Regent's Parkin kesäteatterin Shakespeare-kappale on tänä kesänä Much Ado About Nothing!
Jee, jee, jee! Elämä hymyilee. Ihana Much Ado About Nothing, tuo ehdoton lempishakespeareni ja varmaankin myös lempinäytelmäni. (Tänä kesänä on oikea runsaudenpula: toinen päänäytelmä on Oscar Wilden hurmaava The Importance of Being Earnest. Onneksi ei kuitenkaan tarvitse valita, koska Wilde saa ensi-iltansa vasta heinäkuussa. Ja toki Much Ado olisi voittanut.)
Much Ado on monella tapaa ihana. Shakespeare rikkoo siinä kaavoja. Kyseessä on perinteinen kahden pariskunnan kuvio, joita kirjoitetaan yhä ja tullaan varmasti kirjoittamaan maailman tappiin - mutta B-juonen melodramaattinen nuoripari saa kerrankin soittaa toista viulua A-tarinan koomisille rakastavaisille eikä päinvastoin. Moderni, sanavalmis Beatricekaan ei joudu äkäpussina kesytettäväksi, vaan miehet lankeavat hänen jalkoihinsa. Näytelmän herkullinen dialogi osoittaa, ettei tilannekomedioiden pikkunäppärää sanakikkailua ole keksitty ihan eilen. (En ole ihan itse keksinyt kaikkia huomioita. Opiskelin tätä(kin) näytelmää Glasgow'ssa. Antoisia, antoisia luentoja. Oi niitä aikoja.)
On erityisen hätkähdyttävää, että Beatricen ja Benedickin A-tarina toimii täysin ajasta ja paikasta riippumatta. Siinä ei ole yhtään aikasidonnaista elementtiä. Ihmiset suojautuvat yhä pettymyksiltä tunteensa tukahduttamalla, ja seksuaalinen jännite purkautuu kinasteluna. Ihmiset voisi vaikka tänään huijata rakastumaan täsmälleen samalla metodilla... ja uskon vahvasti, että juoni monessa tapauksessa toimisi oikeasti.
Harmi, ettei Claudion ja Heron melodramaattinen B-juoni (jossa maineen menetyksen korjaamiseksi ryhdytään romeojajuliamaisiin ääritekoihin) toimi nykyajassa oikein millään tasolla ilman suuria juonellisia muutoksia. Muuten Much Ado olisi ainutlaatuisen ajaton Shakespeare.
Beatricen ja Benedickin tarina puhuttelee minua syystä tai toisesta. Meinaan alkaa itkeä ilosta, kun ne luopuvat suojamuureistaan ja uskaltavat rakastaa... loppujen lopuksi niin naurettavan pienestä rohkaisusta. Awwww. Syystä tai toisesta eläydyn vahvan henkilökohtaisesti ja syvän liikuttuneena tähän hypoteettiseen sisäisen sulamisen tunteeseen. Kertooko tämä sitten Shakespearen universaalista tarkkanäköisyydestä vai pelkästään minusta ihmisenä? (Oletettavasti molemmista.)
Jos joku ei ole vielä nähnyt Kenneth Branaghin ihanaa leffaversiota (1993), kannattaa katsoa ja heti. Onnistuneimpia Shakespeare-filmatisointeja. (On näköjään myös Youtubessa.)
(Tarvitsen enää (a) Benedickin, (b) ihmiset, jotka toteuttavat huijauksen. Sitten voin elää elämäni onnellisena loppuun asti. Mutta tämän näkeminen Lontoossa tekee minut jo astetta onnellisemmaksi. Olen odottanut tätä vuosia.)
tiistai 3. helmikuuta 2009
maanantai 26. tammikuuta 2009
Lontoon aloittelijaystävälliset musikaalit
Minun piti suositella siskolle West End-musikaalia, josta musikaaleihin epäluuloisesti suhtautuva poikaystävä mahdollisimman varmasti tykkää - ja alkaa vihdoin uskoa, että musikaalit ovat hyviä.
(Tämä Lontoon matka on lähestulkoon siskon viimeinen tilaisuus käännyttää poikaystävä. Muutaman kerran poikaparka on jo Suomessa istunut mukana, muttei ole oikein osunut hyvään esitykseen ja on siis uhkaavasti tulossa siihen tulokseen, ettei tykkää musikaaleista. Eihän sellainen sovi tässä perheessä! Mutta jätkä ei ole koskaan käynyt Lontoossa eikä siis nähnyt oikeaa musikaalia oikeiden taiteilijoiden esittämänä. Siihen sisko laittaa toivonsa.)
Oli hauskaa miettiä, mitkä teokset Lontoon tarjonnasta soveltuisivat parhaiten puolivastahakoisille ensikertalaisille. Minustahan paras pala kaupungin tarjonnassa on nyt ja aina Les Mis, mutta se ei suinkaan tarkoita, että melodramaattinen, historiallinen teos, jonka juontakin voi olla pikkuisen vaikea seurata (esityksen suurin kauneusvirhe - kannattaa oikeasti lukea ainakin ekan näytöksen juonitiivistelmä, jos ei tunne tarinaa ennalta) olisi hyvä valinta keskimääräiselle West End -neitsyelle.
Tulin siihen tulokseen, että Avenue Q on loogisin ehdokas. Se on ihan oikea musikaali (vrt. jukeboksihirvitykset), joka sisältää korkeatasoista, juonta palvelevaa musiikkia, mutta lisäksi se on todella hauska ja todella alatyylinen. Se riisuu kerralla ensikertalaisilta ennakkoluulot siitä, että musikaaliteatteri olisi vanhanaikaista ja puisevaa (mitä se tosin 95 prosentin varmuudella on minunkin silmissäni, jos joudun katsomaan ennen West Side Storya kirjoitettuja esityksiä).
