. Suursuosikeistani puuttuvat ehkä tasan John Owen Jones ja Michael Ball.
Viimeistään olin tömähtää lattialle, kun pääsin kohtaan STEVE BALSAMO. Joka varmaan laulaa Gethsemanen. Eikä ole laulanut musikaalijuttuja vuosiin. Joku on nyt mennyt sekaisin ja suunnitellut vahingossa täydelliset synttärijuhlat mulle eikä Webberille.
Liian hyvää ollakseen totta... ja niin onkin, koska en ole Lontoossa, ja minulla on melko pitkälti jo suunnitelmia kyseiseksi viikonlopuksi. Aargh.
Toivottavasti tästä tehdään DVD. 50-vuotiskonsertista ainakin tehtiin. Ehkä siitä tulee paras joululahjani. Sillä lohduttaudun.
torstai 29. toukokuuta 2008
Broadway-reissun satoa 2008
Elättelen toiveita siitä, että tänä viikonloppuna saisin vihdoin tänne jotain valmista New Yorkin musikaaleista. Aikataulu näyttää kerrankin sen verran väljältä. Homman ryhdistämiseksi ajattelin aloittaa erittäin lyhyillä yhteenvedoilla. Järjestys huonommasta parempaan.
(4) The Phantom of the Opera (02.04.2008): Ensielämykseni Broadwaylla oli hirveä. En ole ikinä nähnyt mitään näin huonoa ulkomailla! (Siis toteutukseltaan. Phantomin musa on taattua Webberiä, vaikka kokonaisuus ei kuulukaan suosikkeihini häneltä.) Ainoa valopilkku oli itse Phantom, joka oli aivan hyvä. Kaikki muut lauloivat kamalalla oopperatyylillä. Lavatoteutus näytti siltä, että oli ollut tosi hotti ja seksikäs viimeksi 80-luvulla. Volyymi oli aivan liian hiljainen. Mietin jo, onko koko reissuni ajanhukkaa! En suosittelisi kenellekään, paitsi ehkä musikaaleja inhoaville oopperafaneille.
(3) A Chorus Line (04.04.2008): Musikaalina ei millään lailla ikimuistoinen, mutta kokemuksena todella kiehtova. Broadwayn kulissien taakse sijoittuva teos tuo musikaalitähtien monilahjakkuuden esiin aivan uudella tasolla! Todella vahvat näyttelijänsuoritukset, muutama hyvä musiikinumerokin. Mutta en suosittelisi musikaalifanin ainoaksi elämykseksi ulkomailla enkä satunnaiselle katselijalle oikein ollenkaan. Siis niinku ainoana musikaalina.
(2) Mary Poppins (02.04.2008): Oli pakko pistää kaksi parasta järjestykseen, mutta todellisuudessa ne ovat aika tasoissa. Rent voitti paremman musiikin takia, mutta Maryn lavatoteutus oli parhaita ikinä näkemiäni! Aivan mahtavia taikatemppuja ja akrobatiaa, hyvät koreografiat ja uskomattomat laulajat. Materiaalin tuttuus ei haitannut liikaa. Toisaalta oli onni, että uusiin biiseihin oli lisätty haastavampiakin lauluhetkiä. Suosittelen kaikille vähänkin lapsenmielisille - ja kaikille todellisia huippuluokan musikaalisuorituksia arvostaville, jopa tosikoille. Tasokkaimpia koskaan näkemiäni esityksiä missään päin maailmaa.
(1) Rent (03.04.2008): Ei voi taistella vastaan. Rent on päässyt lempimusikaalieni kirkkaimpaan kärkeen. Mielestäni Larsonin sävellyksen kekseliäisyys ja monipuolisuus on täysin vertaansa vailla. Nappisuoritus. Hakkaa jopa Webberin. Nuhjuinen ja hivenen väsähtänyt lavatoteutus sopii teoksen teemoihin, joten sekään ei jäänyt kaivelemaan. Näin pitkään pyörineissä esityksissä esiintyjien taso vaihtelee enemmän kuin uusissa, mutta meille sattui onneksi hieno Mimi ja aivan huippuluokan Roger. En ollut päässyt samanlaisiin sfääreihin sitten 90-luvun Jesus Christ Superstarin. Suosittelen Rentiä missä tahansa muodossa kaikille hyvää musikaalimusiikia arvostaville, ja New Yorkin Rent on kaupungin instituutio. Ainoastaan melodraamalle allergiset saattavat ahdistua - mutta paljonko heitä musikaalifanien joukossa on? Hehe.
