Kerry Ellis: I Dreamed a Dream

Unohdin edellisen I Dreamed a Dream -tekstin laatiessani laskuista yhden ehdottomista huipuista: Kerry Ellis pystyy mihin vain. Tässä on hänen I Dreamed a Dream -versionsa. Tämä nainen on erityisen vaikuttava siksi, että voi laulaa miten kovaa tahansa kuulostamatta silti yhtään siltä, että huutaa. Käsittämätöntä. (Oikeasti! Kuunnelkaa ja hämmästykää.)

(Videon äänenlaatu ei ole paras mahdollinen, mutta joko se paranee edetessään tai siihen tottuu kummasti. Pystyin erittäin ihan onnellisena kuuntelemaan tämän loppuun. Kuvanlaatu ainakin paranee heti alun jälkeen, kun kuvaaja zoomaa lähemmäs.)



Tähän verrattuna esimerkiksi edellinen Ampil-video on huutoa. Ampilin äänestä tulee silti jollain aivan perustasolla minulle vielä kovemmat kylmät väreet. Mene ja tiedä.

En osaa valita yhtä unelma-Fantinea, koska aidosti hyviä on monta. Useampi suosikeistani kelpaisi unelmamiehitykseeni. Kenties jonain päivänä näen sen täydellisistä täydellisimmän, ja muut lakkaavat kelpaamasta. Sitä odotellessa.

Joanna Ampil: I Dreamed a Dream

Keskusteltiin tuossa Sophian kanssa Les Misérablesista ja Susan Boylesta, minkä seurauksena ajauduin katselemaan hyviä Fantine-suorituksia YouTubesta.

(Ironisinta? Sophian alkuperäinen uutinen oli, että hän juuttui viime Les Mis -kirjoitukseni luettuani katselemaan Les Mis-videoita niin pitkäksi aikaa, ettei ehtinyt lenkillekään. Pakkomielteitä on onneksi muillakin kuin mulla, ja niitä vielä ruokitaan kohtalotovereiden toimesta... ;)

Mun mielestäni Joanna Ampil on kenties kaikkein paras Fantine. Paras livenä näkemäni on Sophia Ragavelas (sama etunimi keskustelutoverin kanssa uskoakseni sattumaa :D), mutta hänestä ei ole YouTubessa yhtään nauhoitusta Fantinena ja vain pari hassua pätkää Eponinena. Muistikuvieni mukaan hänellä on hyvin samanlainen ääni kuin Jo Ampililla, kenties vieläkin heleämpi. Mun mielestäni Fantinen pitää nimenomaan olla hauras ja heleä (kaikkea, mitä tämän kesän juoppo-Fantine ei ollut, grrh).

Tästä I Dreamed a Dreamista on korvissani suhteellisen vaikea pistää paremmaksi. Vaikka olisi se vielä mahdollista... hiukka vähemmän vibraattoa pitkiin ääniin. (Videon alku on musta, mutta kuva alkaa suunnilleen samaan aikaan kuin varsinainen biisikin.)



Olenpa sentään nähnyt Jo Ampilin livenä Jesus Christ Superstarin Maria Magdalenana. Epäkiitollisempi rooli, mutta voi vitsi että on naisella kaunis ääni. Ko. kokemuksesta on jo 12 vuotta (saa minut kuulostamaan ikälopulta, mutta olin tuolloin 16!). Suorituksen voi kuitenkin kuulla myös JCS:n vuoden -96 levytykseltä.

West End Live

West End Live on jokavuotinen, ilmainen tapahtuma Leicester Squarella. Teatterifanien ei tarvitse liikkua metriäkään normaalin reittinsä ulkopuolelle: lava pystytetään TKTS-kojun taakse. Ei uskoisi, että kyseiselle pienelle aukiolle mahtuu satojatuhansia ihmisiä. Seisovat ihmiset menevät pieneen tilaan. Aukiokin tuntuu isommalta, kun se on aidattu ja ahdettu täyteen porukkaa. Jännä juttu.

Pitkiä jonoja ei kannata hätkähtää. Olen käynyt paikalla kahtena vuonna, ja molemmilla kerroilla tulin paikalle vasta 5 - 10 minuuttia ennen esitysten alkua, kun jono jo liikkui. Ihmiset valuvat sisälle todella nopeasti. Ja ihmeen lähelle silti pääsee.

Eturiviin haluavat ovat tietysti paikalla jo aamuyöstä, mutta se ei ole millään lailla välttämätöntä, ellei halua metrin päähän esiintyjistä. EI kuitenkaan kannata saapua esim. 15 min. show'n alkamisen jälkeen. Kun puisto on täynnä, jono pysäytetään. Sisään pääsee, kun entisiä katsojia lähtee pois, eikä kovin moni lähde heti ekan tunnin aikana. Varmistin teoriani tänä vuonna kuuntelemalla vieressä seisoneiden ihmisten turhautunutta puhelinkeskustelua jonoon jumahtaneiden kavereidensa kanssa.

Esiintyjien joukossa olivat Hairspray, Jersey Boys, Wicked, We Will Rock You, Dirty Dancing, Priscilla Queen of the Desert, Oliver!, Sister Act... ynnä muita.

Olen pannut merkille, että jukeboksimusikaalit tuntuvat tässä tilaisuudessa aitoja musikaaleja paremmilta. Niiden laulut on helpompi irrottaa kontekstistaan ja esittää mukaansatempaavina potpureina. Kahden vuoden perusteella ei ole We Will Rock Youn ja Jersey Boysin voittanutta. On lievästi sanottuna siistiä, kun 25 musikaaliammattilaista vetää Bohemian Rhapsodya (kuulostaa nimittäin aika hyvältä) ja yleisö laulaa mukana niin kovaa, ettei omaa ääntään kuule edes päänsä sisällä. Tulee semmoinen illuusio, että kyseiset esitykset olisivat hyviäkin.

Olen kuitenkin nähnyt We Will Rock Youn, ja potpuriversiossa tulee nähtyä sen parhaat puolet ilmaiseksi. ON sykähdyttävää kuunnella Queenin hyvää musiikkia huippuammattilaisten esittämänä (vaikkakin tässä erikoistapauksessa musikaalitähdet ovat fantastisen mr. Mercuryn kalpea korvike), mutta juoni on huttua, vitsit huonoja ja näyttelijäntyö suhteellisen heikkoa. Parempi siis katsoa jukeboksimusikaalit puistossa!