Muita ehdokkaita olisivat: Hairspray, joka on takuuhyvä, hauska ja mukaansatempaava, mutta kyseinen kohdehenkilö on jo nähnyt leffaversion, joten show ei tekisi maksimivaikutusta; Grease, joka on oikeesti hauska ja hyvä, mutta luultavasti leffana jo tuttu. Lisäksi olen kuullut nykyisestä versiosta lähinnä pahaa enkä siis uskalla suositella takuuhyväksi; ja... luultavasti listalle kuuluisi vielä Lion King, jota en itsekään ole nähnyt, kun ne pirulaiset eivät koskaan myönnä mitään alennuksia ja vastustan sellaista periaatteesta. Kuulemani perusteella ikuisuuden pyörinyt leijonashow kuitenkin on näyttävä, takuuhyvä ja helposti lähestyttävä.
Siinä nuo varmaan ovat. Lontoon aloittelijaystävällisimmät oikeat musikaalit. Niitä on. Ei siis ole tekosyytä viedä aloittelijaa jukeboksimusikaaliin. Se olisi anteeksiantamatonta, vaikka ne vasta helppoja sulatettavia ovatkin. Ne ovat soveliasta katsottavaa korkeintaan konkareille, jotka tietävät paremmasta. (Miksikö? Idea oli menettää musikaalineitsyys. Muuten hyvä, mutta jukeboksin jälkeen yksilö ei vieläkään voi väittää menettäneensä sitä.)
Nähtävästi määritelmäni aloittelijaystävällisestä on "hauska (tai ei ainakaan dramaattinen), stereotyyppejä romuttava, kevyt mutta näyttävä, musiikiltaan korkeatasoinen ja tarttuva, helposti lähestyttävä vaikkapa leikkisyytensä tai mustan huumorinsa vuoksi". Listalle olisi saumoja vielä ainakin Little Shop of Horrorsilla, jos se pyörisi Lontoossa nyt. Ja kenties Mary Poppinsilla, riippuen henkilön lapsenmielisyydestä.
Toisaalta: jos ihminen olisi vaikkapa tanssifani, asia pitäisi harkita uudelleen ihan uusilla kriteereillä.
(Tämä Lontoon matka on lähestulkoon siskon viimeinen tilaisuus käännyttää poikaystävä. Muutaman kerran poikaparka on jo Suomessa istunut mukana, muttei ole oikein osunut hyvään esitykseen ja on siis uhkaavasti tulossa siihen tulokseen, ettei tykkää musikaaleista. Eihän sellainen sovi tässä perheessä! Mutta jätkä ei ole koskaan käynyt Lontoossa eikä siis nähnyt oikeaa musikaalia oikeiden taiteilijoiden esittämänä. Siihen sisko laittaa toivonsa.)
Oli hauskaa miettiä, mitkä teokset Lontoon tarjonnasta soveltuisivat parhaiten puolivastahakoisille ensikertalaisille. Minustahan paras pala kaupungin tarjonnassa on nyt ja aina Les Mis, mutta se ei suinkaan tarkoita, että melodramaattinen, historiallinen teos, jonka juontakin voi olla pikkuisen vaikea seurata (esityksen suurin kauneusvirhe - kannattaa oikeasti lukea ainakin ekan näytöksen juonitiivistelmä, jos ei tunne tarinaa ennalta) olisi hyvä valinta keskimääräiselle West End -neitsyelle.
Tulin siihen tulokseen, että Avenue Q on loogisin ehdokas. Se on ihan oikea musikaali (vrt. jukeboksihirvitykset), joka sisältää korkeatasoista, juonta palvelevaa musiikkia, mutta lisäksi se on todella hauska ja todella alatyylinen. Se riisuu kerralla ensikertalaisilta ennakkoluulot siitä, että musikaaliteatteri olisi vanhanaikaista ja puisevaa (mitä se tosin 95 prosentin varmuudella on minunkin silmissäni, jos joudun katsomaan ennen West Side Storya kirjoitettuja esityksiä).
Muita ehdokkaita olisivat: Hairspray, joka on takuuhyvä, hauska ja mukaansatempaava, mutta kyseinen kohdehenkilö on jo nähnyt leffaversion, joten show ei tekisi maksimivaikutusta; Grease, joka on oikeesti hauska ja hyvä, mutta luultavasti leffana jo tuttu. Lisäksi olen kuullut nykyisestä versiosta lähinnä pahaa enkä siis uskalla suositella takuuhyväksi; ja... luultavasti listalle kuuluisi vielä Lion King, jota en itsekään ole nähnyt, kun ne pirulaiset eivät koskaan myönnä mitään alennuksia ja vastustan sellaista periaatteesta. Kuulemani perusteella ikuisuuden pyörinyt leijonashow kuitenkin on näyttävä, takuuhyvä ja helposti lähestyttävä.
Siinä nuo varmaan ovat. Lontoon aloittelijaystävällisimmät oikeat musikaalit. Niitä on. Ei siis ole tekosyytä viedä aloittelijaa jukeboksimusikaaliin. Se olisi anteeksiantamatonta, vaikka ne vasta helppoja sulatettavia ovatkin. Ne ovat soveliasta katsottavaa korkeintaan konkareille, jotka tietävät paremmasta. (Miksikö? Idea oli menettää musikaalineitsyys. Muuten hyvä, mutta jukeboksin jälkeen yksilö ei vieläkään voi väittää menettäneensä sitä.)
