Lontoon aloittelijaystävälliset musikaalit

Minun piti suositella siskolle West End-musikaalia, josta musikaaleihin epäluuloisesti suhtautuva poikaystävä mahdollisimman varmasti tykkää - ja alkaa vihdoin uskoa, että musikaalit ovat hyviä.

(Tämä Lontoon matka on lähestulkoon siskon viimeinen tilaisuus käännyttää poikaystävä. Muutaman kerran poikaparka on jo Suomessa istunut mukana, muttei ole oikein osunut hyvään esitykseen ja on siis uhkaavasti tulossa siihen tulokseen, ettei tykkää musikaaleista. Eihän sellainen sovi tässä perheessä! Mutta jätkä ei ole koskaan käynyt Lontoossa eikä siis nähnyt oikeaa musikaalia oikeiden taiteilijoiden esittämänä. Siihen sisko laittaa toivonsa.)

Oli hauskaa miettiä, mitkä teokset Lontoon tarjonnasta soveltuisivat parhaiten puolivastahakoisille ensikertalaisille. Minustahan paras pala kaupungin tarjonnassa on nyt ja aina Les Mis, mutta se ei suinkaan tarkoita, että melodramaattinen, historiallinen teos, jonka juontakin voi olla pikkuisen vaikea seurata (esityksen suurin kauneusvirhe - kannattaa oikeasti lukea ainakin ekan näytöksen juonitiivistelmä, jos ei tunne tarinaa ennalta) olisi hyvä valinta keskimääräiselle West End -neitsyelle.

Tulin siihen tulokseen, että Avenue Q on loogisin ehdokas. Se on ihan oikea musikaali (vrt. jukeboksihirvitykset), joka sisältää korkeatasoista, juonta palvelevaa musiikkia, mutta lisäksi se on todella hauska ja todella alatyylinen. Se riisuu kerralla ensikertalaisilta ennakkoluulot siitä, että musikaaliteatteri olisi vanhanaikaista ja puisevaa (mitä se tosin 95 prosentin varmuudella on minunkin silmissäni, jos joudun katsomaan ennen West Side Storya kirjoitettuja esityksiä).

Muita ehdokkaita olisivat: Hairspray, joka on takuuhyvä, hauska ja mukaansatempaava, mutta kyseinen kohdehenkilö on jo nähnyt leffaversion, joten show ei tekisi maksimivaikutusta; Grease, joka on oikeesti hauska ja hyvä, mutta luultavasti leffana jo tuttu. Lisäksi olen kuullut nykyisestä versiosta lähinnä pahaa enkä siis uskalla suositella takuuhyväksi; ja... luultavasti listalle kuuluisi vielä Lion King, jota en itsekään ole nähnyt, kun ne pirulaiset eivät koskaan myönnä mitään alennuksia ja vastustan sellaista periaatteesta. Kuulemani perusteella ikuisuuden pyörinyt leijonashow kuitenkin on näyttävä, takuuhyvä ja helposti lähestyttävä.

Siinä nuo varmaan ovat. Lontoon aloittelijaystävällisimmät oikeat musikaalit. Niitä on. Ei siis ole tekosyytä viedä aloittelijaa jukeboksimusikaaliin. Se olisi anteeksiantamatonta, vaikka ne vasta helppoja sulatettavia ovatkin. Ne ovat soveliasta katsottavaa korkeintaan konkareille, jotka tietävät paremmasta. (Miksikö? Idea oli menettää musikaalineitsyys. Muuten hyvä, mutta jukeboksin jälkeen yksilö ei vieläkään voi väittää menettäneensä sitä.)

Nähtävästi määritelmäni aloittelijaystävällisestä on "hauska (tai ei ainakaan dramaattinen), stereotyyppejä romuttava, kevyt mutta näyttävä, musiikiltaan korkeatasoinen ja tarttuva, helposti lähestyttävä vaikkapa leikkisyytensä tai mustan huumorinsa vuoksi". Listalle olisi saumoja vielä ainakin Little Shop of Horrorsilla, jos se pyörisi Lontoossa nyt. Ja kenties Mary Poppinsilla, riippuen henkilön lapsenmielisyydestä.

Toisaalta: jos ihminen olisi vaikkapa tanssifani, asia pitäisi harkita uudelleen ihan uusilla kriteereillä.

Jesus Christ Superstar vai Les Misérables?

Minun piti tänä aamuna kirjoittaa arvostelu Haminassa näkemästäni Jesus Christ Superstar -produktiosta. Sen sijaan kirjoitinkin näköjään tällaisen. Hupsista.

