Musikaalielokuva: Dreamgirls - 22.08.2009

Meillä oli Janna-ystävän kanssa musikaalileffateemapäivä. Se alkoi vahingossa, kun tuijotimme krapulassa lauantain B-luokan perheleffaa Jacksonin musikaalisesta perheestä. Hiukan piristyttyämme päätimme, että Dreamgirls olisi looginen temaattinen jatko. Dreamgirlsistä innostuimme katsomaan vielä Hairsprayn, joka on hiukan etäisemmin samaa teemaa ja on vaan tosi hyvä eikä Janna ollut nähnyt.


Tähtiä: 4/5

Hyvää: Todella energisiä, suurella lahjakkuudella esitettyjä musiikkinumeroita. Eheä kokonaisuus. Jamie Foxx on itsestään selvä tapaus, mutta Eddie Murphy vetää upeasti, ja kokemattomat näyttelijät pärjäävät hämmästyttävän hyvin. Jennifer Hudsonia ei kehuttu turhaan. Beyoncé olisi ansainnut enemmänkin kehuja. Oli rohkeaa ottaa tämä rooli: muovinen, kaupallinen tyttöbändi, jonka jäsenet vaihtuvat selittämättömästi, kuulostaa turhankin tutulta. Beyoncélta taitaa löytyä itsekriittisyyttä ja halua tulla vakavammin otetuksi artistiksi.

Huonoa: Musiikkikohtauksia ei olisi tarvinnut ainakaan pidentää. Jopa minä jouduin tuomitsemaan muutaman ylipitkäksi, vaikka lahjakkuudesta ja täysillä revittelystä nautinkin.

Lisäksi leffa pyrki kummallisesti tasapainoilemaan diegeettisen ja ei-diegeettisen musiikin rajalla. (Kun viimeksi puhuin erosta, Olli otti termit puheeksi. Sittemmin olen itse kohdannut ne alan kirjallisuudessa. Diegeettinen = elokuvan todellisuudessa esitetty musiikki, ei-diegeettinen = musiikki, joka tapahtuu elokuvan todellisuuden tuolla puolen - nimitin sitä "symboliseksi" kun olin ihan itte tehnyt jaon enkä tuntenut termejä. Ks. linkki yllä, jos ja kun laajemmalle selitykselle on tarvetta.)

Dreamgirlsin musiikki on pitkään on 100% diegeettistä, mutta äkkiä hypätäänkin puhtaasti ei-diegeettiseen musiikkihetkeen, sellaiseen perinteiseen, jossa olisi turha kysellä: "Mistä tämä taustamusiikki tulee ja miten kaikki osaavat sanat ?" Tämän jälkeen diegeettisiä ja ei-diegeettisiä elementtejä sekoitellaan, mutta diegeettiset dominoivat. Elokuva tuntuu lähtökohtaisesti vierastavan ei-diegeettistä musikaalia, mutta on kuitenkin ottanut mukaan sellaiset ei-diegeettiset huippuhetket, joista ei saanut diegeettisiä tekemälläkään, muttei poiskaan raaskinut jättää. Kokonaisuus ontuu, jos on tottunut lähestymään tämmöisiä asioita analyyttisesti. Suurta yleisöä ei ehkä häiritse. :D

Huippuhetki: Musikaalin leffaversioon on lisätty biisi Oscar-kisaa varten, kuten lähes aina. Harvoin kuitenkaan lisätty kappale on musikaalin paras! Alla Beyoncé esittää meille kappaleen Listen. Kertosäe aiheuttaa minulle mahtavat kylmät väreet. Leffan kontekstissa biisi puhuttelee vielä paljon enemmän, nostaa kyyneleet silmiin. Jos ei pelkää spoilereita, YouTube-pätkän alkuun jätetty kohtaus pohjustaa kappaletta hyvin. Itse laulu alkaa parin minsan kohdalta. Beyoncé pistää parastaan todistaakseen, ettei ole muovinen, ohutääninen tähtönen. Laulaisipa useammin näin. (Ja totta kai japaninkieliset (?) tekstitykset. Nehän on olennaiset.)