Nähtävästi määritelmäni aloittelijaystävällisestä on "hauska (tai ei ainakaan dramaattinen), stereotyyppejä romuttava, kevyt mutta näyttävä, musiikiltaan korkeatasoinen ja tarttuva, helposti lähestyttävä vaikkapa leikkisyytensä tai mustan huumorinsa vuoksi". Listalle olisi saumoja vielä ainakin Little Shop of Horrorsilla, jos se pyörisi Lontoossa nyt. Ja kenties Mary Poppinsilla, riippuen henkilön lapsenmielisyydestä.
Toisaalta: jos ihminen olisi vaikkapa tanssifani, asia pitäisi harkita uudelleen ihan uusilla kriteereillä.
perjantai 12. joulukuuta 2008
Joseph and the Amazing Technicolor Dreamcoat - West End 25.11.2008
Katsottu oikein varta vasten tehdyllä teatterimatkalla Lontoossa.
Olen kokemuksen myötä huomannut, että West End -musikaalien yleisöt vaihtelevat paljon. Tietyt esitykset (kröhömphantomkröhöm) vetävät turisteja - vieraita kieliä kuulee väliajalla vähintään yhtä paljon kuin englantia. Toisissa valtaosa on paikallisia. Joidenkin esitysten yleisöt ovat vakavampaa aktiiviteatteriväkeä, toisissa enemmistö on kerrankin teatteriin uskaltautunutta tavisporukkaa. (Näin siis kunnon paikoilla. Jos menee halvalla 2. parvelle, sieltä löytää aina lähinnä turisteja, pälyileviä teatterinoviiseja ja koululuokkia. Siksi en viihdy siellä.)
Josephin yleisö koostui 95-prosenttisesti briteistä - ja siitä kansanosasta, joka ei aktiivisesti harrasta teatteria. TV:stä tuttua Lee Meadia oli selvästi tullut ihastelemaan jokamiehiä ja -naisia. Lienee sanomattakin selvää, että naisia ja lapsia oli paljon. Joseph on koko perheen esitys ja Lee koko kansan suosikki, se ei jäänyt epäselväksi.
Esitys jätti minut kaksijakoisiin tunnelmiin. Se saattoi olla energisin ja tarttuvin koskaan näkemäni show. Vannon, että heräsin yöllä useaan kertaan siihen, että päässäni jumputtava "Go, go, go Joseph, you know what they say..." ei antanut minun nukkua. Esiintyjien tarttuva taito ja into innoitti yleisön, myös minut, tasalaatuisen spontaaneimpiin koskaan kokemiini aplodeihin.
(Tiedättehän, että on kahdenlaisia aplodeja? Konvention mukaan lauluille pitää taputtaa. Jokainen kappale, joka ei ole aivan pannukakku, saa siis velvollisuusaplodit. Velvollisuusaplodit tunnistaa pienestä tauosta ennen taputuksen alkua: kaikki odottavat, että joku muu aloittaa. Toisaalta on olemassa myös spontaaneja aplodeja, jotka tunnistaa siitä, että musiikin tauotessa myrskyisät suosionosoitukset ovat jo alkaneet. Koska kaikki haluavat taputtaa eivätkä suotta odottele muita.
Joseph on ehkä ainoa näkemäni show, jossa aplodit olivat vähintään 90-prosenttisesti aidon spontaaneja. Eikä suotta! Silloinkin kun itse kappale ei ollut ikimuistoinen, jokainen esiintyjä oli aplodinsa ansainnut. Minä olin lähes aina mukana spontaanissa ilossa ja taputin kädet kipeinä jo ennen kappaleiden loppua.)
Erityismaininta on pakko antaa kertoja Jenna Lee-Jamesille. Yksi parhaista koskaan kuulemistani naisäänistä. Brava. Kertojalle sävelletyt kappaleet eivät ole helppoja, mutta hän selviytyi niistä nautittavan vaivattomasti ja puhtaasti, ja näytti vielä nauttivan olostaankin. Menen tästä lähin katsomaan häntä miltei missä vain.
Toinen erityismaininta lapsikuorolle. Moniääninen laulu oli niin puhdasta, ettei kylmiä väreitä voinut välttää. Ja... lapsia. Aww. Vahva sympatiatekijä.
Kolmas erityismaininta Lee Meadin charmille. Hän on täydellinen tähän rooliin luonnonkiharasta jewfro-frisyyristä lähtien. (Minkä lisäksi haluan mainita, että on ehdoton palvelus ihmiskunnalle esiintyä lannevaatteessa.) Odotan mielenkiinnolla, mitä mies tekee seuraavaksi ja pääseekö ääni ehkä toisessa teoksessa eri lailla oikeuksiinsa. Tässä se on riittävän hyvä muttei supervaikuttava. (Mutta jos ääni ei aiheutakaan kylmiä väreitä, hymy onneksi aiheuttaa. Jostain kumman syystä minä ja naiset kaikkialla ympärilläni kiljuimme taukoamatta kumarrusten ajan. Kröhöm, siirrytäänpä eteenpäin.)
Sitten negatiiviseen. Joseph on alun perin kouluissa esitettäväksi tarkoitettu pieni kuvaelma. Sen juoni on olematon ja hahmot vailla syvyyttä. Laulut seuraavat toisiaan satunnaisen tuntuisesti. Kaikissa jukeboksimusikaaleissakin on parempia aasinsiltoja biisien välillä. Oikeasti. Eikä ohjaaja ole pyrkinyt ainakaan korjaamaan tilannetta - esitys on vahvan koominen ja viis veisaa siitä, miten seuraavaan hittikappaleeseen saavutaan. Kunhan saavutaan. Varsinkin Close Every Doorin dramaattinen paatos tulee täysin puun takaa ja vaatii kuulijaa vaihtamaan kirskuen vaihteita päässään.