Jukeboksimusikaalit myös selkeästi tiedostavat vetovoimansa ja panostavat puistoesiintymiseen täysillä. Isoista esityksistä Jersey Boys oli ainoa, joka vaivautui esiintymään kahtena päivänä, enkä voi kyllin ylistää sen komeiden miestähtien ammattimaisia stemmoja, hillityn hallittuja pukumieskoreografioita, karismaa ja energiaa. On varmasti iso uhraus raahautua esiintymään viikon ainoana vapaapäivänä, mutta sitä ei näytetä. Olen nähnyt puistoesitykset kahtena vuonna, ja melkein tekee mieli katsoa tämä jukeboksimusikaali niiden pohjalta. Luultavasti virhe, mutta olen elävä todiste siitä, että markkinointi toimii ja panostaminen kannattaa.

Osa suurista musikaaleista panostaa huomattavasti vähemmän. Wickedistä raahautui paikalle vain Elphaba, eikä edes vihreänä, siinä missä We Will Rock Yousta saimme koko 20-30 hengen miehityksen täysissä rooliasuissa.

Tilaisuus sisältää paljon odottelua numeroiden välissä. Muuta vikaa siinä ei ole. Se on maailman suurin ilmainen teatteritapahtuma. On upeaa olla keskellä samanhenkisiä ihmisiä, kuulisittepa miten musikaaleille hurrataan. :)

TKTS myy tästä lähin alennuslippuja myös ennakkoon.

TKTS, tuo Lontoon saman päivän lippuparatiisi ja luojan lahja teatterin suurkuluttajille, on alkanut myydä lippuja myös ennakkoon. Tämä ei sinänsä ole uutinen - ainakin minä olen tiennyt tulevasta uudistuksesta jo kauan.

Uutinen sen sijaan on, että osa ennakkolipuista myydään alennettuun hintaan! Olin luullut, että ennakkoliput ovat täysihintaisia ja ettei mikään halpojen lippujen aamujonotuksessa muuttu. Mutta uudistushan vetääkin pasmat täysin sekaisin.

Nythän niihin esityksiin, joihin alennuslippuja myydään ennakkoon, on huonommat mahdollisuudet saada alennuslippuja samana päivänä! Hintatietoisen henkilön on siis pidettävä kirjaa myös siitä, mihin esityksiin TKTS myy ennakkoalennuslippuja ja ostaa liput ko. esityksiin ensimmäisenä päivänään Lontoossa (tai jos asuu Lontoossa, heti kun uusia tulee myyntiin). Hurlumhei. Hyvä pitää mielessä.

Loppuuko Sunset Boulevard sittenkin 30.5.?

Kaikkialla tuntuu nyt lukevan niin. Jossain vaiheessa se ilmoitti jatkavansa läpi kesän, ihan varmasti! Mutta ehkä jatko on peruttu..?

Kohtalo on mua vastaan, ja mun olisi pitänyt tehdä toukokuun alussa ekstramatka West Endiin. Varmaan olisin tehnytkin ilman näitä häätohinoita. Olis ollut James McAvoy näytelmässä Three Days of Rain, Spring Awakening ennen loppumistaan ja nyt ehkä vielä Sunset Boulevardkin. Mutta ei ollut mahdollisuutta ehtiä, oli - ja on - tärkeitä, kivoja menoja. Kaikkea ei voi saada, ei edes tässä yhdessä pienessä asiassa, vaikka kovasti yrittääkin.

21.5. Uutinen löytyi. Totta se on, harmin paikka.

Lontoon musikaalit näyttävät seuraavilta:

Tarkkailin TKTSin tarjontaa, tutkin nettitarjoukset, alla tilanne, ensin infoa.

• Vertailen korkeimman hintaluokan (AKA top price - £50-£60) lippujen alennettuja hintoja. Hattuhyllylle en mene, mutta tällä katseluvolyymillä säästän satasia, kun vähän jaksan miettiä. Nautin vertailusta :)
• Kaikki, joissa ei lue "jukeboksimusikaali", ovat oikeita musikaaleja. Jukeboksimusikaalissa juoni on rakennettu olemassa olevien biisien ympärille, enkä arvosta sitä taidemuotona. Parhaimmillaan se voi tarjota hauskan, konserttiin verrattavissa olevan illan, huonoimmillaan vituttaa rajusti.
• Lontoossa on muitakin musikaaleja. Ne eivät tällä kertaa kosketa minua. Osa on jo nähty eikä tartte nähdä toiste, ja toisissa (esim. Oliver!) odottelen rauhassa hintojen laskua.
• Listalta puuttuvat The King And I @ Royal Albert Hall (ensi-ilta 12.6, ei hajuakaan, saako alennuslippuja) ja Been So Long @ Young Vic (kokeellinen uusi juttu, ensi-ilta 17.6, pitää selvittää, onko mistään kotoisin) .
  

Kategoria A: "en ole nähnyt"
La Cage aux Folles £30 (alennuslippuja miltei aina, matineat to & la) - Siis Birdgage-komedia mutta musikaali. Luonnollinen siirtymä.
A Litte Night Music £30.50 (ainakin ma, ke, ke mat, pe) £33 (la, la mat) netistä saa ennakkoon £29.50 - Sondheimia Bergmanin elokuvasta 1800-luvun Ruotsissa. Ellen erehdy, tää on se, joka on kokonaan valssia?
Carousel £33.50 (aina paitsi ma ei esitystä, matineat ti & la.) netissä ennakkoon £29.50 - Klassista Rodgers & Hammersteiniä, huvipuistotyöläinen oppii kuolemansa jälkeen perheen arvon.
Sunset Boulevard £35 (aina, matineat ke & la) netissä ennakkoon £30 - Lloyd Webber-musikaaliversio samannimisestä elokuvasta. Ikääntyvä näyttelijätär & nuori kirjailija.
Jersey Boys £38 (ainakin ma, ke) - Jukeboksimusikaali bändistä Frankie Valli & the Four Seasons. Yllättävän svengaavaa oli se, mitä näin West End Livessä viime vuonna.
Billy Elliot £38 (useimmiten paitsi la ilta, matineat to & la) - Tuskin tarttee linkittää leffaa. Vihdoin tullut TKTS:iin, pitänee katsoa, uusi Broadway-versio putsasi palkintopöydän.
Dirty Dancing £39.50 (ainakin ma, ke) - Toinen leffa, jota tuskin tarttee linkittää. Jukeboksihöttöä.
Priscilla Queen of the Desert £40 vain netissä ennakkoon - Jukeboksimusikaali drag queen -leffasta.

