Youtube tyrkytti mulle tämmöistä.

Pakko oli klikata, kuulosti niin kiinnostavalta, vaikka muilla asioilla liikuin.

Eli Adam Lambert: Heaven on Their Minds.

Ihan hyvä, mutta oikeesti, jotain rajaa siihen videokommenttien hypetykseen. Suoritus ei ole lähelläkään universumin parasta. Kohta välillä 00.55 - 1.55 teki jonkinlaisen vaikutuksen, mutta yleisesti ottaen... liikaa rääkymistä.

Tää on kyllä vaan niin hyvä biisi.



Tässä satunnaisen vertailun vuoksi pätkä USA:n viimeisintä Juudasta, Tony Vincentiä. Ei Adam olis hänen duuniaan saanut. Sori vaan. (Paitsi ehkä nyt, kun se olisi taattu keino myydä show loppuun vuodeksi pariksi.)

Ei löytynyt yhtä huonolla äänenlaadulla varustettua videota, mutta kuva sentään reiluuden vuoksi huono :P

Kerry Ellis: I Dreamed a Dream

Unohdin edellisen I Dreamed a Dream -tekstin laatiessani laskuista yhden ehdottomista huipuista: Kerry Ellis pystyy mihin vain. Tässä on hänen I Dreamed a Dream -versionsa. Tämä nainen on erityisen vaikuttava siksi, että voi laulaa miten kovaa tahansa kuulostamatta silti yhtään siltä, että huutaa. Käsittämätöntä. (Oikeasti! Kuunnelkaa ja hämmästykää.)

(Videon äänenlaatu ei ole paras mahdollinen, mutta joko se paranee edetessään tai siihen tottuu kummasti. Pystyin erittäin ihan onnellisena kuuntelemaan tämän loppuun. Kuvanlaatu ainakin paranee heti alun jälkeen, kun kuvaaja zoomaa lähemmäs.)



Tähän verrattuna esimerkiksi edellinen Ampil-video on huutoa. Ampilin äänestä tulee silti jollain aivan perustasolla minulle vielä kovemmat kylmät väreet. Mene ja tiedä.

En osaa valita yhtä unelma-Fantinea, koska aidosti hyviä on monta. Useampi suosikeistani kelpaisi unelmamiehitykseeni. Kenties jonain päivänä näen sen täydellisistä täydellisimmän, ja muut lakkaavat kelpaamasta. Sitä odotellessa.

Joanna Ampil: I Dreamed a Dream

Keskusteltiin tuossa Sophian kanssa Les Misérablesista ja Susan Boylesta, minkä seurauksena ajauduin katselemaan hyviä Fantine-suorituksia YouTubesta.

(Ironisinta? Sophian alkuperäinen uutinen oli, että hän juuttui viime Les Mis -kirjoitukseni luettuani katselemaan Les Mis-videoita niin pitkäksi aikaa, ettei ehtinyt lenkillekään. Pakkomielteitä on onneksi muillakin kuin mulla, ja niitä vielä ruokitaan kohtalotovereiden toimesta... ;)

Mun mielestäni Joanna Ampil on kenties kaikkein paras Fantine. Paras livenä näkemäni on Sophia Ragavelas (sama etunimi keskustelutoverin kanssa uskoakseni sattumaa :D), mutta hänestä ei ole YouTubessa yhtään nauhoitusta Fantinena ja vain pari hassua pätkää Eponinena. Muistikuvieni mukaan hänellä on hyvin samanlainen ääni kuin Jo Ampililla, kenties vieläkin heleämpi. Mun mielestäni Fantinen pitää nimenomaan olla hauras ja heleä (kaikkea, mitä tämän kesän juoppo-Fantine ei ollut, grrh).

Tästä I Dreamed a Dreamista on korvissani suhteellisen vaikea pistää paremmaksi. Vaikka olisi se vielä mahdollista... hiukka vähemmän vibraattoa pitkiin ääniin. (Videon alku on musta, mutta kuva alkaa suunnilleen samaan aikaan kuin varsinainen biisikin.)



Olenpa sentään nähnyt Jo Ampilin livenä Jesus Christ Superstarin Maria Magdalenana. Epäkiitollisempi rooli, mutta voi vitsi että on naisella kaunis ääni. Ko. kokemuksesta on jo 12 vuotta (saa minut kuulostamaan ikälopulta, mutta olin tuolloin 16!). Suorituksen voi kuitenkin kuulla myös JCS:n vuoden -96 levytykseltä.

