Älkää käsittäkö väärin: kyse ei nyt oikeastaan ole siitä, että pitäisin Adam Lambertia maailman ihanimpana. Ainakaan vielä ei miehen esiintyminen ole saanut sydäntäni sykkimään erityisen nopeasti. Mutta tuomareiden kehut ovat! Sydänparka on pakahtua ilosta ja ylpeydestä joka kerta kun Adamin äänialaa hehkutetaan kuin maailmassa ei olisi koskaan nähty vastaavaa. Tällä kertaa Kara sanoi sen laulaneen nuotteja, joita hän ei ollut tiennyt olevan olemassakaan. (Kaikki ylistivät, mutta juuri Kara tuntuu keskittyvän äänialaan.) Go, musikaaliammattilaiset!
Eikö musiikin ammattilainen tosiaan ole moista koskaan kuullut? Itselleni tuli vahvat musikaalitakaumat samaisista vahvoista korkeista äänistä. Muuten Adam kyllä yrittää olla laulamatta liikaa musikaalitekniikalla, ja varmasti hyvä niin.
Black or White on uusin kappale. Seuraan kisaa muutoin Suomen telkkarista, mutta oli pakko hakea Youtubesta jo etukäteen tämä esitys. Tarkoittamani vahva korkea ääni esimerkiksi kohdassa 1.21.
Vertailukohdaksi se, mitä Adam on tähän asti työkseen tehnyt, eli Wicked, Dancing Throuhg Life. (Mies oli L.A:n produktion vara-Fiyero. Fiyero on show'n miespääosa.) Aika hauskaa :D Filmatut lavashow't näyttävät aina aika dorkalta ja ylivedetyltä, älkää välittäkö siitä. Sama esiintyminen voi näyttää teatterissa täysin luontevalta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wicked. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wicked. Näytä kaikki tekstit
maanantai 16. maaliskuuta 2009
torstai 18. syyskuuta 2008
Musikaalimeemi... eiku mikä tää nyt oli?
Sain Mariannelta musiikkimeemin.Vastauksiksi päätyivät seuraavat viisi musikaalivideota. Kopsaan ne pääblogista, koska tämä on oiva tilaisuus esitellä Internetin ihmemaan tarjontaa musikaalifanille.
Sheridan Smith:Somewhere That's Green musikaalista Little Shop of Horrors. Olen kuunnellut tätä ihan älyttömästi. Videossa ei näy oikeastaan mitään, mutta äänen kuuleminen riittää. (Vaikka eihän Internetin äänentoisto välitä melkein mitään. Teatterissa jokaisesta pitkästä sävelestä tuli uskomattomat kylmät väreet.) Tiedoksi myös, että Smith itki kappaleen lopussa vuolaasti aitoja kyyneleitä, kuulemma joka esityksessä. Toivoisin, että ne näkyisivät videossa. Luokittelen tämän naisen ylimaallisen hyväksi. (Kunnon lauluosa alkaa johdannon jälkeen 1.27.)
Tähän videoon tykästyin täysin sattumalta. Laulaja on Alli Mauzey, joku Broadwayn Glindoista. Kappale Popular, musikaali siis luonnollisesti Wicked. Minusta tässä tytössä ruumiillistuu musikaalitähtien ylimaallinen lahjakkuus. (Pitch perfect on relevantti termi. Saati sitten nuo komediennen lahjat!)
Lee "Joseph" Mead & Connie "Maria" Fisher: All I Ask of You. Olen ollut pakotettu katsomaan tämän useaan kertaan yksinomaan Leen hypnoottisen esiintymisen vuoksi. Laulamaan hän on vain riittävän hyvä, ei laisinkaan ylimaallisen hyvä (vaikkakin livenä olin hiukan toista mieltä... mahtavat kylmät väreet), mutta tuon paremmin ei voi kappaleeseen eläytyä. Hän uskoo joka sanan. Jos joku sattuisi laulamaan minulle noin ja katsomaan noin, menettäisin tajuntani.
Äänentoistoltaan Internetin paras Les Misérables -toisinto: vuoden 2007 Broadway-tuotannon miehitys esittää TV-ohjelmassa kappaleet Bring Him Home (aika hyvä Valjean tää Alexander Gimanigi) ja finaalin, aka Do You Hear the People Sing (reprise). Finaaliosuudesta tulee lähes yhtä hyvät kylmät väreet kuin teatterissa, jos kääntää nupit kaakkoon. Lievä jenkkiaksentti tuntuu oudolta, mutta onhan heillä toki oikeus laulaa sillä. Tätä ei kyllä voi kuunnella usein, ettei teatterielämys mene pilalle. Mutta syksyn löytö.