Teosta on vuosien varrella pidennetty, mutta yli kaksituntisen siitä sai vain esittämällä parhaat biisit kahteen kertaan (esim. Close Every Door, toiseen kertaan ei mitään juonellista tekosyytä). Lisäksi viimeinen vartti on mega-mega-mega-megapotpuri koko setistä, mutta siitä en valita, koska se oli esityksen ehdottomasti paras osuus ja univaikeuksieni lähde. Sydän alkoi väkisin jyskyttää taustabiitin tahtiin ja veri lähti kiertämään jäsenissä. Ja homma vain jatkui ja jatkui. Alkoi jo päässä heittää. Ihanaa.
Lopuksi kummasteleva toteamus: lapsille suunnatuksi esitykseksi musiikin volyymi on varsinkin lopun megapotpurissa säädetty käsittämättömän kovalle. Itse nautin siitä, mutta olen kohdannut vastaavaa ehkä vain We Will Rock Youssa: mukana voi rauhassa taputtaa ja vaikka hoilata, koska omaa ääntään ja taputustaan ei oikeasti kuule. Jos viet tänne lapsen tai olet itse herkkäkorvainen, pakkaa korvatulpat.
---
(1) Teos:
Musiikki - 3,5
Juoni ja käsikirjoitus - 2
Aihe ja tunnelma - 3
= 8,5/15
(2) Toteutus:
Ohjaus - 2
Lavastus + efektit - 3
= 5/10
(3) Esiintyjät
Laulu - 4,5
Tanssi - 3
Näytteleminen - 3
= 10,5/15
(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 5
Tahdon nähdä uudelleen - 3
= 8/10
Yht. 32/50 ==> 3+
Olen kokemuksen myötä huomannut, että West End -musikaalien yleisöt vaihtelevat paljon. Tietyt esitykset (kröhömphantomkröhöm) vetävät turisteja - vieraita kieliä kuulee väliajalla vähintään yhtä paljon kuin englantia. Toisissa valtaosa on paikallisia. Joidenkin esitysten yleisöt ovat vakavampaa aktiiviteatteriväkeä, toisissa enemmistö on kerrankin teatteriin uskaltautunutta tavisporukkaa. (Näin siis kunnon paikoilla. Jos menee halvalla 2. parvelle, sieltä löytää aina lähinnä turisteja, pälyileviä teatterinoviiseja ja koululuokkia. Siksi en viihdy siellä.)
Josephin yleisö koostui 95-prosenttisesti briteistä - ja siitä kansanosasta, joka ei aktiivisesti harrasta teatteria. TV:stä tuttua Lee Meadia oli selvästi tullut ihastelemaan jokamiehiä ja -naisia. Lienee sanomattakin selvää, että naisia ja lapsia oli paljon. Joseph on koko perheen esitys ja Lee koko kansan suosikki, se ei jäänyt epäselväksi.
Esitys jätti minut kaksijakoisiin tunnelmiin. Se saattoi olla energisin ja tarttuvin koskaan näkemäni show. Vannon, että heräsin yöllä useaan kertaan siihen, että päässäni jumputtava "Go, go, go Joseph, you know what they say..." ei antanut minun nukkua. Esiintyjien tarttuva taito ja into innoitti yleisön, myös minut, tasalaatuisen spontaaneimpiin koskaan kokemiini aplodeihin.
(Tiedättehän, että on kahdenlaisia aplodeja? Konvention mukaan lauluille pitää taputtaa. Jokainen kappale, joka ei ole aivan pannukakku, saa siis velvollisuusaplodit. Velvollisuusaplodit tunnistaa pienestä tauosta ennen taputuksen alkua: kaikki odottavat, että joku muu aloittaa. Toisaalta on olemassa myös spontaaneja aplodeja, jotka tunnistaa siitä, että musiikin tauotessa myrskyisät suosionosoitukset ovat jo alkaneet. Koska kaikki haluavat taputtaa eivätkä suotta odottele muita.
Joseph on ehkä ainoa näkemäni show, jossa aplodit olivat vähintään 90-prosenttisesti aidon spontaaneja. Eikä suotta! Silloinkin kun itse kappale ei ollut ikimuistoinen, jokainen esiintyjä oli aplodinsa ansainnut. Minä olin lähes aina mukana spontaanissa ilossa ja taputin kädet kipeinä jo ennen kappaleiden loppua.)
Erityismaininta on pakko antaa kertoja Jenna Lee-Jamesille. Yksi parhaista koskaan kuulemistani naisäänistä. Brava. Kertojalle sävelletyt kappaleet eivät ole helppoja, mutta hän selviytyi niistä nautittavan vaivattomasti ja puhtaasti, ja näytti vielä nauttivan olostaankin. Menen tästä lähin katsomaan häntä miltei missä vain.
Toinen erityismaininta lapsikuorolle. Moniääninen laulu oli niin puhdasta, ettei kylmiä väreitä voinut välttää. Ja... lapsia. Aww. Vahva sympatiatekijä.