JCS on hyvä musikaali, kerta kaikkiaan. Nyt sen nähtyäni olen taas täysin kahden vaiheilla sen ja Les Misérablesin välillä. Voittajaa ei löydy. Ne ovat molemmat maailman paras musikaali, minulle. Ja ehkä se on oikein: Les Mis on JCS:n lapsi, maailman toinen Suuri Läpilaulettu Musikaali, luotu Ensimmäisen ja Tärkeimmän innoittamana. (Tästähän JCS toki saa pisteitä - Les Misiä ei edes olisi ilman sitä.)

Les Mis vie pisteet juonenkuljetuksessa kymmenen-nolla, mutta JCS:n tarina on vielä parempi (duh) ja viesti aivosoluja kutkuttavampi. Tim Ricen sanoituksia JCS:ssä on mahdoton voittaa, mutta Les Mis pääsee lähemmäs kuin mikään toinen teos (mikä on käännökseltä käsittämätön suoritus - englannin ylivertaisuus riimittelykielenä täten todistettu).

Musiikit ovat erilaiset, mutta suosikkia on vaikea valita. JCS:n progressiivirock tuntuu luissa ja ytimissä, ja Gethsemane on kauneimpia koskaan sävellettyjä musikaalikappaleita. Les Mis luottaa perinteisempiin soittimiin, joten bassot eivät kumise rintakehässä, mutta toisaalta melodiat ovat ylivertaisen kekseliäitä, moniulotteisia ja tarttuvia. Ää...

Ää... Jos olisi PAKKO valita, nostaisin ehkä Les Misin musiikin vielä piirua ylemmäs, ja koko musikaalin samoin. Jos ei muun niin sen vuoksi, että se saa minut itkemään ja hortoilemaan Lontoon katuja kreikkalaistyyppisessä katharsiseuforiatilassa. JCS:ssä en muistaakseni itkenyt edes Lontoossa. Istuin vain suu auki ja hyperventiloin. (Johtunee tarinan väistämättömän lopun väistämättömästä apaattisuudesta. Kuolema ja Gethsemanen instrumentaali hautajaissoittona. Olo on lopuksi puhdistuneen tyhjä ja mietteliäs - ei liikuttuneen toiveikas ja ylevöityneen euforinen.)

Mutta rakastan molempia. Kovasti. Onneksi ei oikeesti ole pakko valita yhtään mitään.

Musikaalien sisäinen logiikka on monimutkainen.

Koin oivalluksen katsoessani niinkin syvällistä elokuvaa kuin High School Musical 2.

Musikaalissa voidaan laulaa ja tanssia jopa aiheesta "minähän en laula enkä tanssi, prkl". Prikulleen näin käy HSM 2:ssa - vaikka kyseinen hahmo on osallistunut jo moneen laulu- ja tanssinumeroon sekä ykköselokuvassa että jatko-osassa.

Miten tämä on mahdollista? Siten, että musikaalien stereotyyppisissä musiikkinumeroissa yksikään hahmo ei laula. Juuri tätä olen tarkoittanut tolkuttamallani musikaalin ja musiikkinäytelmän/-elokuvan erolla. Lauluun puhkeaminen on spontaani tapa ilmaista tunteitaan. Kukaan ei jälkeen päin taputa laulajaa olalle: "Hei, lauloitpa äsken hienosti tässä keskellä koulun ruokalaa." Ei, vaikka olisi itse laulanut taustoja ja tanssinut mukana. Tätä ei tapahtunut konkreettisella tasolla. Vain vertauskuvauksellisesti, käsitteellisesti.

Itse asiassa High School Musical on aivan loistava väline periaatteen selittämiseen. Se sisältää sekä symbolisella tasolla tapahtuvaa musiikkia että musiikkia, joka esitetään fiktion kontekstissa. Juonen idea on, että nörttityttö ja urheilijapoika painostetaan laulamaan karaokea talvilomalla (esimerkiksi tämä tapahtuu myös fiktion todellisuudessa), ja he huomaavat nauttivansa siitä. Sitten pitäisikin murtautua ennakkoluulojen kahleista ja uskaltautua koulun musikaaliin. Tarina sisältää paljon esitettyä musiikkia: pääparin ja kilpailijoiden koe-esiintymisbiisejä ym. Matkan varrella nähdään myös lauluja, jotka ovat olemassa vain symbolisella tasolla: nörttityttö laulaa murheistaan, kun urheilijapoika väliaikaisesti valitsee maineensa eikä lauluharrastusta, status quon särkymisestä huolestunut koulun ruokala saarnaa erilaisille nuorille aiheesta "suutari pysyköön lestissään"... Näitä lauluja ei tapahdu tarinan todellisuudessa. Ne ilmaisevat hahmojen tunteita ja mielipiteitä, mutta kenenkään ei mielletä laulavan.