Kun rehellisesti mietin tällä hetkellä eniten kuuntelemiani videoita (eli niitä peräänkuulutettuja syksyn hittejä), joudun myöntämään, että olen joutunut Lee-koukkuun. Olen tuijottanut alla olevaa videota to-del-la monta kertaa elääkseni uudelleen West End Liven 2008. Parempi osa on jälkimmäinen biisi Close Every Door (Lloyd Webberin parhaita sävellyksiä, minusta). Olin siis itse paikalla tässä suorituksessa, ja kun loppuräimäys alkoi (n.7.15), kylmät väreet olivat huimat. Varsinkin a cappella -kohdassa.
Tämä suosimani versio särkee kovissa äänssä (puiston äänentoistolaitteet eivät tod. särkeneet), mutta valitsen sen silti ylitse muiden, koska... tässä tapauksessa tarkat lähikuvat ovat selkeästi uskollista äänentoistoa tärkeämpiä. ;)
Ehdin äsken kehua Leen eläytymistä, mutta tämä on pohjanoteeraus. On silminnähden hemmetin vaikea eläytyä kuolemanvakavaan kappaleeseen, kun yleisö kirkuu sellaisissa kohdissa kuin "do what you want with me". Heh. Heh. (Vaikka se jatkuu "hurt me and laugh at me"!) Mutta jätkä iskee myös oma-aloitteisesti silmää yleisölle. Ei se edes yritä alkupuolella. Mut se on silti niin ihana...
Aargh. Olin onnellisen immuuni koko Lee-kuumeelle, ennen kuin näin jätkän livenä. Nyt harkitsen vakavasti, ehtisinkö vielä piipahtaa West Endissä ennen kuin se jättää Josephin roolin 10. tammikuuta. Tämmöistä meillä tällä kertaa.
Sheridan Smith:Somewhere That's Green musikaalista Little Shop of Horrors. Olen kuunnellut tätä ihan älyttömästi. Videossa ei näy oikeastaan mitään, mutta äänen kuuleminen riittää. (Vaikka eihän Internetin äänentoisto välitä melkein mitään. Teatterissa jokaisesta pitkästä sävelestä tuli uskomattomat kylmät väreet.) Tiedoksi myös, että Smith itki kappaleen lopussa vuolaasti aitoja kyyneleitä, kuulemma joka esityksessä. Toivoisin, että ne näkyisivät videossa. Luokittelen tämän naisen ylimaallisen hyväksi. (Kunnon lauluosa alkaa johdannon jälkeen 1.27.)
Tähän videoon tykästyin täysin sattumalta. Laulaja on Alli Mauzey, joku Broadwayn Glindoista. Kappale Popular, musikaali siis luonnollisesti Wicked. Minusta tässä tytössä ruumiillistuu musikaalitähtien ylimaallinen lahjakkuus. (Pitch perfect on relevantti termi. Saati sitten nuo komediennen lahjat!)
Lee "Joseph" Mead & Connie "Maria" Fisher: All I Ask of You. Olen ollut pakotettu katsomaan tämän useaan kertaan yksinomaan Leen hypnoottisen esiintymisen vuoksi. Laulamaan hän on vain riittävän hyvä, ei laisinkaan ylimaallisen hyvä (vaikkakin livenä olin hiukan toista mieltä... mahtavat kylmät väreet), mutta tuon paremmin ei voi kappaleeseen eläytyä. Hän uskoo joka sanan. Jos joku sattuisi laulamaan minulle noin ja katsomaan noin, menettäisin tajuntani.
Äänentoistoltaan Internetin paras Les Misérables -toisinto: vuoden 2007 Broadway-tuotannon miehitys esittää TV-ohjelmassa kappaleet Bring Him Home (aika hyvä Valjean tää Alexander Gimanigi) ja finaalin, aka Do You Hear the People Sing (reprise). Finaaliosuudesta tulee lähes yhtä hyvät kylmät väreet kuin teatterissa, jos kääntää nupit kaakkoon. Lievä jenkkiaksentti tuntuu oudolta, mutta onhan heillä toki oikeus laulaa sillä. Tätä ei kyllä voi kuunnella usein, ettei teatterielämys mene pilalle. Mutta syksyn löytö.
