Taas tulee musikaalia telkkarista.

High School Musical 2 (YLE2 su klo 19.10) - Musikaalitähditetty Tartu Mikkiin (YLE2 pe klo 21)

Tänään saamme ihailla High School Musicalia numero 2. Jos siis viimekertainen sai sinut himoitsemaan lisää teinien seikkailuja, rukouksiisi on vastattu. Tästä toisesta tv-elokuvasta huomaa ensimmäisen suosion: tuotantoarvot ovat selkeästi paremmin kohdallaan ja kässäri on hiotumpi - mielestäni jopa oikein onnistunut, kun ottaa huomioon, että kohdeyleisönä ovat varhaisteinit. Ilahduttavaa on myös, että ensimmäisestä osasta lahjakkaimpana esiintyjänä erottunut blondipahis Sharpayn Ryan-veli (joka hatuistaan muistetaan) on ansaitusti päässyt paljon suurempaan rooliin.

Musiikin taso ei ikävä kyllä ole parantunut. Miltei päin vastoin: biisit on tällä kertaa ylimiksattu niin metallisen kuuloisiksi, ettei musikaalille tärkeä illuusio siitä, että hahmot laulavat oikeasti tilanteessa, toteudu oikein ollenkaan.


Tartu Mikkiin sisältää ensi perjantaina koko rahan edestä musikaalitähtiä. Minut vetää ruudun ääreen varsinkin TTT:n Jari Ahola, joka on ihan mielettömän hyvä laulamaan ainakin niiden esitysten perusteella, joissa olen hänet nähnyt. Niinku oikeesti to-del-la hyvä. Työkaveri ja kyseisen karaokeohjelman juontaja, Hintsasen Sami, jää kirkkaasti toiseksi, vaikka pätevä onkin.

The Producers - Helsingin Kaupunginteatteri 23.10.2007

Tämä ei ole se puoliksi kirjoittamani arvostelu. Se odottaa edelleen viimeistelyään. Sen sijaan minulla oli junamatkalla aikaa kirjoittaa tämä toinen alusta loppuun.


Hyvää:

Tämä oli lähes kaikin tavoin todella loistava esitys. Etten sanoisi, että paras Suomessa näkemäni musikaaliversiointi. Näin The Producersin myös West Endissä joulukuussa 2006, eikä suomiversio kalpene Lontoon elämykselle oikeastaan missään. Bravo, HKT. Oikeesti. Viisi tähteä.

Erikoissupermaininta Esko Roineelle. Hänellä on hallussaan sekä täydellinen koominen ajoitus että loistava lauluääni. Hän hakkasi West Endin Maxin kymmenen-nolla ja teki jokaisesta vuorosanastaan kolme kertaa hauskemman kuin se olisi paperilla ollut. Ääni aiheutti jopa kylmiä väreitä. Erittäin loistavaa. Myös uuden tuttavuuden, Anna Maija Tuokon, Ulla-sihteeri oli mahtava, vaikkei ehkä aivan kyllin pitkä (tai sitten Leo oli liian pitkä - pituuseroa ei tullut tarpeeksi).

Sihteeristä puheen ollen: tämä esitys parantaa kirkkaasti Lontoon versiosta yhdessä asiassa. Ruotsi-viittaukset ovat suomeksi noin tuhat kertaa hauskempia! Se ei vaadi edes ponnistelua keneltäkään. Ne vain ovat hauskempia. Kyseessä on luonnonlaki.

Myös Lari Halmeen Carmen Ghia (ohjaajan avustaja) onnistui tekemään itsestään huomattavasti ikimuistoisemman hahmon kuin Lontoon kollegansa. En pidä kaikista käsikirjoituksen homovitseistä ja stereotypioista, mutta Halme toi hahmoon hauskoja lisäsävyjä ilmiselvien vitsien ulkopuolelta.