Playbill.com

Aloin kirjoittaa arvostelua, mutta se ei ehdi tänään valmiiksi. Sen sijaan tuli mieleeni vinkki.

Playbillradio.com on sattuneesta syystä suosikkinettiradioni. Se soittaa 100% musikaalisävelmiä ja lähettää lisäksi Broadway-uutisia ja teemaohjelmia, jotka keskittyvät esimerkiksi tiettyyn säveltäjään tai teokseen. Kuunteleminen on muistutus siitä, miten monipuolista musikaalimusiikki on. Kanava ei soita muuta, mutta valikoimaa tuntuu silti olevan laidasta laitaan.

Playbill.com on myös maailman paras teatteriuutissivusto. Käyn uskollisuudesta myös Lontoon officiallondontheatre.co.uk:ssa, mutta Playbill kattaa West Endin niin tehokkasti, ettei oikestaan olisi tarvetta.


Alkuperäisessä inkarnaatiossaan Playbill on Broadwayn joka esityksessä jaettava ilmainen käsiohjelma/uutislehtinen. Mahdollisesti paras asia siellä. Repikää siitä, West Endin maksulliset näyttelijälehdykät. (Mutten milloinkaan pääse yli Broadwayn TKTS:in huonosta toiminnasta ja hitaista jonoista, joten West End johtaa kokonaistilastoissa. Ja onhan se se alkuperäinen. B-way-teatterit ovat kopioita Lontoosta.)

Proposition 8 - The Musical

Hieman poliittista lyhytmusikaalia näin aamutuimaan.

Mahtavan isoja nimiä saatu tällaiseen projektiin. Hyvä sanoma, varsinkin Jeesuksen osuus.

Tämän isä Marc Shaiman on mm. säveltänyt ja sanoittanut Hairsprayn ja osallistunut South Park -leffan biisien tekoon ja sovittamiseen. Vaikuttaa mahtavalta tyypiltä.

Imagine This!

Nyt on pakko sanoa. En edes muista, miksi satuin West Endissä ensi kuussa ensi-iltansa saavan Imagine This -musikaalin verkkosivuille (taisin saada jonkun mainoksen joltain postituslistalta) - mutta HUH. Jos tykkää Les Misérablesista, kannattaa kunnella tätä. (Musiikki alkaa soida automaattisesti, soittimessa nimikappaleen jälkeen vielä neljä muuta.)

Vanha rakas Les Mis sattoi juuri löytää manttelinperijän. Luojan kiitos, tällä jukeboksimusikaalien ja TV-roolitettujen uudelleenlämmittelyjen aikakaudella. Jotain tällaista Marguerite olisi voinut olla, jos musiikki olisi tätä tasoa!

Teos lienee mennen tullen yhtä itkettävä kuin Les Mis (yhyy, ihanaa). En ainakaan keksi ainoaakaan potentiaalisempaa nyyhkytarinaa kuin juutalaiset ghetossa 2. maailmansodassa.

Menestypä nyt sen verran, että ehdin nähdä sinut. Ole kiltti.


Haluaisin vielä tietää, onko läpilaulettu. Jos ei, hieman huonompi homma. Musiikki on kyllä sen tyylistä, että voisi olla läpilaulettu. Fingers crossed.

Musikaalimeemi... eiku mikä tää nyt oli?

Sain Mariannelta musiikkimeemin.Vastauksiksi päätyivät seuraavat viisi musikaalivideota. Kopsaan ne pääblogista, koska tämä on oiva tilaisuus esitellä Internetin ihmemaan tarjontaa musikaalifanille.

Sheridan Smith:Somewhere That's Green musikaalista Little Shop of Horrors. Olen kuunnellut tätä ihan älyttömästi. Videossa ei näy oikeastaan mitään, mutta äänen kuuleminen riittää. (Vaikka eihän Internetin äänentoisto välitä melkein mitään. Teatterissa jokaisesta pitkästä sävelestä tuli uskomattomat kylmät väreet.) Tiedoksi myös, että Smith itki kappaleen lopussa vuolaasti aitoja kyyneleitä, kuulemma joka esityksessä. Toivoisin, että ne näkyisivät videossa. Luokittelen tämän naisen ylimaallisen hyväksi. (Kunnon lauluosa alkaa johdannon jälkeen 1.27.)