(4) The Phantom of the Opera (02.04.2008): Ensielämykseni Broadwaylla oli hirveä. En ole ikinä nähnyt mitään näin huonoa ulkomailla! (Siis toteutukseltaan. Phantomin musa on taattua Webberiä, vaikka kokonaisuus ei kuulukaan suosikkeihini häneltä.) Ainoa valopilkku oli itse Phantom, joka oli aivan hyvä. Kaikki muut lauloivat kamalalla oopperatyylillä. Lavatoteutus näytti siltä, että oli ollut tosi hotti ja seksikäs viimeksi 80-luvulla. Volyymi oli aivan liian hiljainen. Mietin jo, onko koko reissuni ajanhukkaa! En suosittelisi kenellekään, paitsi ehkä musikaaleja inhoaville oopperafaneille.
(3) A Chorus Line (04.04.2008): Musikaalina ei millään lailla ikimuistoinen, mutta kokemuksena todella kiehtova. Broadwayn kulissien taakse sijoittuva teos tuo musikaalitähtien monilahjakkuuden esiin aivan uudella tasolla! Todella vahvat näyttelijänsuoritukset, muutama hyvä musiikinumerokin. Mutta en suosittelisi musikaalifanin ainoaksi elämykseksi ulkomailla enkä satunnaiselle katselijalle oikein ollenkaan. Siis niinku ainoana musikaalina.
(2) Mary Poppins (02.04.2008): Oli pakko pistää kaksi parasta järjestykseen, mutta todellisuudessa ne ovat aika tasoissa. Rent voitti paremman musiikin takia, mutta Maryn lavatoteutus oli parhaita ikinä näkemiäni! Aivan mahtavia taikatemppuja ja akrobatiaa, hyvät koreografiat ja uskomattomat laulajat. Materiaalin tuttuus ei haitannut liikaa. Toisaalta oli onni, että uusiin biiseihin oli lisätty haastavampiakin lauluhetkiä. Suosittelen kaikille vähänkin lapsenmielisille - ja kaikille todellisia huippuluokan musikaalisuorituksia arvostaville, jopa tosikoille. Tasokkaimpia koskaan näkemiäni esityksiä missään päin maailmaa.
(1) Rent (03.04.2008): Ei voi taistella vastaan. Rent on päässyt lempimusikaalieni kirkkaimpaan kärkeen. Mielestäni Larsonin sävellyksen kekseliäisyys ja monipuolisuus on täysin vertaansa vailla. Nappisuoritus. Hakkaa jopa Webberin. Nuhjuinen ja hivenen väsähtänyt lavatoteutus sopii teoksen teemoihin, joten sekään ei jäänyt kaivelemaan. Näin pitkään pyörineissä esityksissä esiintyjien taso vaihtelee enemmän kuin uusissa, mutta meille sattui onneksi hieno Mimi ja aivan huippuluokan Roger. En ollut päässyt samanlaisiin sfääreihin sitten 90-luvun Jesus Christ Superstarin. Suosittelen Rentiä missä tahansa muodossa kaikille hyvää musikaalimusiikia arvostaville, ja New Yorkin Rent on kaupungin instituutio. Ainoastaan melodraamalle allergiset saattavat ahdistua - mutta paljonko heitä musikaalifanien joukossa on? Hehe.
lauantai 3. toukokuuta 2008
Miten meni Webber American Idolissa?
Tässä pika-ajatuksia.
En mie tiiä näiden kilpailijoiden nimiä. Pistetään näin.
1. Musta tyttö & aivan vieras biisi! Mistäs Webber-musikaalista tämä on? Ihan hyvä, mutta korvaani laulu kuulostaa paikoin selkeästi epävireiseltä. Kyllä tuosta varmaan musikaaliesiintyjän saisi, niin kuin tuomarit sanoivat.
2. Rastapoika & Memory. Minä itse asiassa pidän tästä pojasta yhä. Ääni on konstailematon ja mielestäni puhdas, miellyttää korvaani. (Paitsi kun meni selkeästi liian matalalta yhdessä kohtaa.) Mutta olihan se nyt harvinaisen pihalla. Ei ihan musikaalihenkinen tyyppi.
