The Lord of the Rings: yleistä.

Perusasiat: The Lord of the Rings on upouusi 2000-luvun musikaali. Sen sävelsi Suomen oma Värttinä yhdessä intialaisen A.R. Rahmanin kanssa. He, sen paremmin kuin tekstin ja lyriikat laatineet Matthew Warchus ja Shaun McKennakaan, eivät ole aiemmin luoneet tunnettuja musikaaleja.

Mistä on kyse? Musikaali kuvittaa Tolkienin trilogian tapahtumat. Kuka maailmassa ei jo tunne niitä? (Jos se olet sinä, lue kirjat tai katso loistavat leffat.)

Hyvää ja huonoa sekaisin: Tämä teos onnistuu monessa vaikeassa asiassa. Sen kirjoittaminen on varmasti ollut sanomattoman haastava. Lienee sanomattakin selvää, että Tolkienin juonta joudutaan pätkimään rankalla kädellä. Moni hahmo ja paikka jää kokonaan pois. Jäljellä on vain tarinan keskeisin selkäranka. Mielestäni leikkaukset kuitenkin toimivat hyvin. Eka kirja toimii täydellisesti: se on selkeine juonineen ja seikkailijaryhmineen ehdottomasti helpoin dramatisoitava. (Huomattiin myös Jacksonin leffoissa.) Loppuosasta tulee pirstaleisempi. Isoista sodista tulee väkisin tyyliteltyjä tanssitaisteluita. Ei "ihan" yhtä massiivisia kuin muissa medioissa. Heh. Loppuun olisin ehkä kaivannut vielä lisää potkua. Jotenkin. Mutta ei tätä paljon tämän paremmin voisi tehdä.

Jos toivoo perinteistä perinteisintä musikaalia, tämä ei ole sitä. Iso osa musiikista on tavallaan taustamusiikkia (vrt. massiivinen elokuvamusiikki, kun kaikki huipentuu valkokankaalla). Selkeitä hahmojen soolokappaleita on harvassa. Minua tämä ei haitannut, koska show toimi juuri tällaisena... on kenties parempikin. Elokuvat ovat ihmisillä niin tuoreessa muistissa, että olisi saattanut tuntua hassulta, että hahmot puhkeavat äkkiä lauluun. Jopa minusta. Pelkäsin sitä vähän. Mutta se on vältetty ovelasti. Toiminta pysähtyy harvoin laulujen ajaksi, vaan ne täyttävät hetkiä, jotka muuten olisivat tyhjiä: matkantekoa, taisteluita. Laulut luovat tunnelmaa. Hyvin elokuvamaisesti. Niillä ei niinkään edistetä tapahtumia, niitä ei käytetä dialogina. Tässä teoksessa lähestymistapa toimii.

Lisäksi: saanko sanoa, että haltiat eivät koskaan ole olleet haltiamaisempia kuin laulaessaan ylimaallisesti? Lothlórienin loisto ja Galadrielin maagisuus tulevat musikaalissa esille sata kertaa vaikuttavammin kuin valkokankaalla. (Katso itse. Klikkaa Lothlórien ja näe ihana, kultainen Galadriel laulamassa.) Mielestäni haltiat olisi vaikka voinut pistää laulamaan koko ajan.

Musiikkia pelkäsin etukäteen liian kansanomaiseksi, ei yhtään musikaalimaiseksi. Näin ei kuitenkaan ole. Hobittien musiikki tarinan alussa toki kuulostaa suomalaisen ja irlantilaisen kansanmusiikin risteytykseltä, mutta se sopii heille. Muu musiikki on elokuvamusiikin, musikaalisävelmien ja kansanmusiikin hybridi. Koko 50 hengen kuoroa käytetään hyväksi. Rakastamiani massiivisia joukkokohtauksia on paljon - sellaisia, jossa lauletaan kymmentä eri melodiaa päällekkäin ja tunnelma paisuu äärimmilleen.

Lisätietoa: Eksyin vasta äsken musikaalin tämänhetkisen Lontoon shown kotisivuille. Vietin siellä noin tunnin. Ne sisältävät uskomattoman paljon kiehtovaa videokuvaa: taustoja, pätkiä harjoituksista, lauluja itse esityksestä. Jos tahtoo mielikuvan tästä produktiosta, http://www.lotr.com/showfootage.php on hyvä paikka aloittaa. Ainakin Lothlórien ja hobittien tarttuva The Cat & The Moon.

Little Shop of Horrors: yleistä.