Kategoria B: "nähty muualla kuin West Endissä"
Avenue Q (vasta palaamassa tauolta, yksityiskohdat ei tiedossa, mutta ennen aina sai TKTS:istä) netissä pe mat £22.50 - Härskiä kieltä pursuava muppet-komedia. Olen nähnyt Suomessa ja Broadwaylla, West End täydentäisi kokoelman. Kiinnostaa, mitä muutoksia vitseihin on tehty.
Grease £29.75 (ainakin ma, ti, ke, la mat). Day tickets £19.50, lienevät fiksumpi diili. - Tuskin esittelyjä kaipaa. Olen nähnyt livenä vain suomeksi.

Kategoria C: "nähty West Endissä, mutta miehitys vaihtunut ja / tai voisin kuvitella katsovani uudelleen"
Les Mis £34 (ainakin ma, ti, ke, ke mat, to, la mat) - Kurjuutta ja vallankumousta 1800-luvun Ranskassa Hugon samannimisestä kirjasta. Tässä on taas uusi Valjean, tuskinpa pystyn vastustamaan.
Hairspray £34.25 (ma) £39.59 (ke) £40.50 (ti, to) £45.50 (la mat, la) - Musikaalin leffaversio ja / tai alkuperäinen leffa lienevät tuttuja. Läski tyttö tanssii ja vastustaa rotuerottelua 60-luvun Baltimoressa. Irrationaalinen halu nähdä Michael Ball roolissaan vielä kerran ennen kuin lopettaa, mutta tuskin ehdin kun on muutakin.

---
Satavarmojen listalla ovat ainakin Les Misin uusi miehitys ja Sunset Boulevard, joka on kiinnostanut jo kauan mutta osuu nyt ensi kertaa kohdalle. Luultavasti Billy Elliot, johon on ensi kertaa järkevä tilaisuus. Muiden osalta päätöksiä tehdään vähitellen, osittain vasta saman päivän aamuna. (Ynnä kenties sen mukaan, mihin Marianne uskaltautuu..? :D)

Lisäksi olisi ollut upea Spring Awakening, mutta argh, se lopetetaan ennenaikaisesti 30.5. Turhauttaa. Odotin niin, että pääsisin vertaamaan suomalaista ja alkuteosta.

One London Trip More

Tämä oli jo pääblogissa, mutta teatterimatka kuulunee tännekin.

Vietän tänäkin vuonna juhannuksen Lontoossa: to 18.6. - to 25.6. Ajankohta on osoittautunut hyväksi kahdesta syystä: (1) ko. viikonloppuna on West End Live, eli saan teattereiden lisäksi vielä ilmaistakin musikaaliohjelmaa, (2) ei tartte miettiä, mitä tekisi juhannuksena. (Kuulin tosin huhua kavereiden mahdollisista tupareista, joten nyt saattaa mennä kivakin juhannus sivu suun... mutta ei voi mitään.)

Odotan matkaa jo innolla ja laadin täyttä häkää suunnitelmia siitä, mitkä esitykset pitää ainakin nähdä, mitä kenties minäkin päivänä ja mitä kautta liput kannattaa hankkia.

Olen toistaiseksi varannut kaksi teatteria. Ensinnäkin mulla on ollut treffit Juden kanssa sovittuina jo puolitoista vuotta. Sunnuntaina iltapäpäivästä tapaamme. Ikävä kyllä Kenneth Branagh ei enää ohjaa ko. Hamletia, mikä harmittaa minua about yhtä paljon kuin Juden pois jääminen olisi harmittanut (ihan totta!)... mutta odotan elämystä silti. Lisäksi varasin pari päivää sitten toisen Shakespearen, Open Air Theatren Much Ado About Nothing (lempinäytelmäni, aah). Ma päivällä. (Ajankohta valikoitui, koska maanantaisin ei ole muita päivänäytöksiä.) Tähän ei tietääkseni myydä mitään alennuslippuja, joten ostin ihan firman omilta nettisivuilta, permantopaikka £34. (Olen jo monta vuotta ollut niin snobi teatterinharrastaja, että istumapaikalla on paljon väliä. Mieluummin melkein jätän menemättä kuin istun hattuhyllyllä tihrustelemassa. Paitsi jos oikeasti haluan esitykseen ja hattuhyllypaikka on ainoa, mihin mahtuu.)

Lisäksi olisi sitä sun tätä. Voin julkaista listan, jahka se vähän selkiytyy. Montaa satavarmaa tuskin tulee - tykkään useimmiten päättää vasta aamulla, mitä sinä päivänä katson.

Matka on nyt virallisesti julistettu, mikäli asia koskettaa jotakuta :)


Asustan taas suunnilleen tuolla, YHA-hostellissa St. Paul'sin nurkilla. Ei se ole Lontoon paras hostelli, mutta jostain syystä sinne tuntuu "oikealta" kävellä kotiin. Strandia pitkin ja vanhaan Cityyn, joka muinoin oli koko Lontoo. Kun katedraali täyttää näkökentän, on perillä. Matka on paljon pitempi kuin vaikka Oxford Streetin YHA:an, jossa joulun pikamatkallani asuin, mutta jostain selittämättömästä syystä tunsin sinne palatessani käveleväni väärään suuntaan. En tajua itsekään, mutta näin se on.

Legally Blonde + Sheridan Smith + Duncan James = <3

Yeah! Sheridan Smith ja Duncan James tähdittävät Lontoon Legally Blondea ensi talvena.

Tästä on huhuttu jo pari kuukautta, mutten uskaltanut hihkua ennen virallista uutista.

Mun täytyy näköjään lähteä Lontooseen joulu-tammikuussa. Nykyään musikaaleista ei koskaan tiedä, kaatuvatko viikossa vai kahdessa, ja sanoisin, ettei tämä teos aiheensa puolesta ole mikään taattu brittihitti. ;) Mutta nyt on semmoinen esiintyjäyhdistelmä, etten aio missata.

