Minun piti suositella siskolle West End-musikaalia, josta musikaaleihin epäluuloisesti suhtautuva poikaystävä mahdollisimman varmasti tykkää - ja alkaa vihdoin uskoa, että musikaalit ovat hyviä.
(Tämä Lontoon matka on lähestulkoon siskon viimeinen tilaisuus käännyttää poikaystävä. Muutaman kerran poikaparka on jo Suomessa istunut mukana, muttei ole oikein osunut hyvään esitykseen ja on siis uhkaavasti tulossa siihen tulokseen, ettei tykkää musikaaleista. Eihän sellainen sovi tässä perheessä! Mutta jätkä ei ole koskaan käynyt Lontoossa eikä siis nähnyt oikeaa musikaalia oikeiden taiteilijoiden esittämänä. Siihen sisko laittaa toivonsa.)
Oli hauskaa miettiä, mitkä teokset Lontoon tarjonnasta soveltuisivat parhaiten puolivastahakoisille ensikertalaisille. Minustahan paras pala kaupungin tarjonnassa on nyt ja aina Les Mis, mutta se ei suinkaan tarkoita, että melodramaattinen, historiallinen teos, jonka juontakin voi olla pikkuisen vaikea seurata (esityksen suurin kauneusvirhe - kannattaa oikeasti lukea ainakin ekan näytöksen juonitiivistelmä, jos ei tunne tarinaa ennalta) olisi hyvä valinta keskimääräiselle West End -neitsyelle.
Tulin siihen tulokseen, että Avenue Q on loogisin ehdokas. Se on ihan oikea musikaali (vrt. jukeboksihirvitykset), joka sisältää korkeatasoista, juonta palvelevaa musiikkia, mutta lisäksi se on todella hauska ja todella alatyylinen. Se riisuu kerralla ensikertalaisilta ennakkoluulot siitä, että musikaaliteatteri olisi vanhanaikaista ja puisevaa (mitä se tosin 95 prosentin varmuudella on minunkin silmissäni, jos joudun katsomaan ennen West Side Storya kirjoitettuja esityksiä).
Muita ehdokkaita olisivat: Hairspray, joka on takuuhyvä, hauska ja mukaansatempaava, mutta kyseinen kohdehenkilö on jo nähnyt leffaversion, joten show ei tekisi maksimivaikutusta; Grease, joka on oikeesti hauska ja hyvä, mutta luultavasti leffana jo tuttu. Lisäksi olen kuullut nykyisestä versiosta lähinnä pahaa enkä siis uskalla suositella takuuhyväksi; ja... luultavasti listalle kuuluisi vielä Lion King, jota en itsekään ole nähnyt, kun ne pirulaiset eivät koskaan myönnä mitään alennuksia ja vastustan sellaista periaatteesta. Kuulemani perusteella ikuisuuden pyörinyt leijonashow kuitenkin on näyttävä, takuuhyvä ja helposti lähestyttävä.
Siinä nuo varmaan ovat. Lontoon aloittelijaystävällisimmät oikeat musikaalit. Niitä on. Ei siis ole tekosyytä viedä aloittelijaa jukeboksimusikaaliin. Se olisi anteeksiantamatonta, vaikka ne vasta helppoja sulatettavia ovatkin. Ne ovat soveliasta katsottavaa korkeintaan konkareille, jotka tietävät paremmasta. (Miksikö? Idea oli menettää musikaalineitsyys. Muuten hyvä, mutta jukeboksin jälkeen yksilö ei vieläkään voi väittää menettäneensä sitä.)
Nähtävästi määritelmäni aloittelijaystävällisestä on "hauska (tai ei ainakaan dramaattinen), stereotyyppejä romuttava, kevyt mutta näyttävä, musiikiltaan korkeatasoinen ja tarttuva, helposti lähestyttävä vaikkapa leikkisyytensä tai mustan huumorinsa vuoksi". Listalle olisi saumoja vielä ainakin Little Shop of Horrorsilla, jos se pyörisi Lontoossa nyt. Ja kenties Mary Poppinsilla, riippuen henkilön lapsenmielisyydestä.
Toisaalta: jos ihminen olisi vaikkapa tanssifani, asia pitäisi harkita uudelleen ihan uusilla kriteereillä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hairspray. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hairspray. Näytä kaikki tekstit
maanantai 26. tammikuuta 2009
keskiviikko 20. elokuuta 2008
Lontoon kesän 2008 satoa
Nyt seuraa pikainen arvio jokaisesta Lontoon reissun musikaalista takaperoisessa kronologisessa järjestyksessä.
Les Misérables - West End, 23.06.2008:
Les Mis ON maailman paras musikaali. Tällä katselukerralla varmuuteni siitä vain vahvistui. Sen musiikki on upeaa ja käsikirjoitus täydellinen niin juonenkuljetuksen kuin sanoitustenkin osalta. Rakastan tapaa, jolla teoksen musiikilliset teemat kietoutuvat toisiinsa ja kertautuvat. Tästä musikaalista ei jää päähän soimaan vain yksi pakollinen hittibiisi, vaan kaikki kappaleet soivat päässä sekaisin ja rinnakkain, yksi kutsuu toisen soimaan, loputtomiin.
Show näytti ihmeen hyvältä myös toiselta parvelta. (Tästä päätellen 1. parvi lienee paras paikka katsoa tämä, vaikka yleensä suosin permantoa.) Alemmas ei saanut lippuja miehityksenvaihtoiltaan. Uuden miehityksen jatkava, mutta minulle uusi Valjean (Drew Sarich) on korkeine rock-tenoreineen ikävä kyllä aivan väärä mies päärooliin, mutta muu porukka toimii. Eniten ylistäisin AIVAN huippua Thérnadieria (Jimmy Johnston). Nyt mentiin kirkkaasti yli jopa 10-vuotis-DVD:n huippusuorituksesta. Kovasti pidin myös Cosettesta (Leanne Dobinson), joka lauloi korkean roolinsa ilman oopperatekniikkaa. Se on mahdollista. Tehkää perässä.
Vaikka tunnen juonen, minun ei ole mahdollista katsoa tätä itkemättä. Viimeistään lopun säe "come with me where chains will never bind you" saa minut murtumaan täysin. YRITIN hillitä itseäni (ei liene sivistynyttä nyyhkyttää teatterissa täyteen ääneen), mutta silti kyyneleet valuivat kaula-aukkoon asti. Mutta en ollut yksin. Ympäriltä kuului nyyhkytystä.
Marguerite - West End, 21.06.2008
Samat käsikirjoittajat kuin Les Misérablesissa. Eri säveltäjä. Lopputulos: sairaan hyvä juonenkuljetus ja sanoitukset (myös sanoitusten kääntäjä on sama kuin Les Misissä - minusta on makeeta, että tässä kääntäjää pidetään osana alkuperäistä tiimiä), mutta täysin mitäänsanomaton musiikki. Miksi näin?! Aargh.
Lisäksi olisin vienosti toivonut läpisävellettyä show'ta á la Les Misérables. Tässä musiikkinumerot näyttelevät perinteisempää roolia.
Todella hyvät esiintyjät. Huippuluokkaa. Vakava aihe ja rohkeita suorituksia. Esitys on varmasti aivan väärä valinta ihmisille, jotka eivät pidä Vakavasta Teatterista, vaan haluavat mukanalaulettavan musikaalin. Jos pitää myös Vakavasta Teatterista, tämä on musiikin heikkouksista huolimatta hieno esitys.