Kaiken kaikkiaan tässä The Producersissa on kaikki kunnossa: kauniit, elävää ajankuvaa luovat lavasteet ja puvut, näyttävät koreografiat, hyvä teksti, taitavat näyttelijät... En tiedä, pitäisikö sinänsä ajatella hyväksi vai huonoksi asiaksi, että elämys oli hyvin samantyyppinen kuin West Endissä. (Pitäisikö teattereilta odottaa enemmän omaa tulkintaa, onko formaattimaisuus kaiken pahan alku ja juuri?) Minä en kuitenkaan jaksa ahdistua niin kauan kuin myös rohkeita tulkintoja tehdään eikä jokainen näytelmä ole formaatti. Ainakin tämän teoksen kohdalla tutussa ja odotettussa pitäytyminen toimii niin erinomaisesti, että oksat pois. Lisää samanlaista, HKT. Tämä oli paras sitten 90-luvun Les Misérablesin.

(Huomautus: The Producers itsessään on makuasia. Minä nauroin, mutta toisten mielestä esitys olisi varmasti mauton ja vitsit huonoja. Eli vaikka kehunkin kaikkea toteutuksessa, en välttämättä suosittele itse teosta aivan kaikille korkeakulttuurin ystäville.)



Huonoa:

Tekstin harvoja puutteita: natsihahmo käänsi sanajärjestyksiään niin paljon, että kuuntelijaa alkoi jo ahdistaa ja ymmärtäminen vaikeutui. Lisäksi Risto Kaskilahti veti / oli ohjattu vetämään suorituksensa samaisena Hitler-fanina ajoittain niin yli, ettei minua enää naurattanut vaan ahdisti. Olin lähdössä kaivamaan poteroa suojakseni sylkiroiskeilta.

Olin hieman pettynyt myös Antti Timosen Leo Bloomiin. En siksi, että näyttelijässä olisi ollut mitään vikaa - päin vastoin! Paradoksaalista kyllä, hän oli liian hyvä, liian sulava, liian luonnollinen. Hän ei ollut nörtti. Hän pääsi aivan liian helposti elementtiinsä tanssi- ja laulukohtauksissa. Tämä johtunee ohjaajan visiosta, joka poikkesi totutusta. Bloom oli poikamainen blondi, ei silmälaseja. Yleensä (ainakin näissä uusissa versioissa) Bloom on ollut
tumma, nörtti ja silmälasipäinen. (Tummuus on loogisempi tie - hahmohan on juutalainen.) Eikö näyttelijälle voinut pistää edes silmälaseja tunnelmaa luomaan?

MUTTA bonusta herralle laulu- ja tanssitaidosta. Hän pääsi vaivattomasti jopa Til' Himin korkeaan säveleen, joka lienee tahallisesti niin korkea, että sen laulamisen pitäisi kuulostaa huonolta.

Santeri Kinnunen olisi voinut olla campimpi.


Suomennos:

Jukka Virtanen on sanataituri. Hän on luonut The Producersin kappaleisiin monen kielen sekoituksena riimivirtoja, joita ei voi kuunnella kuin hengästyneenä ja kateellisena. Aivan loistavaa. Suomessa ei ehkä ole ketään, joka pystyisi parempaan.

Laulusta Keep It Gay Virtanen ei kuitenkaan ollut saanut aikaan kaikkia sävyjä välittävää versiota: "Herttilei" on säkeistöjen loppuihin huomattavasti vaisumpi fraasi kuin alkukielen sanaleikki iloisuudesta ja homoudesta. Täydellistä ratkaisua tuskin oli olemassa, mutta itse olisin harkinnut sanan "gay" säilyttämistä riimeissä jollain lailla, koska se nykyään tunnetaan Suomessakin. Sekään ei toki olisi välittänyt sanaleikkiä, mutta "Herttilei" jäi viittaussuhteiltaan hataraksi.

Lisäksi korvaani pisti rytmimuutos kappaleessa I Wanna Be a Producer. I-wan-na-be-a-pro-du-cer on selvästi eri rytminen kuin tuot-ta-jak-si-nyt-mi-nä-tah-don. (Tavuja on kerta kaikkiaan eri määrä!) Oliko versiossa tuot-ta-jak-si-mi-nä-tah-don jotain sellaista vikaa, jota minä en heti huomaa? Ilmeisesti oli. Entä tah-toi-sin-niin-tuot-ta-jaksi tms? Rytmin muutos ei luonnollisesti häirinnyt alkuteosta tuntemattomia katsojia, mutta itseäni se ahdisti. Mielestäni tällainen on vihoviimeinen keino, jos mitään muita ratkaisuja ei ole. Tässä se ei vaikuttanut pakkoratkaisulta vaan omituiselta oikulta. (Panin myöhemmin merkille, että käsiohjelmassa laulun nimi on Nyt tuottajaksi mä tahdon. Lyriikat on ilmeisesti muutettu ohjelman painoon menon jälkeen. Päätös lienee tuotantoryhmän, ei ainakaan yksin kääntäjän.)