Tähän videoon tykästyin täysin sattumalta. Laulaja on Alli Mauzey, joku Broadwayn Glindoista. Kappale Popular, musikaali siis luonnollisesti Wicked. Minusta tässä tytössä ruumiillistuu musikaalitähtien ylimaallinen lahjakkuus. (Pitch perfect on relevantti termi. Saati sitten nuo komediennen lahjat!)




Lee "Joseph" Mead & Connie "Maria" Fisher: All I Ask of You. Olen ollut pakotettu katsomaan tämän useaan kertaan yksinomaan Leen hypnoottisen esiintymisen vuoksi. Laulamaan hän on vain riittävän hyvä, ei laisinkaan ylimaallisen hyvä (vaikkakin livenä olin hiukan toista mieltä... mahtavat kylmät väreet), mutta tuon paremmin ei voi kappaleeseen eläytyä. Hän uskoo joka sanan. Jos joku sattuisi laulamaan minulle noin ja katsomaan noin, menettäisin tajuntani.




Äänentoistoltaan Internetin paras Les Misérables -toisinto: vuoden 2007 Broadway-tuotannon miehitys esittää TV-ohjelmassa kappaleet Bring Him Home (aika hyvä Valjean tää Alexander Gimanigi) ja finaalin, aka Do You Hear the People Sing (reprise). Finaaliosuudesta tulee lähes yhtä hyvät kylmät väreet kuin teatterissa, jos kääntää nupit kaakkoon. Lievä jenkkiaksentti tuntuu oudolta, mutta onhan heillä toki oikeus laulaa sillä. Tätä ei kyllä voi kuunnella usein, ettei teatterielämys mene pilalle. Mutta syksyn löytö.




Kun rehellisesti mietin tällä hetkellä eniten kuuntelemiani videoita (eli niitä peräänkuulutettuja syksyn hittejä), joudun myöntämään, että olen joutunut Lee-koukkuun. Olen tuijottanut alla olevaa videota to-del-la monta kertaa elääkseni uudelleen West End Liven 2008. Parempi osa on jälkimmäinen biisi Close Every Door (Lloyd Webberin parhaita sävellyksiä, minusta). Olin siis itse paikalla tässä suorituksessa, ja kun loppuräimäys alkoi (n.7.15), kylmät väreet olivat huimat. Varsinkin a cappella -kohdassa.

Tämä suosimani versio särkee kovissa äänssä (puiston äänentoistolaitteet eivät tod. särkeneet), mutta valitsen sen silti ylitse muiden, koska... tässä tapauksessa tarkat lähikuvat ovat selkeästi uskollista äänentoistoa tärkeämpiä. ;)

Ehdin äsken kehua Leen eläytymistä, mutta tämä on pohjanoteeraus. On silminnähden hemmetin vaikea eläytyä kuolemanvakavaan kappaleeseen, kun yleisö kirkuu sellaisissa kohdissa kuin "do what you want with me". Heh. Heh. (Vaikka se jatkuu "hurt me and laugh at me"!) Mutta jätkä iskee myös oma-aloitteisesti silmää yleisölle. Ei se edes yritä alkupuolella. Mut se on silti niin ihana...

Aargh. Olin onnellisen immuuni koko Lee-kuumeelle, ennen kuin näin jätkän livenä. Nyt harkitsen vakavasti, ehtisinkö vielä piipahtaa West Endissä ennen kuin se jättää Josephin roolin 10. tammikuuta. Tämmöistä meillä tällä kertaa.

Ja Tom Lenk tv-puolelta myös tänne.

Tämä on parasta, mitä olen nähnyt kuuteensataan vuoteen. Voisiko Tom Lenk olla ihanampi?

Olin muutenkin jo myyty, mutta viimeinen puoliminuuttinen on tosiaan Jesus Christ Superstaria.

Sarjassamme "vaikea sijoittaa mihinkään kategoriaan." Mutta olkoon nyt täälläkin. Musikaaleihin liittymättömiä, selittäviä lisäkommentteja täällä.