High School Musical 3: Senior Year (2008)

No, hemmetti.

Nyt tiedän, mitä tapahtuu, kun taitava ja omistautunut musikaaliohjaaja-koreografi saa huippumenestyksen aallonharjalla käyttöönsä rajattoman budjetin.

Syntyy niin typerryttäviä musiikkinumeroita, että katsoja saa rullata leukansa ylös lattialta.

Olin Rotten Tomatoesin yllättävän korkeista kriitikkoarvosanoista päätellyt, ettei tämä leffa ehkä ole kokonaan paska. (IMDB:stä ei tässä kannata puhua... kun yli 50% arvosanoista on ykkösiä, meneillään on kenties jonkinlainen vihakampanja.) Mutta, niinku, vau. Voisiko musiikkinumeroita toteuttaa valkokankaalla tämän upeammin ilman sydänkohtausten riskiä sekä esiintyjissä että katsojissa? Kuvakulmat ovat kekseliäitä, kamera liikkuu musiikin mukana kuin tanssien, lavasteet ja puvut vaihtuvat hengästyttästi kuin Bollywoodissa, energiaa ja jippoja on lähes joka numerossa vähintään kolmen kappaleen edestä. Mahtavaa. (Pidän esimerkiksi poikien kauhurokkinumeroa romutarhassa ja prom-numeroa täyden kympin malliesimerkkeinä.) Erityiset bonuspisteet runsaille nyökkäyksille teatterin ja genren juurien suuntaan.

Skaalan toisessa ääripäässä on se tosiasia, että tämä on sokerinen teinileffa. Juoni ja puhekohtaukset ovat välttämätöntä pakkopullaa musiikki-iloittelun lomassa (enkä siksi voi antaa leffalle enempää kuin nelosen viidestä). Dialogista on kuitenkin tehty suht' toimivaa, eikä se tuottanut minulle tuskaa (jos nyt ei iloakaan). Disney ja HSM-perinteet ovat sanelleet tiukat puitteet sille, mitä leffassa saa ja pitää olla, ja tarkkaan säädellyllä väylällään elokuva navigoi tyylipuhtaasti. (Kenellekään ei varmaan tullut mieleenkään vaatia tältä teokselta seksiä, huumeita ja teiniraskauksia. Niiden puutteesta en anna miinusta. Jos astuit saliin nimenomaan näiden toivossa, saat oikeutetusti antaa tälle ykkösen - ja toisen mokoman omalle mediasivistyksellesi.)

Nuoret näyttelijät ovat minusta sympaattisia ja asiaankuuluvan sokerisen sööttejä. Joskus hiukan ylinäytellään, mutta ei missään vaiheessa lähelläkään Meryl Streepin Mamma Mia -tasoa (voi, Meryl... en ikinä pääse yli suorituksen tuottamasta tuskasta). Musiikki ajaa asiansa (kyyhkyläisten valssi on jopa kaunis), vaikka onkin erittäin popahtavaa. Esiintyjien lauluäänet on ikävä kyllä edelleen ylimiksattu metalliseksi massaksi, kuten tässä leffasarjassa on ollut tapana.

Ohjaaja Kenny Ortega on selkeästi rakastunut nuoreen Zac Efroniin hiukan samaan tapaan kuin Burton Deppiin. Efron on kuvissa 95% ajasta, eikä kukaan enää edes teeskentele, että elokuvassa olisi kahta tasavertaista tähteä. Saati kuutta. Efron-tykitys on onneksi ilo silmälle (ja korvalle... okei, enimmäkseen silmälle). Sympaattisesta muovipojasta on yhtäkkiä sukeutunut aito mestaritanssija. Mystistä, mutta vaikuttavaa. Ja lupaavaa Footloose-musikaalin kannalta. Senhän Ortega ja Efron seuraavaksi tekevät yhdessä.