Tulikohan ajatus selväksi? Saarnaan tästä usein... Koen, että juuri tämä on jäänyt tajuamatta ihmisiltä, joka moittivat musikaaleja naurettavasta epärealistisuudesta. "Eihän kukaan tanssi ja laula kaduilla." Ei niin! Ei yleensä edes musikaaleissa!

"I don't dance":



Toinen hyvä esimerkki aiheesta on muuten Hairspray! Tärkeä elementti sen juonessa on tv:n tanssi- ja musiikkishow, johon pulska päähenkilö tahtoo esiintymään. Tanssishow'n musiikki on esitettyä ja tapahtuu myös fiktion maailmassa. Muu musiikki on symbolista. Ihan sama juttu. Paras esimerkki symbolisesta musiikista on "I Can Hear the Bells", jonka kunniaksi koko fiktiomaailman aika pysähtyy. Ei siis jälkeäkään realismista. Aika ei pysähdy hahmojen näkökulmasta. Toisessa ääripäässä on Linkin kappale "Ladie's Choice". Sen sanoja ei voi mieltää symbolisiksi, tai kysymys on suoraviivaisesta huoraamisesta ("Hey, litte girl on a spending spree / I don't come cheap but the kisses come free"). Tämä on perinteinen iskelmä, jonka harvinaisen likaiset sanat on tarkoitettu menemään yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos. Link on kaikesta päätellen teinitähti, ei poikahuora, riippumatta siitä mitä sanoitukset väittävät.

I Can Hear the Bells (leffaversiossa aika ei pysähdy samalla tavalla kuin lavalla - siihen ei ole tarvetta, kun on mahdollista pätkiä aikaa leikkauksilla):





Ladies' Choice:

Mamma Mia! (Yleisesti)

Tällaisia ajatuksia Mamma Mia!n näkeminen herätti minussa.

Osaan määritellä täsmälleen, miksi rakastan musikaaleja. Sanoitukset ovat minulle, kielellisesti suuntautuneelle ihmiselle, tärkeintä kaikessa musiikissa. Ja koskettavista sanoituksista tekee vieläkin hienompia se, jos esiintyjä eläytyy niihin sydänverellään (hyviä esimerkkejä ovat Bonon laulutapa ja ihana idolimme Hanna Pakarinen). Ja miten tämä liittyy musikaaleihin? Koska musikaalisanoituksiin liittyy aito tunne, tilanne ja taustatarina, ne ovat lähtökohtaisesti vielä koskettavampia kuin irrallisten pop-kappaleiden parhaatkaan lyriikat. Samasta syystä ne myös lauletaan aidosti sydänverellä. Niihin eläydytään kuin vuorosanoihin, ei kuin pelkkään musiikkiin. Sanoitukset ovat yhtä elimellinen osa musikaalikappaletta kuin melodia. Ilman tarinaan liittyviä sanoituksia musikaalikappale olisi pelkkä tavallinen biisi. Kerrankin sanoitukset ovat ansaitsemassaan asemassa ja niiden tunnelmiin eläytyminen asetetaan (oikein) esitettäessä etusijalle tekniseen laulusuoritukseen nähden.

Valmiiden kappaleiden ympärille rakennetut musikaalit romahduttavat kauniin teoriani. Niissä musiikkinumeroiden sanoitukset eivät kerro elintärkeitä asioita, eikä niihin eläydytä sydänverellä. Parhaassa tapauksessa ne on juonta manipuloimalla saatu sopimaan tilanteeseen saumattomasti, pahimmassa ei edes sitä. Mutta fakta on, että sanoja ei ole kirjoitettu tilanteeseen. Ne eivät tuo siihen mitään lisää. Ne eivät paljasta hahmojen syvimpiä tunteita. Ne eivät kerro mistään mitään. Ne joko menevät toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, tai sitten jopa häiritsevät keinotekoisuudellaan. Vastoin musikaaliteatterin pyhimpiä sääntöjä juoni ei saavuta huippukohtiaan kappaleissa vaan pysähtyy niiden ajaksi.

Tämän vuoksi petyn jukeboksimusikaaleihin aina. Aina. Esimerkiksi We Will Rock You oli varmaan niin hyvä kuin kappaleiden ympärille rakennetun musikaalin on mahdollista olla, ja silti se oli lattea. Kappaleiden tunnetaso jäi kerta kaikkiaan vajaaksi.