Kolmas erityismaininta Lee Meadin charmille. Hän on täydellinen tähän rooliin luonnonkiharasta jewfro-frisyyristä lähtien. (Minkä lisäksi haluan mainita, että on ehdoton palvelus ihmiskunnalle esiintyä lannevaatteessa.) Odotan mielenkiinnolla, mitä mies tekee seuraavaksi ja pääseekö ääni ehkä toisessa teoksessa eri lailla oikeuksiinsa. Tässä se on riittävän hyvä muttei supervaikuttava. (Mutta jos ääni ei aiheutakaan kylmiä väreitä, hymy onneksi aiheuttaa. Jostain kumman syystä minä ja naiset kaikkialla ympärilläni kiljuimme taukoamatta kumarrusten ajan. Kröhöm, siirrytäänpä eteenpäin.)
Sitten negatiiviseen. Joseph on alun perin kouluissa esitettäväksi tarkoitettu pieni kuvaelma. Sen juoni on olematon ja hahmot vailla syvyyttä. Laulut seuraavat toisiaan satunnaisen tuntuisesti. Kaikissa jukeboksimusikaaleissakin on parempia aasinsiltoja biisien välillä. Oikeasti. Eikä ohjaaja ole pyrkinyt ainakaan korjaamaan tilannetta - esitys on vahvan koominen ja viis veisaa siitä, miten seuraavaan hittikappaleeseen saavutaan. Kunhan saavutaan. Varsinkin Close Every Doorin dramaattinen paatos tulee täysin puun takaa ja vaatii kuulijaa vaihtamaan kirskuen vaihteita päässään.
Teosta on vuosien varrella pidennetty, mutta yli kaksituntisen siitä sai vain esittämällä parhaat biisit kahteen kertaan (esim. Close Every Door, toiseen kertaan ei mitään juonellista tekosyytä). Lisäksi viimeinen vartti on mega-mega-mega-megapotpuri koko setistä, mutta siitä en valita, koska se oli esityksen ehdottomasti paras osuus ja univaikeuksieni lähde. Sydän alkoi väkisin jyskyttää taustabiitin tahtiin ja veri lähti kiertämään jäsenissä. Ja homma vain jatkui ja jatkui. Alkoi jo päässä heittää. Ihanaa.
Lopuksi kummasteleva toteamus: lapsille suunnatuksi esitykseksi musiikin volyymi on varsinkin lopun megapotpurissa säädetty käsittämättömän kovalle. Itse nautin siitä, mutta olen kohdannut vastaavaa ehkä vain We Will Rock Youssa: mukana voi rauhassa taputtaa ja vaikka hoilata, koska omaa ääntään ja taputustaan ei oikeasti kuule. Jos viet tänne lapsen tai olet itse herkkäkorvainen, pakkaa korvatulpat.
---
(1) Teos:
Musiikki - 3,5
Juoni ja käsikirjoitus - 2
Aihe ja tunnelma - 3
= 8,5/15
(2) Toteutus:
Ohjaus - 2
Lavastus + efektit - 3
= 5/10
(3) Esiintyjät
Laulu - 4,5
Tanssi - 3
Näytteleminen - 3
= 10,5/15
(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 5
Tahdon nähdä uudelleen - 3
= 8/10
Yht. 32/50 ==> 3+
torstai 4. joulukuuta 2008
Proposition 8 - The Musical
Hieman poliittista lyhytmusikaalia näin aamutuimaan.
Mahtavan isoja nimiä saatu tällaiseen projektiin. Hyvä sanoma, varsinkin Jeesuksen osuus.
Tämän isä Marc Shaiman on mm. säveltänyt ja sanoittanut Hairsprayn ja osallistunut South Park -leffan biisien tekoon ja sovittamiseen. Vaikuttaa mahtavalta tyypiltä.
Mahtavan isoja nimiä saatu tällaiseen projektiin. Hyvä sanoma, varsinkin Jeesuksen osuus.
Tämän isä Marc Shaiman on mm. säveltänyt ja sanoittanut Hairsprayn ja osallistunut South Park -leffan biisien tekoon ja sovittamiseen. Vaikuttaa mahtavalta tyypiltä.
perjantai 21. marraskuuta 2008
Selkokielellä: Trey Parker, Matt Stone ja Mormon Musical
No niin. Otetaanpa uudelleen. Matt Stone ja Trey Parker ovat luoneet Broadwaylle musikaalin mormoneista yhteistyössä Avenue Q'n Robert Lopezin kanssa.
Tulevan teoksen nimi on Mormon Musical. Siihen on jo kiinnitetty tähti Cheyenne Jackson, ja harjoitukset alkavat joulukuussa. Musikaalin arvellaan ehtivän ensi-iltaan jo vuonna 2009, mikä saa minut arvelemaan, ettei kyseessä ole enää varsinainen workshop-vaihe, vaikka monessa artikkelissa niin väitetäänkin. (Workshopit kun toteutetaan hyvinkin keskeneräisiin teoksiin usein vuosia ennen kuin teos on harjoittelukunnossa. Siinä vaiheessa ei yleensä ole tehty roolituspäätöksiä, vaikka workshop-ihmiset saattavatkin päätyä produktioon).
Suhtaudun projektiin suurella innolla ja kohtalaisella epävarmuudella. South Park on suosittu, muttei kuitenkaan mikään suuren yleisön hitti. Sitä katsovat viikoittain samat fanit. Broadway-musikaalin pitäisi joka ilta löytää uusi yleisö. Ihan tavallisten amerikkalaisten ja ulkomaalaisten turistien pitäisi tajuta musikaali ja tykästyä siihen. Toivoa herättävin seikka lienee, että Avenue Q onnistui tässä, vaikka on South Park -tyylisen epäkorrekti. (En ole kovin innoissani yhteistyökumppanista. Tuntuu liiankin ilmiselvältä, että nämä työskentelevät yhdessä. Olisin paljon uteliaampi, jos pojat säveltäisivät jonkun Sondheimin kanssa eikä voisi ollenkaan tietää, mitä sieltä tulee.)