Kun rehellisesti mietin tällä hetkellä eniten kuuntelemiani videoita (eli niitä peräänkuulutettuja syksyn hittejä), joudun myöntämään, että olen joutunut Lee-koukkuun. Olen tuijottanut alla olevaa videota to-del-la monta kertaa elääkseni uudelleen West End Liven 2008. Parempi osa on jälkimmäinen biisi Close Every Door (Lloyd Webberin parhaita sävellyksiä, minusta). Olin siis itse paikalla tässä suorituksessa, ja kun loppuräimäys alkoi (n.7.15), kylmät väreet olivat huimat. Varsinkin a cappella -kohdassa.
Tämä suosimani versio särkee kovissa äänssä (puiston äänentoistolaitteet eivät tod. särkeneet), mutta valitsen sen silti ylitse muiden, koska... tässä tapauksessa tarkat lähikuvat ovat selkeästi uskollista äänentoistoa tärkeämpiä. ;)
Ehdin äsken kehua Leen eläytymistä, mutta tämä on pohjanoteeraus. On silminnähden hemmetin vaikea eläytyä kuolemanvakavaan kappaleeseen, kun yleisö kirkuu sellaisissa kohdissa kuin "do what you want with me". Heh. Heh. (Vaikka se jatkuu "hurt me and laugh at me"!) Mutta jätkä iskee myös oma-aloitteisesti silmää yleisölle. Ei se edes yritä alkupuolella. Mut se on silti niin ihana...
Aargh. Olin onnellisen immuuni koko Lee-kuumeelle, ennen kuin näin jätkän livenä. Nyt harkitsen vakavasti, ehtisinkö vielä piipahtaa West Endissä ennen kuin se jättää Josephin roolin 10. tammikuuta. Tämmöistä meillä tällä kertaa.
keskiviikko 20. elokuuta 2008
Lontoon kesän 2008 satoa
Nyt seuraa pikainen arvio jokaisesta Lontoon reissun musikaalista takaperoisessa kronologisessa järjestyksessä.
Les Misérables - West End, 23.06.2008:
Les Mis ON maailman paras musikaali. Tällä katselukerralla varmuuteni siitä vain vahvistui. Sen musiikki on upeaa ja käsikirjoitus täydellinen niin juonenkuljetuksen kuin sanoitustenkin osalta. Rakastan tapaa, jolla teoksen musiikilliset teemat kietoutuvat toisiinsa ja kertautuvat. Tästä musikaalista ei jää päähän soimaan vain yksi pakollinen hittibiisi, vaan kaikki kappaleet soivat päässä sekaisin ja rinnakkain, yksi kutsuu toisen soimaan, loputtomiin.
Show näytti ihmeen hyvältä myös toiselta parvelta. (Tästä päätellen 1. parvi lienee paras paikka katsoa tämä, vaikka yleensä suosin permantoa.) Alemmas ei saanut lippuja miehityksenvaihtoiltaan. Uuden miehityksen jatkava, mutta minulle uusi Valjean (Drew Sarich) on korkeine rock-tenoreineen ikävä kyllä aivan väärä mies päärooliin, mutta muu porukka toimii. Eniten ylistäisin AIVAN huippua Thérnadieria (Jimmy Johnston). Nyt mentiin kirkkaasti yli jopa 10-vuotis-DVD:n huippusuorituksesta. Kovasti pidin myös Cosettesta (Leanne Dobinson), joka lauloi korkean roolinsa ilman oopperatekniikkaa. Se on mahdollista. Tehkää perässä.
Vaikka tunnen juonen, minun ei ole mahdollista katsoa tätä itkemättä. Viimeistään lopun säe "come with me where chains will never bind you" saa minut murtumaan täysin. YRITIN hillitä itseäni (ei liene sivistynyttä nyyhkyttää teatterissa täyteen ääneen), mutta silti kyyneleet valuivat kaula-aukkoon asti. Mutta en ollut yksin. Ympäriltä kuului nyyhkytystä.
Marguerite - West End, 21.06.2008
Samat käsikirjoittajat kuin Les Misérablesissa. Eri säveltäjä. Lopputulos: sairaan hyvä juonenkuljetus ja sanoitukset (myös sanoitusten kääntäjä on sama kuin Les Misissä - minusta on makeeta, että tässä kääntäjää pidetään osana alkuperäistä tiimiä), mutta täysin mitäänsanomaton musiikki. Miksi näin?! Aargh.