Suosittelen tähän täydestä sydämestäni päivälippuja, joita myydään kymmenestä alkaen lippuluukulla. Täydellinen näkymä, £25.
Hairspray - West End, 20.06.2008
Hairspray on minun kirjoissani kenties maailman tarttuvin musikaali. Se on niin hyväntuulinen ja toimiva, että siitä lienee vaikea tehdä huonoa versiota.
Tämä versio oli silti "vain" keskiverto. Vika on lähinnä esiintyjissä. Nuoret tähdet Leanne Jones (Tracy) ja Ben James Ellis (Link) jättivät minut aivan kylmäksi. Karismavajeesta kärsivä Jones vielä miten kuten menetteli, mutta jos minun pitäisi valita, lähdenkö kolmen viikon ankealle erävaellukselle arktisiin oloihin vai kuuntelen uudelleen Ben James Ellisin epävireistä laulua, joutuisin miettimään pitkän tovin. Nautinnon maksimoimiseksi mies myöskin näytteli kuin alakoululainen joulujuhlanäytelmässä. En tajua, miten tuollainen pääsee West End -lavoille.
Paljon pelastivat Michel Ball ja Ian Talbot Tracyn vanhempina. En tiedä, olenko koskaan nauranut teatterissa yhtä paljon. (En vähiten siksi, että yhteisessä numerossaan herrat taisivat mokata jotain, ehkäpä talloa toistensa varpaille. Tämän seurauksena varsinkin Talbotilta petti pokka ja esitys pysähtyi pitkäksi toviksi, kun sekä yleisö että esiintyjät ulvoivat naurusta. Ball ei auttanut asiaa improvisoimalla käsittämättömän hauskoja vuorosanoja, jotka vain lietsoivat näyttelijäkumppanin ja yleisön hysteriaa.)
Hmm. Antaisin tälle kuitenkin vielä toisen tilaisuuden. Esitys oli kuitenkin hyväntuulinen ja poistuin kappaleita hyräillen. Ehkä nuorilla oli huono päivä. Mieluiten silti odotan niin kauan, että nuoret esiintyjät vaihtuvat ensin.
Lord of the Rings - West End, 19.06.2008
Olen niin iloinen, että ehdin vielä nähdä tämän. Harvoin jos koskaan olen kokenut maagisempaa tunnelmaa. En voi kylliksi ylistää tätä Theatre Royal, Drury Lanen satumaista produktiota, joka nyt on surullisesti sulkenut ovensa. Se oli maailman kallein musikaalituotanto, mutta rahat eivät menneet hukkaan.
Istuin toisessa rivissä, mikä ei enää ollut aivan ihanaa näin valtavassa teatterissa. Koreografian kokonaiskuva hajosi. Toisaalta näin kyllä kaiken aivan läheltä - ja pääsin kokemaan elämäni intensiivisimmän tuulikone-elämyksen. Balrogin ja Gandalfin taistelun lämmin helvetintuuli on nimittäin niin voimakas, että sen kuulemma tuntee ylimmällä parvella asti. Tämä tarkoittaa sitä, että toisen rivin katsojien posket lepattavat, näkökenttä peittyy lentäviin paperilehtiin ja Balrog häämöttää AIVAN yläpuolella. Elämys oli niin kiihdyttävä, että valojen syttyessä ensimmäiset rivit kääntyivät silmät pyöreinä tuntemattomienkin lähimmäisten puoleen ja ylistivät esitystä nauraen ja pudistellen konfettia yltään. Se oli aivan mahtavaa.
Heikkouksia edelleen Frodon kurkkuääni (vaikka muuten hän on kieltämättä oikein hyvä - varsinkin läheltä totesin suorituksen taidokkuuden) ja Aragorn, joka laulaa rumasti eikä osaa miekkailla.
Wicked - West End, West End, 19.06.2008
Wicked on viime vuosien kuumin show, ja se näkyy niin teatterin ulkoasussa kuin lavallakin. Esiintyjät ovat huippujen huippujen huippuja. Alexia Khadime (Elphaba) ei ole vain hyvä. Hän on kevyesti Carey/Houston/Leona Lewis -hyvä, eikä tämä ole liioittelua. Lisäksi hän osaa näytellä äänellään ja kehollaan ja hallitsee lavaa karismallaan. Juuri hänenlaisiaan ovat West Endin parhaat yli-ihmiset. Myöskään Dianne Pilkingtonin Glinda ei jää kauas taakse. Oliver Tompsett nuorena sankarina muistuttaa vaatimattomasti "vain" pidempää, raamikkaampaa Orlando Bloomia (muttei ikävä kyllä laulun ja tanssin puolella yllä päätähtikaksikon tasolle). Nautin valtavasti musikaalin ensimmäisestä näytöksestä näiden huippulahjakkuuksien esittämänä.
Synkemmästä toisesta näytöksestä huomasin nauttivani vähemmän. Edes musiikki ei enää kulkenut alkupuoliskon tarttuvuudella ja vaivattomuudella. Juonenkuljetus tuntui hätiköidyltä, ja minä kirjaa lukemattomana olisin kaivannut hahmoille ja tapahtumille lisää motivaatiota ja selvennyksiä. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että tämä EI ole hyvä sovitus kirjasta. Oikeasti hyvän sovituksen pitäisi aueta myös kirjaa lukemattomalle, eikö? Minä toki ymmärsin tapahtumat, mutta perimmäiset syyt kunkin hahmon toiminnalle jäivät hämärän peittoon.
Never Forget - West End, 18.06.2008
Tämä oli mahtavan hyväntuulinen, tarttuva ilta. Tanssijat ovat lahjakkaita ja lavaefektit upeita. Jopa dialogi toimii. Nauratti.
Erikoismaininta Stephan Anellille, joka osoitti olevansa todellinen komedian nero. Tribuuttibändin "Jason"/ulkomaalaisvahvistus sai laukoa vitsejä, joista kaikki eivät lähtökohtaisesti olleet maailman hauskimpia, mutta tämä mies sai ne toimimaan jollakin käsittämättömällä megatasolla. Kilpailee Michael Ballin Hairspray -suorituksen kanssa. Mies saikin ansaitusti valtavat aplodit, vaikka hahmon ei ole tarkoitus olla show'n päähenkilö.
Kunpa juoni ei olisi täyttä huttua. Ja kunpa "Gary" (Dean Chisnall) ei kamppailisi oikean Garyn sävellysten korkeuden kanssa.
Esityksen "Robbie" tuijotti minua lavalta. Olen varma siitä. Minä nimittäin lopulta kohotin kulmiani: "Minuako katsot, häh?" - ja se selkeästi kohotti kulmiaan takaisin.
Jos esityksen pojat tähtäävät samanlaiseen elämäntapaan kuin TT tähtivuosinaan, se oli varmaan kutsu jäädä lavan ovelle odottamaan... mutta en jäänyt. :P
Les Misérables - West End, 23.06.2008:
Les Mis ON maailman paras musikaali. Tällä katselukerralla varmuuteni siitä vain vahvistui. Sen musiikki on upeaa ja käsikirjoitus täydellinen niin juonenkuljetuksen kuin sanoitustenkin osalta. Rakastan tapaa, jolla teoksen musiikilliset teemat kietoutuvat toisiinsa ja kertautuvat. Tästä musikaalista ei jää päähän soimaan vain yksi pakollinen hittibiisi, vaan kaikki kappaleet soivat päässä sekaisin ja rinnakkain, yksi kutsuu toisen soimaan, loputtomiin.