Avenue Q'lla ei ollut taakkanaan uskontoa. Minua pelottaa kovasti se, että USA on uskonnollinen maa. Uskovaiset luulevat kuitenkin, että heitä pilkataan, koska eivät katso teosta ennen kuin alkavat haukkua. Jäävätkö kaikki kristityt kotiin silkasta solidaarisuudesta? (Omassa pienessä mielessäni olen varma, että teos EI pilkkaa mormoneja vaan kuvaa heitä ystävällisesti. Tämä on ollut Parkerin ja Stonen yleinen linja, vrt. Orgazmo ja Parkerin kommentit alla.) (Aivan päinvastainen linja kuin skientologian kohdalla. :D)
Koska juuri nyt olen hiukan pakkomielteinen, otin vapauden koota tällaisen tietopaketin relevanteista haastattelupätkistä. En jaksanut linkittää niitä lähteisiinsä, mutta ainahan voitte leikata ja liimata kokonaisen lauseen Googleen. Sillä varmasti löytyy. (Yksi erityisen kiinnostava ja tavallista syvällisempi haastattelu on tässä. Siinä käsitellään paljon uskontoa.)
Musikaaleista:
Parker: My favorite musical? It changes all the time. I'm just a diehard, I'm totally old school, like I'll sit and watch, if they are re-doing Oklahoma in New York, I will be the first one there. No, I don't think it's my favorite. You know what, I'm totally cheesy too, I love Les Miserables. There, I said it, it's on tape.
(Marry me, Trey! <3 Ai muuten kyllä, mutta olet jo naimisissa? No, ehkä ensi kerralla.
Writing musicals is the hardest thing in the world. And it was really funny, because I remember when the South Park movie came out, there were some critics that said, 'Well it's obvious that in order to get it to be 90 minutes they filled some time with music.”
The trick to doing a good musical is that, if you take that music number out, there's less to the movie there. You would miss it.
Is writing songs one of the more fun aspects of doing South Park?
Parker: Oh yeah, that’s why songs always end up in our stuff, that’s what I really love to do. It’s definitely been the most enjoyable part for me.
(Edit: Tuli mieleen lisäys, joka on minulle itsestään selvä mutta jollekulle ehkä uusi. Parker opiskeli pääaineenaan nimenomaan musiikkia, tarkoituksenaan ryhtyä elokuvasäveltäjäksi. Elokuvakurssit olivat vain sivuaine. Hän on siis paljon pätevämpi muusikko kuin moni tajuaakaan.)
Mormoneista:
Parker: I’ve been fascinated with the Mormons for a long time. They are the nicest people in the world. If a religion’s going to take over the world, and the one that really believes “just be super nice to everyone” takes over, that’s all right with me. Even if it’s all bullshit, that’s OK.
Ja suora lainaus SP:n mormonijaksosta:
Uskonnosta:
Stone: We’ve done stuff that’s really anti-religion in some ways. But it’s such an easy joke to go, “Look how stupid that is,” and then stop right there. Religion’s just much more fascinating than that to us. So from the very beginning, we always thought it was funny just to flip it on its ear and show how screwed up it is, but also how great it is.
Molemmat ovat sanoneet useaan kertaan, etteivät ole uskonnonvastaisia. Uskonto kiinnostaa heitä. Parker on sanonut, että uskoo Jumalaan, mutta että olisi liian monimutkaista selittää, millaiseen.
Tulevan teoksen nimi on Mormon Musical. Siihen on jo kiinnitetty tähti Cheyenne Jackson, ja harjoitukset alkavat joulukuussa. Musikaalin arvellaan ehtivän ensi-iltaan jo vuonna 2009, mikä saa minut arvelemaan, ettei kyseessä ole enää varsinainen workshop-vaihe, vaikka monessa artikkelissa niin väitetäänkin. (Workshopit kun toteutetaan hyvinkin keskeneräisiin teoksiin usein vuosia ennen kuin teos on harjoittelukunnossa. Siinä vaiheessa ei yleensä ole tehty roolituspäätöksiä, vaikka workshop-ihmiset saattavatkin päätyä produktioon).Suhtaudun projektiin suurella innolla ja kohtalaisella epävarmuudella. South Park on suosittu, muttei kuitenkaan mikään suuren yleisön hitti. Sitä katsovat viikoittain samat fanit. Broadway-musikaalin pitäisi joka ilta löytää uusi yleisö. Ihan tavallisten amerikkalaisten ja ulkomaalaisten turistien pitäisi tajuta musikaali ja tykästyä siihen. Toivoa herättävin seikka lienee, että Avenue Q onnistui tässä, vaikka on South Park -tyylisen epäkorrekti. (En ole kovin innoissani yhteistyökumppanista. Tuntuu liiankin ilmiselvältä, että nämä työskentelevät yhdessä. Olisin paljon uteliaampi, jos pojat säveltäisivät jonkun Sondheimin kanssa eikä voisi ollenkaan tietää, mitä sieltä tulee.)