Tai no, voihan tämä pärjätäkin. Broadwaylla meni hyvin. Kyseessä on ilmeisesti hauska, energinen paketti, ja kuulemani biisit ovat tarttuvia. Niistä on näyte esityksen sivuilla, mutta se on vielä Broadwaylta. (Ennen kuin taas aletaan huokailla, että pitikö satunnaisesta komediasta tehdä musikaali, totean, että enemmistö musikaaleista, myös monet parhaat, perustuvat muihin teoksiin. Jostain syystä musikaali taidemuotona toimii niin. West Side Story perustuu Romeoon ja Juliaan, Rent La Bohémeen ja My Fair Lady puhenäytelmään Pygmalion, jonka muuttamista musikaaliksi pidettiin tarpeettomana raiskaamisena, mutta katsokaa lopputulosta. Jos siis halutaan tehdä kevyt komediamusikaali, miksei pohjaksi saisi ottaa kevyttä komediaa?)


Uskallan toivoa esitykseltä hauskuutta varsinkin nyt, kun Smith on mukana. Nainen todisti Little Shop of Horrorsissa olevansa lois-ta-va komedienne ja laulaja. Smith on täydellinen valinta rooliin ja tehnee esityksestä 103 % hauskemman. Odotukseni ovat todella korkealla.

Ja Duncan James..? No, sitä voisi paremman puutteessa katsella esimerkiksi maalaamassa seinää. Siinä se :D Viis roolisuorituksesta. Mutta kyllä se laulaa osaa, ja olen iloinen, että se tuntuu Chicago-vierailunsa jälkeen aidosti tykästyneen musikaalimaailmaan ja haluavan tehdä tätä. Veikkaan, että sen nimi vetää muutamankin naisen katsomoon, mikä on aina plussaa alalle.

Lontoon aloittelijaystävälliset musikaalit

Minun piti suositella siskolle West End-musikaalia, josta musikaaleihin epäluuloisesti suhtautuva poikaystävä mahdollisimman varmasti tykkää - ja alkaa vihdoin uskoa, että musikaalit ovat hyviä.

(Tämä Lontoon matka on lähestulkoon siskon viimeinen tilaisuus käännyttää poikaystävä. Muutaman kerran poikaparka on jo Suomessa istunut mukana, muttei ole oikein osunut hyvään esitykseen ja on siis uhkaavasti tulossa siihen tulokseen, ettei tykkää musikaaleista. Eihän sellainen sovi tässä perheessä! Mutta jätkä ei ole koskaan käynyt Lontoossa eikä siis nähnyt oikeaa musikaalia oikeiden taiteilijoiden esittämänä. Siihen sisko laittaa toivonsa.)

Oli hauskaa miettiä, mitkä teokset Lontoon tarjonnasta soveltuisivat parhaiten puolivastahakoisille ensikertalaisille. Minustahan paras pala kaupungin tarjonnassa on nyt ja aina Les Mis, mutta se ei suinkaan tarkoita, että melodramaattinen, historiallinen teos, jonka juontakin voi olla pikkuisen vaikea seurata (esityksen suurin kauneusvirhe - kannattaa oikeasti lukea ainakin ekan näytöksen juonitiivistelmä, jos ei tunne tarinaa ennalta) olisi hyvä valinta keskimääräiselle West End -neitsyelle.

Tulin siihen tulokseen, että Avenue Q on loogisin ehdokas. Se on ihan oikea musikaali (vrt. jukeboksihirvitykset), joka sisältää korkeatasoista, juonta palvelevaa musiikkia, mutta lisäksi se on todella hauska ja todella alatyylinen. Se riisuu kerralla ensikertalaisilta ennakkoluulot siitä, että musikaaliteatteri olisi vanhanaikaista ja puisevaa (mitä se tosin 95 prosentin varmuudella on minunkin silmissäni, jos joudun katsomaan ennen West Side Storya kirjoitettuja esityksiä).

Muita ehdokkaita olisivat: Hairspray, joka on takuuhyvä, hauska ja mukaansatempaava, mutta kyseinen kohdehenkilö on jo nähnyt leffaversion, joten show ei tekisi maksimivaikutusta; Grease, joka on oikeesti hauska ja hyvä, mutta luultavasti leffana jo tuttu. Lisäksi olen kuullut nykyisestä versiosta lähinnä pahaa enkä siis uskalla suositella takuuhyväksi; ja... luultavasti listalle kuuluisi vielä Lion King, jota en itsekään ole nähnyt, kun ne pirulaiset eivät koskaan myönnä mitään alennuksia ja vastustan sellaista periaatteesta. Kuulemani perusteella ikuisuuden pyörinyt leijonashow kuitenkin on näyttävä, takuuhyvä ja helposti lähestyttävä.

Siinä nuo varmaan ovat. Lontoon aloittelijaystävällisimmät oikeat musikaalit. Niitä on. Ei siis ole tekosyytä viedä aloittelijaa jukeboksimusikaaliin. Se olisi anteeksiantamatonta, vaikka ne vasta helppoja sulatettavia ovatkin. Ne ovat soveliasta katsottavaa korkeintaan konkareille, jotka tietävät paremmasta. (Miksikö? Idea oli menettää musikaalineitsyys. Muuten hyvä, mutta jukeboksin jälkeen yksilö ei vieläkään voi väittää menettäneensä sitä.)

Nähtävästi määritelmäni aloittelijaystävällisestä on "hauska (tai ei ainakaan dramaattinen), stereotyyppejä romuttava, kevyt mutta näyttävä, musiikiltaan korkeatasoinen ja tarttuva, helposti lähestyttävä vaikkapa leikkisyytensä tai mustan huumorinsa vuoksi". Listalle olisi saumoja vielä ainakin Little Shop of Horrorsilla, jos se pyörisi Lontoossa nyt. Ja kenties Mary Poppinsilla, riippuen henkilön lapsenmielisyydestä.

Toisaalta: jos ihminen olisi vaikkapa tanssifani, asia pitäisi harkita uudelleen ihan uusilla kriteereillä.

Imagine This!

Nyt on pakko sanoa. En edes muista, miksi satuin West Endissä ensi kuussa ensi-iltansa saavan Imagine This -musikaalin verkkosivuille (taisin saada jonkun mainoksen joltain postituslistalta) - mutta HUH. Jos tykkää Les Misérablesista, kannattaa kunnella tätä. (Musiikki alkaa soida automaattisesti, soittimessa nimikappaleen jälkeen vielä neljä muuta.)