Mamma Mia!kaan ei ole karmea yritys. Laulut on saatu oikein hienosti sopimaan kivan köykäiseen tarinaan. Mutta... ne ovat vain lauluja, joita aasinsiltamaiset kohtaukset sitovat yhteen. Kuin katsoisi juonellista Abba-tribuuttia. Välillä musikaalin parissa viihtyy, mutta se ei ole mitään verrattuna oikeaan musikaaliin. Se ei ole oikea musikaali.

Sykähdyttävänä poikkeuksena säännöstä erottuu The Winner Takes It All. Sen sanojen koskettavuuden varmasti myöntävätkin kaikki. Vaikka niitä ei ollut muutettu musikaalia varten ja tiesin, etteivät ne siis oikeasti kuvastaneet juuri tämän hahmon tunteita, joka sana olisi voitu kirjoittaa varta vasten. Teksti osui maaliin ja nostatti kylmiä väreitä. Laulaja eläytyi joka solullaan. Lisäksi kappale sisältää koko kaksi- ja puolituntisen ainoan todellisen, musikaalimaisen nostatuksen. Mielestäni se on teoksen ainoa kohta, jossa todella päästään aidon musiikkiteatterin elämää suurempaan tunnelmaan. Joka suhteessa. Hienoa.

Ikävä kyllä yksittäinen valopilkku lähinnä vain muistuttaa siitä, että voisi olla katsomassa oikeaakin musikaalia. Tulee paha mieli.

Erityishuomio: latteampaa ensimmäisen näytöksen lopetusnumeroa ei tule heti mieleen. Yleensähän ensimmäisen näytöksen loppu on musikaalissa kuin musikaalissa ehdoton huippuhetki, ja yleisö tahdotaan päästää väliajalle euforisessa adrenaliinihumalassa. Tästä ei kyllä tullut mieleen edes laskuhumala.

Mistä on kyse? Tyttö tahtoo tietää isänsä henkilöllisyyden ja kutsuu häihinsä kolme potentiaalista ehdokasta.

Hyvää: The Winner Takes It All! Ihan hauska, köykäinen huumori. Abban musa on hyvää.

Huonoa: Tribuuttimusikaalit nyt vaan ovat huonoja. Oikeasti niitä ei pitäisi kutsua musikaaleiksi. Pitäisi keksiä niille joku oma termi. Ne ovat lähtökohtaisesti erilaisia. Lisäksi ihmeen lattea 1. näytöksen lopetus.

Tavallinen blogikirjoitukseni sivusi musikaalia

Toistan sen tässä. My mind is clearer now, I only want to say.

Päässä vilisee. Valitsin vapaaehtoiselle kaunokirjallisen kääntämisen kurssille vapaavalintaiseksi käännökseksi kaksi laulua Jesus Christ Superstarista. Ei saanut ottaa proosaa, joten musikaalibiisi oli selkeästi kiinnostavin vaihtoehto. Nyt olen kääntänyt lauluja loppurutistuksenomaisesti huomiseksi. Aloitin toki jo kauan sitten, mutta valmista, lopullisesti valmista, pitää olla huomenna. Tavallaan aloitin jo vuosia sitten, tai siltä tuntuu.

Homma on ihana ja kamala. Usein neuvotaan olemaan valitsematta itselleen liian rakasta aihetta, koska se voi olla vaikea pala. Valitsin silti. Halusin kerrankin työstää jotain, jota rakastan. Niin tuntuu valinneen moni muukin kurssilla. En ole yksin. Heh.

Ja oliko siis paha virhe valita näin? Ei. On ollut aika ihanaa keksiä hyviä rivejä niihin kohtiin Gethsemanea, joista minulle tulee yhä edelleen, näiden tuhansienkin kuuntelukertojen jälkeen, kylmät väreet. Toisaalta on masentavaa, kun joku kohta ei vain onnistu ja tuntee, ettei tee oikeutta Tim Ricen tekstille. Rice on nero.

Olen jankannut "Gethsemanea" ja "Heaven on Their Mindsia" edestakaisin. Olen naputellut tahteja pöytään ja laulanut uusia suomalaisia rivejäni ääneen musiikin mukana. Laulettavaksi kääntäminen on loistavan mielenkiintoista. Tätä haluan gradussankikin tutkia, tiedän sen nyt entistä varmemmin. My mind is clearer now, hehe.

En tosin mieluiten Jesus Christ Superstaria. Se on niin tuttu, että pelkäisin jo kyllästyväni. Joku Evita tms. voisi olla parempi. Joku, johon en ole aivan hulluna. Pysyisi tutkijan etäisyys paremmin. Toisaalta kirjoitin juuri elämäni helpoimman ja nautinnollisimman käännöskommentin Jesus Chris Superstarista. Jos gradu olisi sivu sivun jälkeen noin helppoa... Tiedä häntä sitten.