Show näytti ihmeen hyvältä myös toiselta parvelta. (Tästä päätellen 1. parvi lienee paras paikka katsoa tämä, vaikka yleensä suosin permantoa.) Alemmas ei saanut lippuja miehityksenvaihtoiltaan. Uuden miehityksen jatkava, mutta minulle uusi Valjean (Drew Sarich) on korkeine rock-tenoreineen ikävä kyllä aivan väärä mies päärooliin, mutta muu porukka toimii. Eniten ylistäisin AIVAN huippua Thérnadieria (Jimmy Johnston). Nyt mentiin kirkkaasti yli jopa 10-vuotis-DVD:n huippusuorituksesta. Kovasti pidin myös Cosettesta (Leanne Dobinson), joka lauloi korkean roolinsa ilman oopperatekniikkaa. Se on mahdollista. Tehkää perässä.
Vaikka tunnen juonen, minun ei ole mahdollista katsoa tätä itkemättä. Viimeistään lopun säe "come with me where chains will never bind you" saa minut murtumaan täysin. YRITIN hillitä itseäni (ei liene sivistynyttä nyyhkyttää teatterissa täyteen ääneen), mutta silti kyyneleet valuivat kaula-aukkoon asti. Mutta en ollut yksin. Ympäriltä kuului nyyhkytystä.
Marguerite - West End, 21.06.2008
Samat käsikirjoittajat kuin Les Misérablesissa. Eri säveltäjä. Lopputulos: sairaan hyvä juonenkuljetus ja sanoitukset (myös sanoitusten kääntäjä on sama kuin Les Misissä - minusta on makeeta, että tässä kääntäjää pidetään osana alkuperäistä tiimiä), mutta täysin mitäänsanomaton musiikki. Miksi näin?! Aargh.
Lisäksi olisin vienosti toivonut läpisävellettyä show'ta á la Les Misérables. Tässä musiikkinumerot näyttelevät perinteisempää roolia.
Todella hyvät esiintyjät. Huippuluokkaa. Vakava aihe ja rohkeita suorituksia. Esitys on varmasti aivan väärä valinta ihmisille, jotka eivät pidä Vakavasta Teatterista, vaan haluavat mukanalaulettavan musikaalin. Jos pitää myös Vakavasta Teatterista, tämä on musiikin heikkouksista huolimatta hieno esitys.
Suosittelen tähän täydestä sydämestäni päivälippuja, joita myydään kymmenestä alkaen lippuluukulla. Täydellinen näkymä, £25.
Hairspray - West End, 20.06.2008
Hairspray on minun kirjoissani kenties maailman tarttuvin musikaali. Se on niin hyväntuulinen ja toimiva, että siitä lienee vaikea tehdä huonoa versiota.
Tämä versio oli silti "vain" keskiverto. Vika on lähinnä esiintyjissä. Nuoret tähdet Leanne Jones (Tracy) ja Ben James Ellis (Link) jättivät minut aivan kylmäksi. Karismavajeesta kärsivä Jones vielä miten kuten menetteli, mutta jos minun pitäisi valita, lähdenkö kolmen viikon ankealle erävaellukselle arktisiin oloihin vai kuuntelen uudelleen Ben James Ellisin epävireistä laulua, joutuisin miettimään pitkän tovin. Nautinnon maksimoimiseksi mies myöskin näytteli kuin alakoululainen joulujuhlanäytelmässä. En tajua, miten tuollainen pääsee West End -lavoille.
Paljon pelastivat Michel Ball ja Ian Talbot Tracyn vanhempina. En tiedä, olenko koskaan nauranut teatterissa yhtä paljon. (En vähiten siksi, että yhteisessä numerossaan herrat taisivat mokata jotain, ehkäpä talloa toistensa varpaille. Tämän seurauksena varsinkin Talbotilta petti pokka ja esitys pysähtyi pitkäksi toviksi, kun sekä yleisö että esiintyjät ulvoivat naurusta. Ball ei auttanut asiaa improvisoimalla käsittämättömän hauskoja vuorosanoja, jotka vain lietsoivat näyttelijäkumppanin ja yleisön hysteriaa.)
Hmm. Antaisin tälle kuitenkin vielä toisen tilaisuuden. Esitys oli kuitenkin hyväntuulinen ja poistuin kappaleita hyräillen. Ehkä nuorilla oli huono päivä. Mieluiten silti odotan niin kauan, että nuoret esiintyjät vaihtuvat ensin.
Lord of the Rings - West End, 19.06.2008
Olen niin iloinen, että ehdin vielä nähdä tämän. Harvoin jos koskaan olen kokenut maagisempaa tunnelmaa. En voi kylliksi ylistää tätä Theatre Royal, Drury Lanen satumaista produktiota, joka nyt on surullisesti sulkenut ovensa. Se oli maailman kallein musikaalituotanto, mutta rahat eivät menneet hukkaan.
Istuin toisessa rivissä, mikä ei enää ollut aivan ihanaa näin valtavassa teatterissa. Koreografian kokonaiskuva hajosi. Toisaalta näin kyllä kaiken aivan läheltä - ja pääsin kokemaan elämäni intensiivisimmän tuulikone-elämyksen. Balrogin ja Gandalfin taistelun lämmin helvetintuuli on nimittäin niin voimakas, että sen kuulemma tuntee ylimmällä parvella asti. Tämä tarkoittaa sitä, että toisen rivin katsojien posket lepattavat, näkökenttä peittyy lentäviin paperilehtiin ja Balrog häämöttää AIVAN yläpuolella. Elämys oli niin kiihdyttävä, että valojen syttyessä ensimmäiset rivit kääntyivät silmät pyöreinä tuntemattomienkin lähimmäisten puoleen ja ylistivät esitystä nauraen ja pudistellen konfettia yltään. Se oli aivan mahtavaa.
Heikkouksia edelleen Frodon kurkkuääni (vaikka muuten hän on kieltämättä oikein hyvä - varsinkin läheltä totesin suorituksen taidokkuuden) ja Aragorn, joka laulaa rumasti eikä osaa miekkailla.
Wicked - West End, West End, 19.06.2008
Wicked on viime vuosien kuumin show, ja se näkyy niin teatterin ulkoasussa kuin lavallakin. Esiintyjät ovat huippujen huippujen huippuja. Alexia Khadime (Elphaba) ei ole vain hyvä. Hän on kevyesti Carey/Houston/Leona Lewis -hyvä, eikä tämä ole liioittelua. Lisäksi hän osaa näytellä äänellään ja kehollaan ja hallitsee lavaa karismallaan. Juuri hänenlaisiaan ovat West Endin parhaat yli-ihmiset. Myöskään Dianne Pilkingtonin Glinda ei jää kauas taakse. Oliver Tompsett nuorena sankarina muistuttaa vaatimattomasti "vain" pidempää, raamikkaampaa Orlando Bloomia (muttei ikävä kyllä laulun ja tanssin puolella yllä päätähtikaksikon tasolle). Nautin valtavasti musikaalin ensimmäisestä näytöksestä näiden huippulahjakkuuksien esittämänä.