3. Blondi & You Must Love Me. Mielestäni kisan heikoin suoritus. Biisikin on minusta aina ollut huono. Raukka selvästi jännitti unohdettuaan heti kärkeen sanat. MUTTA kun koe-esiintyi Webberille alussa, ajattelin, että tuostahan saisi Broadwaylle ihan oikean Evitan.
4. R&B-poika & Think of Me. Epäkunnioittava tulkinta, ei mitään tekemistä musikaalin kanssa. Minä en voi sietää r'n'b-äänenkäyttöä. Musikaalibiiseissä (ja kaikissa muissakin, joita minä henk. koht. tahdon kuunnella) kuuluu tehdä kaikkea muuta kuin riffailla. Vahvoja, selkeitä säveliä. Tämän kaiken sanottuani totean, että onhan tuo selkeästi kisan lahjakkaimpia esiintyjiä. Ihan oikein se teki tehdessään biisistä omanlaisensa, kun kerran kyseessä ei ole musikaalikisa.
5. Irkkutyttö & Superstar. Hyvin vedetty, vaikka unohtelikin paljon sanoja. Olis ehkä ollutkin liikaa vaadittu, että kunnolla eläytyisi Juudaksen epäkunnoittaviin kysymyksiin. Hyvää keskitasoa.
6. Rock-poika & Music of the Night. Paras, paras, paras. Sanoi kasvaneensa musikaaliteatterin parissa, hiemanko sen ehkä huomaa. SAIRAAN vaikea biisi, mutta jätkä voisi koska vain vetää saman Broadwaylla. Ei tehnyt edes tiukkaa. Kuulosti sairaan hyvältä!!! (Olisi outo, rock-ääninen Phantom, mutta voisi. Se voisi olla siistiäkin. Toivottavasti tekee jotain - näin juuri Rentissä muinaisen Idols-finalisti Tamyra Grayn, joka oli aivan elementissään Miminä.)
En mie tiiä näiden kilpailijoiden nimiä. Pistetään näin.
1. Musta tyttö & aivan vieras biisi! Mistäs Webber-musikaalista tämä on? Ihan hyvä, mutta korvaani laulu kuulostaa paikoin selkeästi epävireiseltä. Kyllä tuosta varmaan musikaaliesiintyjän saisi, niin kuin tuomarit sanoivat.
2. Rastapoika & Memory. Minä itse asiassa pidän tästä pojasta yhä. Ääni on konstailematon ja mielestäni puhdas, miellyttää korvaani. (Paitsi kun meni selkeästi liian matalalta yhdessä kohtaa.) Mutta olihan se nyt harvinaisen pihalla. Ei ihan musikaalihenkinen tyyppi.
3. Blondi & You Must Love Me. Mielestäni kisan heikoin suoritus. Biisikin on minusta aina ollut huono. Raukka selvästi jännitti unohdettuaan heti kärkeen sanat. MUTTA kun koe-esiintyi Webberille alussa, ajattelin, että tuostahan saisi Broadwaylle ihan oikean Evitan.
4. R&B-poika & Think of Me. Epäkunnioittava tulkinta, ei mitään tekemistä musikaalin kanssa. Minä en voi sietää r'n'b-äänenkäyttöä. Musikaalibiiseissä (ja kaikissa muissakin, joita minä henk. koht. tahdon kuunnella) kuuluu tehdä kaikkea muuta kuin riffailla. Vahvoja, selkeitä säveliä. Tämän kaiken sanottuani totean, että onhan tuo selkeästi kisan lahjakkaimpia esiintyjiä. Ihan oikein se teki tehdessään biisistä omanlaisensa, kun kerran kyseessä ei ole musikaalikisa.
5. Irkkutyttö & Superstar. Hyvin vedetty, vaikka unohtelikin paljon sanoja. Olis ehkä ollutkin liikaa vaadittu, että kunnolla eläytyisi Juudaksen epäkunnoittaviin kysymyksiin. Hyvää keskitasoa.
