Tein luokitusjärjestelmän.

Minun piti vain pitää leikkimielinen palkintojenjako Lontoossa näkemilleni neljälle musikaalille, mutta siitä syntyikin tämmöinen juttu.

Nyt voin pistää kaiken näkemäni järjestykseen! Luoda ranking-listoja! Sovelsin sen jo leffoillekin. Voi, miten rakastan järjestystä :D

(1) Teos:
Musiikki (1-5)
Käsikirjoitus (1-5)
Aihe ja tunnelma (1-5)

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit (1-5)

(3) Esiintyjät:
Laulu (1-5)
Tanssi (1-5)
Näytteleminen (1-5)

(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan (1-5)
Kokemus jäi mieleen elämään (1-5)
Tahdon nähdä uudelleen (1-5)

----

===> Teoreettinen maksimi & viiden tähden raja = 50 p.

---
(5) Bonukset: (lisäpisteitä vapaasti)
Nauroin hysteerisesti
Itkin
Muuta, mitä? (mitä vain)

Tällä sitten vain arvioimaan esityksiä lähipäivinä.

A Funny Thing Happened on the Way to the Forum: yleistä.

(Tässä ensimmäinen puolikas Suomessa nähdystä musikaalista pois alta, kohta nimittäin tulee West End -musikaaleja ruudun täydeltä...)

Perusasiat: A Funny Thing Happened on the Way to the Forum on Sweeney Todd -säveltäjä Stephen Sondheimin teos 1960-luvulta. (Sondheim on kuuluisa myös West Side Storyn sanoituksista, mutta hän ei säveltänyt sen musiikkia.) Se sijoittuu antiikin Roomaan. Juoni perustuu Plautuksen kirjoittamaan aitoon antiikin farssiin.

Mistä on kyse? Nokkela Pseudolus-orja yrittää voittaa vapautensa saattamalla nuoren isäntänsä Heron yhteen tämän rakkaan, ilotalon kauniin neitsyen kanssa. Matkassa on tietenkin monta mutkaa.

Hyvää: Antiikin lähtökohdat. Niiden vuoksi teos kiinnostaisi minua, vaikkei edes olisi musikaali. Lisäksi esitys on aidosti hauska. Varsinkin 2. näytöksessä piti pidellä penkin reunasta kiinni, ettei olisi pudonnut lattialle nauramaan. Minä musikaalin ystävänä lasken hyväksi puoleksi myös musiikin runsauden. Ainakin edessäni istunutta miestä jatkuvat laulut kuitenkin tuntuivat ärsyttävän - ja on totta, että varsinkin 1. näytöksessä moni sekunnin välein tulevista lauluista tuntuu täytenumerolta. Välillä jopa minä toivoin, että tapahtumia olisi edistetty paria lausetta enemmän ennen lauluun puhkeamista. Mutta liika musiikki on ehdottomasti parempi asia kuin musiikin puute!

Huonoa: Laulut eivät ole kovin tarttuvia. Kenties siksi ne välillä tuntuvat pakkopullalta. Minimi sentään täyttyi: esityksestä lähti hyräillen.

En kommentoi: Laulujen sanoituksia tai dialogin sujuvuutta. En voi, koska olen nähnyt esityksen vain kehnona suomennoksena.

Olen päättänyt, mitä ainakin tahdon nähdä Lontoossa.

Tämä on tosi pinnallinen juttu, mutta jo hajonneen poikabändi Bluen hyvännäköisistä hyvännäköisin Duncan James sattuu juuri vierailuni aikaan olemaan Chicagon Billy Flynnin roolissa.

Pakkohan mun on mennä! Toinen hyvä syy on se, etten ole ikinä nähnyt Chicagoa teatterissa. Ei ole ennen tätä oikein kiinnostanut, koska se leffa oli iso pettymys. Enkä ole varma, pidänkö tarinan kylmästä maailmasta... mutta ehkä se on lavalla kivempi. Hyvä, että nyt on syy katsoa.