Synkemmästä toisesta näytöksestä huomasin nauttivani vähemmän. Edes musiikki ei enää kulkenut alkupuoliskon tarttuvuudella ja vaivattomuudella. Juonenkuljetus tuntui hätiköidyltä, ja minä kirjaa lukemattomana olisin kaivannut hahmoille ja tapahtumille lisää motivaatiota ja selvennyksiä. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että tämä EI ole hyvä sovitus kirjasta. Oikeasti hyvän sovituksen pitäisi aueta myös kirjaa lukemattomalle, eikö? Minä toki ymmärsin tapahtumat, mutta perimmäiset syyt kunkin hahmon toiminnalle jäivät hämärän peittoon.
Never Forget - West End, 18.06.2008
Tämä oli mahtavan hyväntuulinen, tarttuva ilta. Tanssijat ovat lahjakkaita ja lavaefektit upeita. Jopa dialogi toimii. Nauratti.
Erikoismaininta Stephan Anellille, joka osoitti olevansa todellinen komedian nero. Tribuuttibändin "Jason"/ulkomaalaisvahvistus sai laukoa vitsejä, joista kaikki eivät lähtökohtaisesti olleet maailman hauskimpia, mutta tämä mies sai ne toimimaan jollakin käsittämättömällä megatasolla. Kilpailee Michael Ballin Hairspray -suorituksen kanssa. Mies saikin ansaitusti valtavat aplodit, vaikka hahmon ei ole tarkoitus olla show'n päähenkilö.
Kunpa juoni ei olisi täyttä huttua. Ja kunpa "Gary" (Dean Chisnall) ei kamppailisi oikean Garyn sävellysten korkeuden kanssa.
Esityksen "Robbie" tuijotti minua lavalta. Olen varma siitä. Minä nimittäin lopulta kohotin kulmiani: "Minuako katsot, häh?" - ja se selkeästi kohotti kulmiaan takaisin.
Jos esityksen pojat tähtäävät samanlaiseen elämäntapaan kuin TT tähtivuosinaan, se oli varmaan kutsu jäädä lavan ovelle odottamaan... mutta en jäänyt. :P
tiistai 18. syyskuuta 2007
Musikaalien sisäinen logiikka on monimutkainen.
Koin oivalluksen katsoessani niinkin syvällistä elokuvaa kuin High School Musical 2.
Musikaalissa voidaan laulaa ja tanssia jopa aiheesta "minähän en laula enkä tanssi, prkl". Prikulleen näin käy HSM 2:ssa - vaikka kyseinen hahmo on osallistunut jo moneen laulu- ja tanssinumeroon sekä ykköselokuvassa että jatko-osassa.
Miten tämä on mahdollista? Siten, että musikaalien stereotyyppisissä musiikkinumeroissa yksikään hahmo ei laula. Juuri tätä olen tarkoittanut tolkuttamallani musikaalin ja musiikkinäytelmän/-elokuvan erolla. Lauluun puhkeaminen on spontaani tapa ilmaista tunteitaan. Kukaan ei jälkeen päin taputa laulajaa olalle: "Hei, lauloitpa äsken hienosti tässä keskellä koulun ruokalaa." Ei, vaikka olisi itse laulanut taustoja ja tanssinut mukana. Tätä ei tapahtunut konkreettisella tasolla. Vain vertauskuvauksellisesti, käsitteellisesti.
Itse asiassa High School Musical on aivan loistava väline periaatteen selittämiseen. Se sisältää sekä symbolisella tasolla tapahtuvaa musiikkia että musiikkia, joka esitetään fiktion kontekstissa. Juonen idea on, että nörttityttö ja urheilijapoika painostetaan laulamaan karaokea talvilomalla (esimerkiksi tämä tapahtuu myös fiktion todellisuudessa), ja he huomaavat nauttivansa siitä. Sitten pitäisikin murtautua ennakkoluulojen kahleista ja uskaltautua koulun musikaaliin. Tarina sisältää paljon esitettyä musiikkia: pääparin ja kilpailijoiden koe-esiintymisbiisejä ym. Matkan varrella nähdään myös lauluja, jotka ovat olemassa vain symbolisella tasolla: nörttityttö laulaa murheistaan, kun urheilijapoika väliaikaisesti valitsee maineensa eikä lauluharrastusta, status quon särkymisestä huolestunut koulun ruokala saarnaa erilaisille nuorille aiheesta "suutari pysyköön lestissään"... Näitä lauluja ei tapahdu tarinan todellisuudessa. Ne ilmaisevat hahmojen tunteita ja mielipiteitä, mutta kenenkään ei mielletä laulavan.
Tulikohan ajatus selväksi? Saarnaan tästä usein... Koen, että juuri tämä on jäänyt tajuamatta ihmisiltä, joka moittivat musikaaleja naurettavasta epärealistisuudesta. "Eihän kukaan tanssi ja laula kaduilla." Ei niin! Ei yleensä edes musikaaleissa!
"I don't dance":
Toinen hyvä esimerkki aiheesta on muuten Hairspray! Tärkeä elementti sen juonessa on tv:n tanssi- ja musiikkishow, johon pulska päähenkilö tahtoo esiintymään. Tanssishow'n musiikki on esitettyä ja tapahtuu myös fiktion maailmassa. Muu musiikki on symbolista. Ihan sama juttu. Paras esimerkki symbolisesta musiikista on "I Can Hear the Bells", jonka kunniaksi koko fiktiomaailman aika pysähtyy. Ei siis jälkeäkään realismista. Aika ei pysähdy hahmojen näkökulmasta. Toisessa ääripäässä on Linkin kappale "Ladie's Choice". Sen sanoja ei voi mieltää symbolisiksi, tai kysymys on suoraviivaisesta huoraamisesta ("Hey, litte girl on a spending spree / I don't come cheap but the kisses come free"). Tämä on perinteinen iskelmä, jonka harvinaisen likaiset sanat on tarkoitettu menemään yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos. Link on kaikesta päätellen teinitähti, ei poikahuora, riippumatta siitä mitä sanoitukset väittävät.
I Can Hear the Bells (leffaversiossa aika ei pysähdy samalla tavalla kuin lavalla - siihen ei ole tarvetta, kun on mahdollista pätkiä aikaa leikkauksilla):
Ladies' Choice:
Musikaalissa voidaan laulaa ja tanssia jopa aiheesta "minähän en laula enkä tanssi, prkl". Prikulleen näin käy HSM 2:ssa - vaikka kyseinen hahmo on osallistunut jo moneen laulu- ja tanssinumeroon sekä ykköselokuvassa että jatko-osassa.
Miten tämä on mahdollista? Siten, että musikaalien stereotyyppisissä musiikkinumeroissa yksikään hahmo ei laula. Juuri tätä olen tarkoittanut tolkuttamallani musikaalin ja musiikkinäytelmän/-elokuvan erolla. Lauluun puhkeaminen on spontaani tapa ilmaista tunteitaan. Kukaan ei jälkeen päin taputa laulajaa olalle: "Hei, lauloitpa äsken hienosti tässä keskellä koulun ruokalaa." Ei, vaikka olisi itse laulanut taustoja ja tanssinut mukana. Tätä ei tapahtunut konkreettisella tasolla. Vain vertauskuvauksellisesti, käsitteellisesti.