Footloose-uutinen ilahduttaa minua. Se tarkoittaa, ettei Efron valehdellut sanoessaan, ettei aio tehdä Travoltoja, vaan rakastaa musikaaleja ja tahtoo tehdä niitä vaikka koko ikänsä. Useimpien ihmisten mielestähän kyseessä on huonoin mahdollinen liike. Välttääkseen roolin ja genren vangiksi jäämistä pojan pitäisi nyt tehdä vakavaa draamaa, kenties mielisairaana hahmona, ehkä jotain historiallista. Tai danielradcliffet lavalla. Jotain mahdollisimman erilaista ja äkkiä. Footloosen taustalla ei ymmärtääkseni ole sopimusvelvoitteita, joten sen tekemiseen on kaksi mahdollista syytä: (1) halu takoa kun rauta on kuumaa ja rahastaa maksimaalisesti, (2) aito halu tehdä tämä elokuva. Tyhmempikin toivottavasti ymmärtää, että vaihtoehto ykkönen tuottaisi vain lyhytaikaista hyötyä, joten kakkoseen on suht' helppo uskoa. Ainakin jos haluaa uskoa. Heh. (Nähtäväksi jää silti, tuleeko musikaaleja mitenkään säännöllisesti lisää tämänkin jälkeen. Edes minä en oikein usko siihen. Hollywood on kiireinen paikka. Hugh Jackmankin on ollut kehittämässä musikaaleja itselleen viimeiset viisi vuotta, mutta eipä niistä vieläkään näy kuin pari in development -mainintaa IMDB:ssä.)

Harhapolun jälkeen totean yhteenvedonomaisesti: jos on aito musikaalifani, tämä kannattaa oikeasti katsoa. Teinihattaran jaksaa helposti niellä seuraavaa genrensä näyttävintä musikaalinumeroa odotellessa.

P.S. NIIN paljon parempi kuin julkkiksilla ylilastattu Mamma Mia. Sokerin yliannostus on - gasp - pienempi.

Oh! What a Lovely War (elokuva, 1969)

Katsoin tällaisen unohdetumman elokuvataiteen helmen käännöstyön puitteissa. Tämä on elokuvaversio lavamusikaalista, joka sekin on nykyään hieman unohdetumpi.

Pyh, en saanut pistää tämän nimeen huutomerkkiä luokkaikkunassa.


Oh! What a Lovely War (1969)
Pisteeni: 9 (imdb), * * * * ½ (movielens)

Taustaa: Käänsin tämän tällä kertaa Leffa-kanavalle. Olen nyt jostain sattuman oikusta tekstittänyt saman elokuvan sekä DVD:lle että TV-levitykseen. Haluaisin tietää, kuinka iso osa käännöksestä on alitajuisesti samaa, vaikka DVD-käännöksestä oli aikaa parikin vuotta enkä suoraan muistanut kuin muutaman mieleenpainuvimman rivin. No, jos ostan DVD:n niin kuin olen aikonut, saan ilmeisesti kaupan päälle oman ikimuistoisen tekstitykseni. "Jee."

Hyvää: Tämä unohdettu kulttihitti on aivan loistava. Musikaali 1. maailmansodasta, sotamusikaali. Svengaava, riipaiseva sotaelokuva. Absurdeja symbolisia sotaleikkejä eteläenglantilaisessa merenrantaparatiisissa, sodan osapuolet kiteytettynä keulakuvikseen seisoskelemassa ison kartan päällä. Seassa karun realistisia sotakohtauksia mutta vain vähän verta (kuolema tulee symbolisesti - tämän voisi hyvin näyttää koululapsille). MIKÄÄN ei kuvaa sodan järjettömyyttä osuvammin kuin tämä yllättävä sekoitus, joka toimii vastoin kaikkia todennäköisyyden lakeja. Musikaalielementit eivät halveeraa sotaa tai hälvennä sen kauhuja. Päin vastoin, kaikki korostuu.

Musiikki on oikeita 1. maailmansodan lauluja. Sanoituksissa upeaa mustaa huumoria, josta elokuva (ja sitä ennen alkuperäinen lavaversio) lienee saanut henkensä.

Loppu on pysäyttävä. En muista montaa vaikuttavampaa. Voi miten minä itkin.