"Hyvä." Heh. Tai hassu. En ikinä edes salaa ole kuunnellut Bluen musaa, mutta olen aina jäänyt tuijottamaan niiden videoita, kun tämä jätkä on niin söpö. Lisäksi - tätä ette usko - olen koskettanut häntä. Enkä pelkästään hipaissut. Se tapahtui, kun olin Glasgowssa töissä konserttien paikannäyttäjänä (ja näin vaikka ketä - elämäni paras duuni). Bluen keikalla minut sijoitettin eturivin päähän vahtimaan, ettei lavan eteen yritä hiipiä ihmisiä, joiden paikat ovat kauempana. Tämä Duncan päätti keikan lopulla hypätä alas lavalta ja puoliksi turvakaiteenkin yli täsmälleen vieressäni. Teinityttöjän ryntäyshän siitä tuli, ja massa suorastaan liiskasi minut artistia vasten.

Ei mitenkään pelottavasti. Heh. Ne oli ihan kilttejä teinejä. Mutta voin sanoa, että olen ollut läheisemmässä kontaktissa kansainväliseen julkkikseen kuin iso osa ihmisistä! Suuri ylpeydenaine. Olen melkein sukua julkkikselle jne.

Kun nyt olemme näinkin läheisissä väleissä, tahdon nähdä miehen myös musikalilavalla. Kyllä se keikalla laulaa osasi. (Ja oli livenä vähintään yhtä hyvännäköinen kuin telkkarissa.) Mutta onko sillä nyös näyttelijänlahjoja ja teatteriin sopivaa karismaa? ...no, jos ei, niin ainakin se on nätti.

Mamma Mia! International Tour 2006, Helsinki, Hartwall-areena

Hartwall-areena, su 27.05.2007

Oikeastaan arvostelun olisi voinut kirjoittaa yhteenkin yllä olevan yleisarvion kanssa. Olen nimittäin melkoisen vakuuttunut siitä, etten katsele tätä toiste, ellen sitten satu ilmaiseksi pääsemään. Niin selväksi tuli, että itse musikaali ei ole minua varten.

Tribuuttimusikaali yritteli kaikenlaista, muttei onnistunut vakuuttamaan minua oikein millään osa-alueella eikä ainakaan yltänyt aitoon Lontoon tasoon. Liian kaukana istuminen oli kenties suurikin tekijä mielipiteen muodostumisessa.

Huonoa: Hartwall-areena ei ole hyvä paikka tällaiselle esitykselle. Äänentoisto oli huonoa, koko ajan tuntui liian hiljaiselta. Paikkamme (parven 1. rivillä) olivat liian kaukana. Permannon ihmiset tuntuivat arvostavan esitystä paljon enemmän – mutta lähemmäs 100 euroa siitä ilosta olisi kyllä ollut ihan liikaa. Me emme ehkä osanneet arvostaa kaikkea, kun emme nähneet esiintyjien kasvoja emmekä kuulleetkaan kunnolla.

Minusta tuntui myös, että esiintyjien äänet olivat väsyneet päivän matinean jäljiltä. Käheyttä ja heikkoutta oli paljon. Tai sitten he eivät vain olleet kovin hyviä. Who knows. Ei kyllä ole ammattilaisen toimintaa myöskään antaa äänensä väsyä (kahden näytöksen päivätahti joinakin päivinä viikossa on normaalia West Endissä ja Broadwaylla), joten joka tapauksessa ei tehnyt hyvää vaikutelmaa.

Äänen väsyminen sikseen, joukossa oli monta esiintyjää, jotka eivät selkeästi olleet kovin kummoisia. Niinhän se aina onkin, että näillä kiertueilla on heikompi taso kuin West Endissä.