Itse asiassa High School Musical on aivan loistava väline periaatteen selittämiseen. Se sisältää sekä symbolisella tasolla tapahtuvaa musiikkia että musiikkia, joka esitetään fiktion kontekstissa. Juonen idea on, että nörttityttö ja urheilijapoika painostetaan laulamaan karaokea talvilomalla (esimerkiksi tämä tapahtuu myös fiktion todellisuudessa), ja he huomaavat nauttivansa siitä. Sitten pitäisikin murtautua ennakkoluulojen kahleista ja uskaltautua koulun musikaaliin. Tarina sisältää paljon esitettyä musiikkia: pääparin ja kilpailijoiden koe-esiintymisbiisejä ym. Matkan varrella nähdään myös lauluja, jotka ovat olemassa vain symbolisella tasolla: nörttityttö laulaa murheistaan, kun urheilijapoika väliaikaisesti valitsee maineensa eikä lauluharrastusta, status quon särkymisestä huolestunut koulun ruokala saarnaa erilaisille nuorille aiheesta "suutari pysyköön lestissään"... Näitä lauluja ei tapahdu tarinan todellisuudessa. Ne ilmaisevat hahmojen tunteita ja mielipiteitä, mutta kenenkään ei mielletä laulavan.
Tulikohan ajatus selväksi? Saarnaan tästä usein... Koen, että juuri tämä on jäänyt tajuamatta ihmisiltä, joka moittivat musikaaleja naurettavasta epärealistisuudesta. "Eihän kukaan tanssi ja laula kaduilla." Ei niin! Ei yleensä edes musikaaleissa!
"I don't dance":
Toinen hyvä esimerkki aiheesta on muuten Hairspray! Tärkeä elementti sen juonessa on tv:n tanssi- ja musiikkishow, johon pulska päähenkilö tahtoo esiintymään. Tanssishow'n musiikki on esitettyä ja tapahtuu myös fiktion maailmassa. Muu musiikki on symbolista. Ihan sama juttu. Paras esimerkki symbolisesta musiikista on "I Can Hear the Bells", jonka kunniaksi koko fiktiomaailman aika pysähtyy. Ei siis jälkeäkään realismista. Aika ei pysähdy hahmojen näkökulmasta. Toisessa ääripäässä on Linkin kappale "Ladie's Choice". Sen sanoja ei voi mieltää symbolisiksi, tai kysymys on suoraviivaisesta huoraamisesta ("Hey, litte girl on a spending spree / I don't come cheap but the kisses come free"). Tämä on perinteinen iskelmä, jonka harvinaisen likaiset sanat on tarkoitettu menemään yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos. Link on kaikesta päätellen teinitähti, ei poikahuora, riippumatta siitä mitä sanoitukset väittävät.
I Can Hear the Bells (leffaversiossa aika ei pysähdy samalla tavalla kuin lavalla - siihen ei ole tarvetta, kun on mahdollista pätkiä aikaa leikkauksilla):
Ladies' Choice:
sunnuntai 19. elokuuta 2007
Ohjaaja Adam Shankmanin perustelut Without Love -kohtauksen raiskaamiselle Hairspray-leffassa.
Tämä on yhtä isoa SPOILERIA!!! Ei pidä missään nimessä lukea, ellei tahdo tietää leffan ja musikaalin juonesta vaikka mitä!
Rottentomatoes.com kirjoittaa näin:
Q: There's a duet with Link and Tracy in a photo...
Okei. Ymmärrän perustelut. Ja makuuhuonekohtaus on tavallaan söpökin. Mutta olen silti vahvasti sitä mieltä, että olisi pitänyt keksiä joku tapa saada Link ja Tracy laulamaan samaan paikkaan. Se on elokuvan pahin kauneusvirhe. Ehkä kohtaus olisi voinut alkaa juuri näin, mutta päättyä siihen, että kaikki ovat samassa paikassa? Ihan mahdollista! Eikä tarttis Link-raukankaan vehtailla vaan sen kuvan kanssa.
Jälkimmäisestä vastauksesta päätellen Shankman sai jotain kiksejä siitä, että Link lauloi kuvalle. (To each his own. *olkien kohautus*) Se ehkä selittää halukkuuden hoitaa asia näin. (Hieman kyllä räpyttelin tuota lukiessani. Harvoin olen kuullut mitään yhtä... kiehtovan häiritsevää. Kohtaus ei tule koskaan enää näyttämään silmissäni samalta. No, teinipojalle masturboiminen lienee aika luonnollinen reaktio moneenkin asiaan. Ainahan musikaalien laulut jotain edustavat. Shankmanin vision mukaan tämä laulu vissiin edustaa nyt sitä.)
Rottentomatoes.com kirjoittaa näin:Q: There's a duet with Link and Tracy in a photo...
AS: That idea came to me because I could not figure out, I knew from the play that the jail thing wasn't gonna work, because Link would have been busted going into the jail, there would have been police there, he couldn't really have gotten her out of the jail cell with hairspray and making a fake blowtorch out of a lighter, things that are really charming and funny in the play would have been insane. So rather than have her in jail, we put her in some place where she could potentially get out of, which was in the basement of the Pingletons. But Link can't know that she's there so…Mark and Scott loved the idea of cutting Tracy's verse off the top of that song, but I loved those harmonies. So I said, "I know - the picture will sing!" It was literally that [level of] lunacy.
Rotten Tomatoes: And Zac Efron's really cute...
AS: Well, Zac Efron is really really cute and I had him do horrible things! Because I have takes of him making out with that picture like crazy; he was like "You've gotta be kidding me!" and I was like, "I want teen angst, like the Shangri-Las experience, 'Leader of the Pack' -- people died because their love didn't happen." So I have takes of him just mauling with that picture, and one with his hand going down his pants...I mean, it was crazy! It was fun.
---Okei. Ymmärrän perustelut. Ja makuuhuonekohtaus on tavallaan söpökin. Mutta olen silti vahvasti sitä mieltä, että olisi pitänyt keksiä joku tapa saada Link ja Tracy laulamaan samaan paikkaan. Se on elokuvan pahin kauneusvirhe. Ehkä kohtaus olisi voinut alkaa juuri näin, mutta päättyä siihen, että kaikki ovat samassa paikassa? Ihan mahdollista! Eikä tarttis Link-raukankaan vehtailla vaan sen kuvan kanssa.
Jälkimmäisestä vastauksesta päätellen Shankman sai jotain kiksejä siitä, että Link lauloi kuvalle. (To each his own. *olkien kohautus*) Se ehkä selittää halukkuuden hoitaa asia näin. (Hieman kyllä räpyttelin tuota lukiessani. Harvoin olen kuullut mitään yhtä... kiehtovan häiritsevää. Kohtaus ei tule koskaan enää näyttämään silmissäni samalta. No, teinipojalle masturboiminen lienee aika luonnollinen reaktio moneenkin asiaan. Ainahan musikaalien laulut jotain edustavat. Shankmanin vision mukaan tämä laulu vissiin edustaa nyt sitä.)
tiistai 7. elokuuta 2007
Hairspray-elokuva (2007)
Kävin katsomassa. Kirjoitin spontaanin tekstin ilman mitään formaattia.
(Alla erillisessä postissa Youtube-videoita leffan tiimoilta.)
Laulut
Nyt soi kaikki laulut päässä! You can't stop the motion of the ocean (mahtava rivin sisäinen riimi, joka sujahtaa kieleltä kuin itsestään) or the sun in the sky... Welcome to the sixties, o-o-o-o-ou... Good morning, Baltimore, Every day's like an open door...
Tämä musikaali on malliesimerkki siitä, miten tehdään tarttuva parituntinen. Yksi laulu tuo mieleen toisen. Ne toimivat yhteen niin, että yksi melodia muistuttaa aina kahdesta muusta. Ja kaikki ovat hyräiltävän mukaansatempaavia.