Lisäksi olisin vienosti toivonut läpisävellettyä show'ta á la Les Misérables. Tässä musiikkinumerot näyttelevät perinteisempää roolia.
Todella hyvät esiintyjät. Huippuluokkaa. Vakava aihe ja rohkeita suorituksia. Esitys on varmasti aivan väärä valinta ihmisille, jotka eivät pidä Vakavasta Teatterista, vaan haluavat mukanalaulettavan musikaalin. Jos pitää myös Vakavasta Teatterista, tämä on musiikin heikkouksista huolimatta hieno esitys.
Suosittelen tähän täydestä sydämestäni päivälippuja, joita myydään kymmenestä alkaen lippuluukulla. Täydellinen näkymä, £25.
Hairspray - West End, 20.06.2008
Hairspray on minun kirjoissani kenties maailman tarttuvin musikaali. Se on niin hyväntuulinen ja toimiva, että siitä lienee vaikea tehdä huonoa versiota.
Tämä versio oli silti "vain" keskiverto. Vika on lähinnä esiintyjissä. Nuoret tähdet Leanne Jones (Tracy) ja Ben James Ellis (Link) jättivät minut aivan kylmäksi. Karismavajeesta kärsivä Jones vielä miten kuten menetteli, mutta jos minun pitäisi valita, lähdenkö kolmen viikon ankealle erävaellukselle arktisiin oloihin vai kuuntelen uudelleen Ben James Ellisin epävireistä laulua, joutuisin miettimään pitkän tovin. Nautinnon maksimoimiseksi mies myöskin näytteli kuin alakoululainen joulujuhlanäytelmässä. En tajua, miten tuollainen pääsee West End -lavoille.
Paljon pelastivat Michel Ball ja Ian Talbot Tracyn vanhempina. En tiedä, olenko koskaan nauranut teatterissa yhtä paljon. (En vähiten siksi, että yhteisessä numerossaan herrat taisivat mokata jotain, ehkäpä talloa toistensa varpaille. Tämän seurauksena varsinkin Talbotilta petti pokka ja esitys pysähtyi pitkäksi toviksi, kun sekä yleisö että esiintyjät ulvoivat naurusta. Ball ei auttanut asiaa improvisoimalla käsittämättömän hauskoja vuorosanoja, jotka vain lietsoivat näyttelijäkumppanin ja yleisön hysteriaa.)
Hmm. Antaisin tälle kuitenkin vielä toisen tilaisuuden. Esitys oli kuitenkin hyväntuulinen ja poistuin kappaleita hyräillen. Ehkä nuorilla oli huono päivä. Mieluiten silti odotan niin kauan, että nuoret esiintyjät vaihtuvat ensin.
Lord of the Rings - West End, 19.06.2008
Olen niin iloinen, että ehdin vielä nähdä tämän. Harvoin jos koskaan olen kokenut maagisempaa tunnelmaa. En voi kylliksi ylistää tätä Theatre Royal, Drury Lanen satumaista produktiota, joka nyt on surullisesti sulkenut ovensa. Se oli maailman kallein musikaalituotanto, mutta rahat eivät menneet hukkaan.
Istuin toisessa rivissä, mikä ei enää ollut aivan ihanaa näin valtavassa teatterissa. Koreografian kokonaiskuva hajosi. Toisaalta näin kyllä kaiken aivan läheltä - ja pääsin kokemaan elämäni intensiivisimmän tuulikone-elämyksen. Balrogin ja Gandalfin taistelun lämmin helvetintuuli on nimittäin niin voimakas, että sen kuulemma tuntee ylimmällä parvella asti. Tämä tarkoittaa sitä, että toisen rivin katsojien posket lepattavat, näkökenttä peittyy lentäviin paperilehtiin ja Balrog häämöttää AIVAN yläpuolella. Elämys oli niin kiihdyttävä, että valojen syttyessä ensimmäiset rivit kääntyivät silmät pyöreinä tuntemattomienkin lähimmäisten puoleen ja ylistivät esitystä nauraen ja pudistellen konfettia yltään. Se oli aivan mahtavaa.
Heikkouksia edelleen Frodon kurkkuääni (vaikka muuten hän on kieltämättä oikein hyvä - varsinkin läheltä totesin suorituksen taidokkuuden) ja Aragorn, joka laulaa rumasti eikä osaa miekkailla.
