The Full Monty - Teatteri Tarmo, Turku, 19.10.2007

Käytiin siskon kanssa katsomassa tällainen. Siinä oli siskon kaveri. Sisko harrastaa näyttelemistä itsekin. (Eikä meinaa tajuta, miten voin oikeasti olla haluamatta lavalle. Brrh. Pois se minusta.)

Päätin, etten sotke suomalaisia esityksiä pistesysteemiini. En osaa ajatella pisteitä niin laajalla skaalalla. Minulla pitäisi olla erilliset asteikot Suomelle ja suurelle maailmalle. Siitä tulisi pelkkää sotkua. Kirjoitan näistä suomalaisista tälleen, jos sopii.

Hyvää:
Tarina työväenluokan miesstrippareista on ihan sympaattinen. Se saattaa olla monelle tuttu samannimisestä brittileffasta. (Leffan tiimoilta tuntuu tosin oudolta, että musikaali sijoittuukin Amerikkaan. Samanlaiseen työttömään työväenluokkaan toki. Jenkit ehtivät säveltää homman ensin.)

Esityksen molemmissa laulua sisältävissä naispääosissa on oikein lahjakkaat rouvat. Naiset laulavat kenties jopa paremmin kuin keskimääräinen laulava ammattinäyttelijä. Heidän biisejään kuunteli ilokseen. Duetossa tunsin hetkellisesti jopa kylmiä väreitä. Se on hyvä saavutus harrastajilta.

Jos mietitään puheosuuksia, Teatteri Tarmon näyttelijöistä ainakin muutamat ovat oikeasti lahjakkaita. Ei juuri ammattilaisesta erota. Pääosan esittäjä on luonteva ja hauskakin, ja kantoi näytelmän niin kauan kuin ei avannut suutaan lauluun.



Huonoa:
Kun pääosan esittäjä avasi suunsa lauluun, sieltä tuli ihan hirveää älämölöä. Enkä nyt puhu minkään hienostelevan, nenä pystyssä kulkevan "mulla-on-absoluuttinen-sävelkorva" (I wish) -pöytälaatikkokriitikon ominaisuudessa, vaan ihan tavallisena ihmisenä. Karaokebaarissa kännisenä perjantaina kuulee keskimäärin paljon parempaa. Herra lauloi nuotin vierestä käytännössä koko ajan. Suurimman osan ajasta hän ei tuntunut hahmottavan, mitä olisi pitänyt laulaa. Oikeasti. Kuvitelkaa jotain kamalaa. Kuviteltuanne tuplatkaa kamaluus. Sitten alatte ehkä olla lähellä.

Jo mainittuja henkilöitä lukuun ottamatta muut näyttelijät olivat tuskin havaittavasti parempia. (On mainittava vielä yksi poikkeus, äitinsä kanssa asunutta miestä esittänyt kaveri. Hän lauloi ihan kohdalleen. Ei sykähdyttävästi, mutta riitävän hyvin. Tasolla, jota odotin amatöörituotannolta.) Kaikki biisit kuulostivat koko ajan epävireiseltä kakofonialta, koska olivat epävireistä kakofoniaa. En tajua, miten kenellekään tulee mieleen lähteä tekemään musikaalia tällä ammattitaidolla! Puhenäytelmästä olisi varmasti tullut hyväkin. Sääliksi kävi muusikoita, jotka joutuivat vähän väliä ottamaan kiinni laulajien hukkaamaa rytmiä. Eikö ohjaajalla ole mitään itsekritiikkiä? Onko hän sävelsokea? Miten tähän on voitu ajautua?

Olihan esityksessä ihan hauskojakin juttuja, mutta uskaltaisin suositella sitä vain ihmisille, jotka kuuluvat kerhoon "Täysin nuottikorvaton ja ylpeä siitä". Katsominen oli paikoitellen fyysistä kärsimystä. Vaati rautaista hyvätapaisuutta hillitä tuskan irvistykset ja taputtaa korrektisti joka numeron jälkeen.