Vanha rakas Les Mis sattoi juuri löytää manttelinperijän. Luojan kiitos, tällä jukeboksimusikaalien ja TV-roolitettujen uudelleenlämmittelyjen aikakaudella. Jotain tällaista Marguerite olisi voinut olla, jos musiikki olisi tätä tasoa!

Teos lienee mennen tullen yhtä itkettävä kuin Les Mis (yhyy, ihanaa). En ainakaan keksi ainoaakaan potentiaalisempaa nyyhkytarinaa kuin juutalaiset ghetossa 2. maailmansodassa.

Menestypä nyt sen verran, että ehdin nähdä sinut. Ole kiltti.


Haluaisin vielä tietää, onko läpilaulettu. Jos ei, hieman huonompi homma. Musiikki on kyllä sen tyylistä, että voisi olla läpilaulettu. Fingers crossed.

Chicago - Cambridge Theatre 12.07.2007

Kirjoitan kesältä rästiin jääneen arvostelun, kun tänne toivottiin päivityksiä. (Ja kyllä, analyysit säilyvät järjestelmällisessä mielessäni selkeinä kokonaisuuksina näinkin kauan. Ne vain jonottavat kirjoitusvuoroa ;)


(1) Teos:
Musiikki - 3,5
Juoni ja käsikirjoitus - 2
Aihe ja tunnelma - 2

= 7,5 / 15

En ole Chicagon suurin fani. Itse asiassa siinä on mielestäni jotain luotaantyöntävää. Sen todellisuus yrittää olla karu ja kylmä mustan humoristisella tavalla, mutta liian usein se jää yksinomaan kylmäksi. Tavallaan ymmärrän, miksi joku voi tykätä, mutta tämä ei sovi minulle.

Musiikki on periaatteessa ihan onnistunutta. Se tavoittelee tietyn aikakauden tyyliä ja onnistuu vangitsemaan sen. Se ei ole oikeaa musikaalimusiikkia eikä näin ollen kohoa niihin kylmiä väreitä aiheuttaviin sfääreihin, joihin parhaat "korkean" tyylin teokset (Lloyd Webber, Les Mis) kohoavat. Ei siinä mitään, ei kaikkien musikaalien tarvitse. Cell Block Tango ("He had it coming, he had it coming...") on musikaalisävelmien ehdottomia helmiä. Siinä on energiaa ja tarttuvuutta vaikka pienelle kylälle. Ja We Both Reached For the Gun nukketemppuineen on aivan nerokas! Sekaan mahtuu kuitenkin myös huomattavasti mitäänsanomattomampia numeroita, joten en nostaisi tätä musikaalien kirkkaimpaan kärkikastiin edes musiikin osalta.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 1

Täten myönnän tälle Chicagon tuotannolle palkinnon teatterihistorian huonoimmasta lavastuksesta. Tadaa. Noin. Onnea.

Lava on pieni. Siitä 80% täyttää VALTAVA orkesteriaitio, jossa bändi soittaa. Luin tästä etukäteen valitusta jonkun muun blogista ja ajattelin vain, ettei lavan alla soittaviin orkestereihin tottunut tyyppi ole ymmärtänyt pointtia. Nykyäänhän on aika yleistä tuoda bändi mukaan lavalle, tavallaan osaksi lavastusta. Mutta EI. Tässä bändiaitio oikeasti täyttää koko lavan, eikä millekään muulle jää tilaa. Tanssijat mahtuvat tuskin liikkumaan parin metrin syvyisessä tilassa. Aivan järkyttävä idea.

Lava on siis olematon. Lisäksi se on musta ja koruton. Lavasteita ei ole. Ollenkaan. Muutama tuoli ja sanomalehti ovat isoimmat propit. Näyttelijät eivät vaihda vaatteita esityksen aikana. Mistään ei käy ilmi, missä kulloinkin ollaan, joten juoni on paras tuntea ennalta.

Tämä kaikki voi paperilla kuulostaa jopa tyylikkäältä ja tyylitellyltä. Osaan kuvitella sellaisen esityksen. Tämä toteutus on kuitenkin koruton totaalisen ankealla tavalla, ja siitä puuttuu aivan kaikki. Pohjanoteeraus.

(3) Esiintyjät
Laulu - 3,5
Tanssi - 3,5
Näytteleminen - 3

= 10 / 15

Näkemäni esiintyjät olivat jokseenkin puisevia, mutta sentään perusammattilaisia. Sekä Roxie että Velma olivat rooliensa veteraaneja. He ansaitsevat ison osan elannostaan näyttelemällä samaa hahmoa eri tuotannoissa. Vaikka muuta voisi kuvitella, sellaiset näyttelijät ovat usein melko huonoja: teknisesti hyviä, mutta mekaanisia ja sieluttomia. Kun jotain toistaa liian monta kertaa, se on iso riski.

Mama Mortonin roolissa oli harvinaisen heikko esiintyjä. Rooli vaatii Queen Latifah -henkistä karismaa, joka täyttää koko huoneen, ja massiivista ääntä. Tältä hintelältä naiselta ei löytynyt kumpaakaan. Hän joutui karjumaan epämiellyttävällä tavalla; yritti korvata voiman volyymilla. Buu.

Muut tyypit olivat ihan ok. En jaksa opetella kenenkään nimeä, kun kukaan ei jäänyt mieleen.

Entä se odotettu Duncan? Hän oli julkkisvieraaksi oikein hyvä. Kun verrataan Mama Mortonin tasoon, tämä komistus olisi voinut saada roolin ihan ilman julkkisstatustaankin. (Suomeksi: hän oli parempi.) Silmänruokaa ainakin riitti. On myönnettävä, että loppuaplodeissa jopa vähän kiljuin hänelle, ja niin teki moni muukin nainen. Voi ei, lähdin harhaanjohtavan pinnallisille teille. Duncan pärjäsi oikeasti ihan hyvin. Laulu kulki miellyttävästi. Näki, että hän hieman jännitti näyttelemistä, mutta selvisi kunnialla. En ole yllättynyt siitä, että hän pysyi roolissa kuukauden kauemmin kuin alun perin piti. Yleinen reaktio suoritukseen oli positiivinen, ja ilmeisesti hän itsekin nautti olostaan.