Kannattiko katsoa? No... ehkä permannolta olis kannattanut. JOS tykkää Abbasta niin paljon, että tahtoo 79 (?) euron maksusta nähdä sen kappaleita esitettävän kimarana, jolla ei juuri muuta taiteellista arvoa ole. Ja... pakkohan minun musikaalit on käydä katsomassa. Pakko. Mutta periaatteessa ei kai olisi kannattanut. Kahdeksisen kymppiä permantopaikoista ei oikeastaan olen sen enempää kuin Lontoossakaan - mutta en lontoossakaan ole valmis maksamaan täyttä hintaa. Menen aina puolen hinnan lippukojuun hakemaan ylijääneitä permantolippuja saman päivän näytöksiin. En kai koskaan ole maksanut yli viittäkymppiä (euroissa) lipuista, vaikka tahdon aina istua permannolla. Näille kiertueille ei saa halpoja lippuja, joten tuntuu noin niinku käytännössä kiskonnalta. Voisin maksaa sen, jos kyseessä olisi joku lempimusikaaleistani, mutta Abbasta en ollut valmis maksamaan yli viittäkympppiä ja kokemus jäi siksi puolivillaiseksi.

Mamma Mia! (Yleisesti)

Tällaisia ajatuksia Mamma Mia!n näkeminen herätti minussa.

Osaan määritellä täsmälleen, miksi rakastan musikaaleja. Sanoitukset ovat minulle, kielellisesti suuntautuneelle ihmiselle, tärkeintä kaikessa musiikissa. Ja koskettavista sanoituksista tekee vieläkin hienompia se, jos esiintyjä eläytyy niihin sydänverellään (hyviä esimerkkejä ovat Bonon laulutapa ja ihana idolimme Hanna Pakarinen). Ja miten tämä liittyy musikaaleihin? Koska musikaalisanoituksiin liittyy aito tunne, tilanne ja taustatarina, ne ovat lähtökohtaisesti vielä koskettavampia kuin irrallisten pop-kappaleiden parhaatkaan lyriikat. Samasta syystä ne myös lauletaan aidosti sydänverellä. Niihin eläydytään kuin vuorosanoihin, ei kuin pelkkään musiikkiin. Sanoitukset ovat yhtä elimellinen osa musikaalikappaletta kuin melodia. Ilman tarinaan liittyviä sanoituksia musikaalikappale olisi pelkkä tavallinen biisi. Kerrankin sanoitukset ovat ansaitsemassaan asemassa ja niiden tunnelmiin eläytyminen asetetaan (oikein) esitettäessä etusijalle tekniseen laulusuoritukseen nähden.

Valmiiden kappaleiden ympärille rakennetut musikaalit romahduttavat kauniin teoriani. Niissä musiikkinumeroiden sanoitukset eivät kerro elintärkeitä asioita, eikä niihin eläydytä sydänverellä. Parhaassa tapauksessa ne on juonta manipuloimalla saatu sopimaan tilanteeseen saumattomasti, pahimmassa ei edes sitä. Mutta fakta on, että sanoja ei ole kirjoitettu tilanteeseen. Ne eivät tuo siihen mitään lisää. Ne eivät paljasta hahmojen syvimpiä tunteita. Ne eivät kerro mistään mitään. Ne joko menevät toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, tai sitten jopa häiritsevät keinotekoisuudellaan. Vastoin musikaaliteatterin pyhimpiä sääntöjä juoni ei saavuta huippukohtiaan kappaleissa vaan pysähtyy niiden ajaksi.

Tämän vuoksi petyn jukeboksimusikaaleihin aina. Aina. Esimerkiksi We Will Rock You oli varmaan niin hyvä kuin kappaleiden ympärille rakennetun musikaalin on mahdollista olla, ja silti se oli lattea. Kappaleiden tunnetaso jäi kerta kaikkiaan vajaaksi.