Ymmärrän, että The Full Monty on paperilla saattanut olla hauska idea. Tarina on hauska. Mutta eivätkö varoitusvalot syttyneet, kun tiimi sai nuotit käsiinsä ja huomasi teoksen musiikin todella vaikeaksi, moderniksi ja jazz-henkiseksi?

No, eivät ilmeisesti. Kauhukuvat jäävät elämään tärykalvoilleni. Harmillisinta on, etten vieläkään tiedä, onko tämä musikaali hyvä vai huono, koska useimpia biisejä oli mahdoton hahmottaa.

Chicago - Cambridge Theatre 12.07.2007

Kirjoitan kesältä rästiin jääneen arvostelun, kun tänne toivottiin päivityksiä. (Ja kyllä, analyysit säilyvät järjestelmällisessä mielessäni selkeinä kokonaisuuksina näinkin kauan. Ne vain jonottavat kirjoitusvuoroa ;)


(1) Teos:
Musiikki - 3,5
Juoni ja käsikirjoitus - 2
Aihe ja tunnelma - 2

= 7,5 / 15

En ole Chicagon suurin fani. Itse asiassa siinä on mielestäni jotain luotaantyöntävää. Sen todellisuus yrittää olla karu ja kylmä mustan humoristisella tavalla, mutta liian usein se jää yksinomaan kylmäksi. Tavallaan ymmärrän, miksi joku voi tykätä, mutta tämä ei sovi minulle.

Musiikki on periaatteessa ihan onnistunutta. Se tavoittelee tietyn aikakauden tyyliä ja onnistuu vangitsemaan sen. Se ei ole oikeaa musikaalimusiikkia eikä näin ollen kohoa niihin kylmiä väreitä aiheuttaviin sfääreihin, joihin parhaat "korkean" tyylin teokset (Lloyd Webber, Les Mis) kohoavat. Ei siinä mitään, ei kaikkien musikaalien tarvitse. Cell Block Tango ("He had it coming, he had it coming...") on musikaalisävelmien ehdottomia helmiä. Siinä on energiaa ja tarttuvuutta vaikka pienelle kylälle. Ja We Both Reached For the Gun nukketemppuineen on aivan nerokas! Sekaan mahtuu kuitenkin myös huomattavasti mitäänsanomattomampia numeroita, joten en nostaisi tätä musikaalien kirkkaimpaan kärkikastiin edes musiikin osalta.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 1

Täten myönnän tälle Chicagon tuotannolle palkinnon teatterihistorian huonoimmasta lavastuksesta. Tadaa. Noin. Onnea.

Lava on pieni. Siitä 80% täyttää VALTAVA orkesteriaitio, jossa bändi soittaa. Luin tästä etukäteen valitusta jonkun muun blogista ja ajattelin vain, ettei lavan alla soittaviin orkestereihin tottunut tyyppi ole ymmärtänyt pointtia. Nykyäänhän on aika yleistä tuoda bändi mukaan lavalle, tavallaan osaksi lavastusta. Mutta EI. Tässä bändiaitio oikeasti täyttää koko lavan, eikä millekään muulle jää tilaa. Tanssijat mahtuvat tuskin liikkumaan parin metrin syvyisessä tilassa. Aivan järkyttävä idea.

Lava on siis olematon. Lisäksi se on musta ja koruton. Lavasteita ei ole. Ollenkaan. Muutama tuoli ja sanomalehti ovat isoimmat propit. Näyttelijät eivät vaihda vaatteita esityksen aikana. Mistään ei käy ilmi, missä kulloinkin ollaan, joten juoni on paras tuntea ennalta.

Tämä kaikki voi paperilla kuulostaa jopa tyylikkäältä ja tyylitellyltä. Osaan kuvitella sellaisen esityksen. Tämä toteutus on kuitenkin koruton totaalisen ankealla tavalla, ja siitä puuttuu aivan kaikki. Pohjanoteeraus.