Avenue Q'lla ei ollut taakkanaan uskontoa. Minua pelottaa kovasti se, että USA on uskonnollinen maa. Uskovaiset luulevat kuitenkin, että heitä pilkataan, koska eivät katso teosta ennen kuin alkavat haukkua. Jäävätkö kaikki kristityt kotiin silkasta solidaarisuudesta? (Omassa pienessä mielessäni olen varma, että teos EI pilkkaa mormoneja vaan kuvaa heitä ystävällisesti. Tämä on ollut Parkerin ja Stonen yleinen linja, vrt. Orgazmo ja Parkerin kommentit alla.) (Aivan päinvastainen linja kuin skientologian kohdalla. :D)
Koska juuri nyt olen hiukan pakkomielteinen, otin vapauden koota tällaisen tietopaketin relevanteista haastattelupätkistä. En jaksanut linkittää niitä lähteisiinsä, mutta ainahan voitte leikata ja liimata kokonaisen lauseen Googleen. Sillä varmasti löytyy. (Yksi erityisen kiinnostava ja tavallista syvällisempi haastattelu on tässä. Siinä käsitellään paljon uskontoa.)
Musikaaleista:
Parker: My favorite musical? It changes all the time. I'm just a diehard, I'm totally old school, like I'll sit and watch, if they are re-doing Oklahoma in New York, I will be the first one there. No, I don't think it's my favorite. You know what, I'm totally cheesy too, I love Les Miserables. There, I said it, it's on tape.
(Marry me, Trey! <3 Ai muuten kyllä, mutta olet jo naimisissa? No, ehkä ensi kerralla.
Writing musicals is the hardest thing in the world. And it was really funny, because I remember when the South Park movie came out, there were some critics that said, 'Well it's obvious that in order to get it to be 90 minutes they filled some time with music.”
The trick to doing a good musical is that, if you take that music number out, there's less to the movie there. You would miss it.
Is writing songs one of the more fun aspects of doing South Park?
Parker: Oh yeah, that’s why songs always end up in our stuff, that’s what I really love to do. It’s definitely been the most enjoyable part for me.
(Edit: Tuli mieleen lisäys, joka on minulle itsestään selvä mutta jollekulle ehkä uusi. Parker opiskeli pääaineenaan nimenomaan musiikkia, tarkoituksenaan ryhtyä elokuvasäveltäjäksi. Elokuvakurssit olivat vain sivuaine. Hän on siis paljon pätevämpi muusikko kuin moni tajuaakaan.)
Mormoneista:
Parker: I’ve been fascinated with the Mormons for a long time. They are the nicest people in the world. If a religion’s going to take over the world, and the one that really believes “just be super nice to everyone” takes over, that’s all right with me. Even if it’s all bullshit, that’s OK.
Ja suora lainaus SP:n mormonijaksosta:
Parkerin ensimmäinen tyttöystävä oli mormoni. Poika järkyttyi perheestä, joka oikeasti istui iltaisin yhdessä, pelasi pelejä ja lauloi lauluja.
"Look, maybe us Mormons do believe in crazy stories that make absolutely no sense, and maybe Joseph Smith did make it all up, but I have a great life and a great family and I have the Book of Mormon to thank for that. The truth is, I don’t care if Joseph Smith made it all up, because what the church teaches now is loving your family, being nice, and helping people, and even though people in this town might think that’s stupid, I still choose to believe in it."
Uskonnosta:
Stone: We’ve done stuff that’s really anti-religion in some ways. But it’s such an easy joke to go, “Look how stupid that is,” and then stop right there. Religion’s just much more fascinating than that to us. So from the very beginning, we always thought it was funny just to flip it on its ear and show how screwed up it is, but also how great it is.
Molemmat ovat sanoneet useaan kertaan, etteivät ole uskonnonvastaisia. Uskonto kiinnostaa heitä. Parker on sanonut, että uskoo Jumalaan, mutta että olisi liian monimutkaista selittää, millaiseen.
tiistai 18. marraskuuta 2008
Minulla ei nyt oikeesti ole aikaa kirjoittaa, mutta...
IIIII, sisäinen fanityttöni on ihan sekaisin.
Uutinen, jonka myös Imdb on toistanut. Se on oikea ja totta. (Huhuja asiasta liikkui jo 2006, mutta en uskaltanut odottaa mitään lähitulevaisuudessa.)
Faniminäni (minkään asian faniminäni) suurimpia toiveita on ollut ihkaoikea Parkerin (ja Stonen, mutta Parker on 100% se musikaaliosapuoli, joten Stone "En tiennyt, kuka Sondheim on, kun hän kehui SP-leffaa vuosikymmenen parhaaksi musikaaliksi" on tässä sivuseikka) musikaali. (Haastan teidät luomaan monimutkaisemman virkerakenteen. Kisa alkaa nyt.)
Se tulee Broadwaylle! Jo 2009! Tämä on jotain niin mahtavaa, että heittäisin voltin jos osaisin!
Uutinen, jonka myös Imdb on toistanut. Se on oikea ja totta. (Huhuja asiasta liikkui jo 2006, mutta en uskaltanut odottaa mitään lähitulevaisuudessa.)
Faniminäni (minkään asian faniminäni) suurimpia toiveita on ollut ihkaoikea Parkerin (ja Stonen, mutta Parker on 100% se musikaaliosapuoli, joten Stone "En tiennyt, kuka Sondheim on, kun hän kehui SP-leffaa vuosikymmenen parhaaksi musikaaliksi" on tässä sivuseikka) musikaali. (Haastan teidät luomaan monimutkaisemman virkerakenteen. Kisa alkaa nyt.)
Se tulee Broadwaylle! Jo 2009! Tämä on jotain niin mahtavaa, että heittäisin voltin jos osaisin!
maanantai 3. marraskuuta 2008
High School Musical 3: Senior Year (2008)
No, hemmetti.
Nyt tiedän, mitä tapahtuu, kun taitava ja omistautunut musikaaliohjaaja-koreografi saa huippumenestyksen aallonharjalla käyttöönsä rajattoman budjetin.