Huonoa: Tai ennemminkin omintakeista: Hahmoja tulee, menee ja kuolee niin, että he ovat yhtä iloisen sekavaa massaa. Päähenkilöitä tässä ei oikeastaan ole. Mutta se on itsetarkoituksellista. Kasvottomia sotilaita. Pääosassa on sodan hulluus.

Kannattiko katsoa? Ehdottomasti. Tämä on aidosti omaperäinen, kiinnostava ja ajatuksia herättävä elokuva. Lopun kyynelvirrat takaavat, ettei elämys unohdu nopeasti.

Mamma Mia! elokuvaversiona

Liimaan myös tänne leffa-arvosteluni Mamma Mia!:sta.


Mamma Mia! (2008)

Pisteeni: IMDB 2 (/10), Movielens 1 (/5)

Hyvää: Amanda Seyfried, joka voisi minä päivänä tahansa nousta musikaalilavoille. (IMDB:n mukaan onkin opiskellut ooppera- ja musikaalilaulua vuosikaudet, ei ihme.)

Kolmen isäehdokkaan keskinäinen sanailu tarjosi leffan harvat oikeasti hauskat hetket. Erikoismaininta todella hauskalle ja sympaattiselle Colin Firthille. Meinasin kirjoittaa "joka kanavoi onnistuneesti Hugh Grantia", mutta onhan Firth itsekin legendaarinen Mr. Darcy, joten ehkä annamme kunnian aseistariisuvan seipäännielleestä olemuksesta herralle itselleen.

Muutama vakava kohtaus toimii, kun maanisesta tekopirteydestä päästään hetkeksi irti.

Kaikki kunnia ohjaajalle sentään siitä, ettei musiikkinumeroita ole jätetty lavamaisen staattisiksi á la Phantom of the Opera. (Miten pitkä se tunneli VOI olla, kun luolaan soutaminen kestää ja kestää? Se mikä toimii lavalla, ei kerta kaikkiaan toimi valkokankaalla. Lavalla ei ehdi silmäänsä räpäyttää, kun valkokankaalla toiminta samassa paikassa tuntuu jo aikansa eläneeltä.) Mamma Mia!:n ohjaaja liikuttelee musiikkinumeroita onnistuneesti, luo siirtymiä ja montaaseja. Eli jotain on sentään tehty oikein.

Huonoa: Kun tekee musikaalia, kannattaisiko palkata koreografi? Entä kuvaaja, joka osaa ottaa jotain irti musikaalin räiskeestä? Tämä ohjaaja päätti ilmeisesti pärjätä ilman. Täti on alkuperäisen lavashow'n teatteriohjaaja, ensi kertaa pappia kyydissä eikä kerta kaikkiaan ole osannut tehdä elokuvaa. Hän näköjään päätti myöskin melko pitkälti jättää ohjaamatta. Näyttelijät tekevät mitä tahtovat, kunhan maanista energiaa riittää.

Ohjaaja: "Nyt on näyttävän numeron paikka! Hyppikää energisesti!"
*Hyppivät*
Ohjaaja: "Energisemmin!"
*Hyppivät. Yleisö peittää silmänsä myötähäpeän kourissa*
Ohjaaja: "Te kaksi, olette homoja! Olkaa homoja!"
Näyttelijä: "Öö... miten?"
Ohjaaja: "Hyppikää energisesti, improvisoikaa!"
*Miehet hyppivät energisesti ja halaavat kömpelösti*
Ohjaaja: "Olkaa homompia! Homompia!"
*Ottavat paidat pois ja jatkavat noloa hyppimistä*

Musikaalin tekijöillä oli asenne kohdallaan. Yritys oli kovaa. En oikeastaan syytä näyttelijöitä mistään. (Vaikkakin: miten Meryl Streepin kaltainen huippuammattilainen VOI ylinäytellä noin pahasti? Ja näyttelijänvalinnoista ainakin sen verran, ettei Pierce Brosnanin lauluääntä ollut hauska kuunnella edes vitsinä...)