(3) Esiintyjät
Laulu - 3,5
Tanssi - 3,5
Näytteleminen - 3

= 10 / 15

Näkemäni esiintyjät olivat jokseenkin puisevia, mutta sentään perusammattilaisia. Sekä Roxie että Velma olivat rooliensa veteraaneja. He ansaitsevat ison osan elannostaan näyttelemällä samaa hahmoa eri tuotannoissa. Vaikka muuta voisi kuvitella, sellaiset näyttelijät ovat usein melko huonoja: teknisesti hyviä, mutta mekaanisia ja sieluttomia. Kun jotain toistaa liian monta kertaa, se on iso riski.

Mama Mortonin roolissa oli harvinaisen heikko esiintyjä. Rooli vaatii Queen Latifah -henkistä karismaa, joka täyttää koko huoneen, ja massiivista ääntä. Tältä hintelältä naiselta ei löytynyt kumpaakaan. Hän joutui karjumaan epämiellyttävällä tavalla; yritti korvata voiman volyymilla. Buu.

Muut tyypit olivat ihan ok. En jaksa opetella kenenkään nimeä, kun kukaan ei jäänyt mieleen.

Entä se odotettu Duncan? Hän oli julkkisvieraaksi oikein hyvä. Kun verrataan Mama Mortonin tasoon, tämä komistus olisi voinut saada roolin ihan ilman julkkisstatustaankin. (Suomeksi: hän oli parempi.) Silmänruokaa ainakin riitti. On myönnettävä, että loppuaplodeissa jopa vähän kiljuin hänelle, ja niin teki moni muukin nainen. Voi ei, lähdin harhaanjohtavan pinnallisille teille. Duncan pärjäsi oikeasti ihan hyvin. Laulu kulki miellyttävästi. Näki, että hän hieman jännitti näyttelemistä, mutta selvisi kunnialla. En ole yllättynyt siitä, että hän pysyi roolissa kuukauden kauemmin kuin alun perin piti. Yleinen reaktio suoritukseen oli positiivinen, ja ilmeisesti hän itsekin nautti olostaan.

Panin merkille, että Chicago ei tarjoa samanlaisia lauluelämyksiä kuin perusmusikaalit. Sen lauluja ei lauleta musikaalityyliin, vaan mihin lie jazz-tyyliin, musiikin tyylilajin mukaisesti. Minulle tämä on iso miinus (kylmät väreet jäävät puuttumaan), mutta toisaalta uskaltaisin viedä esitykseen heikomminkin musikaaleihin perehtyneen ihmisen. Biisit ja laulutapa ovat puhdasta kevyttä musiikkia. Tämä voidaan siis kai nähdä plussanakin, tai neutraalina asiana.

Keveys lienee syy siihen, että juuri Chicagossa vierailee poikkeuksellisen paljon uskottavuutta hakevia julkkiksia. Biisit ovat helppoja (ei todellakaan mitään Lloyd Webberin tai Les Misin äänialavaatimuksia) eivätkä vaadi erityistä laulutekniikkaa. Pitää vain laulaa vähän vanhahtavasti. Jep jep.

Tanssijat olivat ihan hyviä, mutta koreografia ja vaatteet olivat ällöttävän pornoja. Lisäksi huono lava ei antanut kenelläkään mahdollisuutta liikkua kunnolla, vapaasti.


(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3,5
Kokemus jäi mieleen elämään - 2
Tahdon nähdä uudelleen - 2

= 7,5 / 15

Laulut jäivät päähäni ihmeen heikosti siihen nähden, että ovat tuttuja ja ihan tarttuvia. Mutta jäivät sentään, ei siinä mitään. Kokemuksessa monikaan asia ei jäänyt positiivisella tavalla mieleeni, enkä keksi yhtäkään tekijää, jonka vuoksi tahtoisin nähdä esityksen toiste varsinkaan tällä samalla toteutuksella. Kun nyt mietin, en jaksaisi maksaa vaihtoehtoisestakaan versiosta, ellei siinä olisi jotain ensiarvoisen kiinnostavaa. Annan sentään kakkoset molemmista, koska säästän ykköset sellaisille, joita en katsoisi toiste edes ilmaiseksi ja jotka tahtoisin kaivaa lusikalla pois muistisoluistani.