Panin merkille, että Chicago ei tarjoa samanlaisia lauluelämyksiä kuin perusmusikaalit. Sen lauluja ei lauleta musikaalityyliin, vaan mihin lie jazz-tyyliin, musiikin tyylilajin mukaisesti. Minulle tämä on iso miinus (kylmät väreet jäävät puuttumaan), mutta toisaalta uskaltaisin viedä esitykseen heikomminkin musikaaleihin perehtyneen ihmisen. Biisit ja laulutapa ovat puhdasta kevyttä musiikkia. Tämä voidaan siis kai nähdä plussanakin, tai neutraalina asiana.

Keveys lienee syy siihen, että juuri Chicagossa vierailee poikkeuksellisen paljon uskottavuutta hakevia julkkiksia. Biisit ovat helppoja (ei todellakaan mitään Lloyd Webberin tai Les Misin äänialavaatimuksia) eivätkä vaadi erityistä laulutekniikkaa. Pitää vain laulaa vähän vanhahtavasti. Jep jep.

Tanssijat olivat ihan hyviä, mutta koreografia ja vaatteet olivat ällöttävän pornoja. Lisäksi huono lava ei antanut kenelläkään mahdollisuutta liikkua kunnolla, vapaasti.


(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3,5
Kokemus jäi mieleen elämään - 2
Tahdon nähdä uudelleen - 2

= 7,5 / 15

Laulut jäivät päähäni ihmeen heikosti siihen nähden, että ovat tuttuja ja ihan tarttuvia. Mutta jäivät sentään, ei siinä mitään. Kokemuksessa monikaan asia ei jäänyt positiivisella tavalla mieleeni, enkä keksi yhtäkään tekijää, jonka vuoksi tahtoisin nähdä esityksen toiste varsinkaan tällä samalla toteutuksella. Kun nyt mietin, en jaksaisi maksaa vaihtoehtoisestakaan versiosta, ellei siinä olisi jotain ensiarvoisen kiinnostavaa. Annan sentään kakkoset molemmista, koska säästän ykköset sellaisille, joita en katsoisi toiste edes ilmaiseksi ja jotka tahtoisin kaivaa lusikalla pois muistisoluistani.

----

Yht. 26p.

Kokonaisarvosana: ** ½

Aito, oikea puolen hinnan lippukoju.

Official Loncon Theatre referoi Time Out -lehden artikkelia ja muistuttaa tärkeimmästä asiasta Lontoon musikaalien lippujen ostossa: älä jää huijareiden ansaan.

Lontoossa on vain yksi oikea, virallinen puolen hinnan lippukoju. Se on Leicester Squaren TKTS-tönö, joka sijaitsee itse puistoaukiolla pienessä valkoiseksi rapatussa, kioskimaisessa rakennuksessa. Se EI sijaitse Leicester Squarelle johtavilla kaduilla, tulitpa mistä suunnasta tahansa. Kaduilta löytyy tuhat huijauskojua, jotka yrittävät vakuuttaa olevansa puolen hinnan lippukoju esimerkiksi kyltillä "The Official Half Price Ticket Booth". Ne pitää ohittaa, kunnes edessä on pikkuruinen, elokuvatettereiden reunustama puisto ja sen laidalla puiston ainoa kiinteä rakennus, tämännäköinen:


Miksi TKTS on se oikea ja paras? Sen toimintakuvauksen voi lukea tästä. Suomeksi: kojua pyörittää Society of London Theatre. Liput myydään tasan puoleen hintaan (ellei toisin selkeästi mainita), mutta 2,5 punnan käsittelymaksuilla rahoitetaan esimerkiksi ohjelmia, joilla teatteria tehdään lähestyttävämmäksi. Toisin sanoen TKTS-kojulta ostaessasi et tue mitään ahnetta bisnestä, vaan teatterien konkreettista toimintaa.

Lord of the Rings menestyy sittenkin!

Official London Theatre uutisoi: The Lord of the Rings -musikaali myy nyt lippuja ensi maaliskuun sijasta ensi syyskuulle asti.

Olen hämmästynyt ja hyvin iloisesti yllättynyt. Olin päätellyt aivan muuta siitä, että lippuja teokseen on jo saatavilla puolen hinnan kojusta. Mutta ehkä niiden myyminen onkin periaatepäätös - ehkä kyseiset paikat vapautetaan vasta samana päivänä. Teatterit kyllä harrastavat sitä jonkin verran. Mutteivät yleensä esityksen ekana vuonna! Jos kyseessä on itsensä muutenkin loppuun myyvä hitti, tykätään rahastaa kunnolla. Outoa tämä. Ehkä myynti on vähitellen parantunut?

Olen jo sanonutkin, että mielestäni tämä musikaali nykyisessä typerryttävän upeassa muodossaan ansaitsee menestystä. Joten aivan mahtava juttu.


Kun ne vielä vaihtaisivat sen kurkkuäänisen Frodon ennen esityskauden loppua (äh, en osaa kirjoittaa näitä suomeksi... tahdon sanoa "before the end of the run", eli ennen kuin kappale saa vihoviimeisen esityksensä ja korvataan seuraavalla), voisin mennä katsomaan sen uudelleen joku kerta.

The Lord of the Rings - Theatre Royal, Drury Lane 14.07.2007

(1) Teos:
Musiikki - 3,5
Juoni ja käsikirjoitus - 4
Aihe ja tunnelma - 5

= 12,5 / 15

Tästä kirjoitinkin jo. Musiikki on enemmän elokuvamaista kuin musikaalimaista, vahvoilla kansanperinnesävyillä maustettuna. Äänimaailma on runsas. Toimii. Ei jäänyt tyytymätön olo. Juoni ja aihe ovat Tolkienilta, itsestään selvästi hyvät. Tunnelma on onnistuneen keskimaalainen. Käsikirjoitus referoi kirjojen tarinaa melko onnistuneesti, vaikka paljon on jouduttu jättämään pois.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 5+

MITÄÄN TÄMÄN MAHTAVAMPAA EN OLE NÄHNYT MINKÄÄN TEATTERIN LAVALLA. Oli pakko huutaa.

Lava nousee, laskee ja pyörii mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Keski-Maa ulottuu pitkälle katsomoon, fyysisesti. Sen tuulen tuntee kasvoillaan ja savun haistaa. (En puhu vertauskuvin.) Mustat ratsastajat ovat eteerisiä ja pelottavia. On akrobatiaa, taikuutta, kauneutta ja pahuutta. Kokonaisuus ei tunnu pelkiltä näytelmän lavasteilta. En uskoisi, että tällainen on mahdollista, ellen olisi itse nähnyt.