Perusasiat: Pieni kauhukauppa on Disney-elokuvien pelastajina Pienen merenneidon ja Kaunottaren ja hirviön myötä myöhemmin tunnetuksi tulleiden Alan Menkenin ja Howard Ashmanin musikaali 1980-luvun alusta. Teos perustuu 60-luvun kulttielokuvaan (jossa ei laulettu). Se on historian suurimpia off-Broadway-menestyksiä, ja siitä on tullut kulttihitti. Siitä tehtiin 80-luvulla myös uusi elokuvaversio (jossa laulettiin).

Mistä on kyse? Verenhimoinen kasvi tarjoutuu täyttämään kukkakauppiaan kasvattipojan villeimmätkin unelmat - mutta millä hinnalla?

Hyvää: Ennen kuin edes päästään musiikaaliaspektiin asti, tämä on niinku ihan mielettömän hauska pikimusta komedia. Katsoja huomaa nauravansa kauhistuttaville asioille. (Mitä hauskaa on tytössä, joka pelkää sadistista miesystäväänsä ja tulee töihin milloin silmä mustana, milloin käsi kantositeessä? Öö... Se uskoo, joka näkee.) Ihmislihaa himoitseva kasvi ja söötti rakkaustarina. Mitä muuta voi vaatia?

Kun loistaviin lähtökohtiin lisätään svengaava, 60-lukuvaikutteinen musiikki, lopputulos on suorastaan täydellinen. Kappaleita on paljon ja ne ovat tarttuvia. Sanoitukset ovat sekä hauskoja että juonen kannalta mielekkäitä. Mahtavaa!

Huonoa: En keksi muuta kuin sen, että loppu on ehkä vähän masentava. Se sopii kyllä kokonaisuuteen, mutta ehkä toisenlainen olisi tuonut suuremman täyttymyksen tunteen.

Lisätietoa: Tämänhetkisellä Lontoon produktiolla on hienot kotisivut, joilla on esittelyvideokin: http://www.littleshopthemusical.co.uk/.

A Funny Thing Happened on the Way to the Forum: yleistä.

(Tässä ensimmäinen puolikas Suomessa nähdystä musikaalista pois alta, kohta nimittäin tulee West End -musikaaleja ruudun täydeltä...)

Perusasiat: A Funny Thing Happened on the Way to the Forum on Sweeney Todd -säveltäjä Stephen Sondheimin teos 1960-luvulta. (Sondheim on kuuluisa myös West Side Storyn sanoituksista, mutta hän ei säveltänyt sen musiikkia.) Se sijoittuu antiikin Roomaan. Juoni perustuu Plautuksen kirjoittamaan aitoon antiikin farssiin.

Mistä on kyse? Nokkela Pseudolus-orja yrittää voittaa vapautensa saattamalla nuoren isäntänsä Heron yhteen tämän rakkaan, ilotalon kauniin neitsyen kanssa. Matkassa on tietenkin monta mutkaa.

Hyvää: Antiikin lähtökohdat. Niiden vuoksi teos kiinnostaisi minua, vaikkei edes olisi musikaali. Lisäksi esitys on aidosti hauska. Varsinkin 2. näytöksessä piti pidellä penkin reunasta kiinni, ettei olisi pudonnut lattialle nauramaan. Minä musikaalin ystävänä lasken hyväksi puoleksi myös musiikin runsauden. Ainakin edessäni istunutta miestä jatkuvat laulut kuitenkin tuntuivat ärsyttävän - ja on totta, että varsinkin 1. näytöksessä moni sekunnin välein tulevista lauluista tuntuu täytenumerolta. Välillä jopa minä toivoin, että tapahtumia olisi edistetty paria lausetta enemmän ennen lauluun puhkeamista. Mutta liika musiikki on ehdottomasti parempi asia kuin musiikin puute!

Huonoa: Laulut eivät ole kovin tarttuvia. Kenties siksi ne välillä tuntuvat pakkopullalta. Minimi sentään täyttyi: esityksestä lähti hyräillen.

En kommentoi: Laulujen sanoituksia tai dialogin sujuvuutta. En voi, koska olen nähnyt esityksen vain kehnona suomennoksena.

Mamma Mia! (Yleisesti)

Tällaisia ajatuksia Mamma Mia!n näkeminen herätti minussa.