----

Yht. 26p.

Kokonaisarvosana: ** ½

Thorin vasara - Turun kaupunginteatteri, 22.09.2007

Hyvää:

Huonoa oli paljon, mutta aloitetaan hyvästä. Laulajien taso oli suomalaiseksi esitykseksi melkoisen kova. Pääosan Vallu Lukka (yllä) oli paras löytö sitten... itse asiassa myöskin Turun teatterin Mika Kujalan (joka ei ikävä kyllä ollut tässä musikaalissa, mutta joka Elisabethissa oli ainoa Suomessa koskaan näkemäni esiintyjä, jonka olisi IHAN suoraan voinut passittaa Lontoon lavalle). Lukka lauloi paitsi miellyttävästi ja vaivattomasti, myös ihastuttavan kirkkaalla, täsmällisellä ja eläytyvällä musikaalityylillä. Näki, että hän oikeesti tajuaa musikaaleista. Ei ole pelkkä laulava näyttelijä. Ja joka sanasta sai selvää. Se on taitolaji.

Myös toisen pääroolin intiaaniprinsessa oli hyvä. Eikä Nylon Beatin Jonnakaan ihan huono ollut, vaikka artikulaatiossa (vai miten "diction" pitää kääntää?) oli parantamisen varaa ja tuttu nasaali pyrki välillä pintaan.

Lavastus oli melkoisen hieno. Kekseliäitä ratkaisuja. Varsinkin eläinhahmot oli toteutettu oivaltavasti. Tuli ihan pikkuisen mieleen Lord of the Ringsin otukset. (Enkä tässä kategoriassa edes vertaa erikseen Suomea ja Suurta Maailmaa. Aika usein Suomessa päästään kekseliäämpiin ja näyttävämpiin ratkaisuihin. Tai, no... täällä tuskin saadaan milloinkaan aikaan mitään Lord of the Ringsin miljoonabudjetin veroista. Mutta sanoisin, että keskivertolavastuksissa ei ole merkittäviä eroja.) Tulishowta oli paljon, ehkä liikaakin. Rahaa ei varmaan ollut poltettu miljoonia, mutta Suomen mittakaavassa merkittävän paljon kuitenkin.

Huonoa:

Siis miten joku on voinut kirjoittaa näin huonon musikaalin?!? Juoni on sillisalaattia ja täyttä dadaa. Katsojalle ei väliaikaan mennessä ole selvinnyt, minne teos on menossa. Punaista lankaa ei ole. Toka näytös pysyy hieman paremmin kasassa, mutta hahmot jäävät silti kaksiulotteisiksi patsaiksi ja kohtaukset irrallisiksi. Teos on ylikunnianhimoinen, sekava kasa viikinkikliseitä ja astraalivaeltelua. Yleensä fiktiossa on kysymys eläydyttävistä ihmiskohtaloista. Tässä sellaisista ei ole jälkeäkään.

Kokonaisuutta täydentää ihanasti maailmanhistorian surkein suomennos. Hommaan on varmaan arpomalla valittu suomen tyylitajuttomin ja ammattitaidottomin kääntäjä (en edes tiedä, kuka, enkä välitä tietää). Sanavalinnat ovat niin ontuvia, että ne aiheuttavat tahattomia naurukouristuksia mitä sopimattomimmissa kohdissa. Puolet ajasta tavuja on väärä määrä musiikkiin nähden, jolloin esiintyjät joutuvat runnomaan rivejä kenkälusikalla paikoilleen. Jos tahtoisin vaihtaa graduni materiaalia, voisin ottaa tämän ja kirjoittaa aiheesta "Näin ei saa kääntää musikaalia". (Kovia sanoja. Anteeksi, jos kääntäjä jostain ihmeen syystä sattuu joskus lukemaan tämän. Mutta mielipiteeni on rehellinen. En vielä koskaan ole kärsinyt käännöksestä näin, ja myös ystäväni, ei-kieliammattilaiset, huomasivat tekstien outouden. Laulettavaksi kääntäminen on oma taiteenlajinsa, eikä siinä tällä kertaa onnistuttu.)