Nämä kuulostavat ylisanoilta, mutta esitys on visuaalisesti niin vaikuttava, että aikuinen ihminen miltei luulee olevansa Keski-Maassa. Lapset todella ovat siellä. Edessäni istunut pikkupoika huuteli hobiteille ohjeita tulikärpästen pyydystämiseen ja meni tuolinsa alle piiloon, kun örkit hiipivät katsomoon. (En silti suosittelisi paljon alle kouluikäisille. Pelottavaa kamaa.)

Paikalle ei kannata tulla viime tipassa. Hobitit pyydystävät katsomossa tulikärpäsiä noin puolen tunnin ajan ennen esityksen alkua. Sitä oli hauska seurata. Näyttelijät improvisoivat. Lapset hihkuivat. Tulikärpäset ovat hehkuvia valoja teatterin reunoilla katossa ja hobiteilla viisimetriset haavit. Valot on jotenkin mahdollista konkreettisesti pyydystää - en tiedä, mistä ne muka roikkuvat ja missä kohtaa naru irrotetaan. Ehkä ne ovat kauko-ohjattuja. Tämä on vain yksi esityksen ihmeistä.

(Pakko assosiaationa kertoa anekdootti homohobiteista ja siitä, miten improvisointi voi riistäytyä käsistä. Yksi hobitti pysähtyi pyytämään suklaakarkkia rivini päässä istuneelta naiselta. Nainen tarjosi. Hobitin kaveri: "You shouldn't eat off strangers." Tauko. "Actually you should eat off strangers. They like it." Hobitti mutisi jatkon hiljaa, osin pois kävellessään, viekas ilme kasvoillaan. Varmaan vain meidän rivimme pää kuuli koko jutun. Käännyin epäuskoisena katsomaan tarkemmin, mutten voinut tulkita sanoja miksikään muuksi kuin kaksimielisyydeksi. Se tuntui oivallisen absurdilta touhukkaan tulikärpäsjahdin keskellä. Lasten illuusiotahan tuollaisen kuuleminen ei rikkoisi - ei ne tajuaisi. No harm done.)

Haltioiden liikehdintä on muuten loistavaa. Hyvä oivallus ohjaajalta.


(3) Esiintyjät:
Laulu - 4
Tanssi - 5
Näytteleminen - 2,5

= 11,5 / 15

Esiintyjät ovat kaiken kaikkiaan hyviä. Loistavia laulajia on monta. Galadriel, Laura Michelle Kelly, on yksi West Endin suurimmista naistähdistä. Näin hänet ensi kertaa livenä, ja elämystä kannatti odottaa. Loistava, loistava ääni. Pidin myös Legolasin (Michael Rouse) äänestä ja olisin tahtonut kuulla sitä enemmän.

Aragorn onkin kaksipiippuinen juttu. Tuttu mies: Jerome Pradon, joka myös vuoden 2000 Jesus Christ Superstar -videoinnin Juudaksena tunnetaan. JCS-roolissaan Pradon tuntuu osaavan näytellä, mutta äänensä on heikko ja säröilevä. No, livenä ääni on yhä heikko ja säröilevä, mutta myös näyttelemisessä on toivomisen varaa. Aragorn puhuu ranskalaissävytteisellä aksentilla ja ylielehtii koomisesti. Minulle on mysteeri, miksi tämä mies on musikaalitähti. Hän toki laulaa oikeat sävelet, mutta ääni ei riitä. Ja jos lavaesiintyminenkin on aina tällaista... Tiettyä magneettisuutta hänessä toki on. Ranskalaista seksikkyyttä? Onneksi Aragornin suurin laulu on (yllättäen) duetto Arwenin kanssa, ja Pradonin äänen säröt peittyvät maagisesti toisen äänen alle. Duetto kuulosti hyvältä.

Muukaan näyttelijäntyö ei ole saumatonta. Boromir on tuskallinen, suurin osa aivan kelvollisia, Elrond, Galadriel ja Arwen hyviä. Klonkku on ilmiömäinen. Frodo on pohjanoteeraus! Ulkonäkö on oikea - mutta sankarihobitti kuulostaa hassulla maalaisjunttikurkkuäänellä sukujuhlissa muita viihdyttävältä juopolta enolta. Ehkä Elijah Woodin sielukas maalaisherrasmies on mielessäni liian vahvana, mutta en päässyt kurkkuäänestä yli koko esityksen aikana. Tahdon nähdä tämän uudelleen toisella Frodolla, tahdon, tahdon, tahdon.

Tanssi on erittäin hyvää. Etten sanoisi poikkeuksellisen. Esitykseen lienee valittu fyysisesti lahjakkaita kuorolaisia, koska heiltä vaaditaan myös akrobatiaa, hyppyjä, puujaloilla kävelyä, köysistä roikkumista ja paljon muuta. Yleensä en erityisemmin keskity tanssiin, mutta tässä kuoron lavaliikehdintä oli nautinto.

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3,5
Kokemus jäi mieleen elämään - 4,5
Tahdon nähdä uudelleen - 4,5

= 12,5 / 15

Teatterista poistuessani mielessäni soi lähinnä yksi laulu: pääsävelmä, joka toistettiin lopussa. Aika perustilanne.

Kokemus kuitenkin jäi elämään ihmeellisen vahvana. Esityksen kokonaisuus oli erittäin positiivinen yllätys. Tämä ei ole stereotyyppinen musikaali, vaan kaikkien aistien elämys. Kuin elokuva, jossa valkokangas aukeaa ja nielaisee sisäänsä. Bravo.

Tahtoisin kovasti nähdä uudelleen. En tiedä, ehdinkö, koska tämä tuntuu floppaavan pahasti. Menestysmusikaaleihin ei saa puolen hinnan lippuja pariin ekaan vuoteen, tähän sai tokassa kuussa. Harmillinen ja ansaitsematon kohtalo.

----

Yht. 42,5p.

Kokonaisarvosana: * * * * +

Little Shop of Horrors - Ambassadors Theatre 13.07.2007

Sovellan uutta järjestelmääni käytäntöön.