P.S. Onko copyright-kysymys, ettei nimeä The Producers voinut suomentaa? Sen olisi luullut olevan yksinkertainen tehtävä. "Tuottajat" olisi ollut ihan osuva nimi. Toinen vaihtoehto olisi ollut leffan vanha nimi Kevät koittaa Hitlerille. The Producers ei suomalaisille ole helppo äännettävä eikä muistettava.

My Private Poltergeist?

Miksiköhän blogeistani juuri tämä antaa Blogilistalla haamupäivitystä, kun kirjoitan blogitekstin puolivalmiiksi ja tallennan sen (mutten julkaise)? Niin tuntuu käyvän täällä aina. Muissa ei mielestäni käy.

Olen täysin tietoinen, että minulla on kaksi esitysraporttia kirjoittamatta. Sormeni ovat syyhynneet niiden pariin jo viikkoja, mutta kun KIIRE! Tänään koulun tauolla sain kuitenkin toisen puoliksi tehtyä, joten ehkä tätä blogia joskus päivitetäänkin.

Tv-vinkki: High School Musical tulee tänään.

Tänään, sunnuntaina, on mahdollisuus nähdä, mikä on viime vuosina villinnyt USA:n varhaisteinit. YLE2 klo 19.10.

High School Musicalin soundtrack oli vuoden myydyin levy, ja sen jatko-osa oli katsotuin kaapeli-tv-ohjelma koskaan. Ikinä. Kautta aikojen. (Se on oikeesti aika iso saavutus. Kaikkien suursarjojen finaalit ja urheilulajien huippuhetket jäivät kakkosiksi.)


Vouhkaukseen nähden itse teos on yllättävän keskinkertainen. Se on ihan symppis, mutta varsinkaan musiikki ei ole erityisen mukaansatempaavaa. (Paras hetki on Stick to the Status Quo koulun ruokalassa - siinä on oikeaa musikaalitunnelmaa.) Tarina on kopioitu Greasesta ja tuhansista samanhenkisistä nuorisoelokuvista. Kässäri on ihan ok, mutta käänteet toki arvaa sadan kilometrin päästä. (Olen muuten sitä mieltä, että kakkososan tarina ja kässäri olivat toimivammat. Suorastaan virheettömät. Aukottoman tyylipuhtaat. Ennalta-arvattavat toki silti, mutta nuortenelokuvat ja musikaalit eivät yleensä loistakaan yllättävyydellään.)

Mutta tämän tv-musikaalin laatu onkin sivuseikka. Vaikutukset ovat tärkeämpiä kuin itse tuote. Halvalla tehty hattara on tehnyt musikaaleista taas siistin jutun nuorison keskuudessa ja sai heidät esimerkiksi sankoin joukoin katsomaan Hairsprayta. Se on yksinomaan hienoa.

The Full Monty - Teatteri Tarmo, Turku, 19.10.2007

Käytiin siskon kanssa katsomassa tällainen. Siinä oli siskon kaveri. Sisko harrastaa näyttelemistä itsekin. (Eikä meinaa tajuta, miten voin oikeasti olla haluamatta lavalle. Brrh. Pois se minusta.)

Päätin, etten sotke suomalaisia esityksiä pistesysteemiini. En osaa ajatella pisteitä niin laajalla skaalalla. Minulla pitäisi olla erilliset asteikot Suomelle ja suurelle maailmalle. Siitä tulisi pelkkää sotkua. Kirjoitan näistä suomalaisista tälleen, jos sopii.

Hyvää:
Tarina työväenluokan miesstrippareista on ihan sympaattinen. Se saattaa olla monelle tuttu samannimisestä brittileffasta. (Leffan tiimoilta tuntuu tosin oudolta, että musikaali sijoittuukin Amerikkaan. Samanlaiseen työttömään työväenluokkaan toki. Jenkit ehtivät säveltää homman ensin.)