Tässä elokuvassa kaikki kaatuu tuotantopuolen ammattitaidottomuuteen. Tuli sellainen olo, ettei ohjaaja ollut oikeastaan ohjannut. Intoa on liikaakin, taitoa ei nimeksikään. Suurimman osan ajasta kiemurtelin penkissä myötähäpeän vallassa. Vitsit eivät myöskään usein uponneet huumorintajuuni vaan tuntuivat mauttomilta... mutta tämä lienee makuasia. (Joukossa oli hauskojakin, päällimmäinen mielikuva silti tämä.)

Lopuksi mainittakoon, että Marjukka-siskon mielestä kotikutoisuus oli aseistariisuvaa ja hyväntuulista. Olen kuulemma liian vaativa teatterisnobi. :D

Musikaalien sisäinen logiikka on monimutkainen.

Koin oivalluksen katsoessani niinkin syvällistä elokuvaa kuin High School Musical 2.

Musikaalissa voidaan laulaa ja tanssia jopa aiheesta "minähän en laula enkä tanssi, prkl". Prikulleen näin käy HSM 2:ssa - vaikka kyseinen hahmo on osallistunut jo moneen laulu- ja tanssinumeroon sekä ykköselokuvassa että jatko-osassa.

Miten tämä on mahdollista? Siten, että musikaalien stereotyyppisissä musiikkinumeroissa yksikään hahmo ei laula. Juuri tätä olen tarkoittanut tolkuttamallani musikaalin ja musiikkinäytelmän/-elokuvan erolla. Lauluun puhkeaminen on spontaani tapa ilmaista tunteitaan. Kukaan ei jälkeen päin taputa laulajaa olalle: "Hei, lauloitpa äsken hienosti tässä keskellä koulun ruokalaa." Ei, vaikka olisi itse laulanut taustoja ja tanssinut mukana. Tätä ei tapahtunut konkreettisella tasolla. Vain vertauskuvauksellisesti, käsitteellisesti.

Itse asiassa High School Musical on aivan loistava väline periaatteen selittämiseen. Se sisältää sekä symbolisella tasolla tapahtuvaa musiikkia että musiikkia, joka esitetään fiktion kontekstissa. Juonen idea on, että nörttityttö ja urheilijapoika painostetaan laulamaan karaokea talvilomalla (esimerkiksi tämä tapahtuu myös fiktion todellisuudessa), ja he huomaavat nauttivansa siitä. Sitten pitäisikin murtautua ennakkoluulojen kahleista ja uskaltautua koulun musikaaliin. Tarina sisältää paljon esitettyä musiikkia: pääparin ja kilpailijoiden koe-esiintymisbiisejä ym. Matkan varrella nähdään myös lauluja, jotka ovat olemassa vain symbolisella tasolla: nörttityttö laulaa murheistaan, kun urheilijapoika väliaikaisesti valitsee maineensa eikä lauluharrastusta, status quon särkymisestä huolestunut koulun ruokala saarnaa erilaisille nuorille aiheesta "suutari pysyköön lestissään"... Näitä lauluja ei tapahdu tarinan todellisuudessa. Ne ilmaisevat hahmojen tunteita ja mielipiteitä, mutta kenenkään ei mielletä laulavan.

Tulikohan ajatus selväksi? Saarnaan tästä usein... Koen, että juuri tämä on jäänyt tajuamatta ihmisiltä, joka moittivat musikaaleja naurettavasta epärealistisuudesta. "Eihän kukaan tanssi ja laula kaduilla." Ei niin! Ei yleensä edes musikaaleissa!