(1) Teos:
Musiikki - 4,5
Juoni ja käsikirjoitus - 4,5
Aihe ja tunnelma - 5

Musiikki on tarttuvaa ja monipuolista. Sitä on paljon. Makaaberi aihe ja absurdi tunnelma ihastuttavat. Tästä olisi vaikea toteuttaa huonoa versiota, niin hyvä se on. Ihan lopusta en ole varma - pidän ehkä enemmän 80-luvun leffan onnelliseksi muutetusta versiosta. Siitä tippui puolikas.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 5

Pienen, intiimin Ambassador's Theatren produktio on nätti ja värikäs kuin nukkekoti. Keskeisiä tapahtumapaikkoja on vain kolme ja niistä yksi esiintyy vain kerran, mutta kaikki on lavastettu yksityiskohtaisesti pikkuiselle lavalle. Nykyään isot tuotannot luistelevat usein minimalismin tielle muka tyylin vuoksi, mutta luultavasti säästösyistä (kröhömchicagokröhöm). On hienoa nähdä, että pientä tehdään kunnolla. Animoitu kasvihirviö toimi.

Ohjaus on upea. Ei halpoja vitsejä. Ei kauhistuttavien yksityiskohtien pehmentelyä. Esitys on absurdia, sysimustaa komediaa, johon ei ole pelätty jättää vakavia hetkiä (Audreyn liikuttava Somewhere That's Green).


(3) Esiintyjät:
Laulu - 5
Tanssi - 3
Näytteleminen - 5+

Esiintyjät ovat loistavia jopa West Endin esitykseksi. Ryhmä on pikkuruinen: neljä päänäyttelijää, kukan ääni, kolme kuorotyttöä (joilla on tärkeä rooli, heitä kuuluukin olla kolme) ja muutama taustahenkilö. Kuorotytöt laulavat taidolla ja antaumuksella. Alistair McGowan Audreyn umpipahana poikaystävänä on pelottava ja riemastuttava. Parasta kaikessa on Sheridan Smith. Suomalainenkin yleisö saattaa tuntea hänet Subtv:n komediasarjasta Two Pints of Lager and a Packet of Crisps. Siitä ei kuitenkaan käy ilmi, miten mielettömän lahjakas tyttö on niin näyttelijänä kuin laulajanakin! Ei julkkisvieraiden, vaan oikean West Endin mittakaavassa. Hän laulaa kuin parhaat West End -tähdet ja näyttelee neljä kertaa paremmin. Täydellinen koominen ajoitus. Lopputulos on elämää suurempi.

Tanssi? Sitä ei ollut paljoa. Näytti vähiten treenatulta loisteliaan laulun rinnalla. Siksi tuollaiset keskipisteet.

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 4
Kokemus jäi mieleen elämään - 3,5
Tahdon nähdä uudelleen - 3,5

Laulut jäivät päähäni soimaan kunnolla: ei vain yksi, toistuva pääsävelmä (monien musikaalien halpa temppu), vaan monta samaan aikaan, päällekkäin, sekaisin. Yhdestä tuli mieleen toinen, uudelleen ja uudelleen, koko illan. Niin sen kuuluu olla. Kokemus hengästytti koko illan. Montaa päivää se ei hallinnut mieltäni, mutta menisin ilolla katsomaan toistekin .

----

Yht. 44p.

---
(5) Bonukset:
Nauroin hysteerisesti - 5

Tästä on pakko antaa lisäpisteitä. En koskaan ole nähnyt mitään hauskempaa kuin Audreyn poikaystävän numero, jossa hän laulaa ammatistaan. (Yhtä hauskaa, varmaan joo. Mutten hauskempaa.) En halua paljastaa vitsiä, joten jätetään asia siihen, että nauroin koko viisiminuuttisen oikeasti niin, että meinasin tukehtua. (Vaikka itse tiesin vitsin ennalta.)

Kokonaisarvosana: 49p: *****

Tämä musikaali ansaitsee täydet viisi tähteä. Se on pieni helmi, joka saisi minusta pyöriä ikuisesti. Niin ei tule käymään, koska kyse on enemmänkin kulttihitistä. Tuotanto aloitti West Endin ulkopuolella ja on saavutus, että se yleensä pääsi Theatrelandiin asti. Näillä näkymin se pyörii lokakuulle ja siitäkin pitää iloita. Mutta - se ansaitsisi enemmän.

Olen päättänyt, mitä ainakin tahdon nähdä Lontoossa.

Tämä on tosi pinnallinen juttu, mutta jo hajonneen poikabändi Bluen hyvännäköisistä hyvännäköisin Duncan James sattuu juuri vierailuni aikaan olemaan Chicagon Billy Flynnin roolissa.

Pakkohan mun on mennä! Toinen hyvä syy on se, etten ole ikinä nähnyt Chicagoa teatterissa. Ei ole ennen tätä oikein kiinnostanut, koska se leffa oli iso pettymys. Enkä ole varma, pidänkö tarinan kylmästä maailmasta... mutta ehkä se on lavalla kivempi. Hyvä, että nyt on syy katsoa.

"Hyvä." Heh. Tai hassu. En ikinä edes salaa ole kuunnellut Bluen musaa, mutta olen aina jäänyt tuijottamaan niiden videoita, kun tämä jätkä on niin söpö. Lisäksi - tätä ette usko - olen koskettanut häntä. Enkä pelkästään hipaissut. Se tapahtui, kun olin Glasgowssa töissä konserttien paikannäyttäjänä (ja näin vaikka ketä - elämäni paras duuni). Bluen keikalla minut sijoitettin eturivin päähän vahtimaan, ettei lavan eteen yritä hiipiä ihmisiä, joiden paikat ovat kauempana. Tämä Duncan päätti keikan lopulla hypätä alas lavalta ja puoliksi turvakaiteenkin yli täsmälleen vieressäni. Teinityttöjän ryntäyshän siitä tuli, ja massa suorastaan liiskasi minut artistia vasten.

Ei mitenkään pelottavasti. Heh. Ne oli ihan kilttejä teinejä. Mutta voin sanoa, että olen ollut läheisemmässä kontaktissa kansainväliseen julkkikseen kuin iso osa ihmisistä! Suuri ylpeydenaine. Olen melkein sukua julkkikselle jne.

Kun nyt olemme näinkin läheisissä väleissä, tahdon nähdä miehen myös musikalilavalla. Kyllä se keikalla laulaa osasi. (Ja oli livenä vähintään yhtä hyvännäköinen kuin telkkarissa.) Mutta onko sillä nyös näyttelijänlahjoja ja teatteriin sopivaa karismaa? ...no, jos ei, niin ainakin se on nätti.