6. Rock-poika & Music of the Night. Paras, paras, paras. Sanoi kasvaneensa musikaaliteatterin parissa, hiemanko sen ehkä huomaa. SAIRAAN vaikea biisi, mutta jätkä voisi koska vain vetää saman Broadwaylla. Ei tehnyt edes tiukkaa. Kuulosti sairaan hyvältä!!! (Olisi outo, rock-ääninen Phantom, mutta voisi. Se voisi olla siistiäkin. Toivottavasti tekee jotain - näin juuri Rentissä muinaisen Idols-finalisti Tamyra Grayn, joka oli aivan elementissään Miminä.)
perjantai 2. toukokuuta 2008
Andrew Lloyd Webberiä American Idolissa
Tänne lipsahti taas haamupäivitys, koska kirjoitin Broadway-arvostelua. Ikävä kyllä se ei ole valmis. Jotta päivitys ei jäisi täysin haamuksi, on hyvä syy julkaista seuraava tv-vinkki:
Huomenna (la, Subtv klo 19) American Idol -kilpailijat esittävät yksinomaan Andrew Lloyd Webberin biisejä. Itse ainakin aion liimautua tv:n ääreen, vaikka valikoima kapea onkin... eikö musikaalibiisejä yleisemmin millään voinut ottaa mukaan?
En ole seurannut kisaa kovin aktiivisesti, mutta tää poika on ollut tosi aseistariisuva aina, kun olen nähnyt. Nyt se vissiin vetää Memoryn - odotan innolla!
Huomenna (la, Subtv klo 19) American Idol -kilpailijat esittävät yksinomaan Andrew Lloyd Webberin biisejä. Itse ainakin aion liimautua tv:n ääreen, vaikka valikoima kapea onkin... eikö musikaalibiisejä yleisemmin millään voinut ottaa mukaan?
En ole seurannut kisaa kovin aktiivisesti, mutta tää poika on ollut tosi aseistariisuva aina, kun olen nähnyt. Nyt se vissiin vetää Memoryn - odotan innolla!
perjantai 13. huhtikuuta 2007
Jesus Christ Superstar -käännöksiä pääblogissa.
Laitoin juuri pääblogiini esille Jesus Christ Superstar -käännökset, joista alla puhun. En jaksa tehdä koko postitusrumbaa uudelleen, joten hoidan asian näin:
Lyhyt johdantoposti
Gethsemane
Heaven on Their Minds
Käännöskommentti
Toivottavasti kiinnostuneet löytävät näinkin perille ja homma toimii.
Samalla löysin tämmöisen hauskuuden, jossa vertaillaan JCS-leffaversioita vuodelta 1973 ja 2000. Minusta se oli antoisa, joten laitan sen tähän esille. (Omat mielipiteeni? Kaikki vanhassa versiossa hakkaavat uuden esiintyjät yksi-nolla, paitsi että uusi Maria Magdalena on vähintään yhtä hyvä ja uusi Juudas näyttelee aivan ihanasti. Tämän lähemmäksi ulkoisesti täydellinen Jeesus ja ulkoisesti täydellinen Juudas eivät koskaan pääse toisiaan, mutta on aika sykähdyttävää, kun heidän osansa tulevat tässä peräkkäin.)
Lyhyt johdantoposti
Gethsemane
Heaven on Their Minds
Käännöskommentti
Toivottavasti kiinnostuneet löytävät näinkin perille ja homma toimii.
Samalla löysin tämmöisen hauskuuden, jossa vertaillaan JCS-leffaversioita vuodelta 1973 ja 2000. Minusta se oli antoisa, joten laitan sen tähän esille. (Omat mielipiteeni? Kaikki vanhassa versiossa hakkaavat uuden esiintyjät yksi-nolla, paitsi että uusi Maria Magdalena on vähintään yhtä hyvä ja uusi Juudas näyttelee aivan ihanasti. Tämän lähemmäksi ulkoisesti täydellinen Jeesus ja ulkoisesti täydellinen Juudas eivät koskaan pääse toisiaan, mutta on aika sykähdyttävää, kun heidän osansa tulevat tässä peräkkäin.)
keskiviikko 4. huhtikuuta 2007
Tavallinen blogikirjoitukseni sivusi musikaalia
Toistan sen tässä. My mind is clearer now, I only want to say.