Wicked - West End, West End, 19.06.2008
Wicked on viime vuosien kuumin show, ja se näkyy niin teatterin ulkoasussa kuin lavallakin. Esiintyjät ovat huippujen huippujen huippuja. Alexia Khadime (Elphaba) ei ole vain hyvä. Hän on kevyesti Carey/Houston/Leona Lewis -hyvä, eikä tämä ole liioittelua. Lisäksi hän osaa näytellä äänellään ja kehollaan ja hallitsee lavaa karismallaan. Juuri hänenlaisiaan ovat West Endin parhaat yli-ihmiset. Myöskään Dianne Pilkingtonin Glinda ei jää kauas taakse. Oliver Tompsett nuorena sankarina muistuttaa vaatimattomasti "vain" pidempää, raamikkaampaa Orlando Bloomia (muttei ikävä kyllä laulun ja tanssin puolella yllä päätähtikaksikon tasolle). Nautin valtavasti musikaalin ensimmäisestä näytöksestä näiden huippulahjakkuuksien esittämänä.
Synkemmästä toisesta näytöksestä huomasin nauttivani vähemmän. Edes musiikki ei enää kulkenut alkupuoliskon tarttuvuudella ja vaivattomuudella. Juonenkuljetus tuntui hätiköidyltä, ja minä kirjaa lukemattomana olisin kaivannut hahmoille ja tapahtumille lisää motivaatiota ja selvennyksiä. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että tämä EI ole hyvä sovitus kirjasta. Oikeasti hyvän sovituksen pitäisi aueta myös kirjaa lukemattomalle, eikö? Minä toki ymmärsin tapahtumat, mutta perimmäiset syyt kunkin hahmon toiminnalle jäivät hämärän peittoon.
Never Forget - West End, 18.06.2008
Tämä oli mahtavan hyväntuulinen, tarttuva ilta. Tanssijat ovat lahjakkaita ja lavaefektit upeita. Jopa dialogi toimii. Nauratti.
Erikoismaininta Stephan Anellille, joka osoitti olevansa todellinen komedian nero. Tribuuttibändin "Jason"/ulkomaalaisvahvistus sai laukoa vitsejä, joista kaikki eivät lähtökohtaisesti olleet maailman hauskimpia, mutta tämä mies sai ne toimimaan jollakin käsittämättömällä megatasolla. Kilpailee Michael Ballin Hairspray -suorituksen kanssa. Mies saikin ansaitusti valtavat aplodit, vaikka hahmon ei ole tarkoitus olla show'n päähenkilö.
Kunpa juoni ei olisi täyttä huttua. Ja kunpa "Gary" (Dean Chisnall) ei kamppailisi oikean Garyn sävellysten korkeuden kanssa.
Esityksen "Robbie" tuijotti minua lavalta. Olen varma siitä. Minä nimittäin lopulta kohotin kulmiani: "Minuako katsot, häh?" - ja se selkeästi kohotti kulmiaan takaisin.
Jos esityksen pojat tähtäävät samanlaiseen elämäntapaan kuin TT tähtivuosinaan, se oli varmaan kutsu jäädä lavan ovelle odottamaan... mutta en jäänyt. :P
Les Misérables - West End, 23.06.2008:
Les Mis ON maailman paras musikaali. Tällä katselukerralla varmuuteni siitä vain vahvistui. Sen musiikki on upeaa ja käsikirjoitus täydellinen niin juonenkuljetuksen kuin sanoitustenkin osalta. Rakastan tapaa, jolla teoksen musiikilliset teemat kietoutuvat toisiinsa ja kertautuvat. Tästä musikaalista ei jää päähän soimaan vain yksi pakollinen hittibiisi, vaan kaikki kappaleet soivat päässä sekaisin ja rinnakkain, yksi kutsuu toisen soimaan, loputtomiin.
Show näytti ihmeen hyvältä myös toiselta parvelta. (Tästä päätellen 1. parvi lienee paras paikka katsoa tämä, vaikka yleensä suosin permantoa.) Alemmas ei saanut lippuja miehityksenvaihtoiltaan. Uuden miehityksen jatkava, mutta minulle uusi Valjean (Drew Sarich) on korkeine rock-tenoreineen ikävä kyllä aivan väärä mies päärooliin, mutta muu porukka toimii. Eniten ylistäisin AIVAN huippua Thérnadieria (Jimmy Johnston). Nyt mentiin kirkkaasti yli jopa 10-vuotis-DVD:n huippusuorituksesta. Kovasti pidin myös Cosettesta (Leanne Dobinson), joka lauloi korkean roolinsa ilman oopperatekniikkaa. Se on mahdollista. Tehkää perässä.