Musiikki ei ole niin pohjanoteeraus kuin teksti ja sen käännös, mutta se on mitäänsanomatonta, vellovaa puuroa. Kyllähän se rock-oopperalta kuulostaa. Teoriassa. Joku on kuunnellut Andrew Lloyd Webberinsä ja yrittänyt pyrkiä samanlaiseen (tervehdys, Phantom of the Opera), mutta ikävä kyllä yritys jää reilusti alle puolitiehen. Kappaleet eivät varsinkaan ensimmäisessä näytöksessä erotu omiksi kokonaisuuksikseen, vaan koko höskä on jatkuvaa sähkökitararäimettä ja joikaamista. Tarttuvus on minimaalista. Hyvän musikaalin kappaleet soivat monta päivää päässä ja unissa. Tämä soi hätäisesti viisi minuuttia teatterista lähdön jälkeen, ja silloinkin vain yksi, lopussa toistettu biisi. Ei vakuuttanut. Yhtään.

Yli kaiken muun minua ihmetyttää, miksi joku on valinnut tämän katastrofin teatterin ohjelmistoon! Toteutuksella siitä on tehty lähestulkoon niin hyvä kuin mahdollista (vaikka vaatesuunnittelijakaverini pitikin viikinkiasuja kamalina), mutta kun ainekset ovat nämä, mitään hyvää ei voinut syntyä. Yritys oli tuhoon tuomittu. Harmi homma.

Mie annan tälle pisteitä myöhemmin. Tuli tällaista tajunnanvirtaa.

Musikaalien sisäinen logiikka on monimutkainen.

Koin oivalluksen katsoessani niinkin syvällistä elokuvaa kuin High School Musical 2.

Musikaalissa voidaan laulaa ja tanssia jopa aiheesta "minähän en laula enkä tanssi, prkl". Prikulleen näin käy HSM 2:ssa - vaikka kyseinen hahmo on osallistunut jo moneen laulu- ja tanssinumeroon sekä ykköselokuvassa että jatko-osassa.

Miten tämä on mahdollista? Siten, että musikaalien stereotyyppisissä musiikkinumeroissa yksikään hahmo ei laula. Juuri tätä olen tarkoittanut tolkuttamallani musikaalin ja musiikkinäytelmän/-elokuvan erolla. Lauluun puhkeaminen on spontaani tapa ilmaista tunteitaan. Kukaan ei jälkeen päin taputa laulajaa olalle: "Hei, lauloitpa äsken hienosti tässä keskellä koulun ruokalaa." Ei, vaikka olisi itse laulanut taustoja ja tanssinut mukana. Tätä ei tapahtunut konkreettisella tasolla. Vain vertauskuvauksellisesti, käsitteellisesti.

Itse asiassa High School Musical on aivan loistava väline periaatteen selittämiseen. Se sisältää sekä symbolisella tasolla tapahtuvaa musiikkia että musiikkia, joka esitetään fiktion kontekstissa. Juonen idea on, että nörttityttö ja urheilijapoika painostetaan laulamaan karaokea talvilomalla (esimerkiksi tämä tapahtuu myös fiktion todellisuudessa), ja he huomaavat nauttivansa siitä. Sitten pitäisikin murtautua ennakkoluulojen kahleista ja uskaltautua koulun musikaaliin. Tarina sisältää paljon esitettyä musiikkia: pääparin ja kilpailijoiden koe-esiintymisbiisejä ym. Matkan varrella nähdään myös lauluja, jotka ovat olemassa vain symbolisella tasolla: nörttityttö laulaa murheistaan, kun urheilijapoika väliaikaisesti valitsee maineensa eikä lauluharrastusta, status quon särkymisestä huolestunut koulun ruokala saarnaa erilaisille nuorille aiheesta "suutari pysyköön lestissään"... Näitä lauluja ei tapahdu tarinan todellisuudessa. Ne ilmaisevat hahmojen tunteita ja mielipiteitä, mutta kenenkään ei mielletä laulavan.