Esityksen molemmissa laulua sisältävissä naispääosissa on oikein lahjakkaat rouvat. Naiset laulavat kenties jopa paremmin kuin keskimääräinen laulava ammattinäyttelijä. Heidän biisejään kuunteli ilokseen. Duetossa tunsin hetkellisesti jopa kylmiä väreitä. Se on hyvä saavutus harrastajilta.

Jos mietitään puheosuuksia, Teatteri Tarmon näyttelijöistä ainakin muutamat ovat oikeasti lahjakkaita. Ei juuri ammattilaisesta erota. Pääosan esittäjä on luonteva ja hauskakin, ja kantoi näytelmän niin kauan kuin ei avannut suutaan lauluun.



Huonoa:
Kun pääosan esittäjä avasi suunsa lauluun, sieltä tuli ihan hirveää älämölöä. Enkä nyt puhu minkään hienostelevan, nenä pystyssä kulkevan "mulla-on-absoluuttinen-sävelkorva" (I wish) -pöytälaatikkokriitikon ominaisuudessa, vaan ihan tavallisena ihmisenä. Karaokebaarissa kännisenä perjantaina kuulee keskimäärin paljon parempaa. Herra lauloi nuotin vierestä käytännössä koko ajan. Suurimman osan ajasta hän ei tuntunut hahmottavan, mitä olisi pitänyt laulaa. Oikeasti. Kuvitelkaa jotain kamalaa. Kuviteltuanne tuplatkaa kamaluus. Sitten alatte ehkä olla lähellä.

Jo mainittuja henkilöitä lukuun ottamatta muut näyttelijät olivat tuskin havaittavasti parempia. (On mainittava vielä yksi poikkeus, äitinsä kanssa asunutta miestä esittänyt kaveri. Hän lauloi ihan kohdalleen. Ei sykähdyttävästi, mutta riitävän hyvin. Tasolla, jota odotin amatöörituotannolta.) Kaikki biisit kuulostivat koko ajan epävireiseltä kakofonialta, koska olivat epävireistä kakofoniaa. En tajua, miten kenellekään tulee mieleen lähteä tekemään musikaalia tällä ammattitaidolla! Puhenäytelmästä olisi varmasti tullut hyväkin. Sääliksi kävi muusikoita, jotka joutuivat vähän väliä ottamaan kiinni laulajien hukkaamaa rytmiä. Eikö ohjaajalla ole mitään itsekritiikkiä? Onko hän sävelsokea? Miten tähän on voitu ajautua?

Olihan esityksessä ihan hauskojakin juttuja, mutta uskaltaisin suositella sitä vain ihmisille, jotka kuuluvat kerhoon "Täysin nuottikorvaton ja ylpeä siitä". Katsominen oli paikoitellen fyysistä kärsimystä. Vaati rautaista hyvätapaisuutta hillitä tuskan irvistykset ja taputtaa korrektisti joka numeron jälkeen.

Ymmärrän, että The Full Monty on paperilla saattanut olla hauska idea. Tarina on hauska. Mutta eivätkö varoitusvalot syttyneet, kun tiimi sai nuotit käsiinsä ja huomasi teoksen musiikin todella vaikeaksi, moderniksi ja jazz-henkiseksi?

No, eivät ilmeisesti. Kauhukuvat jäävät elämään tärykalvoilleni. Harmillisinta on, etten vieläkään tiedä, onko tämä musikaali hyvä vai huono, koska useimpia biisejä oli mahdoton hahmottaa.

Chicago - Cambridge Theatre 12.07.2007

Kirjoitan kesältä rästiin jääneen arvostelun, kun tänne toivottiin päivityksiä. (Ja kyllä, analyysit säilyvät järjestelmällisessä mielessäni selkeinä kokonaisuuksina näinkin kauan. Ne vain jonottavat kirjoitusvuoroa ;)


(1) Teos:
Musiikki - 3,5
Juoni ja käsikirjoitus - 2
Aihe ja tunnelma - 2

= 7,5 / 15

En ole Chicagon suurin fani. Itse asiassa siinä on mielestäni jotain luotaantyöntävää. Sen todellisuus yrittää olla karu ja kylmä mustan humoristisella tavalla, mutta liian usein se jää yksinomaan kylmäksi. Tavallaan ymmärrän, miksi joku voi tykätä, mutta tämä ei sovi minulle.