"I don't dance":



Toinen hyvä esimerkki aiheesta on muuten Hairspray! Tärkeä elementti sen juonessa on tv:n tanssi- ja musiikkishow, johon pulska päähenkilö tahtoo esiintymään. Tanssishow'n musiikki on esitettyä ja tapahtuu myös fiktion maailmassa. Muu musiikki on symbolista. Ihan sama juttu. Paras esimerkki symbolisesta musiikista on "I Can Hear the Bells", jonka kunniaksi koko fiktiomaailman aika pysähtyy. Ei siis jälkeäkään realismista. Aika ei pysähdy hahmojen näkökulmasta. Toisessa ääripäässä on Linkin kappale "Ladie's Choice". Sen sanoja ei voi mieltää symbolisiksi, tai kysymys on suoraviivaisesta huoraamisesta ("Hey, litte girl on a spending spree / I don't come cheap but the kisses come free"). Tämä on perinteinen iskelmä, jonka harvinaisen likaiset sanat on tarkoitettu menemään yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos. Link on kaikesta päätellen teinitähti, ei poikahuora, riippumatta siitä mitä sanoitukset väittävät.

I Can Hear the Bells (leffaversiossa aika ei pysähdy samalla tavalla kuin lavalla - siihen ei ole tarvetta, kun on mahdollista pätkiä aikaa leikkauksilla):





Ladies' Choice:

Ohjaaja Adam Shankmanin perustelut Without Love -kohtauksen raiskaamiselle Hairspray-leffassa.

Tämä on yhtä isoa SPOILERIA!!! Ei pidä missään nimessä lukea, ellei tahdo tietää leffan ja musikaalin juonesta vaikka mitä!


Rottentomatoes.com kirjoittaa näin:

Q: There's a duet with Link and Tracy in a photo...

AS: That idea came to me because I could not figure out, I knew from the play that the jail thing wasn't gonna work, because Link would have been busted going into the jail, there would have been police there, he couldn't really have gotten her out of the jail cell with hairspray and making a fake blowtorch out of a lighter, things that are really charming and funny in the play would have been insane. So rather than have her in jail, we put her in some place where she could potentially get out of, which was in the basement of the Pingletons. But Link can't know that she's there so…Mark and Scott loved the idea of cutting Tracy's verse off the top of that song, but I loved those harmonies. So I said, "I know - the picture will sing!" It was literally that [level of] lunacy.

Rotten Tomatoes: And Zac Efron's really cute...

AS: Well, Zac Efron is really really cute and I had him do horrible things! Because I have takes of him making out with that picture like crazy; he was like "You've gotta be kidding me!" and I was like, "I want teen angst, like the Shangri-Las experience, 'Leader of the Pack' -- people died because their love didn't happen." So I have takes of him just mauling with that picture, and one with his hand going down his pants...I mean, it was crazy! It was fun.

---
Okei. Ymmärrän perustelut. Ja makuuhuonekohtaus on tavallaan söpökin. Mutta olen silti vahvasti sitä mieltä, että olisi pitänyt keksiä joku tapa saada Link ja Tracy laulamaan samaan paikkaan. Se on elokuvan pahin kauneusvirhe. Ehkä kohtaus olisi voinut alkaa juuri näin, mutta päättyä siihen, että kaikki ovat samassa paikassa? Ihan mahdollista! Eikä tarttis Link-raukankaan vehtailla vaan sen kuvan kanssa.

Jälkimmäisestä vastauksesta päätellen Shankman sai jotain kiksejä siitä, että Link lauloi kuvalle. (To each his own. *olkien kohautus*) Se ehkä selittää halukkuuden hoitaa asia näin. (Hieman kyllä räpyttelin tuota lukiessani. Harvoin olen kuullut mitään yhtä... kiehtovan häiritsevää. Kohtaus ei tule koskaan enää näyttämään silmissäni samalta. No, teinipojalle masturboiminen lienee aika luonnollinen reaktio moneenkin asiaan. Ainahan musikaalien laulut jotain edustavat. Shankmanin vision mukaan tämä laulu vissiin edustaa nyt sitä.)

Hairspray-elokuva (2007)

Kävin katsomassa. Kirjoitin spontaanin tekstin ilman mitään formaattia.

(Alla erillisessä postissa Youtube-videoita leffan tiimoilta.)

Laulut

Nyt soi kaikki laulut päässä! You can't stop the motion of the ocean (mahtava rivin sisäinen riimi, joka sujahtaa kieleltä kuin itsestään) or the sun in the sky... Welcome to the sixties, o-o-o-o-ou... Good morning, Baltimore, Every day's like an open door...