Näyttelijät
Ovat toinen loistojuttu. Uusi tulokas Nikki Blonsky on ihana pulskan Tracyn roolissa. Hän laulaa kauniisti, tanssii hyvin ja on melkein tarpeeksi söpö, jotta on uskottavaa, että Zac Efron ihastuu häneen. (Muttei ehkä ihan, sori. Siitä lisää alla.) Zacista on kovaa vauhtia tulossa elokuvamusikaalien nuori toivo! Hän teki High School Musicalista jenkki- ja brittiteinixien villityksen. Ja nyt tämä. (Suomessa High School Musical meni ehkä "vähän" ohi, tässä infoa ja kotisivut. Kyseinen korni, mutta viihdyttävä Grease-klooni oli ISO ulkomailla! Joka toisella teinillä on HSM-cd ja Zac Efron -juliste. Kaksi jatko-osaa tulossa...) Moni aikuinen nainen tunnustaa häpeillen ihastuneensa Zaciin viimeistään tässä. Minä en ihan. Mutta eihän laulava mies ikinä kylmäksi jätä, vaikka oliskin syntynyt -87 ;)
Kaikkein riemastuttavinta oli, kun tajusin, mistä James Marsden on tuttu. Se on X-Menin Cyclops! Saman X-Menin, jonka Wolverine on jo musikaalien intohimoinen puolestapuhuja!!! Yhteensattumaa? Kohtaloa? Meinasi elokuva mennä nauruksi, kun mietin vaan, onko X-Menin kuvaustauoilla tanssittu ja laulettu... Kovista kovimmat supersankarit pyörähtelemässä muoviasuissaan. Jätkä laulaa ja tanssii tosi hyvin! Näen hänet aivan uudessa valossa.
Queen Latifah on ihana kaikessa, mitä tekee. Ja laulaa mahtavasti. Ja on niin hirveän nätti. Michelle Pfeiffer yritti olla olematta nätti, koska hahmon pitäisi olla katkera, kuihtunut, kruununsa reittä pitkin ansainnut ex-kauneuskuningatar. Epäuskottavaa - Michelle voittaisi minkä tahansa kauneuskilpailun rehellisesti, vaikka yrittäisi hävitä. Heh. Lauloi sekin ihan kivasti.
John Travolta on kaksipiippuinen juttu. Hän näytteli minusta ihanasti lämmintä, pehmoista äitiä! Häntä ei yhtään mieltänyt mieheksi naisen vaatteissa. (Tracyn äitiä näyttelee aina mies naisen vaatteissa. Tämä ei ole mikään ihmeellinen julkisuustemppu.) Ehkä John oli kuitenkin oikeassa, kun melkein kieltäytyi tästä. Grease on niin legendaarinen, että toinen musikaalirooli nakertaa ikonista Travolta-kuvaa. Jätkä ei näköjään ole juuri laulanut sitten 70-luvun. Ääni ei kuulosta kummoiselta. Säröilee. Meneehän se nuotilleen, mutta... (Tiedän, että Travolta on joskus osannut laulaa: hän aloitti uransa Broadwaylta. Ennen Greasen leffaversiota. Käsi ylös, joka tiesi. Eikä Broadwaylle pääse tuntematon 17-vuotias, ellei myös laula hyvin!)
Melkein unohdin viimeisen hyvän. Elijah Kelley laulaa ja tanssii todella hyvin mustan tanssi-ihmeen Seaweed Stubbsin roolissa.
Juoni / Yleistä tästä versiosta
En pitänyt kaikesta tässä elokuvatulkinnassa. Mielestäni juonta oli muutettu tavoilla, jotka eivät olleet tarpeellisia. (Ei spoilereita - niitä on vasta vikassa kappaleessa erillisen varoituksen takana.) Alkuperäinen musikaali on jo tarpeeksi alleviivaava suvaitsevuuden sanomineen. Elokuvassa saarnaavuus viedään täysin turhaan vielä pidemmälle! Pitäisi toimia päinvastoin. Lavashow sietää huomattavasti suurempaa alleviivaavuutta, koska se ei sisällä lähikuvia ja muita tarkennuskeinoja. Elokuvassa päädytään helposti tilanteeseen, jossa laulujen sanat tuntuvat turhaan toistavan asioita, jotka katsoja näki jo. Sitä pitäisi yrittää karsia hienovaraisuudella. No, tässä ei todellakaan ole toimittu niin.
Tulos on herttainen, täydellä sydämellä tehty, usein hymyilyttävä ja paikoin hersyvästi naurattavakin elokuva, joka tuntuu potkivan sanomaansa katsojan päähän teräskärkisillä saappailla. Päällimmäiseksi tunteeksi jää kuitenkin halu tanssia teatterista hymy kasvoillaan ja lauluja hoilaten, joten kaikkea ei ole pilattu. Tahdon ostaa tämän omaksi.
Mielestäni elokuvan alkupuoli toimi tosi hyvin. Sitten saarnaavuus otti vallan.
Pari sekalaista kommenttia
Olisin pistänyt päähenkilöt tanssimaan useampaan kohtaukseen, jossa he olivat mukana. He patsastelivat ihmeen usein kuvan reunoilla katsomassa. Mukaan vain!
Refleksi taputtaa laulujen jälkeen on ihmeen vahva. Olen niin kokenut teatterissakävijä? Tuntuu ihan oudolta, ettei musikaalileffassa taputetakaan. Me kotona siskojen kanssa kyllä usein taputamme ;) Se tulee melkein ennen kuin ehtii ajatella. Onneksi hillitsin itseni joka kerta.
Spoileriosuus = isoimmat valituksenaiheeni
Älä lue kuvan alta, jos et tahdo kuulla yksityiskohtia juonesta.
Elokuva vesitti totaalisesti Tracyn ja Linkin romanssin uskottavuuden, kun pari ei laulanut romanttista Without Lovea kasvotusten (vaan aivan eri paikoissa). Helvetin huono idea. Ilmeisesti suukkoa tahdottiin säästellä loppuun. Normaalisti tämä voisi olla perusteltua... Mutta... No, tukevan tytön ja unelmapojan kemiaa pitää vissiin myydä yleisölle hieman enemmän kuin normaalissa Barbie ja Ken -tapauksessa. Tämä voi olla epäkorrektisti sanottu, mutta mielestäni tämän elokuvan ratkaisut ja niiden vaikutukset viittaavat siihen. Se laulu pitäisi laulaa vankilan kaltereiden läpi ihanan söpösti. Minusta tuntuu, että romanssi olisi sitten voinut toimia. Yleisön olisi pitänyt vain saada totutella. Nyt pari päätyi yhteen ihan lopussa, ja se ja suukko tuntuivat mielestäni väkinäiseltä pakkopullalta.
Se, että Inez voitti kauneuskilpailun Tracyn sijaan, oli mielestäni ihan ok muutos.
(Alla erillisessä postissa Youtube-videoita leffan tiimoilta.)
Laulut
Nyt soi kaikki laulut päässä! You can't stop the motion of the ocean (mahtava rivin sisäinen riimi, joka sujahtaa kieleltä kuin itsestään) or the sun in the sky... Welcome to the sixties, o-o-o-o-ou... Good morning, Baltimore, Every day's like an open door...