Syntyy niin typerryttäviä musiikkinumeroita, että katsoja saa rullata leukansa ylös lattialta.
Olin Rotten Tomatoesin yllättävän korkeista kriitikkoarvosanoista päätellyt, ettei tämä leffa ehkä ole kokonaan paska. (IMDB:stä ei tässä kannata puhua... kun yli 50% arvosanoista on ykkösiä, meneillään on kenties jonkinlainen vihakampanja.) Mutta, niinku, vau. Voisiko musiikkinumeroita toteuttaa valkokankaalla tämän upeammin ilman sydänkohtausten riskiä sekä esiintyjissä että katsojissa? Kuvakulmat ovat kekseliäitä, kamera liikkuu musiikin mukana kuin tanssien, lavasteet ja puvut vaihtuvat hengästyttästi kuin Bollywoodissa, energiaa ja jippoja on lähes joka numerossa vähintään kolmen kappaleen edestä. Mahtavaa. (Pidän esimerkiksi poikien kauhurokkinumeroa romutarhassa ja prom-numeroa täyden kympin malliesimerkkeinä.) Erityiset bonuspisteet runsaille nyökkäyksille teatterin ja genren juurien suuntaan.
Skaalan toisessa ääripäässä on se tosiasia, että tämä on sokerinen teinileffa. Juoni ja puhekohtaukset ovat välttämätöntä pakkopullaa musiikki-iloittelun lomassa (enkä siksi voi antaa leffalle enempää kuin nelosen viidestä). Dialogista on kuitenkin tehty suht' toimivaa, eikä se tuottanut minulle tuskaa (jos nyt ei iloakaan). Disney ja HSM-perinteet ovat sanelleet tiukat puitteet sille, mitä leffassa saa ja pitää olla, ja tarkkaan säädellyllä väylällään elokuva navigoi tyylipuhtaasti. (Kenellekään ei varmaan tullut mieleenkään vaatia tältä teokselta seksiä, huumeita ja teiniraskauksia. Niiden puutteesta en anna miinusta. Jos astuit saliin nimenomaan näiden toivossa, saat oikeutetusti antaa tälle ykkösen - ja toisen mokoman omalle mediasivistyksellesi.)
Nuoret näyttelijät ovat minusta sympaattisia ja asiaankuuluvan sokerisen sööttejä. Joskus hiukan ylinäytellään, mutta ei missään vaiheessa lähelläkään Meryl Streepin Mamma Mia -tasoa (voi, Meryl... en ikinä pääse yli suorituksen tuottamasta tuskasta). Musiikki ajaa asiansa (kyyhkyläisten valssi on jopa kaunis), vaikka onkin erittäin popahtavaa. Esiintyjien lauluäänet on ikävä kyllä edelleen ylimiksattu metalliseksi massaksi, kuten tässä leffasarjassa on ollut tapana.
Ohjaaja Kenny Ortega on selkeästi rakastunut nuoreen Zac Efroniin hiukan samaan tapaan kuin Burton Deppiin. Efron on kuvissa 95% ajasta, eikä kukaan enää edes teeskentele, että elokuvassa olisi kahta tasavertaista tähteä. Saati kuutta. Efron-tykitys on onneksi ilo silmälle (ja korvalle... okei, enimmäkseen silmälle). Sympaattisesta muovipojasta on yhtäkkiä sukeutunut aito mestaritanssija. Mystistä, mutta vaikuttavaa. Ja lupaavaa Footloose-musikaalin kannalta. Senhän Ortega ja Efron seuraavaksi tekevät yhdessä.
Footloose-uutinen ilahduttaa minua. Se tarkoittaa, ettei Efron valehdellut sanoessaan, ettei aio tehdä Travoltoja, vaan rakastaa musikaaleja ja tahtoo tehdä niitä vaikka koko ikänsä. Useimpien ihmisten mielestähän kyseessä on huonoin mahdollinen liike. Välttääkseen roolin ja genren vangiksi jäämistä pojan pitäisi nyt tehdä vakavaa draamaa, kenties mielisairaana hahmona, ehkä jotain historiallista. Tai danielradcliffet lavalla. Jotain mahdollisimman erilaista ja äkkiä. Footloosen taustalla ei ymmärtääkseni ole sopimusvelvoitteita, joten sen tekemiseen on kaksi mahdollista syytä: (1) halu takoa kun rauta on kuumaa ja rahastaa maksimaalisesti, (2) aito halu tehdä tämä elokuva. Tyhmempikin toivottavasti ymmärtää, että vaihtoehto ykkönen tuottaisi vain lyhytaikaista hyötyä, joten kakkoseen on suht' helppo uskoa. Ainakin jos haluaa uskoa. Heh. (Nähtäväksi jää silti, tuleeko musikaaleja mitenkään säännöllisesti lisää tämänkin jälkeen. Edes minä en oikein usko siihen. Hollywood on kiireinen paikka. Hugh Jackmankin on ollut kehittämässä musikaaleja itselleen viimeiset viisi vuotta, mutta eipä niistä vieläkään näy kuin pari in development -mainintaa IMDB:ssä.)
Harhapolun jälkeen totean yhteenvedonomaisesti: jos on aito musikaalifani, tämä kannattaa oikeasti katsoa. Teinihattaran jaksaa helposti niellä seuraavaa genrensä näyttävintä musikaalinumeroa odotellessa.
P.S. NIIN paljon parempi kuin julkkiksilla ylilastattu Mamma Mia. Sokerin yliannostus on - gasp - pienempi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