Tämä musikaali on malliesimerkki siitä, miten tehdään tarttuva parituntinen. Yksi laulu tuo mieleen toisen. Ne toimivat yhteen niin, että yksi melodia muistuttaa aina kahdesta muusta. Ja kaikki ovat hyräiltävän mukaansatempaavia.

Näyttelijät

Ovat toinen loistojuttu. Uusi tulokas Nikki Blonsky on ihana pulskan Tracyn roolissa. Hän laulaa kauniisti, tanssii hyvin ja on melkein tarpeeksi söpö, jotta on uskottavaa, että Zac Efron ihastuu häneen. (Muttei ehkä ihan, sori. Siitä lisää alla.) Zacista on kovaa vauhtia tulossa elokuvamusikaalien nuori toivo! Hän teki High School Musicalista jenkki- ja brittiteinixien villityksen. Ja nyt tämä. (Suomessa High School Musical meni ehkä "vähän" ohi, tässä infoa ja kotisivut. Kyseinen korni, mutta viihdyttävä Grease-klooni oli ISO ulkomailla! Joka toisella teinillä on HSM-cd ja Zac Efron -juliste. Kaksi jatko-osaa tulossa...) Moni aikuinen nainen tunnustaa häpeillen ihastuneensa Zaciin viimeistään tässä. Minä en ihan. Mutta eihän laulava mies ikinä kylmäksi jätä, vaikka oliskin syntynyt -87 ;)


Kaikkein riemastuttavinta oli, kun tajusin, mistä James Marsden on tuttu. Se on X-Menin Cyclops! Saman X-Menin, jonka Wolverine on jo musikaalien intohimoinen puolestapuhuja!!! Yhteensattumaa? Kohtaloa? Meinasi elokuva mennä nauruksi, kun mietin vaan, onko X-Menin kuvaustauoilla tanssittu ja laulettu... Kovista kovimmat supersankarit pyörähtelemässä muoviasuissaan. Jätkä laulaa ja tanssii tosi hyvin! Näen hänet aivan uudessa valossa.


Queen Latifah on ihana kaikessa, mitä tekee. Ja laulaa mahtavasti. Ja on niin hirveän nätti. Michelle Pfeiffer yritti olla olematta nätti, koska hahmon pitäisi olla katkera, kuihtunut, kruununsa reittä pitkin ansainnut ex-kauneuskuningatar. Epäuskottavaa - Michelle voittaisi minkä tahansa kauneuskilpailun rehellisesti, vaikka yrittäisi hävitä. Heh. Lauloi sekin ihan kivasti.


John Travolta on kaksipiippuinen juttu. Hän näytteli minusta ihanasti lämmintä, pehmoista äitiä! Häntä ei yhtään mieltänyt mieheksi naisen vaatteissa. (Tracyn äitiä näyttelee aina mies naisen vaatteissa. Tämä ei ole mikään ihmeellinen julkisuustemppu.) Ehkä John oli kuitenkin oikeassa, kun melkein kieltäytyi tästä. Grease on niin legendaarinen, että toinen musikaalirooli nakertaa ikonista Travolta-kuvaa. Jätkä ei näköjään ole juuri laulanut sitten 70-luvun. Ääni ei kuulosta kummoiselta. Säröilee. Meneehän se nuotilleen, mutta... (Tiedän, että Travolta on joskus osannut laulaa: hän aloitti uransa Broadwaylta. Ennen Greasen leffaversiota. Käsi ylös, joka tiesi. Eikä Broadwaylle pääse tuntematon 17-vuotias, ellei myös laula hyvin!)


Melkein unohdin viimeisen hyvän. Elijah Kelley laulaa ja tanssii todella hyvin mustan tanssi-ihmeen Seaweed Stubbsin roolissa.