Tämä musikaali on malliesimerkki siitä, miten tehdään tarttuva parituntinen. Yksi laulu tuo mieleen toisen. Ne toimivat yhteen niin, että yksi melodia muistuttaa aina kahdesta muusta. Ja kaikki ovat hyräiltävän mukaansatempaavia.
NäyttelijätOvat toinen loistojuttu. Uusi tulokas Nikki Blonsky on ihana pulskan Tracyn roolissa. Hän laulaa kauniisti, tanssii hyvin ja on melkein tarpeeksi söpö, jotta on uskottavaa, että Zac Efron ihastuu häneen. (Muttei ehkä ihan, sori. Siitä lisää alla.) Zacista on kovaa vauhtia tulossa elokuvamusikaalien nuori toivo! Hän teki High School Musicalista jenkki- ja brittiteinixien villityksen. Ja nyt tämä. (Suomessa High School Musical meni ehkä "vähän" ohi, tässä infoa ja kotisivut. Kyseinen korni, mutta viihdyttävä Grease-klooni oli ISO ulkomailla! Joka toisella teinillä on HSM-cd ja Zac Efron -juliste. Kaksi jatko-osaa tulossa...) Moni aikuinen nainen tunnustaa häpeillen ihastuneensa Zaciin viimeistään tässä. Minä en ihan. Mutta eihän laulava mies ikinä kylmäksi jätä, vaikka oliskin syntynyt -87 ;)
Kaikkein riemastuttavinta oli, kun tajusin, mistä James Marsden on tuttu. Se on X-Menin Cyclops! Saman X-Menin, jonka Wolverine on jo musikaalien intohimoinen puolestapuhuja!!! Yhteensattumaa? Kohtaloa? Meinasi elokuva mennä nauruksi, kun mietin vaan, onko X-Menin kuvaustauoilla tanssittu ja laulettu... Kovista kovimmat supersankarit pyörähtelemässä muoviasuissaan. Jätkä laulaa ja tanssii tosi hyvin! Näen hänet aivan uudessa valossa.
Queen Latifah on ihana kaikessa, mitä tekee. Ja laulaa mahtavasti. Ja on niin hirveän nätti. Michelle Pfeiffer yritti olla olematta nätti, koska hahmon pitäisi olla katkera, kuihtunut, kruununsa reittä pitkin ansainnut ex-kauneuskuningatar. Epäuskottavaa - Michelle voittaisi minkä tahansa kauneuskilpailun rehellisesti, vaikka yrittäisi hävitä. Heh. Lauloi sekin ihan kivasti.
John Travolta on kaksipiippuinen juttu. Hän näytteli minusta ihanasti lämmintä, pehmoista äitiä! Häntä ei yhtään mieltänyt mieheksi naisen vaatteissa. (Tracyn äitiä näyttelee aina mies naisen vaatteissa. Tämä ei ole mikään ihmeellinen julkisuustemppu.) Ehkä John oli kuitenkin oikeassa, kun melkein kieltäytyi tästä. Grease on niin legendaarinen, että toinen musikaalirooli nakertaa ikonista Travolta-kuvaa. Jätkä ei näköjään ole juuri laulanut sitten 70-luvun. Ääni ei kuulosta kummoiselta. Säröilee. Meneehän se nuotilleen, mutta... (Tiedän, että Travolta on joskus osannut laulaa: hän aloitti uransa Broadwaylta. Ennen Greasen leffaversiota. Käsi ylös, joka tiesi. Eikä Broadwaylle pääse tuntematon 17-vuotias, ellei myös laula hyvin!)
Melkein unohdin viimeisen hyvän. Elijah Kelley laulaa ja tanssii todella hyvin mustan tanssi-ihmeen Seaweed Stubbsin roolissa.
Juoni / Yleistä tästä versiosta
En pitänyt kaikesta tässä elokuvatulkinnassa. Mielestäni juonta oli muutettu tavoilla, jotka eivät olleet tarpeellisia. (Ei spoilereita - niitä on vasta vikassa kappaleessa erillisen varoituksen takana.) Alkuperäinen musikaali on jo tarpeeksi alleviivaava suvaitsevuuden sanomineen. Elokuvassa saarnaavuus viedään täysin turhaan vielä pidemmälle! Pitäisi toimia päinvastoin. Lavashow sietää huomattavasti suurempaa alleviivaavuutta, koska se ei sisällä lähikuvia ja muita tarkennuskeinoja. Elokuvassa päädytään helposti tilanteeseen, jossa laulujen sanat tuntuvat turhaan toistavan asioita, jotka katsoja näki jo. Sitä pitäisi yrittää karsia hienovaraisuudella. No, tässä ei todellakaan ole toimittu niin.
Tulos on herttainen, täydellä sydämellä tehty, usein hymyilyttävä ja paikoin hersyvästi naurattavakin elokuva, joka tuntuu potkivan sanomaansa katsojan päähän teräskärkisillä saappailla. Päällimmäiseksi tunteeksi jää kuitenkin halu tanssia teatterista hymy kasvoillaan ja lauluja hoilaten, joten kaikkea ei ole pilattu. Tahdon ostaa tämän omaksi.
Mielestäni elokuvan alkupuoli toimi tosi hyvin. Sitten saarnaavuus otti vallan.
Pari sekalaista kommenttia
Olisin pistänyt päähenkilöt tanssimaan useampaan kohtaukseen, jossa he olivat mukana. He patsastelivat ihmeen usein kuvan reunoilla katsomassa. Mukaan vain!
Refleksi taputtaa laulujen jälkeen on ihmeen vahva. Olen niin kokenut teatterissakävijä? Tuntuu ihan oudolta, ettei musikaalileffassa taputetakaan. Me kotona siskojen kanssa kyllä usein taputamme ;) Se tulee melkein ennen kuin ehtii ajatella. Onneksi hillitsin itseni joka kerta.
Spoileriosuus = isoimmat valituksenaiheeni
Älä lue kuvan alta, jos et tahdo kuulla yksityiskohtia juonesta.
Elokuva vesitti totaalisesti Tracyn ja Linkin romanssin uskottavuuden, kun pari ei laulanut romanttista Without Lovea kasvotusten (vaan aivan eri paikoissa). Helvetin huono idea. Ilmeisesti suukkoa tahdottiin säästellä loppuun. Normaalisti tämä voisi olla perusteltua... Mutta... No, tukevan tytön ja unelmapojan kemiaa pitää vissiin myydä yleisölle hieman enemmän kuin normaalissa Barbie ja Ken -tapauksessa. Tämä voi olla epäkorrektisti sanottu, mutta mielestäni tämän elokuvan ratkaisut ja niiden vaikutukset viittaavat siihen. Se laulu pitäisi laulaa vankilan kaltereiden läpi ihanan söpösti. Minusta tuntuu, että romanssi olisi sitten voinut toimia. Yleisön olisi pitänyt vain saada totutella. Nyt pari päätyi yhteen ihan lopussa, ja se ja suukko tuntuivat mielestäni väkinäiseltä pakkopullalta.
Se, että Inez voitti kauneuskilpailun Tracyn sijaan, oli mielestäni ihan ok muutos.
Hairspray-elokuva (2007): nettivideoita
No mie tietenkin innostuin niin paljon, että seikkailin Youtubessa koko illan.
Olen tullut siihen tulokseen, että lempilauluni koko showssa on viimeinen numero, You Can't Stop the Beat. En pysty pysymään paikallani, kun kertosäe tulee. Jalkani ja hartiani tanssivat, vaikka istun.