Musikaalien sisäinen logiikka on monimutkainen.

Koin oivalluksen katsoessani niinkin syvällistä elokuvaa kuin High School Musical 2.

Musikaalissa voidaan laulaa ja tanssia jopa aiheesta "minähän en laula enkä tanssi, prkl". Prikulleen näin käy HSM 2:ssa - vaikka kyseinen hahmo on osallistunut jo moneen laulu- ja tanssinumeroon sekä ykköselokuvassa että jatko-osassa.

Miten tämä on mahdollista? Siten, että musikaalien stereotyyppisissä musiikkinumeroissa yksikään hahmo ei laula. Juuri tätä olen tarkoittanut tolkuttamallani musikaalin ja musiikkinäytelmän/-elokuvan erolla. Lauluun puhkeaminen on spontaani tapa ilmaista tunteitaan. Kukaan ei jälkeen päin taputa laulajaa olalle: "Hei, lauloitpa äsken hienosti tässä keskellä koulun ruokalaa." Ei, vaikka olisi itse laulanut taustoja ja tanssinut mukana. Tätä ei tapahtunut konkreettisella tasolla. Vain vertauskuvauksellisesti, käsitteellisesti.

Itse asiassa High School Musical on aivan loistava väline periaatteen selittämiseen. Se sisältää sekä symbolisella tasolla tapahtuvaa musiikkia että musiikkia, joka esitetään fiktion kontekstissa. Juonen idea on, että nörttityttö ja urheilijapoika painostetaan laulamaan karaokea talvilomalla (esimerkiksi tämä tapahtuu myös fiktion todellisuudessa), ja he huomaavat nauttivansa siitä. Sitten pitäisikin murtautua ennakkoluulojen kahleista ja uskaltautua koulun musikaaliin. Tarina sisältää paljon esitettyä musiikkia: pääparin ja kilpailijoiden koe-esiintymisbiisejä ym. Matkan varrella nähdään myös lauluja, jotka ovat olemassa vain symbolisella tasolla: nörttityttö laulaa murheistaan, kun urheilijapoika väliaikaisesti valitsee maineensa eikä lauluharrastusta, status quon särkymisestä huolestunut koulun ruokala saarnaa erilaisille nuorille aiheesta "suutari pysyköön lestissään"... Näitä lauluja ei tapahdu tarinan todellisuudessa. Ne ilmaisevat hahmojen tunteita ja mielipiteitä, mutta kenenkään ei mielletä laulavan.

Tulikohan ajatus selväksi? Saarnaan tästä usein... Koen, että juuri tämä on jäänyt tajuamatta ihmisiltä, joka moittivat musikaaleja naurettavasta epärealistisuudesta. "Eihän kukaan tanssi ja laula kaduilla." Ei niin! Ei yleensä edes musikaaleissa!

"I don't dance":



Toinen hyvä esimerkki aiheesta on muuten Hairspray! Tärkeä elementti sen juonessa on tv:n tanssi- ja musiikkishow, johon pulska päähenkilö tahtoo esiintymään. Tanssishow'n musiikki on esitettyä ja tapahtuu myös fiktion maailmassa. Muu musiikki on symbolista. Ihan sama juttu. Paras esimerkki symbolisesta musiikista on "I Can Hear the Bells", jonka kunniaksi koko fiktiomaailman aika pysähtyy. Ei siis jälkeäkään realismista. Aika ei pysähdy hahmojen näkökulmasta. Toisessa ääripäässä on Linkin kappale "Ladie's Choice". Sen sanoja ei voi mieltää symbolisiksi, tai kysymys on suoraviivaisesta huoraamisesta ("Hey, litte girl on a spending spree / I don't come cheap but the kisses come free"). Tämä on perinteinen iskelmä, jonka harvinaisen likaiset sanat on tarkoitettu menemään yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos. Link on kaikesta päätellen teinitähti, ei poikahuora, riippumatta siitä mitä sanoitukset väittävät.

I Can Hear the Bells (leffaversiossa aika ei pysähdy samalla tavalla kuin lavalla - siihen ei ole tarvetta, kun on mahdollista pätkiä aikaa leikkauksilla):





Ladies' Choice:

Hairspray-elokuva (2007): nettivideoita

No mie tietenkin innostuin niin paljon, että seikkailin Youtubessa koko illan.