Vaikka tunnen juonen, minun ei ole mahdollista katsoa tätä itkemättä. Viimeistään lopun säe "come with me where chains will never bind you" saa minut murtumaan täysin. YRITIN hillitä itseäni (ei liene sivistynyttä nyyhkyttää teatterissa täyteen ääneen), mutta silti kyyneleet valuivat kaula-aukkoon asti. Mutta en ollut yksin. Ympäriltä kuului nyyhkytystä.
Marguerite - West End, 21.06.2008
Samat käsikirjoittajat kuin Les Misérablesissa. Eri säveltäjä. Lopputulos: sairaan hyvä juonenkuljetus ja sanoitukset (myös sanoitusten kääntäjä on sama kuin Les Misissä - minusta on makeeta, että tässä kääntäjää pidetään osana alkuperäistä tiimiä), mutta täysin mitäänsanomaton musiikki. Miksi näin?! Aargh.
Lisäksi olisin vienosti toivonut läpisävellettyä show'ta á la Les Misérables. Tässä musiikkinumerot näyttelevät perinteisempää roolia.
Todella hyvät esiintyjät. Huippuluokkaa. Vakava aihe ja rohkeita suorituksia. Esitys on varmasti aivan väärä valinta ihmisille, jotka eivät pidä Vakavasta Teatterista, vaan haluavat mukanalaulettavan musikaalin. Jos pitää myös Vakavasta Teatterista, tämä on musiikin heikkouksista huolimatta hieno esitys.
Suosittelen tähän täydestä sydämestäni päivälippuja, joita myydään kymmenestä alkaen lippuluukulla. Täydellinen näkymä, £25.
Hairspray - West End, 20.06.2008
Hairspray on minun kirjoissani kenties maailman tarttuvin musikaali. Se on niin hyväntuulinen ja toimiva, että siitä lienee vaikea tehdä huonoa versiota.
Tämä versio oli silti "vain" keskiverto. Vika on lähinnä esiintyjissä. Nuoret tähdet Leanne Jones (Tracy) ja Ben James Ellis (Link) jättivät minut aivan kylmäksi. Karismavajeesta kärsivä Jones vielä miten kuten menetteli, mutta jos minun pitäisi valita, lähdenkö kolmen viikon ankealle erävaellukselle arktisiin oloihin vai kuuntelen uudelleen Ben James Ellisin epävireistä laulua, joutuisin miettimään pitkän tovin. Nautinnon maksimoimiseksi mies myöskin näytteli kuin alakoululainen joulujuhlanäytelmässä. En tajua, miten tuollainen pääsee West End -lavoille.
Paljon pelastivat Michel Ball ja Ian Talbot Tracyn vanhempina. En tiedä, olenko koskaan nauranut teatterissa yhtä paljon. (En vähiten siksi, että yhteisessä numerossaan herrat taisivat mokata jotain, ehkäpä talloa toistensa varpaille. Tämän seurauksena varsinkin Talbotilta petti pokka ja esitys pysähtyi pitkäksi toviksi, kun sekä yleisö että esiintyjät ulvoivat naurusta. Ball ei auttanut asiaa improvisoimalla käsittämättömän hauskoja vuorosanoja, jotka vain lietsoivat näyttelijäkumppanin ja yleisön hysteriaa.)
Hmm. Antaisin tälle kuitenkin vielä toisen tilaisuuden. Esitys oli kuitenkin hyväntuulinen ja poistuin kappaleita hyräillen. Ehkä nuorilla oli huono päivä. Mieluiten silti odotan niin kauan, että nuoret esiintyjät vaihtuvat ensin.
Lord of the Rings - West End, 19.06.2008
Olen niin iloinen, että ehdin vielä nähdä tämän. Harvoin jos koskaan olen kokenut maagisempaa tunnelmaa. En voi kylliksi ylistää tätä Theatre Royal, Drury Lanen satumaista produktiota, joka nyt on surullisesti sulkenut ovensa. Se oli maailman kallein musikaalituotanto, mutta rahat eivät menneet hukkaan.