Päässä vilisee. Valitsin vapaaehtoiselle kaunokirjallisen kääntämisen kurssille vapaavalintaiseksi käännökseksi kaksi laulua Jesus Christ Superstarista. Ei saanut ottaa proosaa, joten musikaalibiisi oli selkeästi kiinnostavin vaihtoehto. Nyt olen kääntänyt lauluja loppurutistuksenomaisesti huomiseksi. Aloitin toki jo kauan sitten, mutta valmista, lopullisesti valmista, pitää olla huomenna. Tavallaan aloitin jo vuosia sitten, tai siltä tuntuu.
Homma on ihana ja kamala. Usein neuvotaan olemaan valitsematta itselleen liian rakasta aihetta, koska se voi olla vaikea pala. Valitsin silti. Halusin kerrankin työstää jotain, jota rakastan. Niin tuntuu valinneen moni muukin kurssilla. En ole yksin. Heh.
Ja oliko siis paha virhe valita näin? Ei. On ollut aika ihanaa keksiä hyviä rivejä niihin kohtiin Gethsemanea, joista minulle tulee yhä edelleen, näiden tuhansienkin kuuntelukertojen jälkeen, kylmät väreet. Toisaalta on masentavaa, kun joku kohta ei vain onnistu ja tuntee, ettei tee oikeutta Tim Ricen tekstille. Rice on nero.
Olen jankannut "Gethsemanea" ja "Heaven on Their Mindsia" edestakaisin. Olen naputellut tahteja pöytään ja laulanut uusia suomalaisia rivejäni ääneen musiikin mukana. Laulettavaksi kääntäminen on loistavan mielenkiintoista. Tätä haluan gradussankikin tutkia, tiedän sen nyt entistä varmemmin. My mind is clearer now, hehe.
En tosin mieluiten Jesus Christ Superstaria. Se on niin tuttu, että pelkäisin jo kyllästyväni. Joku Evita tms. voisi olla parempi. Joku, johon en ole aivan hulluna. Pysyisi tutkijan etäisyys paremmin. Toisaalta kirjoitin juuri elämäni helpoimman ja nautinnollisimman käännöskommentin Jesus Chris Superstarista. Jos gradu olisi sivu sivun jälkeen noin helppoa... Tiedä häntä sitten.
Päässä vilisee. Valitsin vapaaehtoiselle kaunokirjallisen kääntämisen kurssille vapaavalintaiseksi käännökseksi kaksi laulua Jesus Christ Superstarista. Ei saanut ottaa proosaa, joten musikaalibiisi oli selkeästi kiinnostavin vaihtoehto. Nyt olen kääntänyt lauluja loppurutistuksenomaisesti huomiseksi. Aloitin toki jo kauan sitten, mutta valmista, lopullisesti valmista, pitää olla huomenna. Tavallaan aloitin jo vuosia sitten, tai siltä tuntuu.
Homma on ihana ja kamala. Usein neuvotaan olemaan valitsematta itselleen liian rakasta aihetta, koska se voi olla vaikea pala. Valitsin silti. Halusin kerrankin työstää jotain, jota rakastan. Niin tuntuu valinneen moni muukin kurssilla. En ole yksin. Heh.
Ja oliko siis paha virhe valita näin? Ei. On ollut aika ihanaa keksiä hyviä rivejä niihin kohtiin Gethsemanea, joista minulle tulee yhä edelleen, näiden tuhansienkin kuuntelukertojen jälkeen, kylmät väreet. Toisaalta on masentavaa, kun joku kohta ei vain onnistu ja tuntee, ettei tee oikeutta Tim Ricen tekstille. Rice on nero.
Olen jankannut "Gethsemanea" ja "Heaven on Their Mindsia" edestakaisin. Olen naputellut tahteja pöytään ja laulanut uusia suomalaisia rivejäni ääneen musiikin mukana. Laulettavaksi kääntäminen on loistavan mielenkiintoista. Tätä haluan gradussankikin tutkia, tiedän sen nyt entistä varmemmin. My mind is clearer now, hehe.
En tosin mieluiten Jesus Christ Superstaria. Se on niin tuttu, että pelkäisin jo kyllästyväni. Joku Evita tms. voisi olla parempi. Joku, johon en ole aivan hulluna. Pysyisi tutkijan etäisyys paremmin. Toisaalta kirjoitin juuri elämäni helpoimman ja nautinnollisimman käännöskommentin Jesus Chris Superstarista. Jos gradu olisi sivu sivun jälkeen noin helppoa... Tiedä häntä sitten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