Musiikki on periaatteessa ihan onnistunutta. Se tavoittelee tietyn aikakauden tyyliä ja onnistuu vangitsemaan sen. Se ei ole oikeaa musikaalimusiikkia eikä näin ollen kohoa niihin kylmiä väreitä aiheuttaviin sfääreihin, joihin parhaat "korkean" tyylin teokset (Lloyd Webber, Les Mis) kohoavat. Ei siinä mitään, ei kaikkien musikaalien tarvitse. Cell Block Tango ("He had it coming, he had it coming...") on musikaalisävelmien ehdottomia helmiä. Siinä on energiaa ja tarttuvuutta vaikka pienelle kylälle. Ja We Both Reached For the Gun nukketemppuineen on aivan nerokas! Sekaan mahtuu kuitenkin myös huomattavasti mitäänsanomattomampia numeroita, joten en nostaisi tätä musikaalien kirkkaimpaan kärkikastiin edes musiikin osalta.

(2) Toteutus:
Ohjaus + lavastus + efektit - 1

Täten myönnän tälle Chicagon tuotannolle palkinnon teatterihistorian huonoimmasta lavastuksesta. Tadaa. Noin. Onnea.

Lava on pieni. Siitä 80% täyttää VALTAVA orkesteriaitio, jossa bändi soittaa. Luin tästä etukäteen valitusta jonkun muun blogista ja ajattelin vain, ettei lavan alla soittaviin orkestereihin tottunut tyyppi ole ymmärtänyt pointtia. Nykyäänhän on aika yleistä tuoda bändi mukaan lavalle, tavallaan osaksi lavastusta. Mutta EI. Tässä bändiaitio oikeasti täyttää koko lavan, eikä millekään muulle jää tilaa. Tanssijat mahtuvat tuskin liikkumaan parin metrin syvyisessä tilassa. Aivan järkyttävä idea.

Lava on siis olematon. Lisäksi se on musta ja koruton. Lavasteita ei ole. Ollenkaan. Muutama tuoli ja sanomalehti ovat isoimmat propit. Näyttelijät eivät vaihda vaatteita esityksen aikana. Mistään ei käy ilmi, missä kulloinkin ollaan, joten juoni on paras tuntea ennalta.

Tämä kaikki voi paperilla kuulostaa jopa tyylikkäältä ja tyylitellyltä. Osaan kuvitella sellaisen esityksen. Tämä toteutus on kuitenkin koruton totaalisen ankealla tavalla, ja siitä puuttuu aivan kaikki. Pohjanoteeraus.

(3) Esiintyjät
Laulu - 3,5
Tanssi - 3,5
Näytteleminen - 3

= 10 / 15

Näkemäni esiintyjät olivat jokseenkin puisevia, mutta sentään perusammattilaisia. Sekä Roxie että Velma olivat rooliensa veteraaneja. He ansaitsevat ison osan elannostaan näyttelemällä samaa hahmoa eri tuotannoissa. Vaikka muuta voisi kuvitella, sellaiset näyttelijät ovat usein melko huonoja: teknisesti hyviä, mutta mekaanisia ja sieluttomia. Kun jotain toistaa liian monta kertaa, se on iso riski.

Mama Mortonin roolissa oli harvinaisen heikko esiintyjä. Rooli vaatii Queen Latifah -henkistä karismaa, joka täyttää koko huoneen, ja massiivista ääntä. Tältä hintelältä naiselta ei löytynyt kumpaakaan. Hän joutui karjumaan epämiellyttävällä tavalla; yritti korvata voiman volyymilla. Buu.

Muut tyypit olivat ihan ok. En jaksa opetella kenenkään nimeä, kun kukaan ei jäänyt mieleen.