Mamma Mia!kaan ei ole karmea yritys. Laulut on saatu oikein hienosti sopimaan kivan köykäiseen tarinaan. Mutta... ne ovat vain lauluja, joita aasinsiltamaiset kohtaukset sitovat yhteen. Kuin katsoisi juonellista Abba-tribuuttia. Välillä musikaalin parissa viihtyy, mutta se ei ole mitään verrattuna oikeaan musikaaliin. Se ei ole oikea musikaali.

Sykähdyttävänä poikkeuksena säännöstä erottuu The Winner Takes It All. Sen sanojen koskettavuuden varmasti myöntävätkin kaikki. Vaikka niitä ei ollut muutettu musikaalia varten ja tiesin, etteivät ne siis oikeasti kuvastaneet juuri tämän hahmon tunteita, joka sana olisi voitu kirjoittaa varta vasten. Teksti osui maaliin ja nostatti kylmiä väreitä. Laulaja eläytyi joka solullaan. Lisäksi kappale sisältää koko kaksi- ja puolituntisen ainoan todellisen, musikaalimaisen nostatuksen. Mielestäni se on teoksen ainoa kohta, jossa todella päästään aidon musiikkiteatterin elämää suurempaan tunnelmaan. Joka suhteessa. Hienoa.

Ikävä kyllä yksittäinen valopilkku lähinnä vain muistuttaa siitä, että voisi olla katsomassa oikeaakin musikaalia. Tulee paha mieli.

Erityishuomio: latteampaa ensimmäisen näytöksen lopetusnumeroa ei tule heti mieleen. Yleensähän ensimmäisen näytöksen loppu on musikaalissa kuin musikaalissa ehdoton huippuhetki, ja yleisö tahdotaan päästää väliajalle euforisessa adrenaliinihumalassa. Tästä ei kyllä tullut mieleen edes laskuhumala.

Mistä on kyse? Tyttö tahtoo tietää isänsä henkilöllisyyden ja kutsuu häihinsä kolme potentiaalista ehdokasta.

Hyvää: The Winner Takes It All! Ihan hauska, köykäinen huumori. Abban musa on hyvää.

Huonoa: Tribuuttimusikaalit nyt vaan ovat huonoja. Oikeasti niitä ei pitäisi kutsua musikaaleiksi. Pitäisi keksiä niille joku oma termi. Ne ovat lähtökohtaisesti erilaisia. Lisäksi ihmeen lattea 1. näytöksen lopetus.

Avenue Q - Savoy-teatteri, 14.04.2007

Ehdottomasti tahdoin nähdä, kävin päiväseltään Helsingissä katsomassa vakiomusikaaliseurassa.


Hyvää / yleistä: Marco Bjurström on tehnyt miehen työn. Avenue Q on lähimmäs musikaalin luvattujen maiden tasoa päässyt esitys, jonka olen Suomessa nähnyt. Fiksuin veto ikinä saattaa olla se, että isot niminäyttelijät on jätetty pois ja korvattu riviammattilaisilla - animaatiodubbauksissa ja musikaalien kuoroissa kunnostautuneilla ihmisillä. Kenenkään vireestä ei tarvinnut olla huolissaan. Laulu, tanssi, näytteleminen ja nukketeatteri sulautuivat saumattomaksi, vaivattomaksi kokonaisuudeksi.

Ainoan niminäyttelijän, Nina Tapion, laulusta sain kylmiä väreitä. Jälleen kerran. Se nainen ihan oikeasti tajuaa, miten musikaalityylillä kuuluu laulaa, ja tekee sen sekä taidolla että tunteella. (Puhun ennen kaikkea Tapion numerosta 2. näytöksessä. Oletteko muuten kuulleet Tapion uutta Pieni merenneito -dubbausta dvd-uusintajulkaisua varten? Sadasti parempi kuin alkuperäinen englanninkielinen. Itkettävän hyvä.) Muutkin esiintyjät vetivät tässä paremmin kuin Suomessa on tapana. Heikkoja lenkkejä ei ollut. Laulu oli mallikasta ja sointuvaa. Vain ne kylmät väreet jäivät puuttumaan. Hyvää työtä silti. Eivätkä edes West Endissä kuin parhaista parhaat onnistu aiheuttamaan kylmiä väreitä koko ajan.