Tulikohan ajatus selväksi? Saarnaan tästä usein... Koen, että juuri tämä on jäänyt tajuamatta ihmisiltä, joka moittivat musikaaleja naurettavasta epärealistisuudesta. "Eihän kukaan tanssi ja laula kaduilla." Ei niin! Ei yleensä edes musikaaleissa!

"I don't dance":



Toinen hyvä esimerkki aiheesta on muuten Hairspray! Tärkeä elementti sen juonessa on tv:n tanssi- ja musiikkishow, johon pulska päähenkilö tahtoo esiintymään. Tanssishow'n musiikki on esitettyä ja tapahtuu myös fiktion maailmassa. Muu musiikki on symbolista. Ihan sama juttu. Paras esimerkki symbolisesta musiikista on "I Can Hear the Bells", jonka kunniaksi koko fiktiomaailman aika pysähtyy. Ei siis jälkeäkään realismista. Aika ei pysähdy hahmojen näkökulmasta. Toisessa ääripäässä on Linkin kappale "Ladie's Choice". Sen sanoja ei voi mieltää symbolisiksi, tai kysymys on suoraviivaisesta huoraamisesta ("Hey, litte girl on a spending spree / I don't come cheap but the kisses come free"). Tämä on perinteinen iskelmä, jonka harvinaisen likaiset sanat on tarkoitettu menemään yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos. Link on kaikesta päätellen teinitähti, ei poikahuora, riippumatta siitä mitä sanoitukset väittävät.

I Can Hear the Bells (leffaversiossa aika ei pysähdy samalla tavalla kuin lavalla - siihen ei ole tarvetta, kun on mahdollista pätkiä aikaa leikkauksilla):





Ladies' Choice:

Aito, oikea puolen hinnan lippukoju.

Official Loncon Theatre referoi Time Out -lehden artikkelia ja muistuttaa tärkeimmästä asiasta Lontoon musikaalien lippujen ostossa: älä jää huijareiden ansaan.

Lontoossa on vain yksi oikea, virallinen puolen hinnan lippukoju. Se on Leicester Squaren TKTS-tönö, joka sijaitsee itse puistoaukiolla pienessä valkoiseksi rapatussa, kioskimaisessa rakennuksessa. Se EI sijaitse Leicester Squarelle johtavilla kaduilla, tulitpa mistä suunnasta tahansa. Kaduilta löytyy tuhat huijauskojua, jotka yrittävät vakuuttaa olevansa puolen hinnan lippukoju esimerkiksi kyltillä "The Official Half Price Ticket Booth". Ne pitää ohittaa, kunnes edessä on pikkuruinen, elokuvatettereiden reunustama puisto ja sen laidalla puiston ainoa kiinteä rakennus, tämännäköinen:


Miksi TKTS on se oikea ja paras? Sen toimintakuvauksen voi lukea tästä. Suomeksi: kojua pyörittää Society of London Theatre. Liput myydään tasan puoleen hintaan (ellei toisin selkeästi mainita), mutta 2,5 punnan käsittelymaksuilla rahoitetaan esimerkiksi ohjelmia, joilla teatteria tehdään lähestyttävämmäksi. Toisin sanoen TKTS-kojulta ostaessasi et tue mitään ahnetta bisnestä, vaan teatterien konkreettista toimintaa.

Ohjaaja Adam Shankmanin perustelut Without Love -kohtauksen raiskaamiselle Hairspray-leffassa.

Tämä on yhtä isoa SPOILERIA!!! Ei pidä missään nimessä lukea, ellei tahdo tietää leffan ja musikaalin juonesta vaikka mitä!


Rottentomatoes.com kirjoittaa näin:

Q: There's a duet with Link and Tracy in a photo...