Entä se odotettu Duncan? Hän oli julkkisvieraaksi oikein hyvä. Kun verrataan Mama Mortonin tasoon, tämä komistus olisi voinut saada roolin ihan ilman julkkisstatustaankin. (Suomeksi: hän oli parempi.) Silmänruokaa ainakin riitti. On myönnettävä, että loppuaplodeissa jopa vähän kiljuin hänelle, ja niin teki moni muukin nainen. Voi ei, lähdin harhaanjohtavan pinnallisille teille. Duncan pärjäsi oikeasti ihan hyvin. Laulu kulki miellyttävästi. Näki, että hän hieman jännitti näyttelemistä, mutta selvisi kunnialla. En ole yllättynyt siitä, että hän pysyi roolissa kuukauden kauemmin kuin alun perin piti. Yleinen reaktio suoritukseen oli positiivinen, ja ilmeisesti hän itsekin nautti olostaan.

Panin merkille, että Chicago ei tarjoa samanlaisia lauluelämyksiä kuin perusmusikaalit. Sen lauluja ei lauleta musikaalityyliin, vaan mihin lie jazz-tyyliin, musiikin tyylilajin mukaisesti. Minulle tämä on iso miinus (kylmät väreet jäävät puuttumaan), mutta toisaalta uskaltaisin viedä esitykseen heikomminkin musikaaleihin perehtyneen ihmisen. Biisit ja laulutapa ovat puhdasta kevyttä musiikkia. Tämä voidaan siis kai nähdä plussanakin, tai neutraalina asiana.

Keveys lienee syy siihen, että juuri Chicagossa vierailee poikkeuksellisen paljon uskottavuutta hakevia julkkiksia. Biisit ovat helppoja (ei todellakaan mitään Lloyd Webberin tai Les Misin äänialavaatimuksia) eivätkä vaadi erityistä laulutekniikkaa. Pitää vain laulaa vähän vanhahtavasti. Jep jep.

Tanssijat olivat ihan hyviä, mutta koreografia ja vaatteet olivat ällöttävän pornoja. Lisäksi huono lava ei antanut kenelläkään mahdollisuutta liikkua kunnolla, vapaasti.


(4) Kokemus:
Laulut jäivät päähän soimaan - 3,5
Kokemus jäi mieleen elämään - 2
Tahdon nähdä uudelleen - 2

= 7,5 / 15

Laulut jäivät päähäni ihmeen heikosti siihen nähden, että ovat tuttuja ja ihan tarttuvia. Mutta jäivät sentään, ei siinä mitään. Kokemuksessa monikaan asia ei jäänyt positiivisella tavalla mieleeni, enkä keksi yhtäkään tekijää, jonka vuoksi tahtoisin nähdä esityksen toiste varsinkaan tällä samalla toteutuksella. Kun nyt mietin, en jaksaisi maksaa vaihtoehtoisestakaan versiosta, ellei siinä olisi jotain ensiarvoisen kiinnostavaa. Annan sentään kakkoset molemmista, koska säästän ykköset sellaisille, joita en katsoisi toiste edes ilmaiseksi ja jotka tahtoisin kaivaa lusikalla pois muistisoluistani.

----

Yht. 26p.

Kokonaisarvosana: ** ½

Thorin vasara - Turun kaupunginteatteri, 22.09.2007

Hyvää:

Huonoa oli paljon, mutta aloitetaan hyvästä. Laulajien taso oli suomalaiseksi esitykseksi melkoisen kova. Pääosan Vallu Lukka (yllä) oli paras löytö sitten... itse asiassa myöskin Turun teatterin Mika Kujalan (joka ei ikävä kyllä ollut tässä musikaalissa, mutta joka Elisabethissa oli ainoa Suomessa koskaan näkemäni esiintyjä, jonka olisi IHAN suoraan voinut passittaa Lontoon lavalle). Lukka lauloi paitsi miellyttävästi ja vaivattomasti, myös ihastuttavan kirkkaalla, täsmällisellä ja eläytyvällä musikaalityylillä. Näki, että hän oikeesti tajuaa musikaaleista. Ei ole pelkkä laulava näyttelijä. Ja joka sanasta sai selvää. Se on taitolaji.

Myös toisen pääroolin intiaaniprinsessa oli hyvä. Eikä Nylon Beatin Jonnakaan ihan huono ollut, vaikka artikulaatiossa (vai miten "diction" pitää kääntää?) oli parantamisen varaa ja tuttu nasaali pyrki välillä pintaan.