Osaan määritellä täsmälleen, miksi rakastan musikaaleja. Sanoitukset ovat minulle, kielellisesti suuntautuneelle ihmiselle, tärkeintä kaikessa musiikissa. Ja koskettavista sanoituksista tekee vieläkin hienompia se, jos esiintyjä eläytyy niihin sydänverellään (hyviä esimerkkejä ovat Bonon laulutapa ja ihana idolimme Hanna Pakarinen). Ja miten tämä liittyy musikaaleihin? Koska musikaalisanoituksiin liittyy aito tunne, tilanne ja taustatarina, ne ovat lähtökohtaisesti vielä koskettavampia kuin irrallisten pop-kappaleiden parhaatkaan lyriikat. Samasta syystä ne myös lauletaan aidosti sydänverellä. Niihin eläydytään kuin vuorosanoihin, ei kuin pelkkään musiikkiin. Sanoitukset ovat yhtä elimellinen osa musikaalikappaletta kuin melodia. Ilman tarinaan liittyviä sanoituksia musikaalikappale olisi pelkkä tavallinen biisi. Kerrankin sanoitukset ovat ansaitsemassaan asemassa ja niiden tunnelmiin eläytyminen asetetaan (oikein) esitettäessä etusijalle tekniseen laulusuoritukseen nähden.

Valmiiden kappaleiden ympärille rakennetut musikaalit romahduttavat kauniin teoriani. Niissä musiikkinumeroiden sanoitukset eivät kerro elintärkeitä asioita, eikä niihin eläydytä sydänverellä. Parhaassa tapauksessa ne on juonta manipuloimalla saatu sopimaan tilanteeseen saumattomasti, pahimmassa ei edes sitä. Mutta fakta on, että sanoja ei ole kirjoitettu tilanteeseen. Ne eivät tuo siihen mitään lisää. Ne eivät paljasta hahmojen syvimpiä tunteita. Ne eivät kerro mistään mitään. Ne joko menevät toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, tai sitten jopa häiritsevät keinotekoisuudellaan. Vastoin musikaaliteatterin pyhimpiä sääntöjä juoni ei saavuta huippukohtiaan kappaleissa vaan pysähtyy niiden ajaksi.

Tämän vuoksi petyn jukeboksimusikaaleihin aina. Aina. Esimerkiksi We Will Rock You oli varmaan niin hyvä kuin kappaleiden ympärille rakennetun musikaalin on mahdollista olla, ja silti se oli lattea. Kappaleiden tunnetaso jäi kerta kaikkiaan vajaaksi.

Mamma Mia!kaan ei ole karmea yritys. Laulut on saatu oikein hienosti sopimaan kivan köykäiseen tarinaan. Mutta... ne ovat vain lauluja, joita aasinsiltamaiset kohtaukset sitovat yhteen. Kuin katsoisi juonellista Abba-tribuuttia. Välillä musikaalin parissa viihtyy, mutta se ei ole mitään verrattuna oikeaan musikaaliin. Se ei ole oikea musikaali.

Sykähdyttävänä poikkeuksena säännöstä erottuu The Winner Takes It All. Sen sanojen koskettavuuden varmasti myöntävätkin kaikki. Vaikka niitä ei ollut muutettu musikaalia varten ja tiesin, etteivät ne siis oikeasti kuvastaneet juuri tämän hahmon tunteita, joka sana olisi voitu kirjoittaa varta vasten. Teksti osui maaliin ja nostatti kylmiä väreitä. Laulaja eläytyi joka solullaan. Lisäksi kappale sisältää koko kaksi- ja puolituntisen ainoan todellisen, musikaalimaisen nostatuksen. Mielestäni se on teoksen ainoa kohta, jossa todella päästään aidon musiikkiteatterin elämää suurempaan tunnelmaan. Joka suhteessa. Hienoa.

Ikävä kyllä yksittäinen valopilkku lähinnä vain muistuttaa siitä, että voisi olla katsomassa oikeaakin musikaalia. Tulee paha mieli.

Erityishuomio: latteampaa ensimmäisen näytöksen lopetusnumeroa ei tule heti mieleen. Yleensähän ensimmäisen näytöksen loppu on musikaalissa kuin musikaalissa ehdoton huippuhetki, ja yleisö tahdotaan päästää väliajalle euforisessa adrenaliinihumalassa. Tästä ei kyllä tullut mieleen edes laskuhumala.

Mistä on kyse? Tyttö tahtoo tietää isänsä henkilöllisyyden ja kutsuu häihinsä kolme potentiaalista ehdokasta.

Hyvää: The Winner Takes It All! Ihan hauska, köykäinen huumori. Abban musa on hyvää.

Huonoa: Tribuuttimusikaalit nyt vaan ovat huonoja. Oikeasti niitä ei pitäisi kutsua musikaaleiksi. Pitäisi keksiä niille joku oma termi. Ne ovat lähtökohtaisesti erilaisia. Lisäksi ihmeen lattea 1. näytöksen lopetus.