AS: That idea came to me because I could not figure out, I knew from the play that the jail thing wasn't gonna work, because Link would have been busted going into the jail, there would have been police there, he couldn't really have gotten her out of the jail cell with hairspray and making a fake blowtorch out of a lighter, things that are really charming and funny in the play would have been insane. So rather than have her in jail, we put her in some place where she could potentially get out of, which was in the basement of the Pingletons. But Link can't know that she's there so…Mark and Scott loved the idea of cutting Tracy's verse off the top of that song, but I loved those harmonies. So I said, "I know - the picture will sing!" It was literally that [level of] lunacy.

Rotten Tomatoes: And Zac Efron's really cute...

AS: Well, Zac Efron is really really cute and I had him do horrible things! Because I have takes of him making out with that picture like crazy; he was like "You've gotta be kidding me!" and I was like, "I want teen angst, like the Shangri-Las experience, 'Leader of the Pack' -- people died because their love didn't happen." So I have takes of him just mauling with that picture, and one with his hand going down his pants...I mean, it was crazy! It was fun.

---
Okei. Ymmärrän perustelut. Ja makuuhuonekohtaus on tavallaan söpökin. Mutta olen silti vahvasti sitä mieltä, että olisi pitänyt keksiä joku tapa saada Link ja Tracy laulamaan samaan paikkaan. Se on elokuvan pahin kauneusvirhe. Ehkä kohtaus olisi voinut alkaa juuri näin, mutta päättyä siihen, että kaikki ovat samassa paikassa? Ihan mahdollista! Eikä tarttis Link-raukankaan vehtailla vaan sen kuvan kanssa.

Jälkimmäisestä vastauksesta päätellen Shankman sai jotain kiksejä siitä, että Link lauloi kuvalle. (To each his own. *olkien kohautus*) Se ehkä selittää halukkuuden hoitaa asia näin. (Hieman kyllä räpyttelin tuota lukiessani. Harvoin olen kuullut mitään yhtä... kiehtovan häiritsevää. Kohtaus ei tule koskaan enää näyttämään silmissäni samalta. No, teinipojalle masturboiminen lienee aika luonnollinen reaktio moneenkin asiaan. Ainahan musikaalien laulut jotain edustavat. Shankmanin vision mukaan tämä laulu vissiin edustaa nyt sitä.)

Syksyn suunnitelmista ja blogin kategorioista.

Syksyni on täyttymässä teatteririennoista - Selvittelin blogin luokittelua

(1) Aina se menee tähän! Yritettiin äidin kanssa äsken puhelimessa sumplia syksyn musikaaleja. Hiton hankalaa. Kotkassa menee Wicked-säveltäjä Stephen Schwartzin 70-luvun teos The Baker's Wife, joka kiinnostaa minua kovasti. Kouvolan uutuus on sota-ajan lauluihin perustuva suomalainen Taivas ja maa. Minä olisin jättänyt sen jukeboksimusikaalina heti väliin, mutta äiti ja iskä olivat niin kiinnostuneita, että lupasin lähteä mukaan (äiti rakastaa Harmony Sistersiä). Eri teatteriseuralaisten kanssa on varattuna myös Thorin vasara Turussa ja The Producers ja Kerjäläisooppera Helsingissä. Lahden Cats pitäisi vielä mahduttaa jonnekin, mutta se jäänee kevääseen. Tampereella ei tällä kaudella mene mitään kovin kiinnostavaa, mutta ehkä joku esitys tulee keväällä katsottua. Yleensä äiti tahtoo tänne teatteriin kerran vuodessa (asui nuorena Tampereella ja lähes asui sen teattereissa - on selvää, mistä perin kiinnostukseni). Pohjoisemmas en sentään ole vielä lähtenyt... etelän isoissa kaupungeissa ja Kymenlaakson tuntumassa on riittävästi tarjontaa. Kuten huomaamme. Puh.

Ajatus syksystä hengästyttää minua jo nyt. Sitten onneksi tuleekin joululoma ja Lontoon musikaalit :)

(2) Blogin järjestys on pitkään ollut aivan retuperällä. Olisko nykyinen aihepiirijako hieman selvempi? Siltä se ainakin minusta tuntuu. Voin ehkä luopua erikseen päivitettävästä listasta ("Kaikki musikaalit"), jos tämä muodostuu riittävän selkeäksi.