Nukkeshow toimi paremmin kuin uskalsin odottaa. Nuken ja näyttelijän katsominen samaan aikaan oli helppoa ja luontevaa. Ja ihan sairaan hauskaa! Meinasin melkein unohtaa sanoa, että esitys nauratti makeasti ja jätti hyvän mielen. Se on tärkeää se.

Huonoa: Tykkäsin melkein kaikesta. Valkoinen nainen mustana ex-lapsitähtenä tökkäsi hieman keinotekoisuudellaan. Samoin se, ettei Nina Tapion roolissa ollut aitoa aasialaista. Ja ehkä vähän myös se, että kaikki esitettiin todella suoraan yleisölle. Marco Bjurström tuntuu aina tahtovan saada / päästää yleisön mukaan musikaaleihinsa. Yleensä se ei miellytä minua, joka tahtoisin istua katsomossa varjona ja unohtaa itseni esityksen ajaksi.

Suomennos oli välillä ihan tosi hyvä, ison osan ajasta aivan okei, satunnaisesti korvaan särähtävä. (Ja enkö juuri päässyt sanomasta, että aina löytyy jotain, joka töksähtää satunnaisen kuulijan korvaan? Makuasioita.) Isoin ongelmani on, että laulun "For Now" käännös ei toiminut. Se, että rakkaus, ystävät, työ ja raha ovat kaikki "only for now" on huomattavasti pessimistisempi viesti kuin että ne ovat "tässä ja nyt". "Tässä ja nyt" voisi tarkoittaa vain, että niitä tulee arvostaa, tämä hetki on arvokas, jokainen hetki on ainutlaatuinen tässä elämässä, pusi pusi. "Only for now" taas sanoo yksinkertaisesti, että kaikki elämässä on katoavaista.

Merkittävää muuten oli, miten hyvin kaikki näyttelijät äänsivät englantia. En tiedä, mistä sellaiset ihmeihmiset on kaivettu, mutta aksentit olivat kuin natiivipuhujilla. Loistavaa.

Yhteenvetona sanoisin, että... Suosittelisin tätä kaikille teini-ikäisistä ylöspäin (kiroilua, seksiä yms. todellakin löytyy). Marco kirjoittaa käsiohjelmassa kauniisti halustaan tuoda itseään koskettanut palanen Broadwayta myös Suomeen, ja mielestäni hän on siinä onnistunut. Menkää kokemaan palanen Broadwayta.

Jos kokeilisin antaa pisteitä? ++++ (4/5)

Jesus Christ Superstar -käännöksiä pääblogissa.

Laitoin juuri pääblogiini esille Jesus Christ Superstar -käännökset, joista alla puhun. En jaksa tehdä koko postitusrumbaa uudelleen, joten hoidan asian näin:

Lyhyt johdantoposti
Gethsemane
Heaven on Their Minds
Käännöskommentti

Toivottavasti kiinnostuneet löytävät näinkin perille ja homma toimii.

Samalla löysin tämmöisen hauskuuden, jossa vertaillaan JCS-leffaversioita vuodelta 1973 ja 2000. Minusta se oli antoisa, joten laitan sen tähän esille. (Omat mielipiteeni? Kaikki vanhassa versiossa hakkaavat uuden esiintyjät yksi-nolla, paitsi että uusi Maria Magdalena on vähintään yhtä hyvä ja uusi Juudas näyttelee aivan ihanasti. Tämän lähemmäksi ulkoisesti täydellinen Jeesus ja ulkoisesti täydellinen Juudas eivät koskaan pääse toisiaan, mutta on aika sykähdyttävää, kun heidän osansa tulevat tässä peräkkäin.)