Hyvää:
HKT jatkaa ilahduttavalla laatulinjalla, jonka viimeisin etappi oli The Producers. Sanna Majuria ylistettiin maasta taivaisiin jo Miss Saigonissa (jota en nähnyt, koska asuin ulkomailla). Eipä näköjään suotta. Mahdollisesti paras musikaaliesiintyjä, jota olen tässä maassa kuullut. Ääni on westendmäisen kylmiä väreitä aiheuttava jopa ei-revittelykohdissa ja kantaa nautittavan vaivattomasti ja kevyesti ties miten ylös. I-ha-naa. Majuri voisi tehdä uraa myös ulkomailla.
Sari Ann Moilanen sai veivata musikaalin nimibiisiä monta monituista kertaa, mutta onneksi se luonnistui täydellisesti. Moilanen on aivan loistava, yhtä loistava kuin Majuri, niin kauan kuin biisit sopivat hänen äänialaansa. (Toisin sanoen muutama kohta uhkasi karata liian korkealle. Mutta se on epäkohtana hyvin pieni.)
Rebeccan tarina on kiehtova ja pahaenteinen. Ohjaus toimii ja produktio tuntuu todelliselta suurtuotannolta. Ja suureksi ilokseni tässäkin maassani aletaan vihdoin tajuta, että musikaalissa pitää laulaa kovaa. Perillä ei olla vielä, mutta edistys on rohkaisevaa.
Lyhyesti sanottuna Rebecca on toteutukseltaan niin tasokas, etten ehkä ole parempaa Suomessa nähnyt.
Huonoa:
Yltäisipä itse teos samalle huipputasolle kuin toteutus. Eihän Rebecca huono ole, mutta melodioilta kaipaisin jotain enemmän. Lisäksi Kunze ja Levay haluavat ympätä sähkökitararäimäystä joka väliin silläkin uhalla, että kappaleet ovat sen jälkeen kuin yhdestä muotista valettuja.
Jos teoksen melodiat ja teksti olisivat olleet täysosumia, elämys olisi ollut juuri niin värisyttävä ja elämää suurempi kuin teos tällaisenaankin itsestään tuntui kuvittelevan. Nykyiseen lopputulokseen jäi kuitenkin kaipaamaan vielä sitä jotain, sitä lopullista kirkkainta kipinää. Kouluarvosana olisi kasi puoli.
Kari Arfman vetää hienosti ja riittävällä volyymilla niin kauan kuin äänialaa riittää. Valitettavasti loppupuolen bravuuribiisiin sitä ei aivan riitä, joten biisistä katoaa kärki. Turhautti.
Suomennos?
Välillä teksti sisältää herkullista äänteiden iloittelua. Mutta mihin unohtui uskollisuus kaikkein tärkeimmälle asialle: tavujen määrää ei saa muutella suhteessa musiikin iskuihin (varsinkaan ahtamalla niitä säkeeseen todella selkeästi liikaa), ellei siitä oikeasti riipu henki ja elämä. Sehän muuttaa sävellystä. Herranen aika.
Joko Liisa Ryömä on ahtanut tavuja riveille miten sattuu, tai alkuperäinen saksalainen teksti oli jo valmiiksi sovitettu musiikkiin tökerösti ja Ryömä vain totteli. Mikä nyt sitten onkaan todennäköisempää.
Kannattiko katsoa?
Ehdottomasti. Musikaalia ei tässä maassa tämän paremmin tehdä. (Tai jos tehdään, kertokaa heti, missä.)