Juoni / Yleistä tästä versiosta

En pitänyt kaikesta tässä elokuvatulkinnassa. Mielestäni juonta oli muutettu tavoilla, jotka eivät olleet tarpeellisia. (Ei spoilereita - niitä on vasta vikassa kappaleessa erillisen varoituksen takana.) Alkuperäinen musikaali on jo tarpeeksi alleviivaava suvaitsevuuden sanomineen. Elokuvassa saarnaavuus viedään täysin turhaan vielä pidemmälle! Pitäisi toimia päinvastoin. Lavashow sietää huomattavasti suurempaa alleviivaavuutta, koska se ei sisällä lähikuvia ja muita tarkennuskeinoja. Elokuvassa päädytään helposti tilanteeseen, jossa laulujen sanat tuntuvat turhaan toistavan asioita, jotka katsoja näki jo. Sitä pitäisi yrittää karsia hienovaraisuudella. No, tässä ei todellakaan ole toimittu niin.

Tulos on herttainen, täydellä sydämellä tehty, usein hymyilyttävä ja paikoin hersyvästi naurattavakin elokuva, joka tuntuu potkivan sanomaansa katsojan päähän teräskärkisillä saappailla. Päällimmäiseksi tunteeksi jää kuitenkin halu tanssia teatterista hymy kasvoillaan ja lauluja hoilaten, joten kaikkea ei ole pilattu. Tahdon ostaa tämän omaksi.

Mielestäni elokuvan alkupuoli toimi tosi hyvin. Sitten saarnaavuus otti vallan.

Pari sekalaista kommenttia

Olisin pistänyt päähenkilöt tanssimaan useampaan kohtaukseen, jossa he olivat mukana. He patsastelivat ihmeen usein kuvan reunoilla katsomassa. Mukaan vain!

Refleksi taputtaa laulujen jälkeen on ihmeen vahva. Olen niin kokenut teatterissakävijä? Tuntuu ihan oudolta, ettei musikaalileffassa taputetakaan. Me kotona siskojen kanssa kyllä usein taputamme ;) Se tulee melkein ennen kuin ehtii ajatella. Onneksi hillitsin itseni joka kerta.

Spoileriosuus = isoimmat valituksenaiheeni

Älä lue kuvan alta, jos et tahdo kuulla yksityiskohtia juonesta.


Elokuva vesitti totaalisesti Tracyn ja Linkin romanssin uskottavuuden, kun pari ei laulanut romanttista Without Lovea kasvotusten (vaan aivan eri paikoissa). Helvetin huono idea. Ilmeisesti suukkoa tahdottiin säästellä loppuun. Normaalisti tämä voisi olla perusteltua... Mutta... No, tukevan tytön ja unelmapojan kemiaa pitää vissiin myydä yleisölle hieman enemmän kuin normaalissa Barbie ja Ken -tapauksessa. Tämä voi olla epäkorrektisti sanottu, mutta mielestäni tämän elokuvan ratkaisut ja niiden vaikutukset viittaavat siihen. Se laulu pitäisi laulaa vankilan kaltereiden läpi ihanan söpösti. Minusta tuntuu, että romanssi olisi sitten voinut toimia. Yleisön olisi pitänyt vain saada totutella. Nyt pari päätyi yhteen ihan lopussa, ja se ja suukko tuntuivat mielestäni väkinäiseltä pakkopullalta.

Se, että Inez voitti kauneuskilpailun Tracyn sijaan, oli mielestäni ihan ok muutos.

Hairspray-elokuvan ennakko Tampereella.

(Kirjoitin tämän alun perin pääblogiin.)

Olen naurettavan innoissani siitä, että tiistaina Tampereella on Hairspray-ennakkonäytös. Siis oikeesti. Ajattelen sitä vähän väliä. (Ja sanomattakin selvää, että aion mennä.) Olen antanut uskotella itselleni, että kyseessä on oikeesti hyvä versiointi. Musikaalin ainakin tiedän hyväksi. Olen odottanut tätä leffaa vuoden. Eihän mikään leffaversio ikinä lavaversiota korvaa, mutta moni viimeaikaisista on ollut hieno elämys. (Esimerkiksi Rent ja Dreamgirls.)

Näytös on Plevnassa klo 19 tiistaina 08.08.