Tässä siitä kaksi versiota. Youtubessa on myös laittomasti leffateatterissa kuvattuja 10 min videoita koko kohtauksesta. Ne voivat kuitenkin häipyä nopeasti, turha linkittää. Lisäksi biisin väleissä on leffassa pitkiä puheosuuksia, joten vähän tylsä irtonaisena.
(1) Täysin spoileriton levyversion ilman videota, kuvilla kuvitettuna. Kuvat on järjestetty kivasti silleen, että niissä näkyy pääasiassa se, joka kulloinkin laulaa. (1. säkeistö Tracy, 1. kertosäe Tracy & Link (lempikohtani, kaksiäänisyys soi niin hyvin!), 2. säkeistö & kertosäe: Penny & Seaweed, 3. säkeistö & kertosäe: Tracyn äiti (Travolta), 4. säkeistö & kertosäe: Seaweedin äiti (Queen Latifah), 5. kertosäe: kaikki.)
(2) Hienosti kokoon leikattu, mielestäni käytännössä spoileriton videoversio, jossa laulavat vain 1: Tracy & Link, 2: Queen Latifah.
Sitten Linkin biisi Ladies' Choice. Tämä vetoaa minuun sitä enemmän, mitä enemmän katselen... Toinen hyvä video, joka on leikattu leffasta niin, ettei sisällä spoilereita eikä puhetta kesken biisin.
Tämä on kuvattu leffateatterissa, mutta tahdon sen silti tähän... Siinä näkee, miten Kyklooppi laulaa. (Tosi hyvin!)
Tämäkin on varmaan leffateatterista. Muttei sisällä puhetta tai spoilereita. Leffan alku. Pakkohan Good Morning Baltimore on saada mukaan. (2. kertosäe on sikahauska. "There's the flasher that lives next door...")
Hairsprayta LIVENÄ. Kaikki osaa näköjään ihan oikeasti laulaa. Lyhennelmiä biiseistä. Osa 1: (i) Good Morning Baltimore (Tracy - Nikki Blonsky), (ii) Nicest Kids in Town (Corny Collins - James Marsden), (iii) Ladies' Choice (Link - Zac Efron)
Osa 2: (i) Run and Tell That (Seaweed - Elijah Kelley), (ii) Big, Blonde and Beautiful (Maybelle - Queen Latifah)
Audiona biisi It Takes Two, joka on Linkin soolo lavaversiossa. Leffassa se on vaihdettu nopeampaan Ladies' Choiceen (joka on myös alkuperäinen biisi, mutta leikattiin pois lavaversiosta suunnitteluvaiheessa). Ensin olin tuohtunut, mutta suoraan sanottuna Ladies' Choice on vetävämpi. Kannatan vaihdosta.
Olishan noita lisää vaikka miten. Joku toinen kerta. Nukkumaankin pitäis päästä...
Olen tullut siihen tulokseen, että lempilauluni koko showssa on viimeinen numero, You Can't Stop the Beat. En pysty pysymään paikallani, kun kertosäe tulee. Jalkani ja hartiani tanssivat, vaikka istun.
Tässä siitä kaksi versiota. Youtubessa on myös laittomasti leffateatterissa kuvattuja 10 min videoita koko kohtauksesta. Ne voivat kuitenkin häipyä nopeasti, turha linkittää. Lisäksi biisin väleissä on leffassa pitkiä puheosuuksia, joten vähän tylsä irtonaisena.
(1) Täysin spoileriton levyversion ilman videota, kuvilla kuvitettuna. Kuvat on järjestetty kivasti silleen, että niissä näkyy pääasiassa se, joka kulloinkin laulaa. (1. säkeistö Tracy, 1. kertosäe Tracy & Link (lempikohtani, kaksiäänisyys soi niin hyvin!), 2. säkeistö & kertosäe: Penny & Seaweed, 3. säkeistö & kertosäe: Tracyn äiti (Travolta), 4. säkeistö & kertosäe: Seaweedin äiti (Queen Latifah), 5. kertosäe: kaikki.)
(2) Hienosti kokoon leikattu, mielestäni käytännössä spoileriton videoversio, jossa laulavat vain 1: Tracy & Link, 2: Queen Latifah.
Sitten Linkin biisi Ladies' Choice. Tämä vetoaa minuun sitä enemmän, mitä enemmän katselen... Toinen hyvä video, joka on leikattu leffasta niin, ettei sisällä spoilereita eikä puhetta kesken biisin.
Tämä on kuvattu leffateatterissa, mutta tahdon sen silti tähän... Siinä näkee, miten Kyklooppi laulaa. (Tosi hyvin!)
Tämäkin on varmaan leffateatterista. Muttei sisällä puhetta tai spoilereita. Leffan alku. Pakkohan Good Morning Baltimore on saada mukaan. (2. kertosäe on sikahauska. "There's the flasher that lives next door...")
Hairsprayta LIVENÄ. Kaikki osaa näköjään ihan oikeasti laulaa. Lyhennelmiä biiseistä. Osa 1: (i) Good Morning Baltimore (Tracy - Nikki Blonsky), (ii) Nicest Kids in Town (Corny Collins - James Marsden), (iii) Ladies' Choice (Link - Zac Efron)
Osa 2: (i) Run and Tell That (Seaweed - Elijah Kelley), (ii) Big, Blonde and Beautiful (Maybelle - Queen Latifah)
Audiona biisi It Takes Two, joka on Linkin soolo lavaversiossa. Leffassa se on vaihdettu nopeampaan Ladies' Choiceen (joka on myös alkuperäinen biisi, mutta leikattiin pois lavaversiosta suunnitteluvaiheessa). Ensin olin tuohtunut, mutta suoraan sanottuna Ladies' Choice on vetävämpi. Kannatan vaihdosta.
Olishan noita lisää vaikka miten. Joku toinen kerta. Nukkumaankin pitäis päästä...
sunnuntai 5. elokuuta 2007
Hairspray-elokuvan ennakko Tampereella.
(Kirjoitin tämän alun perin pääblogiin.)
Olen naurettavan innoissani siitä, että tiistaina Tampereella on Hairspray-ennakkonäytös. Siis oikeesti. Ajattelen sitä vähän väliä. (Ja sanomattakin selvää, että aion mennä.) Olen antanut uskotella itselleni, että kyseessä on oikeesti hyvä versiointi. Musikaalin ainakin tiedän hyväksi. Olen odottanut tätä leffaa vuoden. Eihän mikään leffaversio ikinä lavaversiota korvaa, mutta moni viimeaikaisista on ollut hieno elämys. (Esimerkiksi Rent ja Dreamgirls.)
Näytös on Plevnassa klo 19 tiistaina 08.08.
Olen naurettavan innoissani siitä, että tiistaina Tampereella on Hairspray-ennakkonäytös. Siis oikeesti. Ajattelen sitä vähän väliä. (Ja sanomattakin selvää, että aion mennä.) Olen antanut uskotella itselleni, että kyseessä on oikeesti hyvä versiointi. Musikaalin ainakin tiedän hyväksi. Olen odottanut tätä leffaa vuoden. Eihän mikään leffaversio ikinä lavaversiota korvaa, mutta moni viimeaikaisista on ollut hieno elämys. (Esimerkiksi Rent ja Dreamgirls.)
Näytös on Plevnassa klo 19 tiistaina 08.08.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