Olen tullut siihen tulokseen, että lempilauluni koko showssa on viimeinen numero, You Can't Stop the Beat. En pysty pysymään paikallani, kun kertosäe tulee. Jalkani ja hartiani tanssivat, vaikka istun.

Tässä siitä kaksi versiota. Youtubessa on myös laittomasti leffateatterissa kuvattuja 10 min videoita koko kohtauksesta. Ne voivat kuitenkin häipyä nopeasti, turha linkittää. Lisäksi biisin väleissä on leffassa pitkiä puheosuuksia, joten vähän tylsä irtonaisena.

(1) Täysin spoileriton levyversion ilman videota, kuvilla kuvitettuna. Kuvat on järjestetty kivasti silleen, että niissä näkyy pääasiassa se, joka kulloinkin laulaa. (1. säkeistö Tracy, 1. kertosäe Tracy & Link (lempikohtani, kaksiäänisyys soi niin hyvin!), 2. säkeistö & kertosäe: Penny & Seaweed, 3. säkeistö & kertosäe: Tracyn äiti (Travolta), 4. säkeistö & kertosäe: Seaweedin äiti (Queen Latifah), 5. kertosäe: kaikki.)



(2) Hienosti kokoon leikattu, mielestäni käytännössä spoileriton videoversio, jossa laulavat vain 1: Tracy & Link, 2: Queen Latifah.



Sitten Linkin biisi Ladies' Choice. Tämä vetoaa minuun sitä enemmän, mitä enemmän katselen... Toinen hyvä video, joka on leikattu leffasta niin, ettei sisällä spoilereita eikä puhetta kesken biisin.



Tämä on kuvattu leffateatterissa, mutta tahdon sen silti tähän... Siinä näkee, miten Kyklooppi laulaa. (Tosi hyvin!)



Tämäkin on varmaan leffateatterista. Muttei sisällä puhetta tai spoilereita. Leffan alku. Pakkohan Good Morning Baltimore on saada mukaan. (2. kertosäe on sikahauska. "There's the flasher that lives next door...")



Hairsprayta LIVENÄ. Kaikki osaa näköjään ihan oikeasti laulaa. Lyhennelmiä biiseistä. Osa 1: (i) Good Morning Baltimore (Tracy - Nikki Blonsky), (ii) Nicest Kids in Town (Corny Collins - James Marsden), (iii) Ladies' Choice (Link - Zac Efron)



Osa 2: (i) Run and Tell That (Seaweed - Elijah Kelley), (ii) Big, Blonde and Beautiful (Maybelle - Queen Latifah)



Audiona biisi It Takes Two, joka on Linkin soolo lavaversiossa. Leffassa se on vaihdettu nopeampaan Ladies' Choiceen (joka on myös alkuperäinen biisi, mutta leikattiin pois lavaversiosta suunnitteluvaiheessa). Ensin olin tuohtunut, mutta suoraan sanottuna Ladies' Choice on vetävämpi. Kannatan vaihdosta.



Olishan noita lisää vaikka miten. Joku toinen kerta. Nukkumaankin pitäis päästä...

Jesus Christ Superstar -käännöksiä pääblogissa.

Laitoin juuri pääblogiini esille Jesus Christ Superstar -käännökset, joista alla puhun. En jaksa tehdä koko postitusrumbaa uudelleen, joten hoidan asian näin:

Lyhyt johdantoposti
Gethsemane
Heaven on Their Minds
Käännöskommentti

Toivottavasti kiinnostuneet löytävät näinkin perille ja homma toimii.

Samalla löysin tämmöisen hauskuuden, jossa vertaillaan JCS-leffaversioita vuodelta 1973 ja 2000. Minusta se oli antoisa, joten laitan sen tähän esille. (Omat mielipiteeni? Kaikki vanhassa versiossa hakkaavat uuden esiintyjät yksi-nolla, paitsi että uusi Maria Magdalena on vähintään yhtä hyvä ja uusi Juudas näyttelee aivan ihanasti. Tämän lähemmäksi ulkoisesti täydellinen Jeesus ja ulkoisesti täydellinen Juudas eivät koskaan pääse toisiaan, mutta on aika sykähdyttävää, kun heidän osansa tulevat tässä peräkkäin.)