Istuin toisessa rivissä, mikä ei enää ollut aivan ihanaa näin valtavassa teatterissa. Koreografian kokonaiskuva hajosi. Toisaalta näin kyllä kaiken aivan läheltä - ja pääsin kokemaan elämäni intensiivisimmän tuulikone-elämyksen. Balrogin ja Gandalfin taistelun lämmin helvetintuuli on nimittäin niin voimakas, että sen kuulemma tuntee ylimmällä parvella asti. Tämä tarkoittaa sitä, että toisen rivin katsojien posket lepattavat, näkökenttä peittyy lentäviin paperilehtiin ja Balrog häämöttää AIVAN yläpuolella. Elämys oli niin kiihdyttävä, että valojen syttyessä ensimmäiset rivit kääntyivät silmät pyöreinä tuntemattomienkin lähimmäisten puoleen ja ylistivät esitystä nauraen ja pudistellen konfettia yltään. Se oli aivan mahtavaa.
Heikkouksia edelleen Frodon kurkkuääni (vaikka muuten hän on kieltämättä oikein hyvä - varsinkin läheltä totesin suorituksen taidokkuuden) ja Aragorn, joka laulaa rumasti eikä osaa miekkailla.
Wicked - West End, West End, 19.06.2008
Wicked on viime vuosien kuumin show, ja se näkyy niin teatterin ulkoasussa kuin lavallakin. Esiintyjät ovat huippujen huippujen huippuja. Alexia Khadime (Elphaba) ei ole vain hyvä. Hän on kevyesti Carey/Houston/Leona Lewis -hyvä, eikä tämä ole liioittelua. Lisäksi hän osaa näytellä äänellään ja kehollaan ja hallitsee lavaa karismallaan. Juuri hänenlaisiaan ovat West Endin parhaat yli-ihmiset. Myöskään Dianne Pilkingtonin Glinda ei jää kauas taakse. Oliver Tompsett nuorena sankarina muistuttaa vaatimattomasti "vain" pidempää, raamikkaampaa Orlando Bloomia (muttei ikävä kyllä laulun ja tanssin puolella yllä päätähtikaksikon tasolle). Nautin valtavasti musikaalin ensimmäisestä näytöksestä näiden huippulahjakkuuksien esittämänä.
Synkemmästä toisesta näytöksestä huomasin nauttivani vähemmän. Edes musiikki ei enää kulkenut alkupuoliskon tarttuvuudella ja vaivattomuudella. Juonenkuljetus tuntui hätiköidyltä, ja minä kirjaa lukemattomana olisin kaivannut hahmoille ja tapahtumille lisää motivaatiota ja selvennyksiä. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että tämä EI ole hyvä sovitus kirjasta. Oikeasti hyvän sovituksen pitäisi aueta myös kirjaa lukemattomalle, eikö? Minä toki ymmärsin tapahtumat, mutta perimmäiset syyt kunkin hahmon toiminnalle jäivät hämärän peittoon.
Never Forget - West End, 18.06.2008
Tämä oli mahtavan hyväntuulinen, tarttuva ilta. Tanssijat ovat lahjakkaita ja lavaefektit upeita. Jopa dialogi toimii. Nauratti.
Erikoismaininta Stephan Anellille, joka osoitti olevansa todellinen komedian nero. Tribuuttibändin "Jason"/ulkomaalaisvahvistus sai laukoa vitsejä, joista kaikki eivät lähtökohtaisesti olleet maailman hauskimpia, mutta tämä mies sai ne toimimaan jollakin käsittämättömällä megatasolla. Kilpailee Michael Ballin Hairspray -suorituksen kanssa. Mies saikin ansaitusti valtavat aplodit, vaikka hahmon ei ole tarkoitus olla show'n päähenkilö.
Kunpa juoni ei olisi täyttä huttua. Ja kunpa "Gary" (Dean Chisnall) ei kamppailisi oikean Garyn sävellysten korkeuden kanssa.
Esityksen "Robbie" tuijotti minua lavalta. Olen varma siitä. Minä nimittäin lopulta kohotin kulmiani: "Minuako katsot, häh?" - ja se selkeästi kohotti kulmiaan takaisin.
Jos esityksen pojat tähtäävät samanlaiseen elämäntapaan kuin TT tähtivuosinaan, se oli varmaan kutsu jäädä lavan ovelle odottamaan... mutta en jäänyt. :P
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