Lavastus oli melkoisen hieno. Kekseliäitä ratkaisuja. Varsinkin eläinhahmot oli toteutettu oivaltavasti. Tuli ihan pikkuisen mieleen Lord of the Ringsin otukset. (Enkä tässä kategoriassa edes vertaa erikseen Suomea ja Suurta Maailmaa. Aika usein Suomessa päästään kekseliäämpiin ja näyttävämpiin ratkaisuihin. Tai, no... täällä tuskin saadaan milloinkaan aikaan mitään Lord of the Ringsin miljoonabudjetin veroista. Mutta sanoisin, että keskivertolavastuksissa ei ole merkittäviä eroja.) Tulishowta oli paljon, ehkä liikaakin. Rahaa ei varmaan ollut poltettu miljoonia, mutta Suomen mittakaavassa merkittävän paljon kuitenkin.

Huonoa:

Siis miten joku on voinut kirjoittaa näin huonon musikaalin?!? Juoni on sillisalaattia ja täyttä dadaa. Katsojalle ei väliaikaan mennessä ole selvinnyt, minne teos on menossa. Punaista lankaa ei ole. Toka näytös pysyy hieman paremmin kasassa, mutta hahmot jäävät silti kaksiulotteisiksi patsaiksi ja kohtaukset irrallisiksi. Teos on ylikunnianhimoinen, sekava kasa viikinkikliseitä ja astraalivaeltelua. Yleensä fiktiossa on kysymys eläydyttävistä ihmiskohtaloista. Tässä sellaisista ei ole jälkeäkään.

Kokonaisuutta täydentää ihanasti maailmanhistorian surkein suomennos. Hommaan on varmaan arpomalla valittu suomen tyylitajuttomin ja ammattitaidottomin kääntäjä (en edes tiedä, kuka, enkä välitä tietää). Sanavalinnat ovat niin ontuvia, että ne aiheuttavat tahattomia naurukouristuksia mitä sopimattomimmissa kohdissa. Puolet ajasta tavuja on väärä määrä musiikkiin nähden, jolloin esiintyjät joutuvat runnomaan rivejä kenkälusikalla paikoilleen. Jos tahtoisin vaihtaa graduni materiaalia, voisin ottaa tämän ja kirjoittaa aiheesta "Näin ei saa kääntää musikaalia". (Kovia sanoja. Anteeksi, jos kääntäjä jostain ihmeen syystä sattuu joskus lukemaan tämän. Mutta mielipiteeni on rehellinen. En vielä koskaan ole kärsinyt käännöksestä näin, ja myös ystäväni, ei-kieliammattilaiset, huomasivat tekstien outouden. Laulettavaksi kääntäminen on oma taiteenlajinsa, eikä siinä tällä kertaa onnistuttu.)

Musiikki ei ole niin pohjanoteeraus kuin teksti ja sen käännös, mutta se on mitäänsanomatonta, vellovaa puuroa. Kyllähän se rock-oopperalta kuulostaa. Teoriassa. Joku on kuunnellut Andrew Lloyd Webberinsä ja yrittänyt pyrkiä samanlaiseen (tervehdys, Phantom of the Opera), mutta ikävä kyllä yritys jää reilusti alle puolitiehen. Kappaleet eivät varsinkaan ensimmäisessä näytöksessä erotu omiksi kokonaisuuksikseen, vaan koko höskä on jatkuvaa sähkökitararäimettä ja joikaamista. Tarttuvus on minimaalista. Hyvän musikaalin kappaleet soivat monta päivää päässä ja unissa. Tämä soi hätäisesti viisi minuuttia teatterista lähdön jälkeen, ja silloinkin vain yksi, lopussa toistettu biisi. Ei vakuuttanut. Yhtään.

Yli kaiken muun minua ihmetyttää, miksi joku on valinnut tämän katastrofin teatterin ohjelmistoon! Toteutuksella siitä on tehty lähestulkoon niin hyvä kuin mahdollista (vaikka vaatesuunnittelijakaverini pitikin viikinkiasuja kamalina), mutta kun ainekset ovat nämä, mitään hyvää ei voinut syntyä. Yritys oli tuhoon tuomittu. Harmi homma.

Mie annan tälle pisteitä myöhemmin. Tuli tällaista tajunnanvirtaa.